Eppu Nuotio: Anopinhammas

Ellen Lähde, turkulainen marttaihminen, on kaikin puolin onnistuneella puutarhaharrastajien matkalla  Andalusiassa. Matkan viimeisenä iltana hän saa kutsun espanjalais-suomalaisiin häihin, joissa Mika saa Carmeninsa. He tulevat perustamaan yhteisen kotinsa Turkuun, ja Carmen on iloinen saadessaan tutustua Elleniin, koska näin hän saa yhden tuttavan tulevasta kotikaupungistaan. Häiden jälkeisenä aamuna kaikki kuitenkin järkyttyvät: Mikan äiti on kuollut yön aikana.

Suomessa Ellen pitää yhteyttä Carmeniin. Hän ja Mika ovat joutuneet perustamaan kodin Turun sijasta Mynämäelle, jossa sijaitsee Mikan perheen, Lohenkarien, sukutila. Mikan isä ei selviä ilman apua äidin kuoleman jälkeen, lisäksi tilan mailla asuu Mikan täti, joka on vahvasti mukana kaikessa, mitä tilalla tapahtuu. Carmeniin suhtaudutaan kylmästi ja suorastaan vieroksuvasti, hän laihtuu ja kuihtuu, ja Ellen on syystäkin huolissaan. Hänelle on selvää, että Carmen kärsii kovasta kulttuurishokista, mutta asiassa on muutakin. Mynämäkeläistä sukutilaa verhoaa vaikenemisen ja salailun ilmapiiri, Mikan isän äiti katosi aikoinaan suolla ja löytyi pitkän ajan päästä hukkuneena. Mika oli siihen aikaan nelivuotias, eikä hänelle ole koskaan selvinnyt, mitä silloin oikein tapahtui.

Ellen kantaa huolta rakastuneen nuoren parin onnesta, ja kun hänen etsivänvaistonsa heräävät, hän alkaa penkoa, mitä sukutilan salaisuudet oikein kätkevät ja miten ne yhä vaikuttavat vanhan talon kylmään ja synkkään ilmapiiriin. Salaisuudet eivät avaudu kevyesti, mutta Eppu Nuotio kietoo lukijan (ja tässä tapauksessa kuuntelijan) juoneen sillä tavoin, ettei kirjaa voi lopettaa, ennen kuin arvoitus on selvinnyt.

Eppu Nuotion dekkari Anopinhammas : Ellen Lähteen tutkimuksia on sarjan toinen osa, ja sen sivujuonteissa tavataan Ellenin ystäviä, joihin tutustuttiin jo sarjan edellisessä kirjassa Myrkkykeiso. Yksinhuoltaja Silja tapaa kerta kaikkiaan miellyttävän miehen, Samuelin tyttöystävän Sindin työpaikalla taas viipyy ahdistava ja ahdisteleva tyyppi, jonka häiritsevästä toiminnasta Samuel päättää tehdä lopun. Ja sitten Ellenillä on Espanjaan jäänyt Carlos...

Tämän kotoisammaksi ei cozy mystery -dekkari oikein voi tulla, jännitys on lempeää ja sopivasti arvoituksella kutittelevaa, ei ole väkivaltaa eikä vauhdikkaita toimintakohtauksia. Oivaa kuunneltavaa siis lauantain kotipuuhastelujen taustalle ja sen verran mukaansa tempaavaa, ettei tarinan loppua mitenkään voinut jättää yön yli seuraavaan päivään. 

       Eppu Nuotio: Anopinhammas : Ellen Lähteen tutkimuksia, äänikirja
       Kustantaja: Otava 2018
       Lukija: Tuija Kosonen, 7 t 10 min

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sen seurassa on viihdytty muun muassa blogeissa Kirjapolkuni ("Kirjan tunnelma saa hykertelemään"), Kirsin kirjanurkka ("Ellen on minusta yllättävän mukava ihminen") ja Tuijata ("arvoitusjännärityyli luontuu Nuotiolta lupsakkaasti").

Osallistun kirjalla Jatkumo-haasteeseen (Ellen Lähde -sarja osa 2).

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso sekä Dekkariviikon päätös

Sattumoisin luin tämän vuoden Dekkariviikolla kaksi Turkuun sijoittuvaa rikosromaania. Siinä missä Jyrki Heinon Kelmit-kirjassa rikoksia ratkoo juuri yksinhuoltajaksi jäänyt luutnantti Carl Wennehielm vuonna 1800, Eppu Nuotion uutuuskirjassa Myrkkykeiso päähenkilönä on 58-vuotias leskirouva Ellen Lähde, joka on jäänyt eläkkeelle kartanpiirtäjän työstään ja elelee nyky-Turussa Rauhankadulla.

Ellen Lähde ei ole mikään ammattidekkari, vaan aktiivinen eläkeläinen, joka miehensä kuoleman jälkeen suri aikansa, mutta siitä selvittyään on heittäytynyt elämään täysillä. Hän harrastaa monenlaista, tapailee ystäviään, nauttii matkailusta ja kulttuurista, toimii martoissa ja hoitaa puutarhaa. Kirjassa vilahteleekin tuttuja ja tuntemattomampia puutarhakasveja pihassa jos toisessakin. Martoissa Ellen on vapaaehtoinen, kun jossain perheessä tarvitaan apua.

Äkillinen avuntarvitsija on Timo Lappo pienen Mimmi-tyttärensä kanssa, sillä perheen äiti on kadonnut. Mirkka Kairikko on ollut muutaman päivän Kemiön saaressa kesäasunnolla, jota remontoidaan. Kesäasunto, Smultronstället, on Mirkan isovanhempien koti, jossa hän ja hänen siskonsa Anneli ovat viettäneet lapsuuskesänsä. Teini-iässä Mirkkaa ei Smutronställetiin enää saanut, kun taas Annelille paikka oli kaikki kaikessa. Annelille paikka oli luvattukin, mutta nyt Mirkan kadottua Annelille selviää, että Mirkka on keplotellut paikan omakseen Annelin tietämättä.

Mirkka Kairikko on ja pysyy kateissa. Kuluu päiviä, joista tulee viikkoja. Elleniä tapaus askarruttaa, sillä hän ei voi olla ajattelematta pikkuista Mimmiä, jonka äiti ei vain palaa kotiin. Yksi Ellenin autettavista on Silja, yksinhuoltajaäiti, joka toisinaan tarvitsee hoitajaa Inna-tyttärelleen. Inna harrastaa telinevoimistelua, jossa hänen kaverinsa on Pilke. Inna pääsee Pilken kanssa tämän perheen mökille Kemiöön juuri sinä päivänä, jolloin selviää, että heidän mökkinaapurinsa Mirkka Kairikko on kadonnut.

Henkilöt ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, ja Ellen Lähde saa monelta suunnalta impulsseja pohtia ja tutkia asiaa. Ellen värvää naapurin Samuelin avukseen, poika on tietokonenörtti, jonka Ellen huomaa pinnaavan koulusta vanhempien tietämättä. Ellenistä tulee Samuelille kuunteleva aikuinen, kun välit vanhempiin ovat huonossa jamassa. Samuelillakin on oma tutkinta meneillään: miksi hänen Neuvostoliitosta Amerikkaan loikannut äitinsä ei ole halukas kertomaan menneisyydestään.

Lopulta Mirkka Kairikon kohtalo selviää. Eppu Nuotio ripottelee vihjeitä useaan suuntaan, mutta loppuratkaisu oli enteiltävissä jo ennen kaiken paljastumista. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kiinnostusta piti yllä se, miten kaikki selviää poliisille ja kaikille asianosaisille. Poliisi muuten on tässä romaanissa ihan sivuosassa. Ellenin rooli rikosten ratkaisussa on lähinnä kuuntelevan korvan, mutta kun joku ystävällinen ja lämmin sielu kuuntelee taakkoja ja epäilyksiä, silloin voi ja uskaltaa mennä poliisinkin puheille se, jolla on jotain kerrottavaa.

Kirja on leppoisaa kesälukemista, ihmissuhde- ja perhekiemuroita, sekä maltillista jännitystä. Mielenkiinnolla odottelen, mihin suuntaan sarja ja Ellen Lähteen tutkimukset kehittyvät. 

KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sen on ehtinyt lukea ainakin Tuijata ja bleue.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (49. Vuoden 2017 uutuuskirja), 100 suomalaista kirjaa (no 42)

     Eppu Nuotio: Myrkkykeiso,  233 s.
     Kustantaja: Otava 2017 (sähkökirja)

Dekkariviikko päättyy tänään. Kirjablogeissa viikkoa on emännöinyt Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa, minne hän tekee myös koosteen viikolla luetusta. 

Omat dekkkariviikon kirjoitukseni vielä tässä:
      Yhdeksän kotimaista dekkkarisarjaa
      Jyrki Heino: Kelmit
      Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen
      Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Yhdeksän kotimaista dekkarisarjaa

Olen koukussa dekkarisarjoihin. Tai pikemminkin olen koukussa siihen, että kun alan lukea jotain kirjasarjaa sen ensimmäisestä osasta, sarjaa on jatkettava julkaisujärjestyksessä. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että kirjoja voi lukea sekalaisessakin järjestyksessä, mutta turhaan. Tosin tuo järjestykseen koukkuuntuminen edellyttää sitä, että dekkarisarjan päähenkilö on jollain tapaa kiinnostava, hänen henkilöhahmonsa joko kehittyy johonkin suuntaan tai hänen henkilökohtaisessa elämässään jokin kehittyy tai muuttuu kirjasta toiseen. Esimerkiksi Agatha Christien rikosromaaneja voin lukea missä järjestyksessä vain; Hercule Poirot tai Miss Marple pysyvät samoina ja jokainen heidän ratkaisemansa mysteeri on oma irrallinen tapauksensa.

Seppo Jokisen Koskinen-sarja
Mutta otetaan nyt vaikka Seppo Jokisen tamperelaispoliisi Sakari Koskisesta kirjoittama sarja, josta on juuri ilmestynyt  22. osa Vakaasti harkiten. Aloin lukemalla tai kuuntelemalla viisi ensimmäistä osaa (Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä ja yhteispostaus kolmesta seuraavasta), ja olin ihan sitä mieltä, että seuraavaksi voin tarttua mihin tahansa Koskis-kirjaan, koska komisarion jo tunnen. Mutta niin vain kävi, että parin vuoden tauon jälkeen tartuin kuudenteen kirjaan. Hukan enkelit päättyy siihen, että eronnut Koskinen aprikoi parin eri naisihmisen välillä, keneen alkaisi tutustua paremmin. No, siinä sitä nyt sitten ollaan. En mitenkään voi hypätä seitsemännen osan yli, sillä täytyyhän minun saada tietää, rohkaiseeko Sakari Koskinen mielensä ja jääkö kiihkeältä rikollisten jahtaamiselta aikaa ihmissuhteisiin.

Seppo Jokisen kirjasarjassa kiehtoo kiinnostavien ja yllätyksellisten rikosselvittelyjen lisäksi inhimillinen ote sekä tavallisen tuntuinen suomalainen poliisimies, tavallisen tuntuinen suomalainen työyhteisö ja tavallisen työssä käyvän suomalaisen arjen kuvaus.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja
Leena Lehtolaisen rikoskirjoja olen vuosien varrella lukenut yhden sieltä, toisen täältä, mutta kyllä vain nautin, kun viime vuonna kuuntelin hänen Maria Kallio -sarjaansa järjestyksessä alusta alkaen. Neljästä ensimmäisestä kirjoitin blogiini yhteisesti, viidennestä Kuolemanspiraali erikseen, mutta kuuntelin kirjoja pari muutakin. Sarjassa kiehtoo pitkälti samat asiat kuin Koskinen-sarjassakin: kiinnostavasti, taitavasti ja viihdyttävästi kirjoitetut rikosmysteerit ja suomalaisen poliisin perhearjen(kin) kuvaus. Sarjan kuluessa Maria Kallio tapaa Antin rikosta ratkaistessaan, seurustelee, menee naimisiin, saa lapsia... Eihän niistä nyt voi sikin sokin lukea, kun kaikella on oma elämänmukainen järjestyksensä, eikö? Vaikka kyllä kirjat viihdyttivät silloinkin, kun niitä yksittäin luin, enkä osannut edes kaivata edellistä osaa kirjan rinnalle.

Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja
Kati Hiekkapellon dekkarisarjassa on ilmestynyt kolme osaa, ja olen lukenut ne kaikki (Kolibri, Suojattomat ja Tumma). Anna Fekete on syntyperältään serbianunkarilainen, joka muutti lapsena Jugoslaviasta Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa. Suomalaisessa poliisikunnassa mamu-taustainen konstaapeli on harvinaista herkkua, ja kirjailija tuo sarjaan vankan tietämyksensä maahanmuuttajien tunnoista ja ongelmista. Henkilökohtaista väriä kirjoihin antaa Annan veljen sopeutumattomuus Suomeen ja heidän isänsä kuoleman arvoitus, joka sitten sarjan myötä selviääkin.

Jostain luin, ettei Kati Hiekkapelto jatkaisi enää sarjaa, vaan työn alla on jotain muuta. Sen verran taitavaa ja koukuttavaa tekstiä hän kirjoittaa, että jään mielenkiinnolla odottelemaan. Jonkin yhteiskunnallisen juonteen uumoilen hänellä säilyvän jatkossakin, ja hyvä niin.

Jyrki Heinon Carl Wennehielm -sarja
Jyrki Heino on samoin kirjoittanut kolme dekkaria ja vielä itselleni sopivalla tahdilla. Kun kirjoja ilmestyy vain joka toinen vuosi, sen varmemmin luen ne ennen uuden osan ilmestymistä. Kirjasarjan ehdottomana koukkuna on sen sijoittuminen 1700-1800-lukujen vaihteen Turkuun. Ruotsin vallan loppuvuosien sääty-yhteiskunta tapakulttuureineen ja Ruotsin hoviin liittyvine vehkeilyineen luo oivallisen taustan rikostapauksille. Jotain tapahtuu luutnantti Wennehielmin omassakin elämässä. Sarjan kuluessa hän viettää poikamieselämää (Kellari), rakastuu (Kello) ja saa perheeseensä pienen Sofia Eleonoran (Kelmit). 

Jyrki Heino tuo kirjoihinsa myös mystisiä elementtejä, 1700-luvun hengessä. Kakkososassa harrastetaan alkemiaa ja yritetään valmistaa kultaa, kolmososassa suuremman luokan petkuttaja järjestää näytöksiä, joissa ihmiset voivat saada yhteyden kuolleisiin rakkaihinsa ja saada heiltä viestejä. Taikakonstit eivät minua isommin innosta, mutta kokonaisuutena sarja on oivallisen viihdyttävää historiallista luettavaa. Olenpa oppinut yhtä ja toista Ruotsin vallan ajan historiasta sarjaa lukiessani.

Vera Valan Arianna de Bellis -sarja
Vera Valan dekkarisarja ihastutti minut seuraansa ja luin sitä kolmen kirjan verran (Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa ja Villa Sibyllan kirous). Kirjojen Italia on auringonhehkuinen, valmistuvat ruuat nostavat veden kielelle ja maisemat herättävät matkakuumetta, mutta silti kynnys tarttua muhkeisiin jatko-opuksiin nousi liian korkeaksi. Ehkä kirjoissa on liikaa kaikkea, ja kaikessa viihdyttävyydessään ne vaativat keskittymistä, että sekä antiikin ajan kultit että maailman talouspolitiikka pysyvät edes jollain tapaa selkeinä mielessä. Ehkä vielä palaan Vera Valan kirjojen pariin.

Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björk -sarja
Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja vie herkullisesti 1920-luvun Helsinkiin. Karl Axel Björk on juristi ja sisäasiainministeriön virkamies, joka harrastaa salapoliisitoimintaa vapaa-ajallaan. Kolme kirjaa olen jo lukenut (Yön sydän on jäätä, Käärmeitten kesä ja Kuka kuolleista palaa), neljäs on juuri ilmestynyt Koston kukat, ja saan sen huomenna kirjastosta. 20-luku on kuohuvaa aikaa, itsenäisyys on nuori ja rauha hento, vakoilijoita pelätään, ja yhteiskuntarauhan rikkoontumista. Kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä kirjojaan varten, ja se näkyy tekstissä. Björkin oman perheenkin vaiheita seurataan. Kulttuurientutkija isä oli kaukana Siperiassa, kun Venäjällä valta vaihtui ja syntyi Neuvstoliitto, ja siitä pitäen isän kohtalosta ei ole kukaan tiennyt mitään varmaa. Sarjan kolmannessa kirjassa asia selviää.

Timo Sandbergin Otso Kekki -sarja
Otso Kekki on lahtelainen poliisi, joka ratkoo pulmallisia rikoksia niin ikään 20- ja 30-luvuilla, jolloin sisällissodasta on kulunut vasta vähän aikaa ja yhteiskunnassa rajalinjat punaisiin ja valkoisiin ovat vielä selvät, myös poliisivoimissa. Olen lukenut sarjan aloitusosan Mustamäki  ja pidin lukemastani, mutta silti jatko-osiin Häränsilmä ja Murhakuja ei ole tullut vielä tartutuksi. Kun Hämeen-Anttilan 20-lukulaiset ovat enemmän sivistyneistöä ja paremmassa asemassa olevia ihmisiä, Sandbergin poliisi- ja muut henkilöhahmot ovat tavallisen kansan piiristä.

Terttu Autereen Juhani Kuikka -sarja
Vielä kolmaskin kirjailija on sijoittanut rikoskirjansa viime vuosisadan alkupuolelle, sillä Terttu Autereen kirjoissa eletään 30-lukua. Kuka murhasikaan rouva Holmin? aloittaa sarjan, jota suosittelen kaikille kodikkaiden vanhanaikaisten murha-arvoitusten ystäville, joita viehättää nostalginen pikkukaupunkitunnelma sekä ripaus romantiikkaa. Lääninetsivä Kuikka tutkii murhia apunaan äidinkielenopettaja  Onerva Ojala, joten heidän suhteensa kehittyy sarjan edetessä, ja 30-luvun oppikoulujen maailma tulee tutuksi. Sarjan kakkososassa Kuolema Eedenissä ollaan merenrannan tuntumassa täysihoitolassa, joten kesä taitaa olla sille ihan parahultaista lukuaikaa. Viimeksi on ilmestynyt kolmas osa Kaunis mutta kuollut.

Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarja
Eppu Nuotiolta olen kuunnellut äänikirjoina kuusiosaisen Pii Marin -sarjan. Siinä rikoksia ratkoo toimittaja Pii Marin, joka tummaihoisena saa paljon rasistista palautetta. Hänenkin tansanialaisen isänsä arvoitus kulkee koko sarjan läpi. Nyt Eppu Nuotio on aloittanut uuden dekkarisarjan, jonka ensimmäinen osa Myrkkykeiso on juuri julkaistu. Sarjan päähenkilö on 58-vuotias Ellen Lähde, innokas martta ja puutarhaihminen, joka nauttii elämästään täysillä. Olen juuri aloittanut kirjan, joten palaan siihen, kunhan saan sen luetuksi. (Päivitys 18.6.: Myrkkykeiso on luettu!)

Eivätköhän nämä riitä näin aluksi, vaikka moni suosittukin dekkarisarja jää luettelosta pois? Osallistun kirjablogien dekkariviikolle, jota vietetään tänä kesänä 12.-18.6.2017. Yöpöydän kirjat -blogi esitteli teemaviikon ja tekee viikolla luetusta yhteiskoosteen.

Tänään maanantaina dekkariviikko käynnistyy tempauksella, jossa tasan tunnin välein, ainakin 12 tunnin ajan, julkaistaan uusi dekkariaiheinen kirjoitus jossain blogissa. Oman kirjoitukseni ajastan ilmestymään klo 12. Edellisen kirjoituksen julkaisi Hurja hassu lukija -blogi, seuraava ilmestyy Kirjojen elämänmullistava taika -blogissa. Yöpöydän kirjat -blogista selviää muut tempaukseen osallistuvat blogit. Dekkariviikon esitteeseen on koottu alkuvuonna ilmestyneet dekkarit.

Salaperäistä ja jännittävää dekkariviikkoa 2017!