Alicia Berenson on taidemaalari, joka on viimeiset seitsemän vuotta ollut potilaana oikeuspsykiatrisessa hoitolaitoksessa. Kaikkina niinä vuosina hän ei ole koskaan sanonut sanaakaan.
Ennen Groven hoitolaitokseen kalterien taakse joutumistaan Alicia on tuomittu aviomiehensä murhasta. Alicia rakasti Gabrielia, eivätkä hänet tunteneet voi uskoa hänen pystyvän tappamaan ketään, saati sitten aviomiestään. Alicia kuitenkin löydettiin omasta kodistaan Gabrielin ruumiin läheltä mykkänä ja jähmettyneenä. Gabrielia oli ammuttu useita kertoja eikä paikalla ollut jälkiä kenestäkään muusta kuin heistä kahdesta. Oikeudenkäynnissä Alicia ei puhu mitään, eikä kukaan saa häneen kontaktia Grovessakaan.
Seitsmän vuotta on kulunut Gabrielin murhasta, kun Groveen palkataan uusi psykoterapeutti, Theo Faber. Hän ottaa tavoitteekseen Alician auttamisen niin, että tämä alkaisi puhua. Theo onnistuukin rakentamaan luottamusta Aliciaan, ja pienillä eleillä, hymyllä, tämä kommunikoi ja osoittaa kuulevansa Theon sanat.
Terapeutti Theo Faber arvioi, että hän voi auttaa Aliciaa vain, jos tietää enemmän tämän lapsuudesta, avioliitosta, taiteilijuudesta, joten Theo alkaa etsiä ja kerätä tietoa Alician aikaisemman elämän tärkeiltä henkilöiltä. Samaan aikaan Theo jatkaa terapiaistuntoja Alician kanssa ja vaikuttaa tämän hoitoon niin, että lääkitystä vähennetään huomattavasti ja että tämä saa taiteilijatarvikkeensa käyttöönsä. Näillä toimenpiteillä on yllättäviä seurauksia. Yhteys Aliciaan paranee, mutta pari kertaa tämä hyökkää väkivaltaisesti muiden kimppuun.
Alex Michaelides tihentää jännitystä hiljakseen romaanissaan Hiljainen potilas. Vuoroin Theo Faber kertoo tapahtumista, vuoroin Alicia Berendsonin päiväkirjasivut, jotka Alicia antaa Theon luettavaksi. Päiväkirjaotteita lukiessani hieman kohottelin kulmiani, koska iso osa niistä on kirjoitettu dialogiksi, lainausmerkkien sisään, mitä en ole tottunut päiväkirjoissa näkemään näin runsaasti. Siellä täällä kirjailija sortuu tietoiskumaiseen psykiatrian eri suuntausten esittelyyn ja suurten nimien droppailuun (Freud, Bion), eikä Theon toiminta tunnu kovin ammattimaiselta, mutta sinänsä psykiatrian ja terapiatyön maailmaan sijoitettu jännityskirja on aihepiiriltään kiehtova.
Huikeinta kirjassa on sen yllättävä loppuhuipennus. Kolmekymmentä sivua ennen kirjan loppua piti lopettaa lukeminen, henkäistä ja lukea uudelleen pätkä. Näin äimistyneeksi en muista kirjan juonen saaneen minua pitkään aikaan. Suosittelen sitä hitaasta psykologisesta jännityksestä pitäville. Tämä maistui kyllä, vaikka itse taidan olla enemmän kunnon arvoitusdekkareiden ystävä - mielellään psykologisväritteisten.
Kirjailija Alex Michaelides on syntynyt Kyproksella, mikä ehkä selittää kirjan runsaat viittaukset kreikkalaisiin tragedioihin. Nykyisin hän asuu Lontoossa, johon kirjan tapahtumat pääasiassa sijoittuvat.
Alex Michaelides: Hiljainen potilas, 454 s.
Kustantaja: Gummerus 2019
Alkuperäinen: The Silent Patient 2019, suomentanut Antti Autio
Kansi: Anne Twomey
KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Leena Lumi, Mummo matkalla, Tuijata
Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan, 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, ja 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
Kesän 2019 Kirjankansibingo päättyi eilen. Tänä vuonna ruudukon aiheet ja omat lukemiseni osuivat kohdalleen, sillä ehdin saada viisi bingoriviä, kun tavallisesti bingosaalis niin kirja- kuin kirjankansibingoissa on jäänyt kahteen (2014, 2016 ja 2018) tai kolmeen riviin (2015). Kiitos, Marika, hauskasta haasteesta!
Ensimmäinen bingo tuli vihreitten tähtien vaakariville:
Ovi: Christian Rönnbackan Julma
Toinen bingo tuli harmaalla tähditetylle vinoriville:
ja samalla kertaa kolmas bingo violetille pystyriville:
Jännitys: Indrek Harglan
Neljäs bingo on keltainen pystyrivi:
Eilen luin kirjan, jolla sain viidennen, vaaleanpunaisen bingorivin:
Nainen: Minna Canthin Agnes (selko)
Lisäksi ruudukossa on yksi kirja, joka ei kuulu valmiseen bingoriviin:
"Nyt kun illat pimenivät ja syksy läheni, hänet oli vallannut suunnaton kaipuu päästä merelle: irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia [...]"
Johan Bargumin pienoisromaani Syyspurjehdus on hieno, tiivistunnelmainen ja arvoituksellinen kirja. Se on kertomus kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, Haraldista, Elinistä ja Olofista. Ja purjehduksesta.
Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisen osan kertoja on Olof, joka keskustelee poliisin kanssa, joskin lukija saa nähdäkseen vain Olofin sanat. Olof on kertomansa mukaan saanut puhelun Haraldilta, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä viiteentoista vuoteen. Harald pyysi Olofia vielä kerran kanssaan merelle, syyspurjehdukselle. Sillä matkalla Harald on kadonnut ja Olof tehnyt siitä katoamisilmoituksen. Nyt poliisi kertoo Olofille, että Harald kirjoitti kirjeen ennen katoamistaan, ja siksi poliisi esittää kysymyksiä Olofille.
Toisen osan kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on Harald, sillä hän kirjoittaa samoista tapahtumista kirjeen, omalta näkökannaltaan, joka on erilainen kuin Olofin kertoma. Miehiä yhdistää vaimo Elin. Ensin tämä oli naimisissa Haraldin kanssa, kunnes kerran Olof näki hänet ponttonilaiturilla.
"Olin nähnyt hänet vain parin minuutin ajan, ja jo kaipasin häntä niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä."
Elin jätti Haraldin ja meni naimisiin Olofin kanssa. Vuodet kuluivat, ja jokin aika ennen miesten syksyistä purjehdusmatkaa Elin oli menehtynyt: ajanut autoaan, vauhtia oli ollut liikaa, ja hän oli sinkoutunut suoraan lyhtypylvääseen. Nyt purjeveneessä miehet tapaavat ensimmäistä kertaa Elinin kuoleman jälkeen. Mitä Elinille oikein tapahtui? Mitä tapahtuu syyspurjehduksella?
Syyspurjehdus on merellinen kirja. Luen Johan Bargumin lauseita maistellen, ihastellen, vaikka välillä ne ovat kaltaiselleni maakravulle kuin vierasta kieltä: "Piti skuutata ja piti trimmata, alaliikkiä piti säätää, levankia hilata milloin luuvartin milloin leen puolelle, cunninghamia piti kiristää, kikkaa löysätä, ja reivata piti [...]" Yhdeksän minulle outoa sanaa!
Vieraasta sanastosta huolimatta viehätyn Bargumin tavasta kirjoittaa, sen rauhallisesta temposta, kielen ja syksyisen meren kauneudesta. Ja siitä, että saan täydentää tarinan, joka kahden miehen kertomusten välimaastossa pyytää tulla kuulluksi.
Taidanpa lukea kirjan uudelleen. Ja taisinpa löytää itselleni uuden kirjailijan, jota on luettava lisää.
Johan Bargum: Syyspurjehdus, 120 s.
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuperäinen: Seglats i september 2011, suomentanut Marja Kyrö
Kansi: Helena Kajander
KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos kirjamessujen löytölaarista.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Yö" ja saan vaaleanpunaisen pystyrivibingon. Kirjoitan tänään päättyvästä bingosta oman postauksen erikseen.
Kirja on oman Kirjahyllyn aarteita ja osallistun sillä Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.
Neljäs Ruth Galloway -mysteeri löytyi kotikirjastoni kirjanvaihtohyllystä, ja se osoittautui yhtä kiehtovaksi kuin sarjan edelliset osat. Joka osassa on aina jotain uutta ja jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.
Tai hetkinen, oliko Käärmeen kirouksessa sinistä väriä lainkaan? Sinistä taivasta tai merta ei ainakaan, kumpikin aaltoili harmaan eri sävyissä, utuisena, vetisenä ja synkkänä, ja musta oli arkeologi Ruth Gallowayn vaatteiden väri silloin, kun hänen piti pukeutua edustavasti.
Uutena ja lainattuna kirjailija Elly Griffiths tuo juoneen Australian aboriginaalien myyttiset tarinat ja uskomukset. Edellisissäkin osissa muinaistaruilla on ollut osuutensa, mutta silloin on pitäydytty kelttien ja skandinaavien muinaisuskomuksiin. Nyt Ruth saa uuden naapurin marskimaan reunalle, ihkaelävän australialaisen, Bob Woonungan. Hän on kirjailija ja opettaa yliopistossa vierailevana luennoitsijana luovaa kirjoittamista. Paikallisen Smith-museon kellarissa säilytetään useita laatikollisia luita ja useita aboriginaalien pääkalloja, joita aktivistit vaativat palautettavaksi Australiaan, jotta ne voidaan haudata sinne. Ruth ei ylläty, että niin Bob kuin brittidruidi Cathbadkin kuuluvat näihin aktivisteihin. Museo saa epätoivottua näkyvyyttä, kun sen lattialta löytyy kuollut kuraattori juuri ennen yleisötilaisuutta. Siinä piti avata juuri löytynyt keskiaikaisen piispan arkku.
Uutta on sekin, että Käärmeen kirouksen rikostutkinta vie hevostalleille. Lordi Smith omistaa niin Smith-museon kuin valiohevosten valmennuskeskuksenkin. Vanhaa sen sijaan on se, että Ruth Galloway saa tutkittavakseen luita. Tällä kertaa ne ovat museossa, sinne tuodussa arkussa ja museon kellarissa.
Vanhaa on arkelogi-Ruthin ja poliisi-Nelsonin monimutkainen suhde, joka saa uusia kierteitä Ruthin tyttären Katen kasvaessa. Katen isän vaimo hoksaa, että hänen miehensä täytyy olla lapsen isä, eikä se tiedä hyvää Katelle eikä Ruthille.
Käärmeen kirouksessa eniten kiinnosti aboriginaalien tarinat ja uskomukset sekä tietysti Ruth päähenkilönä. Myytteihin mentiin sillä tavalla sisälle, että faktat ja tämänpuolinen maailma saivat jäädä, ja se söi mielessäni juonen uskottavuutta siltä osin. Siitä huolimatta kirja oli tuttua viihdyttävää laatua.
Elly Griffiths: Käärmeen kirous, 331 s.
Kustantaja: Tammi 2018
Alkuperäinen: A Room Full of Bones 2012, suomentanut Anna Lönnroth
Kansi: Markko Taina
KIRJA on löytö kirjaston vaihtohyllystä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lomahaave" (Englanti, sen maaseutu, historia ja kartanot) ja saan yhden bingorivin lisää, keltaisen pystyrivin.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia (koska kauheita painajaisunia). Teos on myös oman Kirjahyllyn aarteita.
Luin tässä kesällä huvituksekseni omasta hyllystä pari Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaa. Ensin kaivoin esiin pienoisromaanin Turmanluoti, jonka kirjakauppiaat jakoivat Kirjan ja ruusun päivän kirjaostoksien kylkiäisenä viime vuonna. Jostain syystä se on jäänyt hyllyn koristeeksi, vaikka olen aikaisemmin viihtynyt hyvin Maria Kallion seurassa.
Turmanluodissa komisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela alkaa kaikkien ihmetykseksi harrastaa ampumista ja suorittaa metsästäjäntutkinnon. Ei aikaakaan, kun hän pääsee mukaan hirviporukkaan ja ensimmäiseen jahtiinsa kokeneen konkarin vierelle. Saalista ei sillä kertaa saada.
Toisessa jahdissaan Antti tähtää ja osuu hirveen. Ampuminen ei jää kuitenkaan siihen: joku ampuu myös Antin lähellä passissa olevaa metsästäjää, jonka luoti tappaa. Kenen kivääristä turmanluoti tuli? Ampuiko Antti kahdesti ja osui toisen kerran metsästäjään? Oliko se harhalaukaus vai oliko jollakin syytä tappaa menehtynyt metsästäjä? Kenellä? Vai pitikö kohteen olla joku muu?
Kun Anttiakin epäillään, Maria Kallion on vaikea pysytellä jutusta erossa, vaikka tutkintaa hoitaa Raaseporin poliisi. Eikä Maria edes työskentele rikospoliisissa tätä nykyä, hän on Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen Lasten ja nuorten yksikön johtaja.
Ampumistapaus selviää, mutta sitä ennen on kieputeltava epäiltyjä ja motiiveja muutamaan kertaan. Antti kärvistelee syyllisyydentuntoisena, eikä asiaa auta viimeistä lukioluokkaa käyvän Iida-tyttären kommentit eläinten oikeuksista ja metsästämisen epäeettisyydestä. Hauskaa tässä kirjassa on se, että tapahtumia kerrotaan vuoroin Marian, vuoroin Antin kertomana, ja oman vuoronsa saavat kerran myös Iida ja häntä muutaman vuoden nuorempi Taneli.
Leena Lehtolainen: Turmanluoti, 127 s
Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2018
Kansi: Noora Iloranta
Ennen Turmanluotia olen kuunnellut kymmenen Maria Kallio -dekkaria äänkirjoina. Sarjan viidestä ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut blogiin täällä ja täällä, viisi seuraavaa jäi tuomatta blogiin, vaikka nekin olivat hyvää ja viihdyttävää matkaseuraa. Turmanluoti kuitenkin viittasi tapahtumiin, joista en ollut tietoinen ja joiden on täytynyt tapahtua kymmenennen kirjan jälkeen, joten houkutuin lukemaan heti perään 11. teoksen Minne tytöt kadonneet, joka löytyi omasta hyllystä.
Kirjan prologissa Maria Kallio on Afganistanissa palaamassa autosaattueessa Kabuliin maan uuden poliisikoulun avajaisista. Matkalla räjähtää tienvarsipommi, ja hyökkäyksessä kuolee useita ihmisiä, myös saksalaisia poliisikouluttajia, joista Ulrikesta on tullut Marian ystävä. Maria oli kutsuttu avajaisiin, koska hän oli opettanut afganistalaisia poliiseja kansainvälisellä poliisiopettajakurssilla Tampereella. Kurssin päätyttyä hänen oppilaansa olivat palanneet kotimaahansa perustamaan poliisikoulua, joka nyt oli otettu käyttöön.
Erilaisten pätkätöiden jälkeen Kallio on palannut Espoon poliisiin, jossa hän on saanut komisarion paikan uudessa epätyypillisten rikosten yksikössä. Se tutkii erilaisia pimeitä juttuja, kuten koulusurmauhkauksia, ja väkivaltarikoksia, joissa on rasistisia motiiveja. Yksikön ensimmäinen tapaus on tutkia kolmen nuoren maahanmuuttajanaisen katoamista. Näiden perheet vakuuttavat, ettei heillä ole mitään tietoa siitä, minne heidän tyttärensä ovat menneet.
Maria Kallion yksikkö joutuu puhuttamaan kunkin tytön sukulaisia, heidän afganistanilaisia, bosnialaisia ja sudanilaisia perheitään. Kukaan tytöistä ei ole matkustanut Suomesta omalla nimellään, ja jokainen heistä on käynyt ainakin joskus espoolaisessa Tyttökerhossa, jossa Marian 13-vuotias tytär Iidakin käy. Nyt on avuksi Marian kokemus perheväkivallasta sekä keskustelut afganistanilaisten poliisien kanssa. Onko tytöille tapahtunut jotain, onko heidän kimppuunsa hyökätty? Ovatko perheet vihastuneet heidän suomalaisista poikaystävistään? Lähettäneet heidät kotimaihinsa, jotta heidät voitaisiin naittaa jollekin vanhalle miehelle? Sitten löydetään neljäs muslimityttö murhattuna.
Minne tytöt kadonneet tarjoaa ajankohtaisen rikostarinan, joka kytkeytyy maahanmuuttajiin sekä perinteiden, uskontojen ja arvojen yhteentörmäykseen. Sukupolvien väliset jännitteet ovat riipaiseviakin - vanhemmat ja isovanhemmat edellyttävät omasta lähtömaastaan tuotua elämänmallia, kun taas nuorempi väki on suomalaistunut, tytöt haluavat käydä koulua ja opiskella sekä valita omat poikaystävänsä ja puolisonsa. Teos on puheenvuoro maahanmuuttajajatyttöjen ja -naisten oikeuksien puolesta.
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, 342 s
Kustantaja: Tammi 2010
Kansi: Markko Taina
KIRJAT ovat omasta hyllystä, Turmanluoti saatu kirjakaupasta kylkiäisenä ja Minne tytöt kadonneet on joululahja muutaman vuoden takaa.
Kumpikin kirja on oman Kirjahyllyn aarteita. Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Ei kuvaa" (Turmanluoti). Näin saankin kaksi bingoriviä samalla kertaa, violetin pystyrivin ja harmaan vinorivin.
Viime kuussa luin selkomukautuksena Minna Canthin Agnes-novellin. Nyt tartuin kirjaan, joka on alunperinkin kirjoitettu selkokielellä.
Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli on päiväkirjaromaani. Hilkka on 19-vuotias, kun hän saa kummitädiltään syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan ja kehoituksen kirjoittaa siihen, sillä täti uumoilee, "että pian Suomessa tapahtuu jotain sellaista, mikä täytyy kirjoittaa muistiin tuleville sukupolville."
On lokakuun 22. päivä vuonna 1939, Hilkan isä on kutsuttu ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja nuorempi veli kärttänyt luvan lähteä mukaan vapaaehtoisena, vaikka on vasta 17-vuotias. Hilkka ja äiti hoitavat tilaa kahdestaan ja kuuntelevat uutisia huolestuneita. Kunpa ei tulisi sotaa, kunpa isä ja veli tulisivat pian takaisin kotiin.
Hilkka kirjoittaa päiväkirjaa lokakuusta 1939 maaliskuun loppuun 1940. Talvisodan alettua huoli isästä ja veljestä on jokapäiväinen, naiset kotikylässä seuraavat uutisia, leipovat pullapitkoja korpuiksi ja kutovat sukkia, kypäränlämmittimiä ja kaulureita miehilleen rintamalla. Hilkka muistelee seurantalon iltamia ja erityisesti tanssittajaansa Veikkoa, joka niin ikään oli lähtenyt kertausharjoituksiin ja sodan alettua rintamalle. Hilkka on ihastunut Veikkoon ja uskaltautuu pyytämään tämän osoitetta ystävältään, Veikon siskolta.
Ne lensivät tästä yli antaa Hilkan päiväkirjan sivuilla hyvän kuvan talvisodan kotirintaman naisten elämästä, jota sävytti tavanomaisten maatilan naisten töiden lisäksi miesten työt sekä pakettien varustaminen rintamamiehille. Kummitäti muuttaa kaupungista Hilkan kotitaloon pommituksia pakoon ja viimeisen huoneen saa evakkoperhe, Liisa lapsineen ja Saima. Samaan aikaan Hilkan päiväkirjan sanoitus ilmentää ihastuksen Veikkoon muuttuneen ensin rakastumiseksi ja sitten rakkaudeksi. Siinä välissä niin isä kuin Veikkokin olivat päässeet rintamalta kotilomalle, mutta kylän miehiä oli jouduttu myös hautaamaan uuteen sankarihautausmaahan.
Olen samalla tavalla yllättynyt ja vaikuttunut kuin Canthin Agnesin selkomukautusta lukiessani. Selkokieli (voi) välittää hienosti tunteita ja tunnelmia. En usko siirtyväni lukemaan pelkästään selkokirjoja, en ole niiden ensisijaista kohderyhmääkään, ja nautin suuresti kauniista ja rikkaasta, monipuolisesta kielestä, jossa saa olla ihan uusia sanoja ja ilmaisuja. Mutta tarinan kertomisessa ja tunteiden välittämisessä selkokieli on toiminut mielestäni hämmästyttävän hyvin kahdessa lukemassani selkokirjassa. Hilkka kertoo perheen orihevosen Taavin paluusta rintamalta sodan jälkeen:
"Otin Taavin, pidin sen suitsista kiinni
ja lähdin pyöräilemään kotiin.
Taavi juoksi vieressä.
Alkumatka meni hyvin
ja Taavi kulki rauhassa vierelläni.
Mutta kun Taavi tunnisti tienristeyksen,
josta käännytään kotiin,
en enää voinut pidellä sitä.
Se lähti sellaiseen juoksuun,
että jos olisin pitänyt suitsista kiinni
olisin kaatunut pyörän kanssa.
Minun oli pakko päästää Taavi irti.
Hevonen juoksi suoraan kotipihaan
ja pysähtyi vasta tallin oven edessä.
Äiti piteli Taavia,
kun pääsin hengästyneenä kotiin.
Voi sitä Tiukun [tamman] ja Taavin kohtaamista.
[...]
Sanna-Leena Knuuttila on kirjoittanut toisenkin selkokirjan, Minä odotan sinua on jatkoa Hilkan tarinaan ja tapahtumat sijoittuvat jatkosodan aikaan.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli, selkoromaani
Kustantaja: Reuna 2017 (2. painos; 1. p. 2017)
Kansi: Gravision. Kirjan valokuvat: SA kuva-arkisto
KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Elämä on ihanaa ja Tuijata. Selkokirjoista Kirsin kirjanurkka ja selkokirjavinkkejä Tuijata.
Tänään on Klaaran päivä ja osallistun kirjalla Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen, jonka aloitus on Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa täällä ja koonti täällä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Matkalla".
Sattumoisin luin melkein peräkkäin kaksi kirjaa, joissa kummassakin pääosassa on (koti)opettajatar ja jotka ajallisesti sijoittuvat 1800-luvun puolivälin tienoille, toinen Englantiin ja toinen Suomeen, Helsinkiin ja Hämeeseen. Heinäkuiseen Klassikkohaasteeseen luin Anne Brontën romaanin Agnes kotiopettajatar ja automatkoilla olen kuunnellut Pirjo Tuomisen teosta Opettajatar.
Opettajatar on Rosa Balck, Haminan keisarillisen kadettikoulun opettajan, maisteri Platon Balckin, vanhin tytär. Maisteri on leski ja yksinhuoltaja neljälle jo aikuistuneelle tyttärelle. Maisteri on kovistellut erästä kadettioppilastaan, ja tämä päättää kostaa aiheuttamalla häväistysjutun, joka tahraa Rosan maineen. Koko perheen on jätettävä Hamina ja muutettava Helsinkiin. Aika on 1850-luku.
Helsingissä varattoman isän ja tyttöjen on mietittävä elatustaan nyt, kun isällä ei ole enää opettajan palkkaansa. Hän on kuitenkin opettanut tyttärensä hyvin, ja perhe perustaa kaupunkiin tyttöpensionaatin. Rosasta kehittyy taitava ja pidetty opettaja kouluun. Häväistysjuttu saavuttaa hänet Helsingissäkin, ja kun pensionaatti joudutaan sulkemaan, muut tytöt saavat opettajan paikat muualta, mutta Rosa ei.
Sitten Helsingin taloon tulee vieraisille tuntematon vapaaherra ja tehtailija Helmer Örn Akilan kartanosta Hämeestä. Hän on kuullut liikekumppaneiltaan hyvää Rosan opetustaidoista ja pyytää tältä apua suunnittelussa, sillä hän haluaa perustaa koulun tehdaslaitostensa työntekijöiden lapsille. Rosa matkustaa isänsä ja sisarensa kanssa Akilaan ja tutustuu niin sen leski-isäntään kuin tämän korskeaan äitiinkin sekä keskustelee koulun perustamisesta kartanon järjestämiin tiloihin. Asiat eivät kuitenkaan etene - ovatko juorut häväistysjutusta tulleet Akilan isännän korviin? Hänen, jonka ajatteleminen saa Rosan posket punehtumaan.
Tällaisesta alkuasetelmasta Pirjo Tuominen kutoo Opettajattaren juonen, joka vie Rosa Balckin ja hänen perheenjäsentensä elämää 1850-luvulta 1870-luvulle. Taustalla Suomi kehittyy Venäjän osana, Itämaista sotaa käydään Helsingin edustalla 50-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä maa kärsii nälkävuosien otteessa eivätkä kaikki Rosan läheiset säästy sen seurauksilta. Osa perheenjäsenistä matkustaa Itä-Preussiin ja Italiaan. On vakavia sairauksia, keuhkotautia ja koleraa, mutta niiden vastapainona rakastumisia, kihlajaisia, häitä ja uuden sukupolven syntymisiä.
Tuomisen epookkiromaani on viihdyttävää kuunneltavaa, ja juonenkäänteitä riittää Rosan, hänen sisartensa ja isänsä elämänvaiheissa. Ajankuvana kirja on mainio ja valottaa Suomen alkavaa teollistumista ja kansankoulutusta sekä varsinkin naisen asemaa monesta näkökulmasta. Aviomies saattaa hävittää kaupunkitalon, jonka nainen on saanut vanhemmiltaan myötäjäisiksi, sillä naineella naisella ei ollut oikeutta omaan omaisuuteen. Samoin oli laita naimattoman naisen, hänellä oli oltava huoltajana joku miessukulainen tai esimerkiksi asianajaja, vaikka hän olisi ollut 70-vuotias. Kirjassa asiantila tosin koituu parin naisen eduksi: kun eräs isäntä tekee ikääntyneiden, mutta naimattomien, naisten kanssa velkasopimuksia, niin että nämä joutuvat puille paljaille, sopimukset eivät olekaan laillisia, koska ne on allekirjoittanut toinen naisista ja koska heidän virallinen holhoojansa on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin. Vain leskeksi jäänyt nainen ei tarvinnut miesholhoojaa päättämään asioistaan ja hoitamaan omaisuuttaan.
Aikaisemmin olen lukenut Pirjo Tuomisen rikosromaanin Tuonelan joutsen.
Pirjo Tuominen: Opettajatar, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2019 (painettu kirja 2019)
Lukija: Krista Putkonen-Örn, 14 h 48 min
Kansi: Mika Kettunen
ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
MUUALLA: Etelä-Saimaa, Rentoakankaali
Helmet-haasteessa kirja käy kohtiin 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, 32. Kirjan nimessä on ammatti, ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Kaunis vaate".
Brontën kirjailijasisaruksista Anne on jäänyt minulle tuntemattomaksi, joten valitsin hänen esikoisromaaninsa Agnes kotiopettajatar tämänkesäiseen Klassikkohaasteeseen. Kirjapolkujen muodostuminen on minulle mysteeri, ja väitän, ettei minulla ole mitään tietoista tekemistä sen kanssa, että naistenviikolle luin Minna Canthin novellin Agnes ja että olen juuri kuunnellut Pirjo Tuomisen tuoreen epookkiromaanin Opettajatar (tulossa blogiin pikapuoliin)!
Anne Brontën teos Agnes kotiopettajatar julkaistiin vuonna 1847, kun kirjailija oli 27-vuotias. Kirjailijan on sanottu saaneen siihen aineksia omista kokemuksistaan. Agnes on köyhtyneen maalaispapin tytär. Kun isä menettää kaiken omaisuutensa kauppalaivan haaksirikossa, Agnes päättää kantaa kortensa kekoon ja etsiä itselleen kotiopettajattaren paikan, onhan sivistynyt äiti opettanut kumpaakin tytärtään hyvin.
Ensimmäisen paikkansa Agnes löytää lehti-ilmoituksesta. Kokemus on kaikkea muuta kuin innostava: hänen pikkuoppilaansa ovat varsinaisia kauhukakaroita, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken, mitä haluavat, ja joiden mieltä ei vanhempien mielestä tule mitenkään pahoittaa. Vähän ennen koettelevan lukuvuoden loppua Agnes saa lähteä toimestaan ja hän palaa kesäksi isän pappilaan kotikylään.
Syksyn lähestyessä Agnes haluaa jälleen palvelukseen auttaakseen varatonta perhettään ja tällä kertaa hän laatii itse paikanhakuilmoituksen lehteen. Uudessa paikassa hänen oppilaansa ovat varttuneempia, jo nuoria herroja ja neitejä, joista kaksi poikaa lähetetään pian kouluun. Tytöt jäävät Agneksen oppilaiksi, eivätkä he ole juuri paremmin kasvatettuja kuin ensimmäisenkään perheen lapset. 16-vuotias Rosalie on hyvin sievä ja kehittyy kaunottareksi, mutta "[h]änelle ei ollut koskaan selvästi opetettu eroa oikean ja väärän välillä, [...] koska häntä oli aina hemmoteltu, niin hän oli saanut tahtonsa läpi joka asiassa, hän oli usein oikukas ja arvaamaton". 14-vuotias Matilda on todellinen rasavilli, "luonteeltaan huoleton, itsepäinen, kiivas ja piittaamaton".
Agnes viipyy tässä kotiopettajattaren paikassa kaksi vuotta. Koti-ikävä vaivaa, mutta hänellä on vapaa-aikaa enemmän kuin pikkulasten opettajana. Joskus hän kävelee tapaamaan kylän mökkiläisiä ja lukemaan eräälle sairaalloiselle leskelle. Yhdellä sellaisella käynnillä hän tapaa seurakunnan uuden apulaispapin, josta hän on kuullut ihmisten kertovan paljon hyvää. Nuori pappi on vakavahenkinen ja ystävällinen ja välittää seurakuntalaisistaan toisin kuin ylhäinen kirkkoherra. Agneksen orastavista romanttisista ajatuksista kirjailija kertoo viktoriaaniseen tapaan.
Romanttisista säikeistään huolimatta en pidä kirjaa rakkausromaanina, vaan kirjana kotiopettajattaren elämästä ja työstä. Kummassakin palveluspaikassaan Agnes jää kotiopettajattarena yksin ja hemmotellun jälkikasvun riepottelemaksi, eikä vanhemmilta tulee mitään tukea. Agnes ei kuulu perheeseen, vaan paljon alemmas, mutta ei hän ole palveluskuntaakaan. Häneltä odotetaan mahdotonta oikukkaiden kasvattien sivistämisessä ja koulimisessa. Tämä kaikki vertautuu hienosti Agneksen seuraavaan elämänvaiheeseen, kun isän kuoltua äiti ja Agnes perustavat yhdessä koulun johonkin Englannin kylpyläkaupunkiin. He vuokraavat talon ja ottavat sinne muutaman tytön asumaan ja käymään koulua. Lisäksi heillä on päiväoppilaita.
Anne Brontë on kirjailijana jäänyt sisartensa varjoon. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on ollut teini-ikäisestä asti iki-ihana suosikkini - pitäisikin lukea uudelleen ja tunnustella, vieläkö lumo on jäljellä - ja Emily Brontën Humiseva Harju teki sekin aikoinaan suuren vaikutuksen. En pidä Anne Brontën Agnesia niiden veroisena, mutta sisältää se kyllä hyvän ja mielenkiintoisen kuvauksen kotiopettajattaren työstä ja asemasta 1800-luvun Englannissa, jossa luokkaerot ovat vahvat ja säätyläispiireissä ihmisiä kohdellaan näiden aseman mukaan, alhaisena pidettyjä alhaisesti ja ylhäisenä pidettyjä arvostaen - tai hännystellen. Kirjailja nostaa sydämen ja muun sivistyksen sekä kristilliset hyveet ja arvomaailman kevytmielisyyden ja periaatteettomuuden yläpuolelle.
Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar, 294 s.
Kustantaja: Karisto 1988 (5. painos)
Alkuperäinen: Agnes Gray 1847 ; Suomentaja: Kaarina Ruohtula
KIRJA on oman hyllyn aarteita (ostettu kirjaston poistomyynnistä).
Osallistun kirjalla 9. Klassikkohaasteeseen, jota luotsaa Tuntematon lukija -blogin Hande. Kooste kaikista haasteeseen luetuista kirjoista on täällä. Klassikkohaaste 10 on taas tuttuun tapaan puolen vuoden päästä 31.1.2020, Taikakirjaimet-blogissa voi ilmoittautua mukaan.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja 32. Kirjan nimessä on ammatti.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Huonekalu" (koska keltainen nojatuoli) ja lisään kirjan Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen ja Kirjahyllyn aarteisiin.
Aikaisemmat Klassikkohaaste-kirjani:
Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
Ennen Groven hoitolaitokseen kalterien taakse joutumistaan Alicia on tuomittu aviomiehensä murhasta. Alicia rakasti Gabrielia, eivätkä hänet tunteneet voi uskoa hänen pystyvän tappamaan ketään, saati sitten aviomiestään. Alicia kuitenkin löydettiin omasta kodistaan Gabrielin ruumiin läheltä mykkänä ja jähmettyneenä. Gabrielia oli ammuttu useita kertoja eikä paikalla ollut jälkiä kenestäkään muusta kuin heistä kahdesta. Oikeudenkäynnissä Alicia ei puhu mitään, eikä kukaan saa häneen kontaktia Grovessakaan.
