sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kuukauden Tiina - Tiina epäilee Juhaa



Anni Polvan seitsemäs Tiina-kirja eli Tiina epäilee Juhaa on erilainen kuin edeltäjänsä. Ensinnäkin siinä eletään talvea, luistellaan ja hiihdetään ja ollaan hiihtolomalla, kun usea edeltävä kirja kertoo Tiinan kesäloman vietosta.

Toiseksi kirjan teemana on mustasukkaisuus. Aikaisemmissa kirjoissa Tiina on ollut reipas ja raisu poikatyttö. Nyt hän löytää pihalta kirjelapun, jonka on täytynyt pudota Juhan taskusta ja jossa joku Tuula nimittää Juhaa kultaseksekseen. Tiina yrittää olla välittämättä, mutta ei voi; seuraa monta ärtymyksentäyteistä päivää, kunnes hän vakuuttuu siitä, että kyllä Juha sittenkin välittää hänestä eikä muista tytöistä. Silti pahinta on, kun myöhemmin löytyy toinenkin kirje samaiselta Tuulalta, joka vielä hiihtolomalla ilmestyy vieraaksi Juhan kotiin moneksi päiväksi.

Mustasukkaisuus nousee kirjassa esiin useaan kertaan tanssikoulun käymisen ja pihan lasten järjestämän ohjelmallisen rahankeruujuhlan lisäksi. Voin hyvin kuvitella, että nuoret lukijat samaistuvat Tiinan tunteisiin, kun hän yrittää olla, niin kuin ei välittäisi, mutta joutuu sitten kuitenkin myöntämään itselleen, että välittää oikein kovasti eikä haluaisi, että Juha olisi niin hyvä ystävä kenenkään muun kuin hänen kanssaan. Muutakin Tiina pohtii ihmisenä olemisesta:
"Isoille ihmisille ei kannattanut puhua sanaakaan, silloin kun ne olivat synkällä tuulella, sillä niille ei mahtanut mitään. Niillä oli panssari sydämen ympärillä. Tai ei isällä aina ollut, eikä mummolla ollenkaan. Olikin ehkä niin, että mitä vanhemmaksi ihminen tuli, sitä heikommaksi panssari muuttui, ja lopulta se alkoi repeillä ja putosi kokonaan pois. [...] 
-- Minä en vain haluaisi sellaista ympärilleni, mutta minkäs sille voi. Ihmisen on otettava kaikki mitä sille annetaan. Täytyy vain yrittää keksiä keino millä sen saa nopeasti rikki." (s. 73-74)

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta päivänä, jolloin varaston ovet olivat auki lainaajien marssia sisään kirjoja etsimään. Edit 1.9.: Kirjaa on luettu keväällä ainakin Jokken kirjanurkassa.


Anni Polvan Tiina-sarja:
   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958
   4. Tiina toimii, 1959
   5. Tiina ei pelkää, 1960

   6. Tiinalla on hyvä sydän, 1961
   7. Tiina epäilee Juhaa, 1962

Anni Polva: Tiina epäilee Juhaa, 158 s.
Kustantaja: Karisto 1982, 7. painos (1. painos 1962)
Kansikuva: Maija Karma

lauantai 30. elokuuta 2014

Maria Lang: Murhaaja ei valehtele yksinään

Tapahtuvatkohan kaikki Maria Langin salapoliisiromaanit kesähelteillä ja lomalla järven rannalla, kaukana kaupungin tukahduttavasta kuumuudesta? Näin voisi päätellä, mikäli omaan, peräti kahden kirjan, lukukokemukseeni on luottamista! Tulkoon kuitenkin heti mainituksi, että 100 vuotta sitten syntynyt ruotsalaiskirjailija oli varsin tuottelias ja kirjoitti nelisenkymmentä dekkaria, joten on tietysti olemassa mahdollisuus, että jossakin niistä murhatapausta ratkotaan muuhun vuodenaikaan.


Murhaaja ei valehtele yksinään -kirjan kertoja ja yksi päähenkilöistä on Puck Ekstedt, upsalalaisen professorin tytär, joka valmistelee väitöskirjaa kirjallisuushistoriasta. Puck lähtee Upsalan yliopistosta tuttujen ihmisten kanssa lomailemaan Ruotsin maaseudulle, Uvlången-järven saareen. On heinäkuu ja tukahduttavan kuumaa. Myös tunteet käyvät kuumina tuoreen kirjallisuustieteen tohtorin Rutger Hammarin lomapaikassa Pikkulinnassa. Mukana on Rutgerin vaimo ja Einar Bure, johon Puck on vasta tutustunut ja josta hän on romanttisesti kiinnostunut, sekä muutamia muita. Yllättäen paikalle ilmestyy Marianne Wallman, kuvanveistäjä, jonka kanssa Rutger on aikaisemmin seurustellut.

Kun Puck etsiessään suojaa ukkossateelta törmää murhattuun seurueen jäseneen ja kun ruumis sitten mystisesti katoaa, on selvää, että yksi saarella oleskelevista on murhaaja. Onneksi Einar Buren tuttava, tukholmalainen komisario Krister Wijk, lomailee lähistöllä kotiseudullaan ja tulee selvittämään rikosta, sillä ilman sitä kadonneen ruumiin mysteeri olisi tuskin koskaan selvinnyt. Tapahtumiin tietysti vaikuttaa sekin, että murhia tulee toinen ja vielä yritys päälle.

Murhaaja ei valehtele yksinään on kirjailijan ensimmäinen salapoliisiromaani ja ilmestyi ruotsiksi 1949. Jostain syystä hänen kakkosensa, Vaarallista nautittavaksi, suomennettiin ensin. Esikoisdekkari on kepeän kesäinen whodunnit?-mysteeri, joka tapahtuu suljetussa tilassa saarella. Romantiikkaakin löytyy melkoisesti, siitä pitävät huolen ne moninaiset säikeet, jotka liittävät henkilöt toisiinsa ajoilta ennen heidän saareen ilmaantumistaan.

Jossain vaiheessa henkilöitten vaeltelu Pikkulinnan ympäristössä ja saaren metsissä sekä monien kellonaikojen selvittely öisten liikkeitten ajoittamiseksi alkoi kyllästyttää. Surmien tekijä ei ollut ihan täysi yllätys, mutta rikosten motivaatio selvisi vasta kirjan lopussa. En tiedä, olisinko tarttunut tämän perusteella Langen muihin kirjoihin, mutta luinkin ensimmäiseksi Pimeä elokuun yö -dekkarin, josta pidin enemmän. Ehkä se osoittaa vain, että esikoiskirjan jälkeen kirjailija oli kehittynyt ja löytänyt oman tyylinsä. 


Tyylistä puheen ollen: kirjaa lukiessa tuli mieleeni Hilja Valtosen humoristinen ja kepeä sanailu, mutta en osaa sanoa, johtuiko se enemmän 50-luvun suomennoksesta vai alkuperäisestä tekstistä. Suomennoksessa hauskuutti "desimetri"-sanan käyttö; en muista, milloin olisin kuullut tai lukenut jonkun sanovan "desimetri", kun tarkoitetaan 10 cm pituista pätkää.


KIRJAN lainasin kirjaston varastosta, josta löytyi vuonna 1952 ilmestynyt suomennos.

Maria Lang: Murhaaja ei valehtele yksinään, 238 s
Kustantaja: Gummerus 1952
Alkuperäinen: Mördaren ljuger inte ensam, 1949; suomentaja H. Sorjo-Smeds

keskiviikko 27. elokuuta 2014

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables

Iki-ihana Anna-kirja oli sopivaa kesälomalukemista silloin, kun kaipasin hyvän mielen viihdykettä. Annan tarina sykähdytti ja kieli ihastutti, vaikka olin lukenut kirjan aikaisemmin pariinkin kertaan, suomeksi joskus teini-iässä ja englanniksi opiskeluaikana. Nyt sain virikkeen uusintakierrokselle Annalta Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogista. Taannoin heitin hänelle (ja muutamalle muulle) haasteen, jossa viimeisenä kysymyksenä pyysin lukusuositusta. Anna suositteli lempikirjaansa eli Anna-sarjan alkavaa Annan nuoruusvuodet ja mieluiten englanniksi. Hän lupasi, että siitä tulee hyvä mieli - ja niin siitä todella tulikin! Kiitos, Anna, suosituksesta. Koska luin kirjan englanniksi, käytän tässä kirjoituksessa kirjan päähenkilöstä nimeä Anne.



Anne of Green Gables on kertomus orvosta Anne-tytöstä, joka 11-vuotiaana tulee Avonlean maaseutukylään Prinssi Edwardin saarella Kanadan itärannikolla. Hän päätyy jo melko iäkkäiden sisarusten, Marilla ja Matthew Cuthbertin, kotiin silkasta erehdyksestä: nämä olivat tilanneet orpokodista pojan, joka aikanaan auttaisi maatalon töissä, mutta heidän kotiinsa tuleekin suurisilmäinen, laiha ja punatukkainen Anne. 

Anne saa riemukseen jäädä Cuthbertien kotiin ja pian voittaa ystävikseen niin ikäisiään lapsia kuin kylän aikuisia. Anne on erittäin puhelias ja käyttää mielellään suuria eli pitkiä ja monitavuisia sanoja. Hän on utelias ja tiedon- sekä kokeilunhaluinen ja joutuu uskomattomiin kommelluksiin ja tilanteisiin. Mielikuvitus ja unelmat saavat käsillä olevat tehtävät täysin unohtumaan.


"'Anne Shirley, what have you done to your hair? Why, it's green!'  
Green it might be called, if it were any earthly colour - a queer, dull, bronzy green, with streaks here and there of the original red to heighten the ghastly effect. Never in all her life had Marilla seen anything so grotesque as Anne's hair at that moment. 
'Yes, it's green,' moaned Anne, 'I thought nothing would be as bad as red hair. But now I know it's ten times worse to have green hair. Oh, Marilla, you little know how utterly wretched I am.'" (s. 179)
Anne of Green Gables -kirjassa Anna kasvaa 11-vuotiaasta lapsesta, jonka suurin suru on punainen tukka ja kesakot, viehättäväksi nuoreksi tytöksi, joka valmistuu vuoden kurssilta opettajaksi. Hän valloittaa lukijansa mielikuvituksellaan, hyvällä sydämellään ja taidollaan pukea ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi. Olen viime aikoina lukenut luvattoman vähän englanninkielisiä kirjoja, ja ehkä siksikin nautin kovasti Montgomeryn kielestä ja luonnonkuvauksista. 
"Anne was sitting at her open window, for the time forgetful of the woes of examinations and the cares of the world, as she drank in the beauty of the summer dusk, sweet-scented with flower-breaths from the garden below and sibilant and rustling from the stir of poplars." (s. 217)
Annen koulukaverit oli kuvattu jokainen omaksi persoonakseen, eikä ole vaikea kuvitella, että jokaisesta koululuokasta löytyy juuri näitä perustyyppejä. Anne on kaikkien ystävä lukuun ottamatta Gilbertiä, jonka kiusaaminen Annen tukan väristä täyttää tytön sydämen kauan kestävällä vihalla.

KIRJA löytyi kirjaston nuortennurkkauksesta. Siitä ovat tänä ja viime vuonna kirjoittaneet mm. blogistit näissä blogeissa
Mustetta paperilla 
Lukisinkohan 
Jokken kirjanurkka 
Matkalla Mikä-Mikä.Maahan 
Pihin naisen elämää

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables, 253 s. (paperback)
Kustantaja: Puffin Books (Penguin Group) 1977 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1908)
Kansikuva tv-sarjasta "Anne of Green Gables", pääosassa Megan Follows.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Berliininpoppelit ja Trondheim



Loma alkoi mukavasti pienellä matkalla Trondheimiin Norjan länsirannikolle. Olisinko edes huomannut, että kaupungissa on poppeleita, ellen olisi sattumoisin tarttunut kirjaston hyllyllä esillä olleeseen Berliininpoppelit-kirjaan juuri matkan alla. Lainattavaksi se päätyi, kun takakansi kertoi tapahtumapaikaksi Trondheimin kaupungin "vanhoine kirkkoineen ja vuonomaisemineen". Poppeleista Neshovin tilan emäntä, äiti Anna, sanoi aina, että se mikä juurtuu, se kestää.



Anne B. Ragden kirja Berliininpoppelit on perhedraama, jossa kolme veljestä kohtaa toisensa äidin halvaannuttua ja jouduttua sairaalaan. On joulunaluspäivät, ja jossain Tronheimin lähiseudulla vanhaa Neshovin maatilaa pitävä, sikoja kasvattava Tor joutuu ilmoittamaan veljilleen äidin tilanteesta. Tor on jo reilusti yli viidenkymmenen ja asunut tilalla äidin kanssa. Isäkin on, tilalla, mutta hän on perheessä täysin irrallinen, henkilö, jota ei huomata ja jolle ei puhuta ja joka itse on lähes puhumaton. Nuorin veli Erlend on lähtenyt kotoa parikymmentä vuotta sitten ja asuu rakastettunsa kanssa Kööpenhaminassa, jossa hän työskentelee näyteikkunoiden somistajana. Hän ei ole käynyt kertaakaan lähtönsä jälkeen lapsuudenkodissaan. Keskimmäinen veli Margido, hautausurakoitsija, asuu lähellä, mutta seitsemän vuotta sitten hän riiteli äidin kanssa eikä ole puhunut tälle sen koommin. Kolmantena paikalle tulee Oslosta Torunn, Torin aikuinen tytär, jonka vanhemmat olivat tunteneet toisensa lyhyen aikaa, kun he olivat hyvin nuoria. Myös Erlendin kumppani Krumme liittyy joukkoon jouluksi.

Muutaman talvisen päivän aikana tapahtuu paljon. Tilalle kokoontuneet päätyvät viettämään joulun yhdessä vuosien jälkeen, joillekin tämä on ensimmäinen kerta suvussa. Paikat siivotaan, sikalan emakot ja pikkupossut hoidetaan, takkahuone koristellaan juhlaa varten ja herkullinen ateria kokataan. Aterian jälkeen kaikille selviää suvun salaisuus, minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.



Berliininpoppelit alkaa ja päättyy takautumilla, joissa perheen äiti Anna on vielä nuori ja saksalaiset ovat vasta lähteneet Norjasta miehityksen jälkeen. Kirja rakentuu luvuista, joissa kukin kirjan päähenkilöistä kertoo tapahtumista ja ajatuksistaan omasta näkökulmastaan ja näin kuljettaa draamaa eteenpäin. Jokainen heistä on persoonallisuus, jonka työtä ja elämää kirjailija kuvaa ymmärtäen. Juoni sukeutuu varsin mielenkiintoiseksi arjen ja arkisen kuvaamisen keskellä, ja loppu oli ahmittava, jotta selviäisi, miksi suvun asiat ovat niin kuin ovat. Tulevaisuus jää avoimeksi, joten on hyvä tietää, että kirja on trilogian ensimmäinen. Seuraava osa on pakko etsiä käsiin, jotta näen, miten kukin suvun jäsenistä jatkaa elämäänsä.

Pidin kirjasta ja Anne B. Ragden kirjoitustyylistä, arkisesta ja samalla lämpimästä. Kukaan henkilöistä ei tuntunut erityisen läheiseltä ja samaistuttavalta, mutta silti heidän tarinansa vei mukanaan. Ehkä se oli kokonaisuus enemmän kuin yksittäiset ihmiset.

Kirjaa on luettu mm. blogeissa Luetut, lukemattomat ja Lumiomena ja La petite lectrice ja P.S. Rakastan kirjoja. Jokaisen veljeksen työtä kuvataan varsin hyvin, ja valitsen heistä Torin ja sikafarmarin ammatin, jolla osallistun MiMiTuI -haasteeseen.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit, 294 s.
Kustantaja: Tammi 2007
Alkuperäinen: Berlinerpoplene, 2004, suomentaja Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kolme kertaa Koskinen

Seppo Jokisen poliisiromaaneja on kehuttu, joten viime vuonna innostuin tutustumaan kirjailijaan ja hänen luomaansa henkilöön, tamperelaiseen poliisimieheen Sakari Koskiseen. Luin kirjat Koskinen ja siimamies ja Koskinen ja raadonsyöjä. Sarja koukutti heti kättelyssä, ja tänä vuonna olen kuunnellut tai lukenut seuraavat kolme dekkaria, joiden nimessä niin ikään esiintyy päähenkilön nimi. Siispä vuorossa on yhteispostaus kolmesta Koskis-kirjasta.


Koskinen ja pudotuspeli -dekkarin kuuntelin äänikirjana. Se oli samaa viihdyttävää laatua kuin sarjan aikaisemmat osat. Koskinen on siinä ylennetty rikoskomisarioksi eikä oikein osaa asettua esimiehen asemaan työtovereihinsa nähden ja vielä vähemmän lukuisiin toimistovelvollisuuksiin, joita uusi työ tuo tullessaan; hän haluaa olla tutkimustyössä kentällä.

Ja kyllähän Koskinen kentälle pääsee, kun vain lähtee. Tutkittavana on kummallinen pankkiryöstö, jonka yhteydessä täysin sivullinen pankin asiakas ammutaan. Koskisella on oma teoriansa teosta ja tekijästä. Toinen tapaus tulee Koskisen työtoverin Roineen kautta. Roine on psykiatrisessa sairaalassa Nokialla, ja siellä alkaa potilaita kuolla mystisesti sydänkohtaukseen harva se yö. Roine on varma, että kuolemat eivät ole luonnollisia, mutta kukaan sairaalassa tai Nokian poliisivoimissa ei usko häntä. Koskisellekin on vaikea uskoa, mutta lojaalisuudesta hyvää ystävää kohtaan hän päättää paneutua asiaan.

Koskinen on jättänyt edellisissä kirjoissa harjoittamansa meditaation. Nyt hän vain nostaa jalat pöydälle ja suuntaa silmänsä kattoon. Tai istuu järvellä laiturille, riisuu kenkänsä ja huiluttelee jalkoja vedessä. Romaani näyttää fiktion keinoin yhteiskunnan kipupisteitä, erityisesti työttömyydestä nousevia ongelmia. Varsin kiintoisaa oli rikosromaanin sijoittuminen sairaalamaailmaan,vaikka se osa kirjaa olikin sivujuoni. -- Ola Tuomisen lukemana äänikirjaformaatti toimi erinomaisesti.

Seuraavissa kahdessa Koskis-kirjassa Jokinen vie lukijansa pois Tampereelta.


Koskinen ja taikashow -kirjassa valtio säästää, ja poliiseja lomautetaan. Sakari Koskinen päättää esimiehenä ottaa itse ensimmäisen kahden viikon lomautuksen, ja kun vaimon kanssa on yhä hankalampaa kotona, hän lähtee hetkellisestä päähänpistosta Ruotsin-risteilylle. Siihen hän oli kyllä saanut kutsunkin laivalla esiintyvältä taikurilta ja hänen avustajaltaan, joihin hän oli tutustunut penkoessaan taikurin edellisen avustajan itsemurhatapausta. Se oli hyllytetty ratkaistuna, mutta Koskisen mielestä kaikki ei täsmää. Kun laivalla taikurin esiintymislavalla kuolee nainen, johon Koskinen oli juuri tutustunut, juttua tutkimaan tuleva tuttu turkulaiskollega vetää hänet tutkimuksiin lomautettunakin.

Kirjassa Koskisen yksityiselämä on isossa roolissa ja poliisilaitoksen työ jää taka-alalle. Tutun ihmisen surma nostaa surun ja vihan tunteita, eikä poliisimies välty siltäkään, että hän on yksi epäillyistä. Itse en pitänyt tästä dekkarista niin paljon kuin aikaisemmista: lomatunnelmien takia terävin rikostutkinnan terä tuntui olevan hukassa eikä taikatemppujen selostus kiinnostanut, myös rakenteeltaan kirja vaikutti sekavammalta kuin sarjan edelliset kirjat.


Koskinen ja kreikkalainen kolmio jatkaa lomatunnelmissa. Koskisen entinen työtoveri, nyttemmin Savossa nimismiehenä työskentelevä Juusonen kutsuu ystävänsä purjehdusmatkalle Kreikan saaristoon. Sakari Koskisen suuri unelma toteutuu. Ruumiit eivät jätä suomalaispoliiseja rauhaan lomallakaan, he löytävät merestä nuoren naisen ruumiin. Tapaus osoittautuu murhaksi, uhri suomalaiseksi. ja Rhodoksen poliisi epäilee suomalaisia virkaveljiä syyllisiksi. Loma pitenee, kun heidän passinsa otetaan säilöön, mutta kun paikalliset poliisivoimat eivät löydä naisen murhaajaa ja tapahtuu toinenkin surma, suomalaismiesten ei auta kuin ryhtyä ratkaisemaan rikosvyyhtiä päästäkseen kotimaahan. Vyyhti kasvaa yhden suomalaistytön murhasta paljon isommaksi.

Vaikka pidinkin sarjan ensimmäisistä, Tampereelle sijoittuvista, kirjoista enemmän, täytyy myöntää, että tämän kreikkalainen miljöö kiehtoi. Suomalaisen ja kreikkalaisen poliisityön ja -kulttuurin vertailu oli kiintoisaa, joskin melkoisen stereotyyppistä.

Näiden jälkeen olen varmaan tutustunut Koskiseen tarpeeksi ja voin huoletta hypätä uudempiin kirjoihin? 

KIRJAT lainasin kirjastosta. Pudotuspelin kuuntelin jo talvella, mutta Taikashow ja Kreikkalainen kolmio olivat heinäkuun lukemistoa, joten nappaan niillä pari pinnaa MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haasteessa. Ja kyllä tuossa Taikashowssa kuvattiin sen verran ammattitaikurin työn arkea ja temppuja, että osallistun sillä sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Tarukirja-blogissa on luettu aivan samat kolme Jokisen kirjaa.

Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli, äänikirja
Kustantaja: Karisto 2009 (alkuperäinen paperikirja 1998)
Lukija: Ola Tuominen, 7 CD-levyä
Muualla: Kouvolan Dekkaripäivät, Neulova nörtti

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow, 352 s.
Kustantaja: Karisto 1999
Kannen suunittelu: Sakari Tiikkaja

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kouvolan Dekkaripäivät,

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio, 304 s.
Kustantaja: Karisto 2000
Muualla: Lukemisen ilo

lauantai 2. elokuuta 2014

J.M.G. Le Clézio: Alkusoitto

Mökkipäivinä luin vihdoin loppuun ranskalaisen J.M.G. Le Clézion kirjoittaman Alkusoiton. Kiinnostuin kirjasta Suketuksen blogista, ja nyt toivon, että olisin kirjoittanut siitä vaikutelmiani tänne blogiin heti. Lomasen jälkeen työkuviot ovat vieneet muihin maailmoihin intensiteetillä, jonka jälkeen on vaikea palauttaa kirjaa mieleen. Tässä tapauksessa unohtaminen ei tarkoita sitä, että kirja olisi ollut huono tai mitään sanomaton; elämään on vain tullut sen verran intensiivinen työvaihe, että muut asiat ovat jääneet unohduksiin.



Alkusoitto on Ethel Brunin kasvukertomus. Hän oli pariisilaistyttö, joka kehittyi lapsesta nuoreksi naiseksi 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikaan. Kirja on fiktiota, mutta se pohjautuu kirjailijan äidin tarinaan. Siitä sainkin syyn ruksata vasta päättyneessä kirjabingossa ruudun "Tositarinaan perustuva".

Aikuiseksi kasvaminen merkitsee pettymyksiä ja sopeutumista siihen, että ne kuuluvat elämään, yhtä lailla kuin ystävyys, kiintymys, suru, kaikenlainen elämän arvaamattomuus. Ethel kohtaa poikkeuksellisen isoja pettymyksiä hänen rakastamansa isosedän kuoltua ja tämän alaikäiselle Ethelille jättämän perinnön tultua hävitetyksi. Isosedän kanssa Ethel oli oppinut unelmoimaan, mutta perinnön mentyä malvanvärinen talo ja puutarha eivät toteudu koskaan. Voiko unelman mentyä selvitä, voiko unelman keinottelemalla vienyttä vielä rakastaa ja hänen heikkouttaan ymmärtää? Siinä on teini-ikää lähestyvälle lapselle kehitystehtävää yllin kyllin.

Kirjan ranskankielinen nimi on Ritournelle de la faim, oma versioni siitä Laulu nälästä - ranskan taitoni on varsin vaatimaton, joten parempia käännöksiä voi mielellään ehdottaa kommenteissa. Nälän tarina kiihtyy kirjassa verkkaisesta alusta Ravelin Boleron lailla. Jälkisanoissaan kirjailija liittää sen äitinsä tarinaan näin:
"Äiti kertoi minulle Boleron ensi-illasta, hän puhui liikutuksestaan, huudoista, bravoista ja vihellyksistä, tunnekuohusta.--- 
Nyt ymmärrän miksi. Tiedän mitä hänen sukupolvelleen merkitsi tuo rytmin ja crescendon pakottama toistettu, takova säe. Bolero ei ole tavanomaista musiikkia. Se on ennustus. Se kertoo raivon ja nälän historian. Sen päätöksen väkivaltaisuutta seuraa hiljaisuus, joka on taintuneille henkiinjääneille kauhea."

Ethelin lapsuuden varakkaasta kodista ja vanhemmista tulee rutiköyhiä, he pakenevat sotaa ja Saksan armeijaa Etelä-Ranskaan ja piiloutuvat vuoristoon, jossa nälkä on heille tuttu vieras. Kuka olisi uskonut? Kun Pariisin kodin salonkikeskusteluissa kuunneltiin Hitlerin puheita 30-luvulla, keskustelijat kauhistelivat tai puolustivat Saksan valtakunnankansleria. Ethel kuunteli aikuisten puheita ja englantilaisen juutalaisystävänsä arvioita, tätä ei Hitler pystynyt lumoamaan, sillä ystävä oli kuullut kaikuja Euroopan juutalaisten kohtaloista.

Kirjan Ethel kasvaa nälän maailmassa: eripuran nälän, rahan nälän, voitontahdon ja keinottelun nälän, sodan nälän, vallan nälän. Ja viimein fyysisen ruuan nälän. Onneksi hänen aikuisuutensa alkaa sodan jälkeen vahvemmin ja onnellisemmin, vaikka alkua pidemmälle siitä ei kerrotakaan.

Minulle Alkusoitto ei ollut kovin helppolukuinen. Siinä oli hienoja kohtia ja oivaltavaa kieltä, kasvavan Ethelin ajatuksia ja tunteita oli kuvattu hyvin, mutta tasoja oli niin monta, että teos epäilemättä ansaitsee uusintaluvun jonkin ajan päästä. Aivan uusi näkökulma lähestyvään toiseen maailmansotaan tuli tavallisen ranskalaistytön ja hänen perhepiirinsä elämän kautta. Tähän asti olen lähinnä lukenut suomalaisten talvi- ja jatkosotaan liittyviä romaaneja. Kirjailija sai tuotannostaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Paitsi kirjabingoon, osallistun sillä seuraaviin lukuhaasteisiin: Ihminen sodassa, Vive la France ja 14 nobelistin haaste. Taidanpa kirjan innostamana laatia oman sivunkin lukemilleni nobelisteille.


J.M.G. Le Clézio: Alkusoitto, 179 s.
Kustantaja: Otava 2009
Alkuperäinen: Ritournelle de la faim, 2008; suomentaja Annikki Suni