Karen Blixen: Talvisia tarinoita (Klassikkohaaste 19)

Karen Blixenin Talvisia tarinoita on novellikokoelma, jonka yksitoista tarinaa sijoittuvat Tanskaan ja joihinkin muihin Euroopan maihin, Norjaan, Belgiaan, Saksaan. Jokaisella tarinalla on kuitenkin kiinnekohta kirjailijan kotimaahan, vaikkapa niin, että joku henkilöistä on  kotoisin sieltä.

Sain kokoelman käsiini ensin englanninkielisenä, Winter's Tales, ja vasta kun mietin siitä kirjoittamista, lainasin kirjastosta vanhan suomenkielisen laitoksen. Ensivaikutelmani nousivat siis kokoelman englanninkielisestä versiosta.

Pidin kovasti Karen Blixenin novelleista ja kirjoitustyylistä. Oli helppo uppoutua jokaisen tarinan omaan sisäiseen maailmaan, niissä oli oma erityinen tunteensa ja intensiteettinsä, joka veti puoleensa. Mieleeni nousivat englantilaiset kirjailijasiskokset Emily Brontë ja Charlotte Brontë, joiden kirjoista olen aina pitänyt. Jotain samaa tarinallisuutta, tunnetta ja mystiikkaakin löysin Talvisista tarinoista.

En ole lukenut aikaisemmin yhtään Karen Blixenin kirjaa. Tunnen hänen tarinansa  elokuvasta Minun Afrikkani ja ehkä siksi oletin löytäväni novelleista jotain afrikkalaista. Turha toivo! Ne sijoittuvat kaikki Eurooppaan ja lisäksi 1800-luvulle. Blixen kirjoitti tarinoitaan aikaan, jolloin Tanska oli natsien miehittämä. Voin kuvitella, että silloin oli turvallisinta - ja ehkä lohdullisintakin - sijoittaa kertomuksensa menneisyyteen. Silti olen tunnistavinani 1930-luvun sodan uhkaa novelleissa, joissa viitataan 1800-luvun sotiin.

Karen Blixen (1885-1962) kirjoitti sekä tanskaksi että englanniksi. Alkuun minut yllätti se, että hän julkaisi teoksen kirjailijanimellä Isak Dinesen. En muista siihen törmänneeni aikaisemmin. Onkohan niin, että Suomessa on, ainakin viime aikoina, käytetty pelkästään nimeä Karen Blixen, kun taas englanninkielisessä maailmassa hänen kirjansa tunnetaan Isak Dinesenin kirjoittamina. Olin myös hämmästynyt, etten löytänyt Winter's Tales -kirjasta enkä netin syövereistäkään kääntäjän nimeä. Arvelenkin, että Blixen kirjoitti itse sekä tanskankielisen että englanninkielisen kirjan, ne julkaistiin samana vuonna 1942. 

Karen Blixenin muukin tuotanto alkoi kiinnostaa. Hänen novelliensa henkilöt ja rakenne loppukäänteineen ovat hienoja, ja olenkin utelias, millaisia romaaneja hän kirjoitti.

             Karen Blixen (aka Isak Dinesen):  Talvisia tarinoita, 383 s.

             Kustantaja: WSOY 1961 (1. suomenkielinen painos 1944)

             Tanskankielinen alkuteos Vinter-eventyr (1942), suomentanut

                      Juho Tervonen.

             Englanninkielinen teos Winter's Tales, Penguin Classics 1983 (1942), 218 s.

             

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen 19, jota luotsaa Yöpöydän kirjat -blogi. Linkki vie koosteeseen, josta löytyvät kaikki haasteeseen luetut klassikot. Alun perin minun piti osallistua ihan toisella teoksella, mutta Blixenin tarinat houkuttelivat vastustamattomasti mukaansa.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

TaoLin: Kaunis maailma

Ensi silmäyksellä näen Kauniin maailman kannessa vain kukkia, jotka olen tunnistavinani elämänlangoiksi. Kun alan lukea, heti ensimmäisessä novellissa on kohtaus, joka alkaa kauniisti. Jatko sävähdyttää ja on mielestäni kaikkea muuta kuin kaunis. Vasta silloin huomaan kannen kukkien lomassa luikertavan käärmeen.

Kaunis maailma on TaoLinin ensimmäinen novellikokoelma. Sitä ennen hän on kirjoittanut kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Olen lukenut hänen ensimmäisen romaaninsa Suomen taivaan alla, joka on sekä kieleltään kaunis ja sujuva että sisällöltään kiinnostava, sillä se antaa mahdollisuuden kurkistaa suomalaiseen elämänmenoon ulkopuolisin silmin. Romaanin kiinalainen päähenkilö muuttaa Suomeen suomalaisen miehensä luo ja asettuu elämään täällä. Kirja kertoo hänen ensimmäisestä Suomen vuodestaan. 

En voi mitään sille, että aloittaessani Kaunista maailmaa mielessäni on kiinalaissyntyisen kirjailijan ensimmäinen romaani ja sen maahanmuuttajan näkökulma. Hämmästyn, että novellikokoelma on niin - no, suomalainen. Ensimmäinen novelli alkaa näin:

"Merja teki rutiiniretkensä. Taivas oli kirkas ja päivä upea. Lämpötila oli lähellä nollaa, vaikka oli syvä talvi. Metsä oli rauhallinen ja maa lumen peittämä, aurinko heijastui lämpimänä puiden riveistä. Puiden oksat välkkyivät hopeisina keskellä valkoista hiljaisuutta." (Novellista "Retki")

Kokoelmassa on kaikkiaan 18 lyhyttä novellia sekä prologi ja epilogi. Novellit on jaettu neljään ryhmään, joiden otsikot ovat "Muistoja", "Rooleja", "Kirjaimia" ja "Kaunis maailma". 

Ensimmäisen osan novelleista "Retki" kertoo Merjan hiihtoretkestä, joka tuo mieleen kokemuksen koulukiusaamisesta, "Bussimatka" taas kertoo Allin matkustamisesta, jolloin hän muistaa lapsuutensa matkan äidin kanssa, ja seuraavassa, "Vanhainkoti", Merja ja Alli ovat naapurihuoneissa vanhainkodissa. Novelleissa on kauneutta, johon kietoutuu jotain rumaa ja kipeää, joskus karkeaa tai noloakin.

"Rooleja" osan novellit kertovat kaikki oman roolin ottamisesta, oli se sitten näytelmässä tai omassa elämässä. Novelli "Viimeinen tunti" kertoo historian opettajasta, joka tulee uuteen kouluun valmiina auttamaan jokaista oppilasta oppimaan niin oppiaineen asiat kuin sosiaalisia taitojakin. Todellisuus osoittautuu haasteelliseksi. Novelli "Risteytys" alkaa:

"Olen lampaasta ja sudesta syntynyt. En havainnut aikaisemmin, ehkä en yksinkertaisesti ollut kypsä tajuamaan sitä. Olen risteyksessä, en tiedä enää kumpi minä olen: lammas vai susi?" (Novellista "Risteytys")

Useissa novelleissa on jotain vinkeää, toisissa filosofista, ja joskus mennään maagisen realismin puolelle. Kaikissa katsotaan asiaa uusista näkökulmista, ja tässä epäilemättä auttaa kirjailijan oma historia kahden kulttuurin kansalaisena. Erityisen kiinnostavia minusta olivat osan "Kirjaimia" novellit, sillä ne liikkuvat kirjoittamisen maailmassa. Novellissa "Inhokkikirjailija" Mikko on varma, että hänestä tulee kirjailija, ja hän osallistuu kirjoittamisen mestarikurssille. Yhtenä harjoitustehtävänä on kirjottaa oman suosikkikirjailijan ja inhokkikirjailijan profiilit. Kun se on tehty, luennoitsija sanoo, että tehtävässä tärkeintä on projisointi: omat torjutut tai käsittelemättömät ominaisuudet herättävät ärtymystä, kun he nähdään muissa. Samalla tavoin muiden ihaillut ominaisuudet ovat meissä läsnä ja ohjaavat kirjoittamisen suuntaa. Mikko lukee kirjoittamansa inhokin profiilin uusin silmin.

TaoLinin novellit ovat nopealukuisia, mutta ne sysäävät ajatuksia liikkeelle moneen suuntaan. Siksi niitä ei halua lukea kovin monta peräjälkeen. Suosittelen Kaunista maailmaa jokaiselle, joka haluaa tulla yllätetyksi ja nähdä asiat eri vinkkelistä kuin tavallisesti. 

Kirjalija viimeistelee nyt uutta romaaniaan (kirjailijan kotisivu Taon teehuone). 

            TaoLin: Kaunis maailma, 113 s.
            Kustantaja: Enostone 2019
            Kansi: Katri Niinikangas

KIRJA on lukukappale, kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla

Doris Lessing: Kissoista

Eilen kuultiin kahden uuden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimet: tämän vuoden palkinto menee itävaltalaiselle Peter Handkelle ja viime vuoden puolalaiselle Olga Tokarczukille. Kumpaakaan en ole lukenut. Sen sijaan olen viime päivinä uppoutunut varsin kissamaiseen maailmaan, kun olen lukenut vuonna 2007 Nobel-palkinnon saaneen Doris Lessingin kirjan Kissoista.

Kissoista on kolmen kertomuksen tai novellin kokoelma, joka vilisee erilaisia karvaisia kisumirrejä. Yksi kirjaan päätyneistä tassutteli aikoinaan Persiassa (nykyinen Iran), kun Doris Lessing oli pikkutyttö ja asui siellä vanhempiensa kanssa. Muutama kirmaili Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) auringon polttamilla ruohikoilla, puissa ja pensaissa, sillä kirjailija asui Afrikassa koulu- ja nuoruusvuotensa, kunnes muutti Englantiin kolmenkymmenen ikäisenä. Useimmat kirjan kissoista olivat ihan aitoja monirotuisia brittikissoja.

Novelli "Kissoista eritoten" on teoksen pisin ja kertoo kahdesta narttukissasta, jotka päätyvät Lessingin huusholliin Lontoossa. Ne ovat kumpikin omia vahvoja persoonallisuuksiaan, jotka kilpailevat kirjoittajan suosiosta - ja nukkumapaikasta hänen sängyssään. Toisiaan ne eivät siedä, mutta sopeutuvat asumaan samassa talossa, jossa on useita asuinkerroksia ja puutarha. Paljon tapahtuu, sairautta ja eläinlääkärikäyntejä, kissakosijoita ja -ystäviä, synnytyksiä ja pentueita, uusia hyvän kodin tarvitsevia kissoja.

Novellien "Selviytyjä Rufus" ja "El Magnificon vanhuus" kissahahmot ovat kolleja, jotka ovat uskomattoman sinnikkäitä, vaikka joskus heidän oman ihmisensä pitää taistella heidän elämänsä ja jopa elämänhalunsa puolesta. 

Taitavasti Doris Lessing piirtää kissojen ulkomuodon ja  luonteen sanoillaan, ja joutuu toteamaan, ettei ihmisenä sitten kuitenkaan tiedä pitkäaikaisista lemmikeistäänkään, mitä heidän mielessään liikkuu. Moni katti oppii lukemaan omia ihmisiään, on älykäs ja juonikas pyrkiessään saavuttamaan omia tavoitteitaan. Kuten kissa, joka kadehtii sairaalta lajitoverilta tämän ihmisiltä saamaa hoivaa ja huomiota ja kehittää itselleen (teko)yskän aina, kun ihminen on lähettyvillä. Ihmisen ollessa kauempana yskä ei vaivaa hitustakaan ja häviää kokonaan, kun sairas kissa tervehtyy eikä saa enää hoitoa ihmisiltä.

Kirjailija tuntee kissat ja rakastaa niitä, mutta hän ei kirjoita niistä turhan söpöstelevästi. Pikemminkin kerronta on eleganttia, sulavaa ja hurmaavaa, aivan kuin ne nelijalkaiset  olennot (ja yksi kolmijalkainen), joiden olemusta ja vaiheita hän kuvaa. Mutta saatan kissaihmisenä olla puolueellinen ihailussani! Kirjoissaan Doris Lessingillä on  usein yhteiskunnallisia teemoja, mutta taiturilta onnistuu kepeämpikin kerronta valloittavasti. Ja sanoohan Kissoista paljon eläinten, siis kissojen, oikeuksista.

Tämä on kirja kaikille ja erityisesti kissoista viehättyneille.

          Doris Lessing: Kissoista, 207 s.
          Kustantaja: Otava 2009
          Suomentaja: Kristiina Rikman. Alkuperäinen: On Cats  2002

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA: Kirjanurkkaus, Savon Sanomat.  Hiljattain Tarukirja kirjoitti Lessingin kirjasta Erittäin kissamaista, joka on lukemani kokoelman aloittava novelli.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Innostuin tässä lokakuun koittaessa lähtemään kirjalliselle matkalle maailman ympäri, melkein ex tempore, vaikka ajatus oli kyllä alkanut itää jo alkuvuodesta Hemulin kirjahyllyn julkaistessa lukuhaasteen Maailman ympäri 80 päivässä. Siinä luetaan kirjoja, jotka sijoittuvat kaupunkeihin Jules Vernen seikkailuromaanin sankarin Phileas Foggin matkareitillä. Aikaa on 80 päivää, alkuperäinen kirjan matka tapahtui 2.10.-21.12.

Noudatan haasteen alkupostauksen matkareittiä, joka alkaa Lontoosta, tällä Doris Lessingin kirjalla. Reitti on seuraava: Lontoo - Aden - Bombay - Kalkutta - Hongkong - Jokohama - San Francisco - New York - Lontoo.
#maailmanympäri80päivässä

Minna Canth: Agnes (selkomukautus)

Naistenviikon merkeissä luin Minna Canthin pitkän novellin Agnes - se on naisen kirjoittama ja sen nimessä on naisen nimi, ei kuitenkaan viikon nimipäiväsankarin. Teos on varsinainen klassikko, jonka luin Tuija Takalan tekemänä selkomukautuksena.

Agnes ja Liisi olivat koulukavereita suomalaisessa pikkukaupungissa ja hyviä ystäviä. Koulun jälkeen elämä kuitenkin eroitti ja vei kummankin omaa polkuaan. Liisi meni naimisiin Antin kanssa ja sai kolme lasta, joista nuorin on novellissa vasta vauva. Agnes taas meni maailmalle, ja kerrottiin, että hän olisi Pietarissa asti.

Kotikaupungissa järjestetyissä laulujuhlissa Liisi näkee viehättävästi pukeutuneen ja kauniin naisen, jonka ympärillä pyörii useita miehiä ilmeisen ihastuneita häneen. Liisin yllätykseksi hän tunnistaa naisen, sehän on hänen ystävänsä Agnes. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Liisi kutsuu vanhan koulutoverinsa kylään kotiinsa.

Liisi on iloinen saadessaan olla ihailemansa ystävänsä kanssa, mutta huomaa myös pian, että tämä Agnes on eri ihminen kuin kouluaikainen Agnes. Iloon sekoittuu myös muita tunteita, kun Liisi huomaa, miten hyvin Antti viihtyy Agneksen seurassa, miten hänkin lumoutuu pietarilaisesta kaunottaresta. Asiaa ei auta se, että Antti mielellään vie Agnesin retkille kaupungin ympäristöön, kun Liisi jää lasten kanssa kotiin.

Novellissa Minna Canth tuo rinnakkain kaksi erilaista naiskuvaa ja arvomaailmaa. Liisin elämä on sujunut perinteisesti, hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja ehtinyt saada kolme lasta ja arvostaa kotia ja perhettä. Agnes on vapaamielinen arvoiltaan ja käyttänyt vapauttaan valitakseen oman elämäntapansa Pietarissa. Canth ei moralisoi, mutta novellin loppu nostaa mieleeni kysymyksen, kumpi naisista on loppujen lopuksi vapaampi valinnoissaan ja onnen ja elämän mielen etsinnässään. 

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin selkomukautuksena. Sellaisena se oli helppolukuinen, juoni,teemat ja tunnemaailma avautuivat hyvin, vaikken ollut Agnesiin aiemmin tutustunutkaan. Selkomukautuksen jälkeen lukaisin myös alkuperäisen Agneksen SKS:n julkaisusta, ja vaikka nautin vanhan suomen kielen ja vanhahtavien ilmaisujen lukemisesta, täytyy myöntää, että (vanhaa kirjallisuutta vähemmän lukeneille) selkomukautus varmasti avaa Canthin novellia helpommin ja paremmin.

Selkomukautus on vapaasti ladattavissa verkosta. Lisää voit lukea mukautuksen tekijän Tuija Takalan blogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kirjoituksessaan hän avaa kiinnostavasti myös selkomukautuksensa periaatteita ja antaa linkin verkkojulkaisuun.

         Minna Canth: Agnes, 65 s, e-kirja (PDF)
         Selkomukautus: Tuija Takala
         Julkaisija: Tuija Takala 2019

         Minna Canth: Agnes, kokoelmassa Kauppa-Lopo, Agnes, s. 53-140
         Kustantaja: SKS 1999 (1. p. 1892 kokoelmassa Novelleja 2, Otava)

KIRJAT ovat oman hyllyn aarteita - toinen e-kirjahyllyssä ja toinen painettuna.
MUUALLA Agneksesta: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata, Yöpöydän kirjat

Tämä kirja on haasterohmu.

Osallistun kirjalla Naistenviikkohaasteeseen,
Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen,
Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä 
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkokirjojen haasteeseen.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Nainen". 

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

"Dottie tiesi että kyse oli kulttuurien eroista, vaikka sen oppimiseen olikin mennyt vuosia. Hänestä tuntui että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut sopivaa. Mutta Dottie uskoi, ettei niistä puhuttu myöskään siksi, etteivät ihmiset oikeasti ymmärtäneet, mitä luokkaeroilla tarkoitettiin. Jos ihmiset esimerkiksi olisivat tienneet, että Dottie ja hänen veljensä olivat lapsina syöneet roskiksesta, mitä he olisivat ajatelleet?" (Novellista "Dottien aamiaismajoitus")

Elizabeth Strout ei kaihda luokkaeroista kirjoittamista, vaikka tekeekin sen hienovaraisesti ja saarnaamatta. Henkilöidensä kautta hän näyttää äärimmäisen köyhyyden, osattomuuden ja häpeän, johon toiset jäävät loppuelämäkseen, mutta josta osa murtautuu ulos, pois lähtemällä.

Stroutin toinen suomennettu kirja, Kaikki on mahdollista, on kokoelma novelleja, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa ja myös kirjailijan ensimmäiseen suomennettuun teokseen, Nimeni on Lucy Barton. Novellien päähenkilöitä yhdistää heidän pieni ja köyhä lapsuuden kotikaupunkinsa, Yhdysvaltojen Illinoisin Amgash, ja he ovat toistensa sukulaisia tai kouluaikojen ystävä tai työkavereita, tai näiden sisaruksia. Niinpä kunkin novellin päähenkilön lisäksi niissä piipahtelee samoja henkilöitä, ja kuva Amgashin sosiaalisista suhteista - ja juoruista - valottuu sirpalemaisesti monesta näkökulmasta.

"Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän [Patty] tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli - kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taaksensa." (Novellista "Tuulimyllyt")

Lucy Barton vilahtaa novelleissa usein, sillä kaikki Amgashissa tuntevat hänet: surkeista oloista ponnistanut naapurin tyttö päsee opiskelemaan, muuttaa asumaan New Yorkiin, ja hänestä tulee kuuluisa kirjailija. Lucy ei ole käynyt Amgashissa vuosikausiin, ei kertaakaan isänsä hautajaisten jälkeen, mutta nyt hän luennoi Chicagossa ja päättää tulla katsomaan veljeään Peteä, joka asuu edelleen heidän lapsuudenkodissaan. Novelli "Sisko" kertoo tästä Lucyn vierailusta Peten tykö. Myös heidän sisarensa Vicky tulee paikalle. Kun Lucyn sisarukset alkavat muistella vanhempiaan ja tiettyjä lapsuuden tapahtumia, Lucy saa paniikkikohtauksen ja joutuu äkisti lähtemään Amgashista. Koko episodi solahtaa siihen mielikuvaan, mikä syntyi Lucyn lapsuudesta romaania Nimeni on Lucy Barton lukiessa, lisää kuvaan jotain, ja edelleen jättää sen haperoiseksi.

Elizabeth Strout kirjoittaa taitavaa ja hienoa proosaa, se on näennäisesti arkista, sisältää tarkkoja huomioita ja yksityiskohtia, rosoakin, mutta samalla se piirtää asioille uusia merkityksiä ja psykologisia ulottuvuuksia, jotka ovat jäädä huomaamatta. Kuten Patty, joka ajaa maissi- ja soijapapupeltojen halki ja katselee tuulimyllyjä. Sitten hän istuu auringossa juttelemassa Charlien kanssa, jolla on vaaleansiniset silmät, ja heidän välilleen syntyy tunne toisen ymmärtämisestä. Ja Patty huomaa ajattelevansa tuulimyllyjä:

"Hän muisti korkeat valkoiset tuulimyllyt. Miten niiden hoikat valkeat käsivarret olivat liikkeessä kaikki, mutta eivät koskaan yhdessä, paitsi joskus, kun kaksi niistä pyörähti yhtä aikaa, ja niiden lavat osoittivat samaa kohtaa taivaalla."  (Novellista "Tuulimyllyt")

Ihailen Elizabeth Stroutin kieltä ja kirjoittamista niin novellikokoelmassa kuin romaanissakin. Kumpaakin on ylistetty blogiarvioissa, bloggarit äänestivät Nimeni on Lucy Bartonin viime vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi käännöskirjaksi, ja itse asiassa pidän yhdeksän novellin kokoelmasta enemmän kuin romaanista. Samaan aikaan ihailun kanssa kirjat herättävät minussa myös ristiriitaisia, jossain määrin vieraannuttavia, tunteita. En usko sen olevan pelkästään rosoisuuden syytä, ehkä novelleissa vain tulee minulle vastaan jotain ei-niin-samaistuttavaa. 

Edellä olevasta huolimatta suosittelen Kaikki on mahdollista -kokoelmaa. Kieli on upeaa, ja yksittäisistä tarinoista rakentuu taitava, joskin huokoinen kokonaisuus.

          Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista, 261 s.

          Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 495), 2019

          Alkuperäinen: Anything Is Possible, 2017

          Suomentaja: Kristiina Rikman

          Kansi: Laura Lyytinen

KIRJA on kirjastosta. 
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Leena Lumi, Lumiomena

Minna Canth: Kauppa-Lopo

Kansi: Erkki Tanttu

"Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta. Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt." (Kauppa-Lopo)

Näin alkaa Minna Canthin novelli Kauppa-Lopo, jonka nimihenkilö on kaikkien antisankarittarien äiti. Likaiseen ja rääsyiseen, pahalta haisevaan juoppoon on nykylukijankin vaikea suhtautua, vaikka tämä uudemmassa kirjallisuudessa olisi tottunut kohtaamaan monenlaista elävää ja kulkijaa. Ei siis ihme, että novellin saama kritiikki heti tuoreeltaan tarttui Kauppa-Lopon - ja samalla kirjailijan - henkilöön rajuin sanoin:

"Sen enempää ei tarvitse kertoelman likaisesta sisällyksestä esiin tuoda näytteeksi siitä, kuinka tuiki inhottava Kauppa-Lovon kuva on. Lukija ei tiedä, kumpiko enemmän pöyristyttää, sekö, että on semmoinen kuva eteen maalattu muka oman kansansa riveistä, vai sekö, että on kirjoittajia, jotka rohkenevat sellaista yleisölle syöttää. Ja vielä enemmän hirvittää ja surettaa se tieto, että meillä tuommoisten ilkeäin irvikuvien etevä maalaaja on nainen..." (F. A[hlman], Uusi Suometar 18.9.1889)

Kauppa-Lopo ei kuitenkaan ole pelkkä ilkeä irvikuva. Ennen Jyväskylän vankilasta vapautumistaan hän kuulee leskeksi jääneestä lehtorin rouva Kortmanista, jonka Lopo on tuntenut aikoinaan Kuopiossa tämän ollessa vielä tyttönä. Leskirouva on taloudellisessa ahdingossa miehensä kuoleman jälkeen, ja Kauppa-Lopo yrittää auttaa häntä omia vaivojaan säästämättä, vaikka hänen lähestymisensa on rouvalle pelkästään vastenmielistä. Lesken talosta löytyy kaikenlaista rojua, jonka suustaan taitava Kauppa-Lopo saa myydyksi lesken auttamiseksi, mutta vielä isomman avun rouva Kortman saa, kun Lopo löytää tämän talolle ostajan ja neuvoo rouvaa pyytämään siitä isomman hinnan.

Novelli asettaa rinnakkain ulkoisesti rähjäisen ja epämiellyttävän kaupustelijan, jonka sydän sykkii avuliaana ja kultaisena hätään joutunutta leskeä kohtaan, ja ylpeän, parempaan väkeen kuuluvan naisen, joka saatuaan avun häpeää ja torjuu auttajansa.

Minna Canth oli rohkea nainen, joka uskalsi kirjoittamisellaan tarttua aikansa epäkohtiin ja tehdä näkyväksi yhteiskunnan epätasa-arvoa. Kauppa-Lopossa hän tekee sen kärjistämällä hahmojensa vastakohtaisuuksia. Novellin kieli tuntuu vielä tänäänkin terävältä ja luettavalta, vain paikoin tyylikkäästi vanhentuneelta, ja valitettavasti 130 vuotta novellin julkaisemisen jälkeen tasa-arvopuheelle on yhä tarvetta.

Olen vasta alkutaipaleella Minna Canthiin tutustumisessa. Aikaisemmin olen kirjoittanut pienoisromaanista Köyhää kansaa. Kauppa-Lopoa lukiessa oli hieman hämmentävää huomata, että näin mielikuvituksessani Jyväskylän kadut ja torin ja rakennukset sellaisina kuin ne Minna Rytisalon viimevuotista romaania Rouva C. lukiessa mieleeni muodostuivat!

Luin novellin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamasta yhteisteoksesta Kauppa-Lopo & Agnes. Jälkimmäiseen palaan joskus myöhemmin. Kirja sisältää myös Päivi Lappalaisen esseen, jossa hän pohtii näitä kahta naiskuvaa, sekä valikoiman aikalaisarvosteluja. 

Kuvituskuvana on Kauppa-Lopon kansi Otavan vuonna 1964 julkaisemasta laitoksesta, kannen on taiteillut Erkki Tanttu.

         Minna Canth: Kauppa-Lopo, kokoelmassa Kauppa-Lopo, Agnes, s. 1-51
         Kustantaja: SKS 1999 (1. p. 1889 kokoelmassa Lain mukaan, Kauppa-Lopo)

KIRJA on oman hyllyn aarre, Kirjamessujen alelaarista poimittu.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara

HAASTE: Minna Canth -lukuhaaste 13.-19.3.2019 ja Joka päivä on naistenpäivä ja Kirjahyllyn aarteet.

Korealaisia novelleja netistä

Olen jo aiemmin hehkuttanut, että viime vuonna innostuin laajentamaan maantieteellistä lukualuettani Kuukauden kieli 2018 -haasteen myötä eli luin kirjallisuutta, joka on alun perin kirjoitettu jollain haasteen 12 kielestä. Nyt jatkan Kuukauden kieliä 2019, joista ensimmäisenä on vuorossa korea, sitten norja, islanti... Vaikuttaa siltä, ettei lukemisen etsiminen ole tällä kertaa kovin hankalaa. Toista oli viime vuonna, kun lukupaletista löytyi esimerkiksi vietnamin kieli.

Haasteen aloittaja, Aukeamia-blogin la plume, luki viime vuonna internetistä löytyviä novelleja. Taidan matkia häntä tänä vuonna ja etsiä yksittäisiä novelleja ainakin joistain tämän vuoden kielistä. Tällä kertaa selailin Words Without Borders -verkkolehden tarjontaa ja valitsin luettavaksi pari koreaksi kirjoitettua ja englanniksi käännettyä novellia. Käytän kirjailijoiden nimistä suomalaista muotoa, jossa etunimi on ensin, vaikka sivustolla sukunimi onkin edellä. Suomalaiset kustantajat näkyvät nimeävän korealaiset kirjailijat teostensa kansissa suomalaiseen tapaan. 

Perinteinen talo talvella, Andong, Etelä-Korea
(Wikimedia CC-BY-3.0) 

Eteläkorealainen kirjailija Mun-yol Yi (s. 1948) kertoo novellissaan "Winter That Year". nuoresta miehestä, joka keskeyttää opiskelunsa yliopistossa paetakseen opiskelujen aiheuttamaa väsymystä ja tyhjyyttä. Apaattisena hän päätyy vuoristoon kahdeksi talvikuukaudeksi ja työskentelee majatalossa eräässä maaseutukaupungissa. Ruumiillinen työ herättää vähitellen vanhan eloisuuden ja karkoittaa välinpitämättömyyden, kun kättensä töitä katsellessa hän tuntee itsensä uudistuneeksi. 

Talven tultua majatalo sulkee ovensa muilta asiakkailta pariksi viikoksi, kun huoneet varataan pienelle, etuoikeutetulle virkamiesten ryhmälle. Näitten tarkastajien tehtävä on arvioida seudun pääasiallisen viljelytuotteen, tupakan lehtien, laatu. Arvionsa he tekevät omilla silmillään, ja koska sellaisessa mittauksessa saattaa tarkastajan mielentila nostaa laatua ihan tarkoituksetta yhden kymmenyksen ylöspäin tai vastaavasti laskea kymmenyksen alaspäin, on syytä pitää tarkastajat tyytyväisinä niin ruokapöydän ääressä kuin yöllä vuoteissaan.

Yi kuvaa majatalon tapahtumia tarkkailevana ulkopuolisena realistina ja samalla nuoren miehen tunteiden ja kasvun kautta. Apaattisuus vaihtuu ensin uuteen intoon ja sitten myötätuntoon majataloon tuotuja tyttöjä kohtaan. Kahden kuukauden kuluttua mies päättää jättää majatalon ja sen edustamat arvot ja moraalin.

Novelli saattaa olla omaelämäkerrallinen, sillä Mun-yol Yi jätti kirjallisuuden opintonsa Soulin yliopistossa kesken. Hänen sanotaan teoksissaan kirjoittavan poliittisen vallan väärinkäytöstä ja sen vaikutuksesta kansan  moraaliin. Tämä näkyy lukemassani novellissakin, joka kehittelee kehityskertomuksen ainekset taitavaksi kokonaisuudeksi.

          Mun-yol Yi: Winter That Year. Words Without Borders, 2014 April.
           Translated into English: Brother Anthony of Taizé

Jalu-joki Pohjois-Korean ja Kiinan rajalla
(Kuva: xue siyang. Wikimedia CC-BY-SA-3.10)

Toiseksi luettavaksi valitsin Pohjois-Koreassa syntyneen, mutta nykyisin Etelä-Koreassa asuvan kirjailijan, Ji-myung Leen, novellin "After the Gunshot". Voi tietysti kysyä, miksi luin Pohjois-Koreasta loikanneen kirjoittajan proosaa. Words Without Borders julkaisi vuonna 2003 numeron, johon he kokosivat lyhytproosaa ja runoja Pohjois-Koreassa asuvilta kirjailijoilta. He huomasivat, että maan kirjailijat voivat julkaista vain poliittisesti hyväksyttyjä tekstejä. Verkkolehti päätti kymmenen vuotta myöhemmin julkaista uuden numeron, jonka kirjoittajat ovat paenneet kotimaastaan Pohjois-Koreasta ja voivat kirjoittaa asioista, niin kuin ne ovat, eikä niin kuin niiden sanotaan olevan. Kumpikin verkkolehdistä on edelleen luettavissa internetissä.

Ji-myung Leestä en löydä muuta tietoa kuin että hän asuu nyt Etelä-Koreassa. Hänen novellinsa on melkoisen jännittävä ja yllätyksellinenkin. Sen alussa nuori mies seisoo peloissaan joen rannalla, takaa kuuluu laukaus, ja hän syöksyy tummaan veteen. Oma ennakkoluuloinen ajatukseni on, että novelli kuvaa Pohjois-Koreasta pakenevaa. Olen kuitenkin väärässä, kirjailija yllättää eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää.

Pidin Leen novellista, sen dialogista, siitä miten hän rakentaa tunnelman ja päästää sisään henkilöiden tunteisiin, pelkoon, jännitykseen, piinaavaan odotukseen, läheisyyteen. Novellin lyhyt fokusointi tiettyyn tilanteeseen saa minut toivomaan, että tietäisin, mitä kahdelle päähenkilölle tapahtuu tilanteen jälkeen. Huomaan ajattelevani, että lukisin mielelläni muutakin Leen kirjoittamaa.

          Ji-myung Lee: After the Gunshot. Words Without Borders, 2013 May.
            Translated into English: Shirley Lee

Herta Müller: Matala maa

Matala maa on kokoelma Herta Müllerin lyhytproosaa ja hänen ensimmäinen teoksensa. Se julkaistiin Romaniassa sensuroituna vuonna 1982 ja Saksassa kokonaan pari vuotta myöhemmin. Kirjan niminovelli on teoksen pisin, 75 sivua, muut neljätoista kertomusta ovat mitaltaan yhdestä muutamaan sivuun. En oikein osaa niitä novelleina pitää, mutta kaikkineen kirjan tekstit muodostavat kokonaisuuden ja kertovat elämänmakuisen, joskin apean tarinan eräästä romaniansaksalaisesta kylästä joskus toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

"Silloin kylään oli tullut valokuvaaja. Minä olin pullukka ja ranteissani oli kuopat. Päässä minulla oli rulla joka laitettiin siihen aina pyhäpäivinä, se kostutettiin sokerivedellä ja kierrettiin kauhanvarren ympärille. Se oli mennyt vinoon kuten kaikkina pyhäpäivinä, sillä kammatessaan äiti itki kun isä oli taas tullut juovuksissa kapakasta."

Novellin "Matala maa" kertojana on nimettömäksi jäävä pikkutyttö, joka omasta lapsen näkökulmastaan havainnoi ihmisiä ja elämää kotikylässään. Kylän asukkaat ovat svaabeja eli romaniansaksalaisia. Herta Müllerin tekstissä ajatus virtaa asiasta toiseen, siitä pian kolmanteen, pakottomasti. Kerronta on realistista, eikä söpöstelyyn tai tunteiluun tuhlata sanoja, mutta uniin tulee oma maaginen maailmansa. Kylä on köyhä, ihmiset maatöitä tekeviä ja elämä vaatimatonta ja puutteellista. Tytön kotona ei ole sen kummempaa, isä on viinaan ja vieraisiin naisiin menevä, mistä äiti saa aiheen itkeskelyyn. Elämä riitaisessa kodissa näyttäytyy harmaalta, ankealta ja ilottomalta. Silti siinäkin on hetkensä. 

Kokoelman muut kirjoitukset ovat lyhyitä tarinoita, jotka jatkavat ja laajentavat niminovellin teemaa. Joissain niistä kertoja on selvästi vanhempi tyttö, jo teini-iässä. Osa on melkoisen absurdeja, ja kaikkea tajunnanvirtaa en pysty ymmärryksellä seuraamaan. Kaikkein mielettömin leikittely on viimeinen, yhden sivun, tarina "Työpäivä", jossa asiat heittävät häränpyllyä:

"Ruokakaupasta ostan lehden, kävelen sitten pysäkille ja ostan voisarven ja nousen lehtikioskilta raitiovaunuun. Poistun raitiovaunusta kolme pysäkkiä ennen vaunuun astumistani."

Humoristisin on kertomus "Kyläkronikka", jossa sivalletaan sosialistista järjestelmää. Müllerin teos julkaistiin Romaniassa sensuroituna, ja voisin kuvitella, että ainakin "Kyläkronikkaa" karsittiin siitä pois, mutta tässä voin olla väärässäkin. Pari otetta kertomuksesta:

"Sivukujilla kuulee varhain aamuhämärissä kanojen kotkottavan ja hanhien kaakattavan ja sähisevän. Sitten kun ulkona on jo valoisaa tai kuten kylässä sanotaan keskellä kirkasta päivää, kotkotus, kaakatus ja sähinä hukkuvat siihen että naiset joita kylässä sanotaan emänniksi juttelevat aitojen ja puutarhojen yli, mitä kylässä sanotaan rupatteluksi. Puutarhat ovat aina vastakitkettyjä ja möyhittyjä mitä kylässä sanotaan hoidetuiksi."

"Monet talonpojat väittävät, ettei kollektivisoinnin tai kuten kylässä sanotaan pakkoluovutuksen jälkeen ole enää kunnon satoa saatukaan. Pakkoluovutuksen jälkeen, sanovat talonpojat, ei paraskaan maa ole ollut minkään arvoista, ja kylänvanhin väittää että kotipuutarhojen ja peltojen maan välillä on iso ero, niin iso ettei uskoisi niiden koskaan samaa maata olleenkaan."

Herta Müller (s. 1953) syntyi ja kasvoi romaniansaksalaisena pienessä Banaatin svaabilaiskylässä, joten kirjassa varmasti näkyy hänen omia lapsuuden muistojaan. Vuonna 2009 Müllerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto. Aikaisemmin olen lukenut häneltä romaanin Hengityskeinu. 

        Herta Müller: Matala maa, 137 s.

        Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 232), 2009 (2. p.) (1. suom. p. 1989)

        Alkuperäinen: Niederungen, 1982 ;  suomentaja: Raija Jänicke

        Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Eniten minua kiinnostaa tie, Keltainen kirjasto, Kirja-aitta, Leena Lumi, Nannan kirjakimara, Tahaton lueskelija, Yhtä sun toista

HAASTEET: Kuukauden kieli -lukuhaasteessa syyskuun kieli on ollut saksa. Liiityn tällä kirjalla myös uuteen Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen, jossa luetaan vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos. Jospa parin muunkin naisnobelistin kirjan ehdin siihen lukea ennen haasteen päättymistä naistenpäivänä 8.3.2019.

2. Novellihaaste koottuna

Viime yönä päättyi Novellihaaste 2, joka kesti juhannuksesta juhannukseen. Sen alkupostauksessa ilmaistu tavoite toteutui kohdallani: luin novelleja ja kirjoitin niistä - kumpaakin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja löysin joitain hienoja kirjailijoita ja hienoja novelleja.

Niin kuin nyt eilen. Koko vuoden novellini olivat kaikki kotimaisia, ja päätin rikastuttaa valikoimaani yhdellä tai kahdella Alice Munron novellilla. Vaan kuinkas kävi? Niitä oli saatava lisää. Ja lisää. Kuusi novellia ehdin lukea ja tänään jatkan. Munro olikin yksi hieno löytöni. Toinen yllätyslöytö oli suomenruotsalainen kirjailija Solveig von Schoultz. Nämä olivat vuoden helmiä, mutta hyviä novelleja oli paljon muissakin lukemissani kokoelmissa.

Sitten tilastoja: Vuoden mittaan 
        luin 7 kokonaista kokoelmaa, 
        luin yhdestä kokoelmasta 6 novellia, 
        kuuntelin äänikirjana 1 rikosnovellin,
        kuuntelin yhdestä antologiasta 11 rikosnovellia

        eli yhteensä 86 novellia.

Haasteessa saattoi myös peukuttaa ansiokkaita novelleja joistain ominaisuuksista. Ihan en yltänyt peukuttajaksi asti, sillä peukutin kuutta novellia. Teemasta jäi peukuttamatta, vaikka siihenkin olisi varmasti ainesta ollut.

Tässä lista lukemistani ja kuuntelemistani novellikokoelmista ja yksittäisistä novelleista lukumäärineen ja peukutuksineen.

NOVELLIKOKOELMAT

Markku Hattula, 8 novellia: Hurmuri (KONFLIKTI)
Aino Kallas, 7 novellia: Lähtevien laivojen kaupunki (NÄKÖKULMA)
Alice Munro, luettu 6 novellia: Liian paljon onnea
Pirjo Puukko, 18 novellia: Mutkanlukutaito (PAIKKA)
Marisha Rasi-Koskinen, 7 novellia: Vaaleanpunainen meri (JUONI)
Tero Seppänen, 20 novellia: Syöksyvirtauksia
Taina Teerialho, 6 novellia: Huuli ja muita kertomuksia
Solveig von Schoultz, 2 novellia: Kuka veisi Mariannen tanssiin (SÄVY)

RIKOSNOVELLI (äänikirjana)

Harri Nykänen, 1 novelli: "Raidin joulu"

RIKOSNOVELLIANTOLOGIA (äänikirjoina)

Tykki, josta kuuntelin 11 novellia:
      Tapani Bagge, 1 novelli: "Seppä"
      Seppo Jokinen, 1 novelli: "Kapiainen"
      Marko Kilpi, 1 novelli: "Maasta sinä"
      Tuomas Lius, 1 novelli: "Suden tunti"
      Juha Numminen, 1 novelli: "Leskirouva"  (HAHMO)
      Eppu Nuotio, 1 novelli: "Perintö"
      Outi Pakkanen, 1 novelli: "Naisen kosto" 
      Markku Ropponen, 1 novelli: "Porakorpi"
      Matti Rönkä, 1 novelli: "Viattomat"
      Jarkko sipilä, 1 novelli: "Tuntematon mies"
      Antti Tuomainen, 1 novelli: "Rako"
jo ennen haastetta kuunneltu Harri Nykänen: "Jahti"

        

Kiitos haasteen isännälle, Nipvet-blogin Juhalle, antoisasta haasteesta ja kivasta peukutus-ideasta. Voisin lähteä uudellekin novellihaastekierrokselle, sen verran tämä auttoi sekä muistamaan novellien olemassaolon että lukemaan niitä ja nauttimaan niistä.

Tässä vielä Nipvetin koostepostaus, josta löytyy linkit muitten haasteeseen osallistuneitten koosteisiin. Mikä määrä lukuvinkkejä!

Alice Munro: Liian paljon onnea

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei novelleja halua lukea kovin monta kerrallaan, ja olin tarttunut Alice Munron kokoelmaan Liian paljon onnea lukeakseni siitä novellin tai pari,  havahduin siihen, että hei, nämä novellit haluan lukea ihan kaikki ja vikkelällä tahdilla. 

Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?

   1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja  muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.

   2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon.. 

   3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.

Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.

Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.

Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää. 

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA kokoelma on luettu esimerkiksi blogeissa Cats, books & me, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Lukuisa

      Alice Munro: Liian paljon onnea, 366 s.

      Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 413), 2013

      Alkuperäinen: Too Much Happiness, 2009

      Suomentaja: Kristiina Rikman

      Kansi: Markko Taina

Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".