lauantai 29. helmikuuta 2020

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."
JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

maanantai 24. helmikuuta 2020

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen



Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: 
Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

maanantai 17. helmikuuta 2020

Christina Larsson: M-ryhmä I


Nora Feller on ruotsalainen poliisi, joka on saanut uuden työpaikan göteborgilaisessa erikoisyksikössä, M-ryhmässä. Se tutkii erityisen hankalia ja arkaluonteisia murhia. Sinänsä on melkoisen kummallista, että vielä kokematon Nora pääsee M-ryhmään, eri toten, kun hän on joutunut jättämään edellisen työpaikkansa henkilöristiriitojen takia. Noralla on henkilökohtainenkin syy muuttaa Göteborgiin: hänen aluksi hurmaavasta poikaystävästään on kolmen kuukauden seurustelun aikana kehkeytynyt omistushaluinen ja - kuten myöhemmin ilmenee - väkivaltainen stalkkeri.

Ensimmäinen M-ryhmän rikos, jota Nora on mukana tutkimassa, on kunnanjohtajan murha Varbergissa. Eräänä aamuna hänet löydetään surmattuna Varbergin linnoituksesta. Mitä hän on tehnyt siellä keskellä yöllä, onko hän tavannut jonkun? Kukaan ei ole nähnyt mitään, ja rikospaikalta löytyy tuskin lainkaan jälkiä teosta, vain takin nappi ruumiin alta ja kädestä pari hiusta, jotka DNA-tutkimus määrittelee miehen hiuksiksi.

M-ryhmä törmää tutkimuksissaan suomalaisittain ajankohtaiseen aiheeseen. Valbergissa on hoivakoti Lingården, josta kunta ostaa palveluja ja josta on tehty useita valituksia. Ne eivät ole kuitenkaan johtaneet minkäänlaisiin parannuksiin. Voiton maksimointi tuntuu olevan tärkeämpää kuin dementoituvien vanhusten hoito. Autoritaarinen kunnanjohtaja on uusimassa hoivakotia ylläpitävän Attica Caren sopimuksen. Ehkä joku kaltoinkohdellun asukkaan omainen on ottanut oikeuden omiin käsiin estääkseen saman menon jatkumisen? Tai joku henkilökunnasta? Samalla omistajalla on lähistöllä pari muutakin hoivakotia, ja ennen pitkää näyttää siltä, että M-ryhmällä on hyppysissään oiva murhaajaepäilty, jonka syyllisyydestä alkaa paljastua yhtä ja toista näyttöä. Lisäksi yhden hoivakodin tiloissa on merkkejä muista, äärimmäisen inhottavista rikoksista, joiden ajatteleminen saa Nora Fellerin voimaan pahoin.

M-ryhmä ottaa Noran vastaan kalseasti ja epäluuloisesti. Ryhmän johtaja Luka Petrovic ei anna tilaa Noran näkemyksille eikä muutenkaan näytä edistävän rikoksen ratkaisua parhaalla mahdollisella tavalla. Nora joutuu kerran jos toisenkin suitsimaan suutaan, ettei puutu liian usein ehdotuksineen ryhmän strategiaan, uusi kun on, ja hänellä on painolastina edellisen työpaikan ristiriidat, joista M-ryhmä tuntuu olevan tietoinen. Onneksi ryhmässä on Charlotte, profloija, joka sentään on ystävällinen. Noran mielestä ryhmässä on jotain outoa. Kunnanjohtajan murhasta epäilty pidätetään varsin nopeasti ja sopivasti löytyneiden todisteiden perusteella, ja M-ryhmä passitetaan takaisin kotiin Göteborgiin. Sen verran hutiloidulta ratkaisu tuntuu lukijastakin, että tässä ei varmaan ole vielä kaikki. Tilanne on siis otollinen sarjatrillerille.

Christina Larsson on kirjoittanut M-ryhmä -trillerinsä kolmeen osaan, jotka onneksi julkaistaan nopeassa tahdissa. Tämä ensimmäinen osa oli sujuva ja miellyttävä kuunneltava, kiitos myös äänikirjan lukijan Karoliina Kudjoin. Rikostutkinnan kiemuroita ja epäiltyjä oli sopivasti, ja poliisiporukka päivitti aina kokouksissaan, mitä kukin oli saanut selville. Juoni koukutti kuuntelemaan, mitä seuraavaksi selviää, mitä ryhmässä oikein tapahtuu, ja mitä Noran stalkkaava ex-poikaystävä tekee. Sarjan toinen osa, M-ryhmä II, on jo julkaistu, ja kolmas eli viimeinen osa on tulossa tuota pikaa.

Äänikirjan on kustantanut Word Audio Publishing, joka julkaisee ymmärtääkseni vain digitaalisesti ladattavia ääni- ja e-kirjoja. Sen teoksia on tarjolla ainakin tilauspalveluissa. Minun täytyy tunnustaa, että ruotsalainen dekkaristi Christina Larsson on minulle uusi tuttavuus nimeään myöten. Tuntuu, että tarjonnassa menevät sekaisin samantapaiset nimet - Christina Larsson, Åsa Larsson, Kristina Ohlsson, Anna Jansson - aina siihen asti, kun heidät alkaa tunnistaa sarjoistaan ja sankareistaan. Ja sehän voi tapahtua vasta, kun on lukenut heidän dekkareitaan.

          Christina Larsson: M-ryhmä Iäänikirja
          Kustantaja: Word Audio Publishing 2020

          Alkuperäinen: Sektion M I 2019, suom. Pirjo Lintuniemi
          Lukija: Karolina Kudjoi, 5 t 31 min
          Kansi: Nils Olsson

ÄÄNIKIRJAAN sain kuunteluoikeuden, kiitos kustantajalle!
MUUALLA: Kuunnellut äänikirjat, Sivusuhteita

Helmet-haasteessa kirjan voi sijoittaa ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, ja 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet!

Hyvää ystävänpäivää! Olen juuri lukenut kirjan, joka ei ole hempeän ruusunpunaista ystävänpäiväainesta. Se kertoo kolmesta hauskasta kaverista ja heidän omalaatuisesta yhteiselämästään sekä murhamysteeristä, joka osuu heidän lahon talorähjänsä naapurustoon. Ranskalaisen Fred Vargasin dekkari Pystyyn, kuolleet! aloittaa sarjan, joka on saanut nimen Kolme evankelistaa.

Mathias, Marc ja Lucien ovat historiantutkijoita, joiden nimet ovat sattuvasti evankeliumien kirjoittajien Matteuksen, Markuksen ja Luukaksen kaimoja. Marc on puilla paljailla, "kusessa" kuten kirja kyllästymiseen asti toistaa, kun hän löytää asumattoman ja ränsistyneen talon eräästä vanhasta Pariisin kaupunginosasta. Hän haluaa vuokrata talon, muttei pysty siihen yksin, joten hän houkuttelee kaverikseen niin ikään rahattomuudesta kärsivän Mathiaksen, joka puolestaan tuntee Lucienin. Neljäntenä vuokralaisena taloon muuttaa Marcin kummisetä, hänen enonsa, virkaheitto poliisi Armand Vandoosler.

Mathias, Marc ja Lucien ovat kukin erikoistuneet omaan historian alaansa, ja asumisjärjestelyt viisikerroksisessa talossa ovat aikajärjestyksessä. Alakerta on yhteistä tilaa, toista kerrosta asuttaa metsästäjä-keräilijä eli esihistoriaa tutkiva Mathias, hänen yläpuolellaan uppoutuu keskiaikaan Marc, neljännessä kerroksessa paneutuu suursotiin ja erityisesti toiseen maalmansotaan Lucien, ja ullakkohuoneistossa majailee nykyaika eli entinen poliisi Vandoosler.

Naapurissa - länsirintamalla, sanoo Lucien - asuu entinen, aikanaan varsin kuuluisa oopperalaulaja Sophia Simeonidis miehensä kanssa. Toisella puolella - itärintamalla - asuu Sophian ystävä Juliette veljensä kanssa. Juliette pitää ravintolaa saman kadun päässä. Eräänä aamuna Sophia näkee pihallaan nuoren pyökkipuun, joka ei ollut siinä edellisenä päivänä. Joku on sen siihen istuttanut yön aikana, ja puu hämmentää, sitten myös pelottaa Sophiaa. Hän päättää uskoutua naapuriin muuttaneille neljälle miekkoselle seurattuaan heidän remonttipuuhiaan parin viikon ajan. Onko puun alle kaivettu jotain? Naapurin miesväki kaivaa puun alta, mutta sieltä ei löydy mitään. Heitä alkaa askarruttaa ja huolestuttaa, kun eräänä päivänä Sophia on kadonnut jälkeä jättämättä. Melkein kaikki ajattelevat, että hän on lähtenyt vanhan kreikkalaisen sulhasensa kanssa Kreikkaan, mutta vieraisille tuleva sisarentytär ei sitä usko.

Piirin poliisi Leguennec, Vandooslerin vanha kollega, alkaa tutkia Sophian katoamista. Kun sitten tulipalo tuhoaa vanhan varaston ja sen raunioista löytyy palaneen naisen jäännökset ja Sophian korukivi, selvää on, että Sophia on murhattu. Kuka on tulipalon ja surman takana? Kun Sophian aviomiestä saapuu tapaamaan eräs mies, jolla on yhteyksiä kahteen kauan sitten murhattuun musiikkikriitikkoon, ja kun mies löydetään hotellinsa pihalta kuoliaaksi puukotettuna, tapaus muuttuu aina vain mutkikkaammaksi. Tarpeetonta sanoakaan, ettei se ratkeaisi ilman Vandooslerin ja kolmen evankelistan apua. Heidän erikoisosaamiselleen ja tutkijan oivalluksille ja sisukkuudelle on käyttöä. Marc tietää jotain maakerroksista ja sieltä löytyvistä esineistä ja saadessaan vainun palapelin palasista ei päästä irti, ennen kuin kuvio on hänelle selvä. Lucien saa vinkin vanhoista sota-aikana kirjoitetuista vihkoista ja niitä metsästäessään näkee kiintoisan valokuvan yhden vanhan oopperaesityksen henkilökunnasta.

Vargasin Pystyyn, kuolleet! käynnistyy hitaahkosti, mutta sen omalaatuiset henkilöhahmot ja huumori kannattelevat tarinaa siihen asti, kunnes päästään murhatutkimukseen ja murhaajajahtiin. Seuraa käänne ja toinen, epäilykset kohdistuvat milloin kehenkin. Kunnon dekkarin tapaan oikea syyllinen paljastetaan lopussa.

Viihdyn tarinan ja evankelistojen matkassa, nautin huumorista ja neljän velmun kaverin yhteiselosta vanhassa talossaan. Viikkojen kuluessa he ärsyyntyvät toistensa maneereista ja kummallisuuksista, mutta ystävyys lujittuu, ja yksi heistä pelastaa toisen kuolemasta, jonka julma murhaaja - peto, sanoo Vandoosler - on virittänyt. Syyllistä en osannut aavistaa, ennen kuin se selvisi kirjan sivuilta. Sen verran hauskoja talorähjän asukkaat ovat, että luulen jatkavani heidän seurassaan vielä toisenkin kirjan verran. Kolme evankelistaa -sarjaa on suomennettu kaksi muuta osaa, Muistoksi käynnistäsi (julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 2019) ja Ei takkaa, ei tupaa (julkaistu suomeksi 2003 ja uudelleen tämän vuoden tammikuussa).

Aikaisemmin olen lukenut Komisario Adamsberg -sarjaa: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin

       Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet!, 299 s.
       Kustantaja: Gummerus 2019 (3. painos; 1. p. 2002)
       Alkuperäinen: Debout les morts, 1995; suom. Marja Luoma

       Ulkoasu: M-L. Muukka


KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA blogeissa Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Valopolku

Helmet-haasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 38. Kirjan kannessa on puu.
Pariisi-Dakar -kirjaralli (Pariisi)

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Hyvää lukurauhan päivää tänään sunnuntaina! Harmaa, kostea ja tuulinen sää on ollut omiaan sohvannurkassa oleiluun. Kirjan pauloissa on luettu sarjakuvaa ja aloiteltu ranskalaista dekkaria, josta juttua toisella kertaa.



Suomalaiset naistaiteilijat reilun sadan vuoden takaa eivät aikanaan niittäneet mainetta tai kunniaa, rahasta nyt puhumattakaan. Heidän työnsä jäi pahasti miesten teosten varjoon eikä saanut kriitikoiden ylistystä. Viime aikoina kuvataiteilijanaiset on huomattu: heille on järjestetty nimikko- tai yhteisnäyttelyitä ja heistä on kirjoitettu kiinnostavia elämäkertoja, tietoteoksia ja romaaneja.

Yksi viime vuoden julkaisuista on Reetta Niemensivun sarjakuva-albumi Maalarisiskot, jonka päähenkilöinä ovat taiteilijaystävykset Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. Helenekin pääsee vain 18-vuotiaana Pariisiin saatuaan Suomen Helsingin Taideyhdistyksen matkastipendin, ja niin nelikko opiskelee maalausta myös naisille avoimessa opinahjossa, joka ei ole yhtä korkeatasoinen kuin miesten taideakatemia ja jossa naiset maksavat opinnoistaan kaksi kertaa sen mitä miehet. He katselevat Pariisin nähtävyyksiä ja taidenäyttelyitä sekä tutustuvat muihin kaupungissa oleskeleviin suomalaisiin ja eurooppalaisiin taiteilijoihin.



Kirjan kymmenestä luvusta osa sijoittuu Pariisiin, osa Helsinkiin, mutta taiteilijattarien seurassa piipahdetaan maalaamassa uuden suunnan mukaisesti ulkoilmassa niin Bretagnessa kuin Brittein saarilla St. Ivesissa. Miehisessä taiteen maailmassa ystävysten siteet lujittuvat, kun he saavat toisiltaan ymmärtämystä, inspiraatiota ja vertaistukea. Romantiikkaakin on ilmassa: Helene Schjerfbeck tapaa englantilaisensa, he kihlautuvat, mutta miehen perhe ei hyväksykään rampaa Heleneä, ja mies purkaa kihlauksen kirjeitse, kun helene on palannut jo Suomeen. 



Olen pitänyt kovasti kaikista lukemistani Reetta Niemensivun sarjakuva-albumeista, niin tästäkin. Taiteilijan pastellisävyinen värimaailma ja piirrokset miellyttävät silmääni, ja tarinallisuus saa sivut kääntymään. Kun aloin lukea Maalarisiskoja, mieleeni tuli sana 'herttainen' sitä kuvaamaan, ja jotain naiivia kirjan suurisilmäisessä ja lapsenkasvoisessa Helene Scherfbeckissä on. Teoksen sivuilta on luettavissa tuttuja asioita päähenkilöiden historiasta, mutta johdannossa Niemensivu sanoo, että "albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin".
         
         Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 120 s. 
         Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2019


Aikaisemmin blogissa Reetta Niemensivun albumit: Lempi ja rakkaus, Aavepianisti, Saniainen kukkii juhannuksena

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä.
Porvoon pääkirjastossa 11.-28.2.20 Reetta Niemensivun näyttely Maalarisiskot

Helmet-haasteessa albumi käy ainakin kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun albumilla myös Sheferijm-blogin Ainon aloittamaan Pariisi-Dakar -kirjaralliin, jossa luetaan rallikisan reitin varrelle sijoittuvia kirjoja: Ranska/Pariisi - Algeria - Niger - Mali - Burkina Faso (Ylä-Volta) - Senegal/Dakar. Aloitan Maalarisiskoilla Pariisista, ja tarkoitukseni on seurata rallin reittiä perille asti. Burkina Faso tuntuu tässä vaiheessa haasteellisimmalta kohteelta, joten katsotaan, löydänkö luettavaa joka maasta.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Heidi Köngäs: Mirjami

Pari vuotta sitten luin Heidi Köngäksen romaanin Sandra ja ihastuin siihen ikihyviksi sen synkänsävyisestä sisällissodan aikaan sijoittuvasta sisällöstä huolimatta. Viime syksynä Sandran perheen tarina sai jatkoa, kun kirjailijalta julkaistiin Mirjami.



Mirjami alkaa lyhyellä episodilla vuodelta 1928: Sandra ja Janne joutuvat luopumaan rakkaasta Lepistön torpastaan, he myyvät eläimensä ja irtaimen omaisuutensa vapaaehtoisella huutokaupalla ja muuttavat Mäntän syrjäkylään, josta Janne on onnistunut hankkimaan tontin suon laidasta. Sille rakennetaan perheen uusi koti, Kurki, jossa pari pienimmäistä kuolee heti ensimmäisen vuoden aikana. Silti lapsia riittää: isot pojat Eino, Reino, Viki ja Aapeli, sitten Annikki, muuton aikaan 8-vuotias Mirjami ja 5-vuotias Eero. Kurjessa syntyy vielä Soili.

Alkuepisodin jälkeen romaani siirtyy marraskuun 30. päivään 1939. 9-vuotias Sofia ryntää kotiin kesken koulupäivän ja huutaa Sandralle: sota on syttynyt. Annikki kuulee uutiset  työpaikallaan tehtaan konttorissa Mäntässä, Helsinkiä on pommitettu, ja hän huolestuu välittömästi: Einon ja Reinon perheet asuvat Helsingissä lähellä niitä paikkoja, minne vihollinen on pomminsa pudottanut. Mirjamin töissä neiti Jalavan ompelimossa tytöt kuulevat saman radiosta.

Pian on Kurjen talo täynnä väkeä. Vaikka kolme isoista pojista on rintamalla ja Reinokin huoltojoukoissa Keuruulla, Einon ja Reinon vaimot ja lapset tulevat pommituksia pakoon Mänttään. Perhe on sopuisaa väkeä ja tottunut jakamaan, mutta Reinon vaimo moittii kaikkea ja kaikkia ja turmelee ilmapiirin. Annikki asuu jo omillaan Mäntän keskustassa ja talvisodan loppumisen kunniaksi järjestetyissä tansseissa kohtaa Eeliksen - häitä vietetään kesäkuussa 1941.

Jatkosodan alkaessa Mirjami tutustuu helsinkiläiseen, suomenruotsalaiseen sotilaaseen, joka on harjoituksissa Mäntässä. Iltaisin Mirjami ja Tor kävelevät metsäpoluilla, ja tunteet roihahtavat. Sandra katsoo ikkunasta ja tietää:
"Mirjami kukkii kuin suopursu, mättäällä kukkii, vähän piilossa muiden silmiltä. Näin hänen hullaantumisensa kaikki vaiheet, tiesin, että häntä vietiin, ja kun näin ohimennen sen kaverin kävelevän pihan poikki, ymmärsin kyllä mikä miehessä veti. Vähän liiankin komea poika. Tai mikäs poika hän enää oli, nuori mies, sotilas, tullut jostain, lähdössä jonnekin. Mitä minä millekään mitään voin."
Ja Mirjami ikävöi:
"Vettä sataa, lotisee rännejä pitkin alas maahan. Minä lotisen maahan. En tiennyt ikävästä mitään ennen hänen lähtöään." 
Heidi Köngäs kuvaa Mirjamissa talvi- ja jatkosotaa kotirintaman ja erityisesti naisten näkökulmasta. Arjessa näkyy sota-aika ruoka-aine- ja tarvikepulana ja nälkänä, huolena rintamalla olevista rakkaista, sukkien kutomisena ja ruisleipien leipomisena taistelijoille, pelkona viholliskoneitten saapumisesta oman kodin taivaalle, surusanomina ja sankarihautajaisina. Elämännälkää sota vain kiihdyttää, rintamalta saadaan lomia kotiin omien tykö.

Rakenteeltaan Mirjami on paljon Sandran kaltainen,vaikka eri aikatasojen välistä hyppelyä tässä ei ole. Tapahtumien ajankohta on selkeästi merkitty ja joka luvun otsikkona on näkökulmahenkilön nimi. Vaikka Mirjami on teoksen päähenkilö, ääneen pääsee myös Sandra-äiti sekä jonkin verran sisaret Annikki ja Soili. Jokainen heistä kertoo tapahtumista minä-muodossa. Tykästyin Sandran hahmoon niin paljon edellisessä kirjassa, että tässäkin hän vetää eniten puoleensa lempeällä viisaudellaan ja hyvyydellään. Sofian pikkuvanhan lapsen mietteet ovat hauskoja luettavia. Mirjamin ja Torin rakkaussuhde on vaiheikas ja yllättää loppuratkaisullaan. 

Sandra on suosikkini näistä kahdesta kirjasta, mutta Mirjamikin on hieno romaani, jota suosittelen luettavaksi sen henkilöiden ja naisten sodan kuvauksen takia. Heidi Köngäs osaa tarinoimisen taidon ja luo uskottavia, samaistuttavia henkilöhahmoja. Olen ymmärtänyt, että vaikka Mirjami on fiktiota, se perustuu Köngäksen oman äidin tarinaan.

        Heidi Köngäs: Mirjami, 259 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Otava 2019

        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen   &  Kannen kuva: Hilja Raviniemi 

                "Nainen kadulla", 1956 (Suomen valokuvataiteen museo)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.

Helmet-haasteessa kirja sopii muiden muassa kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (Gösta Serlachius ja Ruth Serlachius piipahtavat kumpikin pienessä osassa kirjan sivuilla), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (talvi- ja jatkosota), 42. Kirjassa on isovanhempia.
Rauhan haaste, koska 2. maailmansota (talvi- ja jatkosota).