Alice Zeniter: Unohtamisen taito

"Hänellä ei ole mitään valtaa siihen, millaiseksi hänen poikansa tai yhdenkään hänen lapsensa tulevaisuus muodostuu, ja se tuottaa hänelle tuskaa. Hän tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras."

Ali on muuttanut perheineen Algeriasta Ranskaan vuonna 1962, jolloin Algeria itsenäistyi Ranskasta. Toisessa maailmansodassa hän taisteli Euroopassa Ranskan armeijassa ja sai sen jälkeen ranskalaista sotilaseläkettä. Sodan jälkeen hän vaurastui oliiviöljyllä ja piti yllä hyviä suhteita ranskalaisiin viranomaisiin. Siitä ei FLN, kansallinen vapautusrintama, pitänyt, kun se alkoi sodan ranskalaisia vastaan 50-luvulla. Alin oli jätettävä kaikki kotikyläänsä ja paettava henkensä kaupalla Ranskaan.

Alice Zeniterin romaani Unohtamisen taito kertoo ensimmäisessä osassaan Alin elämästä algerialaisessa kotikylässään 50-luvulta Ranskaan lähtöön saakka. Ali on perheensä ja sukunsa patriarkka, kylässään kunnioitettu, hänellä on asema ja arvostus. Se kaikki muuttuu laivamatkalla Välimeren yli. Ali perheineen sijoitetaan kuukausiksi siirtolaisten vastaanottokeskuksiin ja sieltä kylmään Normandiaan, jossa Alin perhe saa pienen kerrostaloasunnon ja Ali tienaa elannon tehdastyössä. Kirjan toisen osan päähenkilö ei kuitenkaan ole Ali, vaan esikoispoika Hamid, joka oppii kielen nopeasti ja joutuu kielitaitoisena hoitamaan vanhempiensa ja perheen asioita kodin ulkopuolella. Hän muistaa isänsä mahtavuuden ja arvostuksen kotikylästä, jonka jätti alle kymmenen ikäisenä, ja nyt häntä hävettää nähdä isänsä jotenkin surkastuneena ja arvonsa menettäneenä.

Hamidille on tärkeää sulautua ja sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Hänen muistikuvansa algerialaisesta lapsuuden kotikylästä haalistuvat, ja koska Ali ei puhu lapsilleen mitään menneisyydestä, Hamid ei oikeastaan koskaan ymmärrä, miksi he joutuivat lähtemään Ranskaan. Mutta ei häntä kiinnostakaan tietää, hän haluaa olla ranskalainen, vaikka saakin osakseen rasistista kohtelua. Pariisissa Hamid rakastuu ranskalaiseen Clarisseen, he menevät naimisiin ja saavat neljä tytärtä.

Zeniterin kirjan kolmannessa osassa näkökulma on Naïman, Hamidin ja Clarissen kolmannen tyttären, joka ei ole kuullut juuri mitään algerialaisista juuristaan ja isoisänsä menneisyydestä. Isä ei ole kertonut mitään, isoisä itse kuoli, kun Naïma oli vielä lapsi, ja hän ei ole koskaan oppinut tarpeeksi arabiaa kysyäkseen isoäidiltään. 2010-luvulla Naïma on kolmekymppinen ranskalaisnainen, joka työsketelee taidegalleriassa. Hän saa työnsä puolesta mahdollisuuden matkustaa Algeriaan, jossa kukaan hänen suvustaan ei ole uskaltanut vierailla. 

Unohtamisen taito on kolmen sukupolven sukutarina Algeriasta ja Ranskasta, mutta se on paljon enemmän. Alice Zeniter antaa äänen ensin maahanmuuttajille, heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, ja sitten heidän lapsilleen ja näiden lapsille. Heille, joiden on unohdettava omat ja  vanhempiensa muistot ja historia voidakseen sopeutua. Ja heille, jotka ovat sopeutuneet, mutta ovat kuitenkin vähän kahden välissä, vähän juurettomia. Alice Zeniter sanoittaa tätä maahanmuuttajien ristiriitaa ja oloa taitavasti ja ajatuksia avaavasti. 

"-- On sellaisiakin tilanteita, jolloin se ei ole mahdollista, Mehdi sanoo huokaisten, -- tilanteita, joiden rehellinen kuvaaminen vaatii kahta keskenään ristiriitaista väitettä."

Zeniterin romaanin kaltaista maahanmuuttajakuvausta en ole ennen lukenut enkä tiennyt kovin paljon Algerian historiasta. Tämä on hieno kirja, mutta ei päästä kovin helpolla, luin sitä hitaasti ja taukoja pitäen. Ajalliset siirtymät ja muistojen häilyväisyys vaativat valppautta. Ja onhan kirja aika muhkeakin, 569 sivua. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

         Alice Zeniter: Unohtamisen taito, 569 s.
         Kustantaja: Otava 2019 (Otavan kirjasto no 271)
         Alkuperäinen: L'art de perdre, 2017; suom. Taina Helkamo
         Kansi: Timo Numminen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Kirjaluotsi taustoittaa kirjaa hyvin, Oksan hyllyltä -blogi piti yhtenä upeimmista romaaneista pitkään aikaan.

Helmet-haaste: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Pariisi-Dakar kirjarallissa päästään Pariisista Algeriaan.

Laura Ingalls Wilderin elämäkerta ja esikoiskirja

Nyt olen paikannut yhden aukon sivistyksessäni, kun olen lukenut (tai oikeammin kuunnellut) ensimmäisen Pieni talo -sarjan kirjan. Kas, kaikki alkoi siitä, kun sain Sheferijm-blogin arvonnasta Laura Ingalls Wilderin elämäkerran. Sitä lukiessa alkoi tuntua siltä, että pitäisi lukea jokin tai joitakin kirjailijan kirjoistakin. Niinpä kuuntelin Storytelistä hänen esikoisteoksensa Little House in the Big Woods (1932, suomennettu 1961 nimellä Pieni talo suuressa metsässä).

William Anderson on historioitsija, joka on tutkinut Laura Ingalls Wilderin (1867-1957) elämää ja kirjallista tuotantoa. Hän myös johtaa kirjailijan kotimuseota Missourissa, Yhdysvalloissa. Kirjassaan Laura Ingalls Wilder : A Biography  Anderson kertoo kirjailijan elämäntarinan lapsuudesta kuolemaan, ja paikkansa saavat myös Pieni talo -sarjan kirjojen syntyvaiheet.

Olin yllättynyt siitä, että Laura Ingalls Wilder oli jo 65-vuotias, kun hän julkaisi esikoiskirjansa. Hän oli toki kirjoittanut pitkään, sillä hän avusti useita lehtiä kirjoittaen artikkeleita pioneerinaisten ja -kotien näkökulmasta. Laura ja Almanzo Wilderin tyttärestä Rosesta tuli toimittaja ja myöhemmin myös kirjailija, ja hän rohkaisi äitiään kirjoittamaan lapsuus- ja nuoruusmuistoistaan. Tyttären neuvojen innostamana Laura teki työtä käskettyä, mutta kukaan ei julkaissut hänen omaelämäkerrallista käsikirjoitustaan. Vasta kun hän sai kustannustoimittajakseen lastenkirjallisuudesta vastaavan henkilön ja muokkasi teoksensa lapsille, Harper julkaisi vuonna 1932 esikoisen nimellä Little House in the Big Woods. Siitä ja sarjan muista lastenkirjoista tuli valtavan suosittuja Yhdysvalloissa ja niistä otettiin yhä uusia painoksia.

En ihmettele kirjojen suosiota. Ne kuvaavat pitkän jakson Amerikan historiaa, joka kirjojen julkaisuaikaan kuului jo menneisyyteen, ja Ingalls Wilder osasi kirjooittaa lapsia kiinnostavalla tavalla. Siksi koulut ja kirjastot tarjosivat kirjasarjaa lapsille luettavaksi. Elämässään Laura oli osa Yhdysvaltain lännen asutustoimintaa sekä lapsuusperheessään että aviomiehensä kanssa. Perheet muuttivat aina muutaman vuoden välein seuraavaan osavaltioon, kunnes Ingallsin perhe asettui Etelä-Dakotaan Lauran ollessa kouluiässä ja myöhemmin Wilderit vaelsivat Missouriin, jossa asuivat loppuelämänsä.

Alkuun minua häiritsi elämäkerrassa sen naiivius ja kielellinen yksinkertaisuus. Sitten tajusin, että Andersonin kirja on luokiteltu lasten ja nuorten kirjallisuudeksi eli kirjoitettu Laura Ingalls Wilderin suurimmille faneille. Ehkä se siksi esittää kirjailijan elämän todella positiivisessa valossa, ja hänen kohtaamansa suuret vaikeudet tuntuvat näin suomalaisesta aikuislukijasta jotenkin vaimennetuilta.

Opin kaikenlaista uutta Yhdysvaltojen pioneerihistoriasta. Kesken kirjan täytyi alkaa kuunnella Lauran esikoiskirjaa.

            William Anderson: Laura Ingalls Wilder : A Biography, 240 s.

            Kustantaja:  HarperTrophy 1995 (1. p. 1992)

            Kansi: suunnittelu Charles Kreloff, kuva Wendell Minor

Little House in the Big Woods kertoo Laura Ingallsin lapsuudesta Wisconsinissa. Hän syntyi siellä Pepinin kaupungin lähellä, isän perhe oli aikoinaan muuttanut New Yorkista länteen ja päätynyt suuren metsän laitamille Wisconsinin osavaltioon. Kun Laura oli vielä pieni, hänen vanhempansa muuttivat lapsineen Kansasiin, mutta perhe palasi jo vuoden kuluttua takaisin kotiin suureen metsään. 

Kirjassa Laura on neljän vanha, ja tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. On vuosi 1871. Sisar Mary on pari vuotta vanhempi ja Carrie vielä vauva. Teoksessa vuorottelevat Lauran kuvaukset arkielämästä hirsimökissä sekä leikeistä Maryn ja serkkujen kanssa ja isän ja isoisän tarinat metsästä ja heidän siellä kohtaamistaan eläimistä kuten susista, karhuista ja puumista. Paikoin Laura kertoo yksityiskohtaisesti kodin erityisistä askareista kuten vaahterasiirapin tekemisestä tai sian eri osien valmistamisesta ruoaksi teurastuksen jälkeen.

Kirja on herttainen lastenkirja, joka on luullakseni kirjoitettu selvästi nuoremmille lapsille kuin esimerkiksi L. M. Montgomeryn tyttökirjat. Storytelin sivustolla ikäsuositus on 6-9 vuotta. Äänikirja on luettu erittäin selkeällä englannilla, vaikka  erilaiset 1800-luvun työnkuvaukset vilisevät sanoja, jotka eivät välttämättä ole tuttuja nykysuomalaiselle englannin oppijalle.

Esikoiskirjansa hyvän vastaanoton rohkaisemana Laura Ingalls Wilder jatkoi lapsille kirjoittamista. Seuraavaksi vuorossa oli kirja hänen aviomiehensä Almanzo Wilderin kasvuvuosista New Yorkissa, Farmer Boy (1933), joka julkaistiin suomeksi 1973 nimellä Farmarin lapset. Kolmas kirja oli Pieni talo preerialla (Little House on the Prairie 1935, suomeksi 1957), ja sitä seurasi vielä viisi muuta teosta. Pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Pieni talo preerialla televisiosarjana Yle Areenasta?

          Laura Ingalls Wilder: Little House in the Big Woods, äänikirja
           Kustantaja: Harper Collins 2017 (äänikirja; 1. painettu painos 1932)
           Lukija: Cherry Jones,  3 t 41 min,

KIRJA (elämäkerta) on arvontavoitto - kiitos Aino! - ja ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytelista.

Helmet-haaste: Laura Ingalls Wilder : A Biography kohtaan 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Little House in the Big Woods kohtaan 45. Esikoiskirja.

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kun rikosromaanilla on nimenä Petsamo, se ei voi olla herättämättä uteliasta kiinnostusta, jos lukija on jo valmiiksi kallellaan historiallisten dekkareiden suuntaan. Petsamosta kirja alkaakin, Suomen pohjoisesta kolkasta, sillä sinne, vuoden 1940 syksyyn, on islantilainen Arnaldur Indriðason kirjoittanut rikosromaaninsa yhden juonteen alun.

Islantilainen nainen, jonka nimi selviää vasta kirjan lopussa, on opiskellut Tanskassa sairaanhoitajaksi ja on syksyllä 1940 erikoistumiskurssilla Ruotsissa. Silloin tulee tieto, että Skandinaviassa ja Euroopassa olevat islantilaiset evakuoidaan kotimaahansa. Siihen on saatu lupa Natsi-Saksan Tanskassa ja Norjassa olevalta sodanjohdolta. Itämeri on sodan sulkema, mutta Esja-laiva hakee islantilaiset Suomen Petsamosta, Liinahamarin satamasta. Nainen lähtee heti matkaan Jäämerta kohti ja odottaa tapaavansa siellä Kööpenhaminassa lääkäriksi opiskelevan sulhasensa.

Esja lähtee halkomaan merta ainutkertaiselle matkalleen, jonka turvallisuuden ovat luvanneet sekä Saksan että liittoutuneiden joukot, joiden taistelulaivat ja sukellusveneet kyntävät Pohjois-Atlanttia. Naisen sulhanen ei kuitenkaan ole mukana. Sen sijaan niin ikään Tanskassa opiskellut Ingimar kertoo kuulleensa huhuja, että naisen sulhanen tovereineen olisi pidätetty Kööpenhaminassa syytettyinä osallistumisesta tanskalaiseen vastarintaliikkeeseen. Matkan aikana Ingimar katoaa. Hänen uskotaan pudonneen mereen, eikä kukaan tiedä, oliko se onnettomuus vai hyppäsikö hän tarkoituksella aaltoihin.

Kirjan toinen ja kolmas juonne tapahtuvat Islannissa. Vuonna 1943 rannalta löydetään hukkunut mies eikä hänestäkään tiedetä, tekikö hän itsemurhan vai tapahtuiko  onnettomuus. Tapaus osoittautuu murhaksi, jota alkaa tutkia rikospoliisi Flovént. Samanaikaisesti toisaalla tapetaan raa'asti nuori, sotilaan pukuun pukeutunut mies, ja pahoinpitelyä selvittää kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson. Flovént ja Thorson ovat tehneet yhteistyötä jo kahdessa aiemmassa kirjassa (Varjojen kujat ja Saksalainen talo), ja jälleen kummankin työn alla on rikos, johon liittyy niin islantilaisia kuin liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita.

Arnaldur Indriðason kuljettaa taidolla kahta aikatasoa. Esjen kannella tapahtunut saa jatkoa, kun kadonneen Ingimarin veli alkaa ottaa selvää, mitä laivalla oikein tapahtui. Rannalta löytynyt mies on murhattu tavalla, johon tarvitaan asiantuntemusta, jota ei kaikilla ole. Flovéntilla on psykologista silmää ja tarkka vainu, joten hän alkaa yhdistellä kuulemiaan asioita toisiinsa. Samanaikaisesti Thorson tarvitsee Flovéntin apua, ja kuoliaaksi pahoinpidellyn nuorukaisen tapaus näyttää liittyvän kadonneeksi ilmoitetun naisen kohtaloon. Mitä miehitysjoukkojen tukikohdassa oikein tapahtuu?

Pidän Arnaldurin rikosromaaneista kovasti. Tässä Flovent & Thorson -sarjassa Islannin sodanaikainen miehitys on kiinnostava tausta tapahtumille. Toivottavasti sarja saa jatkoa, vaikka nyt ei näytäkään siltä, sillä kirjailija on Petsamon jälkeen kirjoittanut kaksi kirjaa uudempaa Konrað-sarjaa. Sitä ei ole suomennettu - vielä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Varjojen kujissa yhtenä päähenkilönä oli jo eläkkeellä oleva Konrað-niminen poliisi, joten olisikohan hän tuon uuden sarjan sankari?

          Arnaldur Indriðason: Petsamo, 304 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2018
          Alkuperäinen: Petsamo, 2016; suomentaja Tapio Koivukari
          Kannen kuva: Seppo Helle / Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastosta. Muualla: Mummo matkalla, Oksan hyllyltä, Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa, 25. Kirjassa ollaan saarella, 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.
Kirja käy myös Joken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tapaa liittyviä kirjoja.
Ja kyllähän kirja käy myös Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sen verran isossa osassa Esjan matkan tapahtumat ovat ja muutenkin kirjassa ollaan meren äärellä monessa kohtaa.

Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

Enni Mustonen: Sotaleski

Viime aikoina olen lukenut Enni Mustosen Sotaleskeä. Syrjästäkatsojan tarinoiden aikaisemmat osat ovat imaisseet niin mukaansa, että olen ahminut jokaisen nopealla tahdilla, mutta tämän kanssa olen viipyillyt. Teos on yhtä houkutteleva kuin edellisetkin kirjat, mutta oma aika ja keskittyminen on viime aikoina tuhraantunut koronauutisten seuraamiseen ja joihinkin omiin projekteihin. Nyt viikonloppuna otin lomaa koronasta tai ainakin sen uutisoinnista, ja taidan jatkaa kohtuulinjalla tällä pääsiäisviikollakin.

Sotaleski ei päästänyt pakoon kriisiaikaa. Kirjan tapahtumat alkavat kesästä 1939 ja jatkuvat vuoden 1944 loppuun ja sijoittuvat siten sellaiseen jaksoon Suomen historiassa, johon korona-aikana on viitattu: "Viimeksi sota-aikana." "Ei koskaan ennen, ei edes sota-aikana." Ja kummasti nykyinen elämänmeno herkistää huomaamaan asoita, jotka olivat totta 1940-luvun Suomessa. En nimittäin tiennyt aikaisemmin, että keväällä 1944 koulunkäynti lakkautettiin osassa eteläistä Suomea sen jälkeen, kun Helsinkiä oli pommitettu rankasti. Toki Mustosen kirja on fiktiota, mutta olen tottunut siihen, että historioitsija on tarkka yksityiskohdissa.

   "Seuraavana aamuna Olga lähti takaisin kaupunkiin. Viena, jolla oli koulussa kokeet, lähti myös aamupimeällä omaan kouluunsa, mutta palasi sieltä jo parin tunnin kuluttua. 

   - Koulu on suljettu koko kevääksi, hän kiukkusi ja viskasi laukkunsa eteisen lattialle. - En saa enkun numeroa nostetuksi enkä takuulla pääse syksyllä mihinkään lukioon. 

   Päiväuutisissa vahvistettiin, että kaikki rannikolla tai sen läheisyydessä sijaitsevien kaupunkien ja muiden isompien paikkakuntien koulut pysyvät suljettuina koko kevään."

Sotaleski kertoo sodasta, mutta ei miesten taisteluista, vaan kotirintaman naisista ja lapsista. Naisten miehet - aviomiehet, isät, veljet, pojat ja vävyt - taistelevat ensin talvisodassa ja sitten jatkosodassa. Heidän puolestaan naiset pelkäävät, vaikka Suomen virallinen sotapropaganda uutisoi jatkuvista suomalaisen armeijan voitoista ja vihollisen tappioista. Ilmahälytysten tullessa syöksytään kellariin tai kaupungilla lähimpään väestösuojaan, joskus tuntikausiksi.

Kaatuneista sankarivainajista ja haavoittuneista sotainvalideista huolimatta elämä jatkuu poikkeusoloissakin. Käydään töissä ja koulussa, milloin voidaan, häitä vietetään ja lapsia syntyy. Kivitalo, jossa Kirstin muotiliike Parisienne sijaitsee, pommitetaan maan tasalle ja Kirstin ystävä ja työntekijä Ludmila kuolee. Kirstille avautuu uusi työpaikka Tyttöjen valmistavassa Ammattikoulussa pukuompelun opettajana, ja jatkosodassa asemasodan aikaan hän toimii samassa tehtävässä Äänislinnan lähistöllä, jonne suomalaiset ovat perustaneet opiston karjalaisille nuorille kädentaitojen oppimista varten. Karjalassa Kirsti saa olla miehensä Iivon luona tämän kotiseudulla ja tutustua tämän muamoon ja siskoon.

Vaikka Kirsti on teoksen näkökulmahenkilö, sarjan alkuosien päätähdellä äiti-Idalla on iso rooli kirjassa. Idan vieraanvaraisuus on hämmästyttävän ja ihailtavan sydämellistä, sillä hänen kotoaan saa majapaikan niin talvisodan pommituksissa kotinsa menettänyt kalliolainen Olga lapsineen kuin Metsäpirtin evakot Peltoset. Ida on myös viisas äiti, joka saa Kirstin ymmärtämään, miksi hänen avioliittonsa Iivon kanssa on väljähtynyt. Se ehkä helpottaa myös Kirstin saaman yllätyslahjan vastaanottoa, vaikka se samalla kirpaiseekin. - Sarjan seuraava osa Pukija julkaistaan nyt huhtikuussa.

Syrjästäkatsojan tarinat I-VI: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, 
Ruokarouva, Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo 

         Enni Mustonen: Sotaleski : Syrjästäkatsojan tarinoita VII, 525 s.
         Kustantaja: Otava 2019
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

KIRJA on kirjastolaina.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, 46. Kirjassa on sauna.
Rauhan haaste

Timo Saarto: Kivikalmisto

Timo Saarto kirjoittaa rikoskirjasarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat yksiin Suomen historian kohtalonvuosiin. Aloitusosassa Kuoleman kuukausi rikostapausta selviteltiin kuukauden ajan vuoden 1917 marraskuusta joulukuun kuudenteen päivään. Toisessa osassa Kevään varjo näyttämönä on edelleen Helsinki, joka huhtikuussa 1918 on punaisten hallussa, kunnes valkoiset joukot yhdessä saksalaisten kanssa valtaavat kaupungin. Koska Saarto lopettaa kirjansa kiehtoviin koukkuihin, tässä kirjoituksessa saattaa olla jotain, joka spoilaa edellisen osan koukun, jos sitä ei ole vielä tullut luetuksi. 

Kolmannen osan, Kivikalmiston, alku vie erääseen elokuun päivään vuonna 1916. Silloin suutari Haapa löysi kalareissullaan rannan kaislikosta nuoren kauniin naisen henkihieverissä ja vei hänet kaupunkiin toipumaan. Varsinaisesti teoksen tapahtumat sijoittuvat kesä- ja heinäkuuhun 1918. Edellisistä osista tuttu entinen miliisi Leo Waara on punavankina Viaporissa, mutta pääsee sieltä vapaaksi kirjan alussa. Pian sen jälkeen Viaporin vartiopäällikkö Lanius murhataan, ja etsivän poliisin päällikkö Asp syyttää siitä Waaraa, joka aiotaan vangita uudelleen. 

Anders Autio, entinen poliisi, teki aikoinaan eräässä jutussa yhteistyötä Leo Waaran kanssa. Autio on varma, ettei Waara ole surmannut vartiopäällikköä, ja todistaakseen sen hän päättää selvittää, kenellä oli syy tappaa Lanius. Tutkimuksissaan Autio joutuu menemään Kulosaareen, joka ei tuolloin vielä kuulu Helsingin kaupunkiin, vaan on osa maalaiskuntaa. Sinne pääsee kätevästi raitiotievaunulla, joka ajaa Sörnäisissä lautalle ja ylittää sillä meren Kulosaareen.

Hieman aikaisemmin jotkut pojat ovat löytäneet Kulosaaren naapurista Herttonaisista hiidenkiukaan ja innostuneet viskomaan sen kiviä syrjään. Kivien alta paljastuukin yllättäen kätketty vainaja. Kuka vainaja on, miten hän on kuollut ja kuka ja milloin on hänet hiidenkiukaaseen piilottanut? Murhattu vartiopäällikkö Lanius omisti jossain vaiheessa huvilan Kulosaaressa, ja jututtaessaan Kulosaaren huviloiden nykyisiä asukkaita Anders Autio törmää tämän tästä kevään ja kesän 1916 tapahtumiin. Hän alkaa aavistella jonkinlaista yhteyttä hiidenkiukaan vainajan ja Laniuksen murhan välillä, mutta vielä on muutama pala kadoksissa, ennen kuin koko kuvio selviää.

Kaikissa kolmessa Saarron romaanissa yksi hahmoista on Mirjam Drifva. Kuoleman kuukaudesta kirjoitin näin: "Yksi kirjan henkilöistä on neiti Mirjam Drifva, joka näyttäytyy melkoisen ristiriitaisena henkilönä. [...] hän toimii horrossaarnaajana, ennustaa tulevia tapahtumia ja vaikuttaa ajatustenlukijalta. [...] Neiti Drifva jää kirjassa mysteeriksi ainakin minulle. Hän tuo kirjaan henkisen ulottuvuuden..."

Kivikalmistossa Mirjam Drifvasta tulee yksi päähenkilöistä. Hän liittyy vuoden 1916 tapahtumiin, ja hänen menneisyyttään ja horrossaarnaajaksi ryhtymistään avataan. Mystisyys hänen ympärillään hälvenee, mutta varsin ristiriitainen hän edelleen on. Nyt hänelle avautuvat ovet Helsingin kirkkoihin, joihin virtaa sankoin joukoin ihmisiä kuuntelemaan hänen horrossaarnojaan. Kirkoissa hän puhuu hyvin hengellisesti, mutta joihinkin seuraajiinsa hän tekee vaikutuksen paljon maallisemmilla keinoilla, ja hänen saarnaamansa uusi oppi on melkoisen tarkoitushakuinen. Kun eräässä kirkkoillassa Drifva julistaa saaneensa ilmoituksen, että hiidenkiukaan surmatyön tekijä on kirkossa, häntä ammutaan myöhemmin kadulla. Romaani päättyy Mirjam Drifvaan liittyvään koukkuun, joka antaa ymmärtää, että hänestä kuullaan vielä.

Sarjan aikaisempien osien tapaan Helsinki on yksi teoksen hahmoista. Paikat ovat kirjailijalle tutut, hän on perehtynyt kaupungin historiaan ja saa sekasortoisen ajan elämään kirjansa sivuilla. Romaani päättyy heinäkuun 1918 loppuun. Jään odottelemaan jatkoa.

     Timo Saarto: Kivikalmisto, 240 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Mika Kettunen ; Kannen kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo 

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjarouvan elämää, Kirsin kirjanurkka

Helmet-haasteessa Kivikalmisto sopii ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 25. Kirjassa ollaan saarella (Kulosaari, Viapori), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

JP Koskinen: Tulisiipi

 "Kurkistin varovasti ulos ohjaamosta ja näin valkolaikkuiset metsät, teiden nauhat, hitaasti liikkuvat kuorma-autot, kärryjä vetävän hevosen ja taloja, joiden katot olivat paikkausten jäljiltä kirjavia. Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui ssälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

JP Koskisen Tulisiipi on kertomus pojasta, jolla on yksi suuri unelma elämässään. Tulisiipi on kirja lentämisestä ja se on pojan kasvukertomus. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumien jänne ulottuu Amerikan Yhdysvaltojen 20- ja 30-lukujen lamasta Karjalan tasavallan rakentamiseen ja edelleen toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen Neuvostoliittoon aina 60-luvulle asti. Ja se on vetävä seikkkailukirja.

Kaarle on pieni poika Amerikassa Minnesotan maaseudulla. Hänen isovanhempansa ovat muuttaneet Suomesta Amerikkaan silloin, kun Suomi oli vielä osa Venäjää ja isä vasta vuoden vanha. Äiti sen sijaan on syntynyt Amerikassa suomalaisille vanhemmille. Nyt on maassa lama, kaikesta on pulaa. Isoisän työ hevosmiehenä on loppunut, kun autot ovat korvanneet hevoset, eikä isälläkään riitä töitä mekaanikkona bensapulan takia. Kaarle on unelmoinut lentämisestä ihan pienestä pitäen, ja häntä nolottaa se kerta, kun hän omatekoisilla siivillään hyppäsi vajan katolta lähteäkseen lentoon, mutta tupsahtikin maahan ja satutti päänsä. Naapurin sahan Linda, leikkitoveri, jaksaa muistuttaa siitä.

Amerikassa Kaarle Kuurasta on tullut Charles Frost, ja hänen nuoren elämänsä kohokohta on se päivä, kun Janne-setä vie hänet lentonäytökseen, jossa itse Charles Lindbergh esittelee lentotaitoaan kuuluisan Atlantin yli lennon jälkeen. Poika saa sankariltaan postikortin, johon on kirjoitettu "Charlesilta Charlesille", ja vakuutuksen siitä, että hänestä tulee kerran pilotti, koska hänellä on oikeanlainen pilke silmissään.

Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla aletaan värvätä väkeä Neuvosto-Karjalaan rakentamaan työläisten paratiiisia. Kaarlen vanhemmat innostuvat kuvauksista maasta, jossa ei ole puutetta mistään ja jossa työväki yhdessä päättää asioista, ja he päättävät lähteä sinne lapsineen. Sahuri Albert ja Linda-tytär liittyvät seuraan. Matka on pitkä ja tylsä eikä perillä Petroskoissa odota sellaiset olot kuin kuviteltiin, mutta Kuurat ja sahamies tarttuvat annettuun työhön rivakasti. Kaarle joutuu kouluun, jossa mikään muu ei häntä kiinnosta kuin venäjän oppiminen ja sekin vain siksi, että hän ymmärtää, ettei hänellä ole venäjänkielisessä maassa mahdollisuutta päästä lentäjäksi, ellei hän osaa kieltä.

Ihme tapahtuu. Kaarle pääsee nuorena koululaisena kokeilemaan purjekoneella lentämistä  Äänisen jäälle. Hänen opastajansa näkee pojan luontaiset lahjat ja järjestää myöhemmin, että hän pääsee opettelemaan lentämistä oikealla moottorikoneella Leningradin sotilaslentokouluun. Kaarle on ilmiömäisen lahjakas ja päihittää pian taidoillaan aikuiset lentäjät. Kaarle-Charlesista tulee Gennadi, joka lentotunneilla puhuu vain venäjää.

Karjalaan rakennettava paratiisi näyttää toiset kasvonsa. Suomalaisia ja Amerikasta muuttaneita siirtolaisia alkaa kadota tietymättömiin. Kaarlen isä ja äiti sekä myöhemmin saapunut Janne-setä haluavat palata Amerikkaan, ja he saavat tarvittavat paperit kuntoon. Myydään tavarat ja astutaan junaan Petroskoin asemalta. Kaikki eivät kuitenkaan pääse matkaan. Seuraa vankileirejä, suuri isänmaallinen sota, pala neuvostoliittolaista lentämisen huippuhistoriaa. 

JP Koskisen kirja kertoo elämää suuremmista unelmista ja vapaudenkaipuusta. Teos on mielenkiintoinen sekoitus toisaalta suomalaisten historiaa Amerikassa ja Neuvosto-Karjalassa ja toisaalta mieheksi kasvavan pojan uskomattomia seikkailuja Neuvostoliitossa. JP Koskinen on mestari sekoittamaan faktaa ja fiktiota toisiinsa, kuten totesin jo lukiessani hänen historiallista romaaniaan Kuinka sydän pysäytetään, josta pidin kovasti. Tulisiipikin on mukaansa tempaava luettava, Koskinen kirjoittaa hyvin ja luo hämäävän uskottavan historiallisen maailman, jossa tapahtuu hämääviä asioita. Lentämisen ja lentokoneiden yksityiskohdat eivät ihan olleet minun juttuni, mutta unelmat - lentämisestä ja vapaudesta -koukuttivat seuraamaan, toteutuvatko Kaarle-Charles-Genan haaveet. Kirjan loppuun Koskinen säästää varsinaisen yllätyksen! Mainio teos. 

Tulisiipi sai viime vuonna kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon ja Savonia-kirjallisuuspalkinnon. Se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

          JP Koskinen: Tulisiipi (290 s. e-kirja)
          Kustantaja: Like 2019
          Kansi: Tommi Tukiainen

E-KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos Elisa-kirjasta).
MUUALLA: Arja, Kirsi, Nanna, Tiina, Tuija.

Helmet-haasteessa tämä menee ilman muuta kohtaan 39. Kirjassa lennetään - tuskin luen muuta kirjaa, jossa lennetään yhtä paljon. Kirjan voi sijoittaa myös kohtiin 15. (fikto, jossa mukana todellisia henkilöitä), 24. (kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa) ja 42. (isovanhempia).
Rauhan haaste (Leningradin piiritys, ilmasota sen liepeillä), Kirjahyllyn aarteet 2

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Hyvää lukurauhan päivää tänään sunnuntaina! Harmaa, kostea ja tuulinen sää on ollut omiaan sohvannurkassa oleiluun. Kirjan pauloissa on luettu sarjakuvaa ja aloiteltu ranskalaista dekkaria, josta juttua toisella kertaa.

Suomalaiset naistaiteilijat reilun sadan vuoden takaa eivät aikanaan niittäneet mainetta tai kunniaa, rahasta nyt puhumattakaan. Heidän työnsä jäi pahasti miesten teosten varjoon eikä saanut kriitikoiden ylistystä. Viime aikoina kuvataiteilijanaiset on huomattu: heille on järjestetty nimikko- tai yhteisnäyttelyitä ja heistä on kirjoitettu kiinnostavia elämäkertoja, tietoteoksia ja romaaneja.

Yksi viime vuoden julkaisuista on Reetta Niemensivun sarjakuva-albumi Maalarisiskot, jonka päähenkilöinä ovat taiteilijaystävykset Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. Helenekin pääsee vain 18-vuotiaana Pariisiin saatuaan Suomen Helsingin Taideyhdistyksen matkastipendin, ja niin nelikko opiskelee maalausta myös naisille avoimessa opinahjossa, joka ei ole yhtä korkeatasoinen kuin miesten taideakatemia ja jossa naiset maksavat opinnoistaan kaksi kertaa sen mitä miehet. He katselevat Pariisin nähtävyyksiä ja taidenäyttelyitä sekä tutustuvat muihin kaupungissa oleskeleviin suomalaisiin ja eurooppalaisiin taiteilijoihin.

Kirjan kymmenestä luvusta osa sijoittuu Pariisiin, osa Helsinkiin, mutta taiteilijattarien seurassa piipahdetaan maalaamassa uuden suunnan mukaisesti ulkoilmassa niin Bretagnessa kuin Brittein saarilla St. Ivesissa. Miehisessä taiteen maailmassa ystävysten siteet lujittuvat, kun he saavat toisiltaan ymmärtämystä, inspiraatiota ja vertaistukea. Romantiikkaakin on ilmassa: Helene Schjerfbeck tapaa englantilaisensa, he kihlautuvat, mutta miehen perhe ei hyväksykään rampaa Heleneä, ja mies purkaa kihlauksen kirjeitse, kun helene on palannut jo Suomeen. 

Olen pitänyt kovasti kaikista lukemistani Reetta Niemensivun sarjakuva-albumeista, niin tästäkin. Taiteilijan pastellisävyinen värimaailma ja piirrokset miellyttävät silmääni, ja tarinallisuus saa sivut kääntymään. Kun aloin lukea Maalarisiskoja, mieleeni tuli sana 'herttainen' sitä kuvaamaan, ja jotain naiivia kirjan suurisilmäisessä ja lapsenkasvoisessa Helene Scherfbeckissä on. Teoksen sivuilta on luettavissa tuttuja asioita päähenkilöiden historiasta, mutta johdannossa Niemensivu sanoo, että "albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin".
         

         Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 120 s. 

         Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2019

Aikaisemmin blogissa Reetta Niemensivun albumit: Lempi ja rakkaus, Aavepianisti, Saniainen kukkii juhannuksena

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä.
Porvoon pääkirjastossa 11.-28.2.20 Reetta Niemensivun näyttely Maalarisiskot

Helmet-haasteessa albumi käy ainakin kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun albumilla myös Sheferijm-blogin Ainon aloittamaan Pariisi-Dakar -kirjaralliin, jossa luetaan rallikisan reitin varrelle sijoittuvia kirjoja: Ranska/Pariisi - Algeria - Niger - Mali - Burkina Faso (Ylä-Volta) - Senegal/Dakar. Aloitan Maalarisiskoilla Pariisista, ja tarkoitukseni on seurata rallin reittiä perille asti. Burkina Faso tuntuu tässä vaiheessa haasteellisimmalta kohteelta, joten katsotaan, löydänkö luettavaa joka maasta.

Heidi Köngäs: Mirjami

Pari vuotta sitten luin Heidi Köngäksen romaanin Sandra ja ihastuin siihen ikihyviksi sen synkänsävyisestä sisällissodan aikaan sijoittuvasta sisällöstä huolimatta. Viime syksynä Sandran perheen tarina sai jatkoa, kun kirjailijalta julkaistiin Mirjami.

Mirjami alkaa lyhyellä episodilla vuodelta 1928: Sandra ja Janne joutuvat luopumaan rakkaasta Lepistön torpastaan, he myyvät eläimensä ja irtaimen omaisuutensa vapaaehtoisella huutokaupalla ja muuttavat Mäntän syrjäkylään, josta Janne on onnistunut hankkimaan tontin suon laidasta. Sille rakennetaan perheen uusi koti, Kurki, jossa pari pienimmäistä kuolee heti ensimmäisen vuoden aikana. Silti lapsia riittää: isot pojat Eino, Reino, Viki ja Aapeli, sitten Annikki, muuton aikaan 8-vuotias Mirjami ja 5-vuotias Eero. Kurjessa syntyy vielä Soili.

Alkuepisodin jälkeen romaani siirtyy marraskuun 30. päivään 1939. 9-vuotias Sofia ryntää kotiin kesken koulupäivän ja huutaa Sandralle: sota on syttynyt. Annikki kuulee uutiset  työpaikallaan tehtaan konttorissa Mäntässä, Helsinkiä on pommitettu, ja hän huolestuu välittömästi: Einon ja Reinon perheet asuvat Helsingissä lähellä niitä paikkoja, minne vihollinen on pomminsa pudottanut. Mirjamin töissä neiti Jalavan ompelimossa tytöt kuulevat saman radiosta.

Pian on Kurjen talo täynnä väkeä. Vaikka kolme isoista pojista on rintamalla ja Reinokin huoltojoukoissa Keuruulla, Einon ja Reinon vaimot ja lapset tulevat pommituksia pakoon Mänttään. Perhe on sopuisaa väkeä ja tottunut jakamaan, mutta Reinon vaimo moittii kaikkea ja kaikkia ja turmelee ilmapiirin. Annikki asuu jo omillaan Mäntän keskustassa ja talvisodan loppumisen kunniaksi järjestetyissä tansseissa kohtaa Eeliksen - häitä vietetään kesäkuussa 1941.

Jatkosodan alkaessa Mirjami tutustuu helsinkiläiseen, suomenruotsalaiseen sotilaaseen, joka on harjoituksissa Mäntässä. Iltaisin Mirjami ja Tor kävelevät metsäpoluilla, ja tunteet roihahtavat. Sandra katsoo ikkunasta ja tietää:

"Mirjami kukkii kuin suopursu, mättäällä kukkii, vähän piilossa muiden silmiltä. Näin hänen hullaantumisensa kaikki vaiheet, tiesin, että häntä vietiin, ja kun näin ohimennen sen kaverin kävelevän pihan poikki, ymmärsin kyllä mikä miehessä veti. Vähän liiankin komea poika. Tai mikäs poika hän enää oli, nuori mies, sotilas, tullut jostain, lähdössä jonnekin. Mitä minä millekään mitään voin."

Ja Mirjami ikävöi:

"Vettä sataa, lotisee rännejä pitkin alas maahan. Minä lotisen maahan. En tiennyt ikävästä mitään ennen hänen lähtöään." 

Heidi Köngäs kuvaa Mirjamissa talvi- ja jatkosotaa kotirintaman ja erityisesti naisten näkökulmasta. Arjessa näkyy sota-aika ruoka-aine- ja tarvikepulana ja nälkänä, huolena rintamalla olevista rakkaista, sukkien kutomisena ja ruisleipien leipomisena taistelijoille, pelkona viholliskoneitten saapumisesta oman kodin taivaalle, surusanomina ja sankarihautajaisina. Elämännälkää sota vain kiihdyttää, rintamalta saadaan lomia kotiin omien tykö.

Rakenteeltaan Mirjami on paljon Sandran kaltainen,vaikka eri aikatasojen välistä hyppelyä tässä ei ole. Tapahtumien ajankohta on selkeästi merkitty ja joka luvun otsikkona on näkökulmahenkilön nimi. Vaikka Mirjami on teoksen päähenkilö, ääneen pääsee myös Sandra-äiti sekä jonkin verran sisaret Annikki ja Soili. Jokainen heistä kertoo tapahtumista minä-muodossa. Tykästyin Sandran hahmoon niin paljon edellisessä kirjassa, että tässäkin hän vetää eniten puoleensa lempeällä viisaudellaan ja hyvyydellään. Sofian pikkuvanhan lapsen mietteet ovat hauskoja luettavia. Mirjamin ja Torin rakkaussuhde on vaiheikas ja yllättää loppuratkaisullaan. 

Sandra on suosikkini näistä kahdesta kirjasta, mutta Mirjamikin on hieno romaani, jota suosittelen luettavaksi sen henkilöiden ja naisten sodan kuvauksen takia. Heidi Köngäs osaa tarinoimisen taidon ja luo uskottavia, samaistuttavia henkilöhahmoja. Olen ymmärtänyt, että vaikka Mirjami on fiktiota, se perustuu Köngäksen oman äidin tarinaan.

        Heidi Köngäs: Mirjami, 259 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Otava 2019
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen   &  Kannen kuva: Hilja Raviniemi 
                "Nainen kadulla", 1956 (Suomen valokuvataiteen museo)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.

Helmet-haasteessa kirja sopii muiden muassa kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (Gösta Serlachius ja Ruth Serlachius piipahtavat kumpikin pienessä osassa kirjan sivuilla), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (talvi- ja jatkosota), 42. Kirjassa on isovanhempia.
Rauhan haaste, koska 2. maailmansota (talvi- ja jatkosota).

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (Klassikkohaaste 10)

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle tuntemattomaksi kirjailijaksi huolimatta hänen mittavasta tuotannostaan ja lukuisista tunnustuksista ja palkinnoista. Aion tänä vuonna paikata tätä aukkoa lukemisissani, ja aloitin jo Helena Ruuskan kirjoittamalla elämäkerralla Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Kymmenenteen klassikkohaasteeseen olen nyt lukenut Lohja-sarjan aloitusosan Vetää kaikista ovista. 

Eeva Joenpellon Lohja-sarja alkaa keväästä 1919 ja sijoittuu länsiuusimaalaiseen Lohjan kylään, jossa toivutaan kapinasta. Kirjan keskeisinä henkilöinä on kauppias Hännisen perhe, itse kauppias Oskari Hänninen ja hänen frouvansa Salme sekä heidän kaksi tytärtään. Inkeri on kaksikymmentäviisivuotias ja työssä apteekissa apulaisena, Anja käy lukiota ja pääsee ylioppilaaksi toukokuussa. Oskari Hänniselle on hyvin tärkeää, että kylän isoiset noteeraavat hänet ja pitävät vertaisenaan, mutta hän on muuttanut Savosta liki kolmekymmentä vuotta sitten eikä häntä vieläkään pidetä paikkakuntalaisena, vaikka hän miten tekisi itseään tykö. 

Salmen paras ystävä on hänen serkkunsa, punikin leski Tilta, jonka mies kuoli punavankina leirillä ja jonka poika Vieno pääsee sieltä pois romaanin alussa. Hänninen hankkii pitkin hampain ja salaa hänelle työpaikan turvesuolta, jossa Anja käy häntä katsomassa ja viemässä ruokaa ja vaatteita. Nuori mies kiehtoo tyttöä, olkoonkin hänen pikkuserkkunsa, mutta suoreissuista ja nuorten tapailuista tulee loppu, kun asia kantautuu Hännisen korviin. Suojeluskunnassa toimiva kauppias ei salli vaimonsa tai tyttärensä pitävän yhteyttä punaisiin, edes sukulaisiinsa. Sitä paitsi Anja on kihloissa Julinin pojan kanssa, ja Julinin kanssa Hänninen toivoo tulevansa liikekumppaniksi.

Salmen ja Oskarin avioliitto on kauan sitten väljähtänyt. Oskari ei puhu vaimolleen mitään tekemisistään tai suunnitelmistaan, mutta odottaa kotona kyllä palvelua sillä hetkellä, kun kaupalta tulee. Hän komentelee, moittii ja antaa ymmärtää, miten tyhmä ja arvoton Salme on. Salme palvelee häntä kaikin tavoin ja uskoo olevansa niin mitätön, ettei häntä voi edes aviomies arvostaa. Asiat muuttuvat, kun Salmen korviin kantautuu Oskarin tekoset. Vaimo joutuu koville ja menee itseensä. Hän on vahvempi kuin aviomies on luullut, nousee aallonpohjasta naisena, jolla on oma tahto ja joka ei suostu olemaan enää miehensä kynnysmattona.

Inkeri haluaa mennä naimisiin Mattinsa kanssa, mutta isä-Hänninenpä ei päästä, kun vävyehdokas on vain kauppamatkustaja. Kunnes kiertelevä kauppamies tekee hyviä kauppoja ja vaurastuu. Raha saa Hännisen näkemään Matti Reiman uudessa valossa. Anja taas on kihloissa isälle kovin mieluisen Lauri Julinin kanssa, suojeluskuntalaisen ja ison talon perijän, mutta sisimmässään Anja ei ole varma, haluaako naimisiin Laurin kanssa. 

Tilta on helpottunut, että Vieno on taas hänen luonaan kotona ja kuntoutuu hiljalleen leirin koetuksista. Erityistä kiukkua Tiltassa kuitenkin herättää se, että Vieno on poliittisesti jättänyt aatteen ja pettänyt isänsäkin käymällä työväenyhdistyksessä ja liittymällä sosiaalidemokraatteihin. Tiltan mielestä pitäisi valmistella uutta vallankumousta.

Tällaisista alkuasetelmista Eeva Joenpelto alkaa romaaninsa Vetää kaikista ovista. Tapahtumia seurataan kolmen vuoden ajan vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta. Monenlaista ehtii tapahtua, vietetään häitä ja hautajaisia, taustalla on lamavuodet ja pulaa kaikesta, Lohja kasvaa ja sinne tarvitaan työväkeä maaseudulta. Työväentalolla kokoonnutaan jälleen, ja poliisi vartioi, ettei ulkopuoliset tule häiritsemään iltamia. Suomi on kahtia jakautunut, mutta rauha pyrtään säilyttämään. Kapina ja sen seuraukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Tapahtuminen ei ole tärkeintä kirjassa, vaan vahva henkilökuvaus sekä ihmisten ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen. Joenpelto kuvaa Suomen sisällissodan jälkeistä historiaa erityisesti naisten näkökulmasta. Ajankohta on minusta mielenkiintoinen, Joenpelto on luonut tarkkaa ajankuvaa ja lähelle päästäviä henkilöhahmoja. Monet henkilöistä käyttävät länsiuusimaalaista murretta puheessaan.

Vasta lukemani Eeva Joenpellon elämäkerta valottaa sitä vastaanottoa, jonka Vetää kaikista ovista ilmestyttyään sai. Joenpeltoa verrataan Väinö Linnaan, niin vasemmisto- kuin oikeistolehdet kirjoittavat kiittäviä arvosteluja, ja romaani on syksyn 1974 kirjallinen tapaus. Teos myy valtavia määriä ja siitä otetaan yhä uusia painoksia.

            Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista, 418 s.
            Kustantaja: WSOY 1997 (10. painos; ensipainos 1974)
            
KIRJA on omasta hyllystä, kirjaston poistomyynnistä ostettu.
Helmet-haasteessa kirja käy esimerkiksi kohtiin 12. Kirjasta on tehty näytelmä, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 
Joka päivä on naistenpäivä -haaste.

Osallistun romaanilla 10. Klassikkohaasteeseen, jota vetää Taikakirjaimet-blogi. Täällä on koonti kaikista osallistuvista blogeista ja luetuista klassikkoteoksista. Klassikkohaaste 11 järjestetään taas puolen vuoden kuluttua, sitä luotsaa Kirjan jos toisenkin -blogi.

Aikaisempiin Klassikkohaasteisiin olen lukenut seuraavat kirjat:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar