tiistai 30. kesäkuuta 2015

Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta


Aatami ihmettelee olentoa, joka hänen maailmaansa on yllättäen tupsahtanut.
"Tämä uusi olento pitkine hiuksineen on jatkuvasti tielläni. Tunnista toiseen se piirittää ja seuraa minua. En oikein pidä siitä enkä ole tottunut seuraan. Pysyisipä se muiden eläinten seurassa." (s. 11) 
"Uusi olento syö liikaa hedelmiä. Kohta ne loppuvat meiltä. Aivan niin: me - sitä sanaa se käyttää - nyt minäkin kuultuani sitä liikaa." (s. 21)
Vielä enemmän Aatami ihmettelee, kun kerran hänen palatessaan metsästysreissulta uudella olennolla on pieni tuntematon olio. Sen lajin selvittäminen askarruttaa Aatamia pitkään. Kun se on ollut heidän luonaan jo jonkin aikaa, hän tuumailee:
"Se ei ole kala. En oikein osaa sanoa, mikä se on. Se pitää merkillisiä, pirullisiakin ääniä, kun ei ole tyytyväinen, ja sanoo "guu guu", kun taas on. Se ei ole meidän kaltaisemme, koska ei osaa kävellä; se ei ole lintu, koska ei osaa lentää; se ei ole käärme, koska ei osaa luikerrella; ja olen melko varma, ettei se ole kala, vaikken onnistu saamaan mahdollisuutta selvittää sen uintikykyä. Se makoilee mielellään ympäriinsä, eniten selällään jalat taivasta kohti. En ole nähnyt minkään eläimen tekevän sellaista aiemmin." (s. 55)
Mark Twainin kirjoittama pienoisromaani Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta on hykerryttävän hupaisa ja lämmin kertomus Eedenin tapahtumista, jotka ovat tutut Raamatun alkulehdiltä. Paikka on kuitenkin Pohjois-Amerikassa, sillä eläinten nimeämisen ohessa uusi olento, joka kutsuu itseään nimellä Eeva, nimeää myös Niagaran putouksen. Päiväkirjamerkintöjen muodossa Aatami kertoo tutustumisestaan Eevaan ja mitä sitten seuraa, omaisuuden menetys ja kahden uuden olennon löytyminen.

Savukeidas, kustantaja, on luokitellut kirjan pienoisromaaniksi ja elämäkerraksi. Twainin sanotaan kirjoittaneen sen rakkaudentunnustukseksi edesmenneelle vaimolleen, jonka kanssa solmittu avioliitto kesti 34 vuotta. Twain kirjoitti myös Eevan päiväkirjan, rinnakkaisteoksen Aatamin päiväkirjan irtolehdille.

Suomalaisessa laitoksessa on hauska Ennisofia Salmelan piirroskuvitus, josta olen ottanut kuvan tuohon ylös.


Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, 79 s.
Kustantaja: Savukeidas 2008
Alkuperäinen: Extracts from Adam's Diary, 1904; suomentaja Ville Hytönen

Kuvitus: Ennisofia Salmela
Kansi: Lotta Djupsund

KIRJAN lainasin kirjastosta ja luin sen Kesälukumaratonin aikana.

Muualla: Reijo Valta/Agricolan kirja-arvostelut

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kuukauden Tiina - Tiinan uusi ystävä

Tiinalla on vapaata koulusta, mutta tällä kertaa vain pari päivää vapun tienoilla. Erityisen ihanilta ne tuntuvat siksi, ettei muiden koulujen oppilailla ole lomaa samaan aikaan. Vapaapäivien kotitehtävänä on kirjoittaa kotiaine aiheesta "Kesän kynnyksellä".

Tavallisesti mikään ei pidä Tiinaa poissa pihalta ja yhteisistä leikeistä muiden lasten ja varsinkin Juhan kanssa. Nyt Tiinasta paljastuu uusi puoli: hän pääsee tutkimaan luontoa ja kesän merkkejä ihan yksin.


Metsässä Tiina tapaa yllättäen tuntemattoman tytön, jonka nimi on Tuija. Tämä onkin aikamoinen pakkaus, ainakin yhtä kova tappelemaan kuin Tiina ja melkoinen valehtelija, mikä kummastuttaa Tiinaa, joka on kasvanut läpeensä rehelliseksi. Tiinan lähtiessä kotiin syömään Tuija liimautuu tähän kiinni ja seuraa uutta ystäväänsä ruokapöytään asti. Perhe katselee ihmetellen tytön kyltymätöntä ruokahalua. On selvää, etteivät asiat ole Tuijan kotona ihan yhtä hyvin kuin heillä.

Ystävänsä kanssa Tiina joutuu uusiin seikkailuihin, kuinkas muuten. Tiina-kirjoissa näkyy 50-60-lukujen yhteiskunnalliset olot ja eroavaisuudet. Tuijan kotiolot ovat selvästi huonommat kuin Tiinan perheessä, niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Tiinankaan koti ei ole varakas, mutta Tuija näkee siellä jotain muuta:
"Tuijan ylöspäin kääntyneet kasvot kerjäsivät hänen itsensä tietämättä sitä hellyyttä jota hän ympärillään näki, ja isä ja äiti ymmärsivät hänen katseensa. Vieläpä Möllikin ymmärsi sen. Se käpertyi kehräten tytön viereen ja nuolaisi häntä nenään. 
-- Teillä on ihan toisenlaista kuin muualla, kun saa ruokapöydässäkin puhua, eikä kukaan huuda, eikä kissakaan pure." (s. 91-92)
Täpärässä paikassa Tiina miettii, mitä isä mahtaisi ajatella ja tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuvio on tuttu pohjoismaisista dekkareista, joissa tuoreemmat poliisit arvoitusta ratkoessaan yrittävät usein pohtia, miten heidän vanhempi ja kokeneempi kollegansa menettelisi.

Tämä on 10. Tiina-sarjan kirja. Edellinen kirja ja linkit kaikkiin aikaisempiin löytyvät täältä.

KIRJAN lainasin kirjaston varaston nuortenkirjojen hyllyltä.

Anni Polva: Tiinan uusi ystävä, 153 s.
Kustantaja: Karisto 1987, 9. painos (1. painos 1965)
Kansikuva: Maija Karma

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Kesälukumaraton 26.6.2015 (päivittyy)


Lukumaraton houkuttelee mukaansa tänäkin kesänä, ajankohta sattui sopivasti viikonlopun kylkeen. Perjantai on työpäivä, mutta heti töiden jälkeen, iltapäivällä, lähden lukumatkaan kirjojen kanssa. 

Haastetta emännöi Tiina Hyllytontun höpinöitä -blogissa, josta löytyvät maratonin ohjeet.

Mitään tiukkaa koreografiaa en ole vuorokauden lukurupeamalle laatinut, mutta luullakseni lukeminen sujuu kevyissä ja viihdyttävissä tunnelmissa. Matkan varrelle olen varannut kirjapinoja, joista poimin luettavani:
  • jotain jännää (ainakin Christie, Larsson, Lehtolainen, Pekkanen)
  • jotain viihdyttävää (Enni Mustosen Paimentyttö, Hilja Valtosen Hätävara)
  • jotain pientä / hupaisaa / yllättävää (kuten Sibeliuksen pyörä, Turun pommitus, Ihana loma, Kerppu ja tyttö sekä Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta)
  • ... hmm,  ellen sitten innostu jostain tiiliskivestä
Kirjoitan tänne kotiutuessani työpaikalta iltapäivällä kello viiden maissa ja kerron maratonin alkamisajan sekä päivitän samaan postaukseen lukemisen lomassa.

Mukavaa perjantaipäivää!

*** *** *** *** *** *** ***

Töistä on tultu, hiukopalaa laitettu ja kahvia keitetty. On aika maratonin. 

Kello 17.30 starttaan liikkeelle. 
On ihan luetuttava olo, mutta kiireinen työpäivä takana, joten otan lokoisen asennon sohvalla ja uppoudun ensimmäiseksi Hilja Valtosen Hätävaran käänteisiin. Tätä en muistaakseni ole lukenut aikaisemmin. 
Kello 9.10 lauantaina maraton jatkuu.
Eilen alkoi väsyttää tavallista aikaisemmin, mutta luin Hätävaran loppuun. 156 s. Postaan siitä aikanaan blogiin. Nyt on aamupala syöty, ja lukeminen jatkuu, tartun seuraavaksi Mark Twainin Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta -kirjaseen, jossa on pienet sivut ja paljon piirroskuvia. Sen jälkeen jotain muuta.
Palailen aamupäiväkahvilla... Klo 11.00.
Aatamin päiväkirjan otteet olivat hupaisaa luettavaa ja ansaitsevat oman pikkupostauksensa myöhemmin. 79 s. Sen jälkeen olen siirtynyt vuoteen 1913 ja Saimaan rannoille sekä Viipuriin Vladimir Krjukovin murhamysteerissä Huvimaja Monrepoossa.
Klo 15.30 palailen tauolta.
Huvimaja Monrepoossa ei oikeastaan ollutkaan murhamysteeri, tai tavallaan olikin, ja rakkauromaani ja venäläinen - äh, en oikein osaa sanoa. 190 s. Tuumin lisää maratonin jälkeen. Nyt on aikaa vielä pari tuntia yhden kirjan aloittamiseen.
Klo 17.30 maratonin päätös.
Taisin ottaa pikku-unosetkin tässä välissä. Enkä aloittanut uutta kirjaa, vaan jatkoin vanhaa. Minulla on pitkässä ja hartaassa luennassa Arne Nevanlinnan Marie, jossa nyt etenin 42 s. eli sivut 73-114.
*** *** *** *** *** *** ***

Tässä vielä lukumääriä koosteena. Tahti on ollut minulle tavallinen maratontahti, ja hyväksi havaittu yön nukkuminen välissä toi sopivan mukavan lukuolon. Kirjoitan jokaisesta erikseen blogiini, ainakin lyhyesti, kunhan jaksan ja käyn sitten ehkä linkittämässä tänne.

Luin seuraavat kirjat:

  • Hilja Valtonen: Hätävara, 156 s.
  • Mark Twain: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta, 89 s.
  • Vladimir Krjukov: Huvimaja Monrepoossa, 190 s.
  • Arne Nevanlinna: Marie, osan eli 42 s.

Yhteensä siis 3 kirjaa ja rapiat, sivuja 477.

Hyvää kesäviikonloppua lukumaratoonareille ja muille kirjaihmisille!

tiistai 23. kesäkuuta 2015

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskisen uusin romaani Kuinka sydän pysäytetään on monikerroksinen ja ajatteluttava kirja. Huomasin juuri, pari päivää lukemisen jälkeen, jälleen yhden näkökulman sydämen pysäyttämiseen, joka ei ollut tullut mieleen aikaisemmin. Hyvä kirja on sellainen, joka jää mielen päälle päiviksi asumaan, askarruttamaan, etsimään syitä ja tulkintoja, eikö?


Lisäksi Koskisen kieli on hyvää ja sujuvaa, tapahtumien kehittyminen koukutti lukemaan kirjan nopeasti, ja koko ajan taka-alalla kävi mietintä siitä, mikä kirjassa perustuu faktaan ja mikä on fiktiota. Pidin myös rakenteesta, jossa lukujen aika, paikka ja näkökulma vaihtelevat, milloin ollaan päähenkilön lapsuudessa - "Pietari 1913" - ja sitten taas aikuisuudessa - "Helsinki 1930", "Laatokan Karjala 1939". Rakenne pysyy koossa hyvin, luvut avaavat uusia näkökulmia tapahtumiin ja päähenkilön kehitykseen.

Kirjan koko nimi on Kuinka sydän pysäytetään : Romaani sodasta ja rakkaudesta. Sotaromaanin aineksia kirjassa on runsaasti, taistelukuvauksia ja yltiöpäistä rohkeutta. Keskiössä on talvisota ja sen sotilaat, mutta laidoilla myös monta muuta sotaa. Juho Kivilaakson isä, eversti Stendahl, oli sotilas Venäjän tsaarin armeijassa. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen hän jätti perheensä ja loikkasi bolshevikkien puolelle ja puna-armeijaan. Perhe Suomessa vangitaan ja viedään Tammisaaren vankileireille. Heidät armahtaa Mannerheim, jonka asetoveri isä oli ollut. 
"Makasin lattialla ja selasin kuvia. Isä oli vienyt mennessään historiansa. Äiti ei suostunut puhumaan mistään. Elämämme oli katkennut kahtia. Kaikki, mitä oli tapahtunut ennen vuotta 1917, oli pudonnut pimeyteen, sortunut pohjattomaan kuiluun ja hajonnut pirstaleiksi. Olimme pulpahtaneet pintaan keskelle tietämättömyyden valtamerta, kuin merenpohjasta irronnut, ajelehtiva saari. Vailla menneisyyttä oli vaikea kiinnittyä mihinkään." (s. 56)
Juho Stendahlista tulee Juho Kivilaakso, sotilaan pojasta reservin vänrikki, Mannerheimin luottomies ja neuvonantaja. Juhon ollessa lapsi isä kertoi antiikin spartalaisista ja harjoitti poikaansa äärettömän kivun , ponnistuksen, jopa julmuuden kestämiseen.
"Olin niin pieni, etten tiennyt sodasta mitään. Mutta ne tarinat saivat mielikuvitukseni liikkeelle, En ole koskaan innostunut mistään niin paljon kuin isäni tarinoista. kunnia, taistelu ylivoimaa vastaan, peräänantamattomuus. Ne ovat jossakin täällä, sisälläni. Minusta tuntuu, että yksi mies voi kääntää historian kulun pelkällä tahdonvoimallaan." (s. 117)
Ja historian kääntämistä Juho yrittää. Neuvottelemalla Suomelle sekä rauhaa että liittolaisia, matkustamalla niin Moskovaan kuin Berliiniinkin. Äiti ja sisko ovat muuttaneet maatilalle Hyrsylän mutkaan, talvisodan alettua he ovat vihollisen valtaamalla alueella. Isä taistelee puna-armeijassa.

Rakkaus jää kirjassa sodan varjoon, saa outoja muotoja, palvelee sodan tarkoituksia, tai ehkä rauhan. Rakkaus äitiin, jolle Juho lupaa estävänsä sodan tulon vaikka yksin. Rakkaus naiseen, jonka Juho pelastaa kahdesti. Entä sitten isä, joka on hylännyt perheensä pojan ollessa 8-vuotias. Juho Kivilaakso on valmis paljoon kääntääksen historian kulun.

Kirja on mieleenpainuva.


JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, 350 s.
Kustantaja: WSOY, 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Amman lukuhetken Amman kirja yllytti kansalaistottelemattomuuteen, Kirsin kirjanurkassa lukukokemus oli vangitseva, Kulttuuri kukoistaa -blogissa tämä oli "hieno ja vaikuttava kirja, joka ei ole ennalta-arvattava eikä jätä rauhaan", Luettua elämää -blogin Elinalle kirja kertasi talvisotaan johtaneet tapahtumat, Turun Sanomien kriitikon mukaan "hienosti hallittu kielellinen ilmaisu yhdistyy jännitteiseen rakenteeseen, aikatasojen taidokkaaseen vaihteluun ja huikeaan sisältöön".

JP Koskisen blogi Savurenkaita

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä


Suomalainen salapoliisi Karl Axel Björk ratkoo rikoksia Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvassa  rikosromaanisarjassa. Sen aloittaa Yön sydän on jäätä, joka ilmestyi viime vuonna,mutta  jota olen vasta viime aikoina kuunnellut. Se ei sitten kuitenkaan ehtinyt blogiin asti dekkariviikolla.

Björk on siviiliammatiltaan sisäasiainministeriön virkamies, koulutukseltaan juristi ja harrastukseltaan salapoliisi. Helsingin poliisin aika menee kieltolain rikkojien metsästämiseen sen sijaan, että he pystyisivät täysillä panostamaan  henki- ja omaisuusrikosten selvittelyyn. Onneksi rikospoliisissa työskentelevällä Martti Ekmanilla on ystävänään Björk, jonka mieli kaipaa rikosten ratkaisun tuomaa jännitystä - ja joka mielellään käyttelee hankkimiaan salapoliisitaitoja, milloin vain siihen tarjoutuu tilaisuus, kuten tiirikoi lukkoja auki. Sen taidon hän oppi entiseltä murtovarkaalta työskennellessään Berliinissä suurlähetystössä.

Kesken viinan salakuljettajien väijytyksen tulee tieto, että vesitornista on löytynyt ruumis. Käy ilmi, että kuolema on ollut väkivaltainen, ja Björk pääsee mukaan tutkimuksiin. Uhri on valkoisten puolella taistellut upseeri, ja kun paikalta löytyy entisen punavangin saama matkustusasiakirja, mies pidätetään. Mutta onko hän oikea tappaja? Ennen kuin rikos selviää, löytyy toinenkin ruumis, ja Björk itse joutuu vaarallisiin tilanteisiin kerran jos toisenkin.

Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja viihdyttävästi. Aikaisemmin olen lukenut pari muuta hänen romaaniaan, mm. Perijät, joista olen myös pitänyt. Tässä nautin 20-luvun ajankuvasta; salakuljetuksen lisäksi poliisi ja sisäasianministeriö kantoivat huolta Kronstadtin kapinasta ja Venäjältä tulevista pakolaisista; vuoden 1918 sodan jäljiltä haavat olivat yhä verestävät ja kansa jakautunut punikkeihin ja valkoisiin; Björk törmää vakoojiin ja salaseuraan murhaajaa jäljittäessään. Juonenrönsyjä ja henkilöitä on melko lailla, mutta solmimattomat langanpätkät saanevat lisätyöstöä jatko-osassa.

Ajan Helsinki elää romaanissa vahvana. Ei ole Liisankatua, on Elisabetinkatu, ei Snellmaninkatua, vaan Nikolainkatu. Autokyyti on kalliimpaa, halvemmalla pääsee, kun ottaa hevosen ja vaunut. Ja vaatetus sitten! Björk vaikuttaa varsinaiselta keikarilta, joka käyttää huomattavasti aikaa pukeutumisensa miettimiseen, kun vie jonkun daamin kanssaan kahvilaan tai peräti illalliselle Kämppiin. Avioitumistakin 27-vuotias virkamies miettii, sillä nuoria naisia on lähipiirissä useita. Kukaan heistä ei kuitenkaan vaikuta häneen yhtä huumaavasti kuin eräs tietty tumma kaunotar, mutta hänen kanssaan on pidettävä pää kylmänä. Naissuhteet jäivät sellaiseen vaiheeseen, että jatkoa on varmasti luvassa.

Yön sydän on jäätä oli sellainen aloitus ja jäi sen verran kutkuttamaan, että ilman muuta aion lukea jatkoa sille. Onneksi ei tarvitse kauan odotella: kakkososa Käärmeitten kesä on jo ilmestynyt. (Päivitys: Linkki Käärmeitten kesään.)


*** *** ***

Toivottavasti kirjan nimi ei ole enne juhannuksen säästä. Mutta jos vaikka sataisi, ainahan voi käpertyä johonkin sopivaan paikkaan kirjan kanssa.

Oikein tunnelmallista ja valoisaa keskikesän juhlaa!

*** *** ***

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä, äänikirja
Kustantaja: Otava 2014 (alkuperäinen paperikirja 2014)
Lukija: Kari Ketonen, 10 CD-levyä, 11 h 40 min


ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: mm. Kaisa-Reetta TKirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Eniten minua kiinnostaa tie, HS

HAASTE: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista: Helsinki/HJK

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Eija Jansson: Petos peilistä katsoo

Dekkariviikkoa on Mari Jungstedtin uusimman jälkeen vietetty kemiläisen Eija Janssonin kirjan Petos peilistä katsoo seurassa. Siinä koko tarina ja sen jännitys tihentyy identtisen kaksosuuden ympärille.



Saila ei ole mielestään saanut elämän valttikortteja. Hän on syntynyt köyhiin oloihin, äiti on vaatimattomalla palkallaan elättänyt itsensä ja tyttärensä, isästä ei ole ollut tietoa. Koko lapsuuden Saila on kulkenut puhtaissa, mutta nukkavieruissa vaatteissa eikä mihinkään parempaan, puhumattakaan ylellisyydestä, ole ollut varaa. Sitten Saila tapaa Ramin ystävänsä häissä, he menevät naimisiin ja saavat pienen suloisen Eveliinan. Rahasta on tiukkaa, mutta vähitellen he saavat hankituksi asunnon, auton. Sitten Saila joutuu työttömäksi, ja hän muuttuu toiseksi.

Sailan äiti sairastuu syöpään ja kertoo tyttärelleen, ettei tämä olekaan ainoa lapsi. Hänellä on identtinen kaksossisko, jonka äiti oli antanut vauvana adoptoitavaksi, koska ei pystynyt yksin huolehtimaan kahdesta pienestä. Äiti tietää toisesta tyttärestään vain, että tämän adoptiovanhemmat olivat kemiläinen tuomari ja hänen vaimonsa.

Sinnikkäällä selvitystyöllä Saila saa selville tuomarin nimen ja pääsee yhteyteen sisarensa Tuulin kanssa, joka myöskään ei ollut tiennyt, että hänellä on sisko. Saila matkustaa kotikaupungistaan Oulusta Kemiin tapaamaan Tuulia. Sailan katkeruus lapsuuden köyhyydestä nostaa päätään ja kateus saa vallan, kun hän näkee, miten hienon ja varakkaan elämän Tuuli on osakseen saanut ja miten rikas tämä on nyt, kun hänen molemmat vanhempansa ovat vasta kuolleet. Sisaren löytymisestä huolimatta kaikki ei ole herttaiselle ja ystävälliselle Tuulillekaan niin mieleistä, kuin hän oli alkuun ajatellut.

Lähtiessään Oulusta Saila jättää taakseen karmean rikoksen, joka paljastuu vasta päivien päästä. Pian tämän jälkeen Kemissä löytyy rikoksen uhriksi joutuneen naisen ruumis merestä. Mitä on siinä välissä tapahtunut? Miten Oulun ja Kemin rikokset liittyvät toisiinsa? Vai liittyvätkö?

Kemissä paljastunutta naisen surmaa selvittää komisario Palosaari, joka lienee esiintynyt aikaisemmissakin Eija Janssonin dekkareissa. Palosaari ja koko Kemin poliisilaitos työskentelee työpaineen alla vajaalla miehityksellä, ja sitten Tarja Anttonen, yksi poliiseista, katoaa. Hänen löytymisellään on kiire, sillä ilmeistä on, että hänen katoamisensa liittyy jotenkin tutkittavana olevaan merestä löytyneen naisen surmaan. 

Petos peilistä katsoo on Eija Janssonin kahdeksas rikosromaani, mutta minulle hän on uusi kirjailijatuttavuus. Tarina vei mukanaan, ja erityisen kierteen sille antoi Sailan ja Tuulin identtisyys. Poliisin lailla lukijakin joutui tämän tästä kysymään, kumpi siskoksista oli kyseessä. Tämä oli sujuvaa ja kevyttä kesäisen dekkariviikon lukemista, vaikka kertoikin varsin ikävistä rikoksista. 

Loppuratkaisu ei osoittautunut ihan sellaseksi kuin olin ajatellut, ja kirjan loppu jätti jotenkin hölmistyneen olon ja sai kyselemään kirjan eri rikosten välistä loogista jatkumoa. Tai ehkä sitä kaarta ei tarvittukaan, juju oli juuri identtisessä kaksosuudessa. Kirja laittoi sopivasti, mutta kevyesti, miettimään, mistä rikollinen mieli saa alkunsa, mikä on geenien ja mikä ympäristön osuutta.


Eija Jansson: Petos peilistä katsoo, 261 s.
Kustantaja: Myllylahti, 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: Eija Janssonin kirja on dekkariviikkoni toinen kirja. Lisäksi osallistun sillä Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen (Kemi / Merilappi United, naisten liiga). 

MUUALLA: Kirjavinkit, Ullan Luetut kirjat

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee


Vilma on suloisesti hymyilevä kolmivuotias, joka leikkii hevosillaan kauneushoitolan pihalla. Äkkiä asiakkaan kynsiä hoitava äiti havahtuu siihen, ettei Vilman leikin ääniä enää kuulu. Tyttö on kadonnut jäljettömiin, vain pienet valkoiset kengät ovat jääneet nurmikolle.

Parin tunnin kuluttua vanhemmat hälyttävät poliisin paikalle. Kukaan ei ole nähnyt Vilmaa eikä hänestä ole mitään havaintoja, paikalle ei ole jäänyt jälkiä, ja päivän käännyttyä iltaan ja yöhön ja seuraavaan aamuun kenelläkään ei ole aavistustakaan siitä, mitä Vilmalle on voinut tapahtua. Kaiken lisäksi tytöllä on epilepsia, ja hän tarvitsee lääkkeensä.

Samaan aikaan muualla David Forss kuulee vaimonsa käyvän yöllä oudon puhelinkeskustelun. Hänelle selviää, mitä vaimo puuhailee hänen töissä ollessaan, ja kun totuus paljastuu, Davidin elämä alkaa suistua raiteiltaan.

Vilman jälkeen toinen pikkutyttö katoaa, ja poliisitutkintaa johtava komisario Karin Jacobsson työtovereineen on ymmällään. Kaikki mahdolliset johtolangat tutkitaan, mutta mikään niistä ei osoittaudu oikeaksi. Lasten löytymisellä on kuitenkin kiire, ja poliisin päivät venyvät pitkiksi. Sitten löytyy kuollut nainen matka-arkkuun sullottuna. Toisin kuin poliiseilla lukijalla on mahdollisuus seurata rikoksen tekijän ajatuksia ja siten saada psykologisia vihjeitä syyllisen ajatusmaailmasta. Jopa minä, joka en juuri murhaajaa osaa arvata, osuin tällä kertaa oikeaan, mutta kiinnostus pysyi silti vireillä loppuun asti. 

Vaikka kirjassa lapsia katoaa mystisesti, sen kanssa ei tarvitse pelätä joutuvansa lukemaan lasten pahoinpitelystä tai muusta mieltä kääntävästä. Teemana on vahvasti yksinäisyys, ilman rakkautta ja läheisyyttä kasvaneen ihmisen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kokemus. 

Joka yksin kulkee on Mari Jungstedtin Gotlanti-sarjan 11. suomennettu kirja. Minulta Jungstedt on tähän asti mennyt aivan ohi, ja tämä olikin ensimmäinen lukemani dekkaristisuosikin kirja. Rikostarinaan pääsi silti hyvin sisälle eikä haitannut, vaikken ollut aikaisempia osia lukenutkaan. Silti oletan, että joissain kohdin viitattiin sarjan varhaisempiin osiin. Karinin kollega Anders Knutas potee masennusta ja on sairaslomalla erään työssä tapahtuneen trauman seurauksena. Hänen ja Karinin romanttinen suhde lienee myös alkanut aikaisemmin, mutta nyt siinä edetään varsin lämpimiin väleihin. 

Kirjan lopussa Karin ja Anders ovat lähdössä Gran Canarialle, kun jotain tapahtuu, ja lukija jää aprikoimaan itsekseen, miten matkaan lähdön kanssa oikein käy. Syksyllä ilmestyy Mari Jungstedtin ja norjalaisen Ruben Eliassenin yhdessä kirjoittaman Kanarialle sijoittuvan sarjan ensimmäinen kirja Tummempi taivas, enkä voi olla miettimättä, ilmestyvätkö Karin Jacobsson ja Anders Knutas sinne rikosta selvittelemään.

Kanarian saarille sijoittuva rikosromaani kieltämättä houkuttelee.


KIRJA on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

MUUALLA: Eksynyt kirjojen maailmaanLukutoukan ruokalista.


HAASTEET
Jungstedtin kirja pääse Dekkariviikon alkavaksi kirjaksi blogissani - tämän viikon aikana nimittäin luetaan rikos- ja jännityskirjoja näin kesän alkajaisiksi. Tällä viikolla tuon blogiini myös Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan Yön sydän on jäätä, jota olen kuunnellut äänikirjana, ja ehkä jotain muutakin.

Osallistun kirjalla myös Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa.


Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee, 265 s
Kustantaja: Otava 2015
Alkuperäinen: Du går inte ensam, 2013; suomentaja Emmi Jäkkö
Kansi: Sofia Scheutz Design