Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo on kirjailija, joka on jäänyt minulla lukukatveeseen. Ei mitenkään tarkoituksellisesti, mutta en ole vain sattunut tarttumaan hänen teoksiinsa. Ehkä olen luokitellut hänen kirjoittamisensa genreen, josta en niin kovasti välitä. Niin tai näin, tänä syksynä tlanne muuttui. Ensin sain Linnunaivot kotiini Bookcrossingin kautta. Sitten huomasin kirjaston ilmoituksen Sinisalon kirjailijavierailusta. Päätin alkaa lukea ensimmäistä sinisaloani ennen vierailua.

Vierailu peruttiin, niin kuin näinä aikoina tuppaa usein käymään, mutta sainpas luettua Linnunaivot! Se oli mahtavan hyvä kirja, joka jäi mieleen kummittelemaan ja pohdituttamaan vielä viimeisen sivun jälkeen. Juoni on lyhykäisesti tämä:

Heidi on Lapissa työmatkalla ja tapaa illalla Jyrkin, joka työskentelee hotellissa baarimikkona. He alkavat harvakseltaan pitää yhteyttä Heidin palattua Helsinkiin. Jyrki kertoo aikomuksestaan lähteä puolen vuoden patikointimatkalle Australiaan ja Uuteen Seelantiin, ja Heidi haluaa mukaan. Valtaosa kirjasta kertoo heidän vaelluksistaan Oseaniassa, kaikkein eniten Tasmaniassa, jonne he päätyvät lähes sattumalta. 

Kirjan rakenne on kiintoisa: teksti koostuu vuorottelevista Heidin ja Jyrkin monologeista, jotka paljastavat heidän ajatuksensa matkanteosta ja toisistaan. Hehän tunsivat toisiaan varsin vähän ennen matkaa. Jyrki näyttäytyy luonnon ja ympäristön puolestapuhujana, joka paasaa siitä, etteiivät ihmisjätökset kuulu puhtaaseen luontoon. Hän noudattaa pilkuntarkasti omaksumiaan periaatteita ja on minusta ärsyttävän itsekeskeinen vaatiessaan samaa  Heidiltä, joka puolestaan on tottunut taipumaan ja tottelemaan ja olemaan pahoittamatta toisen mieltä, vaikka vaatimukset tuntuvat välillä mielettömiltä vaelluksen käytännöissä.

Tasmanian luonto esittelee niin kauniit kuin karut ja haavoiittuvatkin puolensa. Pieninä juoneen istuvina istutuksina Jyrki selvittää, mitä vahinkoa Australiaan aikoinaan muuttaneet eurooppalaiset ja sittemmin turistit ovat aiheuttaneet maan luontaiselle floralle ja faunalle. Vaelluskuvaukset ovat herkullisia kaikkine yksityiskohtineen ja paljastavat Heidin ja Jyrkin suhteen muuttuvaa dynamiikkaa. Jyrki, kokenut patikoija, haluaa tehdä yhä pitempiä päivämatkoja, sillä miksi tuhlata edes yhtä iltapäivää lepäämällä hiekkarannalla, kun voi vaeltaa pitemmälle tai nopeammin kuin kukaan muu aikaisemmin. Heidi puree hammasta ja paarustaa sinnikkäästi samat matkat samaa vauhtia, kunnes hänelle riittää.

Johanna Sinisalo kirjoittaa eloisasti, nautittavasti ja uusia ilmaisuja käyttäen. Viehätyin esimerkiksi sanasta "myrkkyisä" (myrkkyisä käärme). Hän rakentaa juoneen monia tasoja - luonnon ja ihmisen suhde, ympäristökysymykset, Jyrkin ja Heidin suhteen kehittyminen - ja tuo siihen viittauksenomaisesti kummankin päähenkilön taustaa, joka vaikuttaa nykyisyyteen. Välillä on kursiivilla kirjoitettuja tekstejä, joista lukija saa päätellä, kuka niiden minäpuhuja on. Lukujen väleihin on ripoteltu lainauksia Joseph Conradin teoksesta Pimeyden sydän, ja luulen, että ne olisivat puhutelleet enemmän, jos olisin Conradia lukenut. Näinkin ne käänsivät ajatuksia tehokkaasti pimeyden suuntaan. Linnunaivojen loppu on huikean jännittävä ja jää sillä tavoin avoimeksi, että se sekä harmittaa että saa mielikuvituksen rakentelemaan vaihtoehtoisia skenaarioita.

Hieno, ajatteluttava, taidokas. Sinisaloa on luettava lisää.

            Johanna Sinisalo: Linnunaivot, 331 s.
            Kustantaja: Teos 2008
            Kansi: Miika Immonen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta.

MUUALLA: Amman kirjablogi, Kirjavinkit, Tarukirja

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja, 25. Kirjassa ollaan saarella.

Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

Tänään on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä 19.3.1844. Aloin juhlinnan jo viime viikolla lukemalla hänen novellinsa Kauppa-Lopo vuodelta 1889. Tänään, varsinaisena syntymäpäivänä, jatkan lasten tietokirjalla Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Se kertoo sanoin ja kuvin yhdestä Canthin päivästä Kuopion kotonaan, Kanttilassa, ja sen lomassa kirjailijan elämän vaiheet lapsuudesta aikuisuuden eri toimintakentille. Varsinainen elämäkerta siis, kirjoitettu erityisesti nuorempia lukijoita ajatellen.

Teoksen sivut ovat isot, niillä on joko isoja tai paljon pieniä kuvia, joiden yksityiskohtia alakouluikäiset voivat tutkia, ja tekstiä on sopivasti jo lukemaan oppineille. Kuvat ja tekstit tukevat toisiaan ja asettavat Minna Canthin ajallisesti sopiviin historiallisiin puitteisiin 1800-luvun lopun sisustuksineen ja vaatemuoteineen. Tekijät kertovat elämäntarinan kronologisesti nostaen sieltä hauskoja näkymiä tai sanontoja. Yhdellä sivulla on seitsemän sänkyä, ja jokaisen vieressä on sillä nukkuvan nimi ja ikä: Anni 22 v, Elli 20 v, Hanna 18 v ... Toisella sivulla Minnan kerrotaan juoneen vähintään yhdeksän kuppia kahvia päivässä ja sanoneen, että "[s]iihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

Ennen kaikkea Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot nostaa esiin henkilönsä monet saavutukset, jotka olivat uskomattomia aikanaan ja vaikuttavia vielä nykyajankin näkökulmasta. Minna Canth aloitti opettajaopinnot Jyväskylän seminaarissa ensimmäisten naisten joukossa, ja vaikka avioliitto tuli esteeksi opintojen jatkamiselle, hän toimi myöhemmin sen eteen, että tytöt pääsevät opiskelemaan siinä missä pojatkin. Ihmistenvälinen tasa-arvo oli jotain sellaista, jonka puolesta hän oli valmis taistelemaan. Sen hän teki ennen kaikkea painetulla sanalla ja näytelmillään. Canth oli yksi ensimmäisiä suomeksi kirjoittaneita kirjailijoita, ja hänen lehtikirjoituksensa, romaaninsa ja näytelmänsä aiheuttivat kohua ja paheksuntaa realismillaan jo Canthin elinaikana. 

Kirjan tekstit ovat Leena Virtasen käsialaa, mukana on lainauksia Canthin teoksista ja kirjeistä, ja kuvitus on Sanna Pelliccionin kynästä. Suosittelen kirjaa tutustuttavaksi alakouluikäisille. Kannessa lukee "Suomen supernaisia 1", joten odotettavissa on jatkoa ja lisää supernaisia. Mainiota!

Kirjablogeissa Minna Canthia (1844-1897) on juhlittu jo viikon verran lukemalla Canthia ja Canthista. Yöpöydän kirjat -blogissa on Minna Canth -haaste ja linkkejä viikon blogikirjoituksiin. Eilen illalla järjestettiin pääjuhla Suomen Kansallisteatterissa, sen taltiointi on katsottavissa Yle Areenasta ainakin tällä hetkellä. Ylen artikkelista löytyy linkki siihen ja muihin Canth-aiheisiin ohjelmiin.

      Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä
                  ja vaikuttavat teot, 40 s.
      Kustantaja: Teos 2018
      Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA kirjaa on luettu esimerkiksi näissä blogeissa: Amman lukuhetki,  Luetaanko tämä? -lastenkirjablogi, Yöpöydän kirjat

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtiin 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.
Osallistun kirjalla Minna Canth 13.-19.3.2019 sekä Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteisiin.

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Jennin päivänä Jenni Linturin romaani Malmi, 1917. Se vie nimensä mukaisesti vuoteen 1917, kuukausiin ennen Suomen itsenäistymistä, ja tapahtumiin silloisen Helsingin pitäjän Malminkylässä. Ruotsinkielisten tilallisten ja suomenkielisten työmiesten ja mäkitupalaisten välit  huononevat. Nälkäinen, työtön tai lakkoileva työväki käy ryöstelemässä maata viljelevien ruoka-aitoissa ja nämä tarttuvat aseisiin puolustaakseen oman käden oikeudella kotiaan ja omaisuuttaan.

Malmi, 17 sykkii aikansa sekasortoa. Lakkautetut poliisivoimat korvaa miliisi, niin tilalliset kuin punakaartikin onnistuvat hankkimaan aseita, syksyn pimeinä öinä väijytään ja lähdetään kostoretkille. Joku saa surmansa taistelun tuoksinassa, toinen teloittaa kaartilaisia Tattarinsuolla ja hänet itsensä tuomitaan pikaisessa oikeudenkäynnissä kuolemaan teloittamalla.

Sisällissotaa edeltävissä Malmin väkivaltaisuuksissa ei kuitenkaan viivytä, ne ovat taustaa niille valinnoille, joita kirjan henkilöt joutuvat tekemään, niille haluille, joita heillä on. Jenni Linturi tuo kirjansa etualalle kahden perheen nuoret. Ruotsinkielisen Karlqvistin tilan tyttäret ovat menettäneet äitinsä. Vanhemmalla heistä, Ingeborgilla, on vain yksi halu elämässään: hän haluaa näyttelijäksi. Isä ei halua kuulla siitä edes puhuttavan, mutta Ingeboorgilla on keinonsa. Helsinkiin pääsee, kun menee konekirjoituskouluun. Teatteriin pääsee, kun sinne etsitään kukkien myyjiä. Ja teatterin seinien sisällä voikin sitten itse vaikuttaa kohtaloonsa.

Kotiin Malmille jää Lettu. Hän ystävystyy paikkakunnalle Hämeestä muuttavan apulaisnimismiehen poikien kanssa. Varsinkin keskimmäinen heistä, Oiva, huomaa Letun heti saavuttuaan. Nuoret tutustuvat, sanailevat, ja pian Lettukin tietää, mitä hän haluaa.

Nuoret joutuvat kukin valitsemaan puolensa, tarttumaan aseisiin, sitomaan nauhan käsivarteensa. Joku tekee sen taistelunhalusta, joku miellyyttääkseen jotakuta toista, joku vain siksi, ettei ole päättänyt, mitä elämältä haluaa. Kaikki oppivat, ettei elämää voi määräillä eikä se aina anna, mitä siltä kaikkein eniten haluaa ja päättää saada. Koska elämä on.

Jenni Linturi kirjoittaa ihan omanlaisellaan tyylillä, se toisaalta kiehtoo ja kietoo lyhyillä lauseillaan tarinan imuun. Samalla rivien väliin jäävä toimi etäännyttävästi enkä päässyt ketään henkilöistä lähelle. Aikakauden sekasortoisiin oloihin, järjestyksen hupenemiseen, tuo ote sopiikin. Kirja on taitavan kirjoittajan työtä, ja saattaisi ansaita uusintaluvun jonkin ajan päästä. Se saa minut myös kiinnostumaan Linturin muista teoksista.

Syksyn 1917 levottomuudet toivat mieleen aikaisemmin tänä vuonna lukemani Timo Saarron dekkarin Kuoleman kuukausi, Tattarisuolla tapahtunut taas Aki Ollikaisen romaanin Musta satu, jossa viitataan sisällissotaan ja punakaartiin.

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täällä toisen tähden alla

HAASTEET: Osallistun kirjalla Tuijatan aloittamaan Naistenviikkohaasteeseen  kirjailijan nimipäivänä.

100 suomalaista kirjaa (no 49); 1918-haaste.

        Jenni Linturi: Malmi 1917, 206 s.
        Kustantaja: Teos 2013
        

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Minulta on jäänyt Pertti Lassilan aiemmat kirjat lukematta. Toinen niistä, Armain aika, oli vuoden 2015 Finlandia-ehdokas. Nyt kun olen laskenut käsistäni hänen uusimpansa, tekee kovasti mieli tarttua noihin vanhempiinkin.

Pidin Lassilan Kesän kerran mentyä -romaanista paljon. Kovin viihteellinen tai onnellinen kirja se ei ole, pääosassa siinä ovat naiset, jotka kohtaavat ja menettävät miehet, mutta eivät kovasti sure heitä. Sen sijaan lapsen espanjantautiin menehtynyt äiti on suruna ja kaipauksena läsnä kaikissa niissä paikoissa, missä äitikin eli ja liikkui, vaikkei hänen kasvojaan muista kuin valokuvasta.

Lassilan romaanissa pääosassa on Hangon kaupunki ja aika. Hangossa eletään kaksi kesää. Ensimmäinen niistä on Elsan kesä 1916, jolloin hän kohtaa Einarin. Yhdessä katsottu elokuva, ravintolailta ja pienessä ullakkokamarissa vietetty yö. Perämies lähtee laivalleen ja maailman merille. Seuraavana keväänä syntyy Taimi. Tyttö varttuu äitinsä ilona ja silmäteränä kaksivuotiaaksi, silloin espanjantauti vie äidin, ja Taimista pitää huolta äidin sisar, Aino-täti.

Kesällä 1939 Taimi palaa Hankoon Helsingistä, missä hän on opiskellut ensimmäisen lukuvuoden kätilöksi. Kesäiset päivät ovat tuttuja ja leppoisia, hiekkarannat hehkuvat auringossa, tuuli humisee männiköissä ja meri sädehtii. Taimi tutustuu lakia opiskelevaan Eeroon pursiseuran rapuillallisilla, ja nuoret alkavat tapailla. Opiskelujen taas alettua tapaamiset jatkuvat Helsingissä, kunnes nuori mies saa kutsun linnoitustöihin Kannakselle. Talvisodasta selvitään, mutta Hanko menetetään vuokra-alueeksi Neuvostoliitolle.

Pertti Lassilan kirjassa tapahtumat etenevät verkkaisesti, rakkautta ja rakastumista ajatellaan, mutta liittyminen miehiin on ohimenevää, jotenkin asiaan kuuluvaa ja kiinnostavaa, mutta ei vakavaa. Kirjan naiset, Elsa ja Taimi ja Aino, elävät tätä hetkeä, ja sodat ovat jossain taustalla. Kirjan tärkein elementti on aika, se kuluu hitaasti, mutta on lyhyt.

Kesän kerran mentyä on kieleltään upeaa luettavaa. Erityisesti aikaan ja sen kulumiseen liittyvät aforisminomaiset vastakohtaisuudet kiehtovat ja saavat maistelemaan lauseita uudemmankin kerran. 

"Illansuussa oli aika lähteä paluumatkalle. Aurinko oli taivaanrannassa läntisellä merellä ja vene liukui mainingeissa, jotka vaelsivat kirkaspintaisina mistään tulematta, minnekään menemättä. Taimi nojautui partaaseen ja utuiset ajatukset keinuivat hänen mielessään mutta hän ei tahtonut tarttua niihin eikä miettiä niitä. Illan rusko tanssi aalloilla kuin haikean laulun sävel ja aika, joka Taimin mielessä saaressa oli seisahtanut, yhtyi meren liikkeeseen. Ensimmäistä kertaa Taimi ajatteli, että hän itsekin joskus haihtuisi kuin päättyvän kesän päivä, mutta alati vaihtuva ja silti sama aika jäisi, kun häntä ei olisi." (s. 96-97)

"Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa." (s. 107)

        Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä, 188 s.
        Kustantaja: Teos 2017
        Ulkoasu: Camilla Pentti

KIRJA löytyi kirjaston uutuushyllyltä.
MUUALLA: Kirjasta kirjaan -blogissa.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 47)

Leena Krohn: Erehdys

Erehdys on yhden päivän tai oikeastaan yhden illan romaani, jossa kaikki tuntuu menevän pahaenteisen huonosti. Ikääntyvä kirjailija matkustaa kirjaston kirjailijailtaan jollekin nimettömäksi jäävälle paikkakunnalle. Hän on merkillisen haluton ja jopa ärtyinen ajatellessaan iltaa, matkalla hän pelästyy pahanpäiväisesti, eikä kirjastovirkailijan tyly vastaanotto perillä paranna hänen tuultaan.

Kirjailija lukee katkelmia kirjoistaan illan aikana. Hänen synkeä olonsa tuntuu tarttuvan hänen yleisöönsä. Jos kirjailija lukee tekstejään innottomasti, osa yleisöstä suhtautuu häneen suorastaan vihamielisesti. Vai onko se vain kirjailijan mielikuvitusta?

Iso osa Leena Krohnin romaanista koostuu kirjailijan lukemista teoskatkelmista. Ne ovat novelleja eri kokoelmista tai romaanin katkelmia, ja jokaisessa on oma, mystinenkin, virityksensä. Lukijana jään niitä ajattelemaan, makustelemaan. Tilaisuuden kuulijoiden lailla haluan tietää, miten ne jatkuvat katkelman jälkeen.

Pahantuulisuus, vihamielisyys tarttuu ja karttuu. Ilta päättyy, ja niin kirjailija kuin hänen yleisönsäkin ovat tyytymättömiä. Silti mikään ei valmista lukijaa kirjan lopun yllätykseen. Vai olisiko siitä ollut viitteitä jo aikaisemmin. Varmasti oli. Kirja täytyy lukea uudelleen, siinä riittää aineksia useampaan lukukertaan.

Erehdyksen tunnelma tihenee, vaikkei kirjassa tapahdu paljonkaan. Kieli on vivahteikasta ja kirjailijan lukemat katkelmat kiehtovia. Leena Krohn etäännyttää kirjailijansa lukijasta, edes tämän nimeä ei käytetä, vaan hän on pelkkä kirjailija E. Krohnilla on hieno, persoonallinen tyyli kirjoittaa ja tässä kirjassa rakennekin on kiintoisa, novelli- tai kertomuskokelma romaanin sisällä.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA Suketus toteaa kirjan luettuaan, että Leena Krohn on nero. Hän myös listaa linkkejä moniin muihin bloggauksiin.

     Leena Krohn: Erehdys, 155 s.
     Kustantaja: Teos 2015
     Kansi: Marjaana Virta

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Outoja asioita tapahtuu Ehtoolehdossa, helsinkiläisessä vanhusten palvelutalossa. Kun asukkaiden kunto heikkenee ja muisti huononee, heidät sijoitetaan lukkojen taakse dementikkojen Ryhmäkotiin, jossa he pikatahtia muuttuvat kasveiksi. Kun yksi Ehtoolehdon asukkaista viedään hoitoon Meilahden sairaalaan, tapahtuu ihme ja hänen dementiansa paranee. Mitä Ehtoolehdossa oikein tehdään siellä asuville ja miksi?

Kuolema Ehtoolehdossa on hupaisa kirja, tämän tästä nauroin ääneen mummojen puuhille ja tokaisuille. Kun ikää on 94 tai 92 v, asiat voi sanoa niin kuin ne ovat, eikä tarvitse yrittää sanoa jotain muuta, kuin mitä itse ajattelee. Tästä Minna Lindgren punoo keskusteluja, jotka tuntuvat koomillisilta. Myös palvelutalon asukkaiden ajanvietto on lystikästä seurattavaa: pirteät mummelit huvittelevat vierailemalla toistensa asunnoissa murukahvilla, maksalaatikolla ja punaviinillä, ajelevat raitiovaunuilla pitkin Helsinkiä ja käyvät tuttujen - ja välillä vieraiden - hautajaisissa. Romantiikkakin kukkii.

Huumorin kautta voi kertoa vakavista asioista kuten vanhusten hoidon tilasta Suomessa sekä hyvän ja pahan häilyvistä rajoista ja ilmiasuista. Siellä, missä pitäisi olla hyvää hoivaa, onkin pahaa, kun taas sieltä, missä voisi kuvitella olevan rikollista, löytyykin hyvää. Kun Siiri, 94 v, pyörtyy palvelutalon toimistossa eikä häntä auteta, hänen naapurinsa ja hyvä ystävänsä Irma, 92 v, haluaa tehdä valituksen. Siiri tulee tietämään, että Irma on tehnyt monia valituksia eri instansseihin Ehtoolehdon henkilökunnasta ja toiminnasta. Nyt Irma on kuitenkin nopeasti käynyt muistamattomaksi, nukahtelevaksi ja vainoharhaiseksi ja viedään siksi viimein Ryhmäkotiin. Siiri oivaltaa, että Irmalle on annettu lääkkeitä, jotka ovat tehneet hänestä dementikon. 

Irmaa auttaakseen Siiri jatkaa Anna-Liisan, 92 v, kanssa selvitystyötä Ehtoolehdon hämäryyksistä. On tulipaloa, avuksi tuleva taksikuski, joka osoittautuu helvetin enkeliksi, hautajaisia ja häät. Ja aina välillä ajellaan raitiolinjojen kaikkia reittejä ja käydään kahvilassa Raitioliikennemuseon kahvilassa. Matkalla Siiri ihailee yhden ja toisenkin kuuluisan arkkitehdin suunnittelemia pääkaupungin rakennuksia.

Minna Lindgren on kirjoittanut hauskan kirjan, jossa on paljon vakavaa asiaa. Kieli on sujuvaa ja lohkaisut mainioita. Rikosromaaninakin kirjaa voi pitää, sillä mummot metsästävät hämärien puuhien syyllisiä ja paljastavat heidät, mutta avoimeksi jää, joutuvatko syylliset koskaan vastuuseen teoistaan. Ehkä se selviää seuraavassa osassa, joka on itse asiassa jo ilmestynyt  nimellä Ehtoolehdon pakolaiset. Täytyypä hankkiutua senkin äärelle, kun haluan nauraa ja samalla saada ajateltavaa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ja siitä on blogattu paljon. Amma piti kirjasta ja Annami viihtyi, vaikkei aivan lämmennyt sille. Kummaltakin löytyy lisää linkkejä arvioihin. Haasteosallistus: Rikoksen jäljillä Oksan hyllystä -blogissa.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, 302 s
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jenni Saari

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on upea kirja monin tavoin ja ansainnut Finlandia-palkintonsa. Teoksesta jäi yltäkylläinen olo, ja luin sitä hitaasti ja sulatellen, koska se ei vain taipunut ahmittavaksi.

Jokapäiväinen elämämme on kirja äidistä ja tyttärestä ja heidän suhteestaan. Molemmat kirjoittavat. Äidin, venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, kieli on runollisen kuvailevaa silloinkin, kun hän kertoo heidän arkisesta elämästään maanpaossa Tšekkoslovakiassa 1920-luvulla.

Nämä olivat lyhytvartiset klopot, hengästyneiden askelien loppuun kuluttamat. Nahka oli mustunut ja käpristynyt laineille, ja kengät näyttivät aroilta piiloon vetäytyneiltä eläimiltä, inhottavilta kuin vesipiisami tai jokin muu sadetta pakoileva otus. Hämähäkki kiinnitti toista jalkinetta verkoillaan seinään, ikään kuin ne pian hautautuisivat osaksi talon ruumista kuin jokin kasvain.

Teos on myös kirja kirjoittamisesta, siitä kun ajatukset pyrkivät kimpoamaan ihon alta sanoiksi. Tytär Alja, Ariadna Efron, on toimittaja.

Yritin kertoa äidille millaista juttua olin kirjoittamassa, kuinka vaikeaa oli muotoilla kysymyksiä tuntemattomille ihmisille, ehkä siinä oli samaa kuin romaanihenkilön luonnostelussa, hahmottelet jotakin, kokoat palasia, ja luulet että siitä on tulossa tietynlainen, kunnes ne yhtäkkiä yllättävät, niillä on oma tahto, oma maailmansa, sielu tulee aina lävitse, kynä ei pysy perässä.

Riikka Pelo on taiturimaisesti luonut kummallekin oman äänen, jotka vuorottelevat keskenään samalla, kun tarinan aikatasot lomittuvat. Oli erityisen mielenkiintoista lukea Luettua elämää -blogin Elinan kuvausta kirjailijan vierailusta kirjastoon, jolloin tämä oli kertonut, että häneltä vei vuoden etsiä sopivaa ääntä niin äidille kuin tyttärellekin.

Jokapäiväinen elämämme sijoittuu naapurimaamme historian vaiheisiin kertoessaan yhden perheen tarinan. Siinä vuorottelevat jaksot, joissa valkoisen sotilaan perhe on paennut vallankumouksen jälkeen tšekkiläiseen kylään ja elää siellä, ja jaksot, joissa perheenjäsenet ovat kukin palanneet Moskovaan 1930-luvulla. Lopussa niin äiti kuin tytärkin pidätetään ja viedään työleirille kärsimään rangaistusta. 

Riikka Pelon kirja on hieno, kaunis, koskettava, syvällinen, raskaskin. Monille se on ollut upea lukukokemus, mm. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana vaikuttui kirjasta. Lumiomenan Katja piti sitä hienona, mutta liian runsaana omaan makuunsa.

KIRJA on oma ostos.
Haaste: Venäjää valloittamaan.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 526 s.
Kustantaja: Teos 2013
Ulkoasu: Camilla Pentti

Maija Muinonen: Mustat paperit

Mustat paperit on kirjeromaani. Kaikki sen kirjeet kirjoittaa yksi henkilö, Ann Miel, mutta vastaanottajia on useita ja lukuaikojakin riittää vuosiksi eteenpäin. 

Maija Muinosen esikoiskirjassa Ann Miel sairastaa ja tietää kuolevansa. Sen varalta hän järjestelee asioitaan kuntoon kirjoittamalla kaikille elämänsä ihmisille yhden päivän aikana kymmeniä kirjeitä. Ensimmäisen kirjeen saa paperitehtaan johtaja, jolta Ann tilaa paljon kaunista valkoista paperia. Useimmat kirjeet saa Annin poika Luc, joka on niin pieni, ettei osaa edes lukea vielä, ja hänen hoitajansa Rosa, joka tulee näkemään pojan kasvavan, kun Annia ei enää ole.

Kirjeet ovat pinossa, kullekin vastaanottajalle oma pinonsa, ja ne tullaan lukemaan joskus pitkien aikojen päästä. Ann antaa ohjeita Lucin hoidosta, mutta suunnittelee myös tarkkaan, millaista työtä Luc tulee isona tekemään, minkä nimisen tytön kanssa hän menee naimisiin ja kuinka monta lasta saa ja mitkä heidän nimensä ja lempinimensä ovat. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan Lucia niin kuin hän, kaikissa on aina puutteita, ja häntä, Annia, Luc tulee kaipaamaan elämänsä kaikissa tilanteissa.

Maija Muinonen käyttää sanoja taitavasti ja on tavoittanut hyvin Annin pakonomaisen tarpeen sanella poikansa ja tämän lähelle jäävien tai tulevien ihmisten elämää. Lukijaakin alkaa ahdistaa.

Lähdette levänneenä ja ruskettuneena kesäkauden viimeisellä laivalla. Laivanne menee, jää tyhjä kaupunki, jonka pian täyttää sade. Kesällä täällä aina vain paistaa. Ja meri täällä on aina kesällä vain kirkkaansininen, harmaa vasta kun sataakin. Kesällä kaupunki on aina ihmisiä täynnä, talventyhjillä kaduilla aina kulkee tuulta. Kesällä ja talvella laivoja tuijottaa mereltä. Talvella sumussa ne myös huutavat. 

En minä huiskuta satamassa valkoista nenäliinaa teidän jälkeenne. Enkä pääse illalliselle enkä viemään teitä kävelylle. Viestinne ei tavoita minua, sitä ei pystytä toimittamaan perille sillä minä olen kuollut. ... (s. 94)

Hienoa kirjassa on myös erilainen tapa käsitellä tekstiä. Kirjan kansilieve kertoo, että kirjailija on yksi T R E S -ryhmän perustajajäsenistä, jotka etsivät uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja. Mustat paperit sisältävät kertovia ja kuvailevia kirjeitä. Sivuja, jotka odottamatta jäävät kesken ennen alareunaa ja jatkuvat parin sanan verran seuraavalla sivulla. Ajatuksenvirtaa, jossa Ann Miel kirjoittaa jonkin ohjeen ja perään peruu sen, toistelee sanoja ja tavuja. Kirjakieltä ja kirjoitusta, mutta puheenomaisen rytmin löytäneenä.

Kirja jää mielen päälle surullisena ja ahdistavana, mutta yhtä kaikki hienona lukukokemuksena.

KIRJAN poimin kirjaston uutuuksien hyllyltä. YLE Uutiset kertoi sen saaneen Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon. Sitä on luettu paljon blogeissa: Ilselä, Hengityskeinu (sis. juonipaljastuksia), Kirjanurkkaus, P. S. Rakastan kirjoja, Morren maailma, ja niistä löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin.

Maija Muinonen: Mustat paperit, 167 s.
Kustantaja:  Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

Niina Miettinen: Israel-tyttö

Niina Miettisen esikoiskirja yllätti. Kun kirjan nimi on Israel-tyttö ja liepeen teksti lupaa kaatajien ja saarnaajien tekevän ihmeitä, arvelin pitäväni kädessä uskonnollista kirjaa, mutta sitä Niina Miettisen teos ei mielestäni ole. Se on tarina naisesta, joka hullaantuu karismaattisista hengellisistä kokouksista ja Luvatusta Maasta, Israelista, mutta hullantumisen taustalta paljatuu kirjan myötä ihan omat, ei niinkään hengelliset, syynsä.

Kirjan alussa pidin Kaisaa kirjan päähenkilönä. Kaisa on murrosikäinen nuori, joka asuu pappansa ja Katariinan luona, kun hänen vanhempansa ovat Italian-matkalla. Pappa, Kaisan äidin Ilonan isä, soittaa mandoliinia ja näpräilee ja kirjoittelee piharakennuksen verstaassaan. Katariina taas on papan, Juhanin, toinen vaimo, joka muutti asumaan Juhanin ja Ilonan kotiin monta vuotta sen jälkeen, kun Ilonan äiti oli kuollut syöpään. Kaisa pitää niin papasta kuin Katariinastakin, jonka kanssa hän polkee herätyskokouksiin papan tietämättä. Ilona on jyrkästi kieltänyt Katariinaa viemästä tyttöä moisiin hullutuksiin, ja siksi sinne mennään salaa. Ja Katariinan ja muiden rukouspiiriläisten kanssa Kaisa pääsisi myös Israelin-matkalle. Niin on Katariina luvannut ja säästänyt rahaa sitä varten.

Kirjassa on monta aikatasoa. Teoksen alkupuoliskolla ne lomittuvat ja limittyvät toisiinsa eri henkilöiden kertomina. Kaisa elää tytön elämäänsä ja kertoo retkistään Katariinan kanssa ja leikeistään yläkerran vuokralaisen pojan Tuomaksen kanssa. Katariina kertoo saarnaajan kokouksista ja haaveilee Israelin-matkasta Israel-tyttönsä kanssa samalla, kun suree tunnelukkojaan ja kosketuksen puutetta. Juhani kirjoittelee kirjelappusia ajat sitten kuolleelle vaimolleen. 

Miettinen vie lukijaa mielensä mukaan menneeseen ja vielä menneisempään ja taas tähän hetkeen. Minun oli kirjan alussa vaikea tietää, kuka oli kertojana ja kenen silmin välähdyksiä näytettiin, ja valpastuin jokaisen lyhyen luvun alussa, jotta ymmärtäisin kertojan äänen, ajan ja paikan.

Sitten sivulla 95 kaikki muuttui, alkoi Katariinan tarina. On vuosi 1966, ja Katariina muuttaa Juhanin ja Ilonan kotiin häitten jälkeen. Uusperheen ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Ensimmäinen vaimo on monin tavoin läsnä, ei vähiten kaksoissiskossaan, joka asuu yläkerrassa miehensä kanssa. Katariinan oma lapsuuskoti kuuluu äidin äänessä hänen päänsä sisällä: "Usko vaan, kyllä se Luoja siulle vielä kostaa. Siusta ei oo kenellekään iloks."

Tarina hyppää eteenpäin kymmenen vuotta, on Ilonan ylioppilaskirjoitusten aika. Katariinan menneisyys tulee aivan liki Katariinaa ja hänen perhettään. Ja lukijaa, joka myötäelää. Tunnepitoiset kokoukset, läheisyyden vaikeus ihmissuhteissa ja kaipuu Israeliin saivat selityksensä. 

Kirjan lopussa palataan taas alun rakenteeseen, jossa aikatasot ja kertojat vuorottelevat. Jäin aavistelemaan, mitä Israelin-matkalla oikein tapahtui ja kuka loppujen lopuksi teoksessa oli Israel-tyttö.

Kirjan alun lukeminen tuntui hieman takkuiselta, mutta lopusta katsoen Katariinan tarina tuntuu kokonaiselta. Surulliselta, mutta vaikuttavalta ja eheältä, siihen on saatu taitavin keinoin psykologista syvyyttä. Ehkä jossain vaiheessa luen sen uudelleen ja katson, onko lopusta käsin helpompi ymmärtää niitä alun näkökulman ja ajan vaihdoksia. Itse asiassa odotan mielenkiinnolla, millaisen kirjan Miettinen kirjoittaa seuraavaksi, sen verran vaikutuin tästä ensimmäisestä.

Niina Miettinen on kotoisin Joensuusta, ja vaikkei kaupunkia mainita nimeltä kirjassa, sieltä ilmeisesti löytyy sen tapahtumapaikka, ainakin kaupunkia tuntevien Lumiomenan Katjan ja Mari A:n kirjablogin mukaan. Kirjallisena. Minna puolestaan kirjoitti tänään, että israel-tyttö on yksi Helsingin Sanomien kymmenestä esikoiskirjapalkintofinalistista. Myös Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa on lukenut kirjan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Oi maamme Suomi! -haasteeseen (Pohjois-Karjala). Mielestäni se sopii myös Aviojuonia-haasteeseen, sen verran keskeistä roolia Katariinan ja Juhanin avioliitto näytteli teoksessa.

Niina Miettinen: Israel-tyttö, 233 s.
Kustantaja: Teos 2013
Ulkoasu: Camilla Pentti