tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kuukauden Tiina: Tiinan ampiaiskesä

Tiina ja Juha heräävät Tiinan mummon sohvalla, jonne he ovat tuupertuneet myöhään edellisenä iltana. He olivat polkeneet sata kilometriä pyörillään päästäkseen maalle jatkamaan yhteistä lomaansa, joka oli keskeytynyt Juhan ulkomaan serkun saavuttua vierailulle. Näistä tapahtumista kertoo kaksi edellistä Tiina-kirjaa.


Anni Polvan kirjoittamaan 16. Tiina-kirjaan mahtuu monenlasta alkaen Mari-muorin äkäisestä pässistä, jonka sarvien tähtäimessä on Tiina-paran takamus. Siitä hyvästä elikko saa kuvansa kirjan kanteen! Tiina onnistuu sohaisemaan myös ampiaispesään, ja siitä kimmastuneet hyönteiset hyökkäävät pistimineen suoraan tytön päähän ja antavat nimen koko kirjalle: Tiinan ampiaiskesä. Ampiaisten kanssa ottelemisesta ei selvitäkään ilman, että Juha joutuu juoksemaan lääkärin paikalle. Kahdeksan päähän osuneen ampiaisenpiston kanssa ei ole leikkimistä.

Muuta eläinkuntaa kirjassa edustavat mummon Mirri ja Mansikki sekä kulkukauppiaan koira, joka joutuu koville Mirrin kynsissä. Yöllisen seikkailun tarjoaa koko yön kestävä ravunpyyntiretki.

Kirjassa on sarjan aikaisemmista osista tuttuja elementtejä:

Tiinan paras kaveri Juha ei voi olla lausumatta paria valittua sanaa siitä, mihin tytöistä on ja mihin heistä ei ole.

Kasvatuksellisia katkelmia taitaa löytyä kaikista tiinoista. Tässä osassa pohdiskellaan rehellisyyttä ja onko valehteleminen koskaan oikein, ajatellaan anteliaisuutta ja voiko omastaan antaa joskus liikaa sekä annetaan monta esimerkkiä toisten ihmisten auttamisesta. En tiedä, ovatko aistini herkistyneet, mutta olen huomaavinani enemmän kasvattavia pohdintoja näissä viime kirjoissa kuin sarjan alkupäässä.

1960-luvun (?) ajankuva näkyy. Pyörällä talosta taloon matkaava kulkukauppias tulee mummon mökkiin myymään alusvaatteita ja ompelutarvikkeita. Yhdessä kohtaa viitataan Kaarlo Kangasniemeen, joka voitti painonnostossa kultaa 1968 Meksikon olympialaisissa. Anni Polva on varmaan pitänyt häntä sen verran tunnettuna voimamiehenä, että tiinojen lukijakuntakin hänet tietäisi. 

Sarjan edellinen Tiina-kirja oli Tiinaa ei ymmärretä

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kaikkea kirjasta -blogissa Tiinan ampiaiskesä luettiin Anni Polvan 100-vuotispäiväksi. 

     Anni Polva: Tiinan ampiaiskesä, 153 s.
     Kustantaja: Karisto 1982, 7. painos (1. painos 1971)
     Kansikuva: Pauliina Vihinen

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Juhannusta!


Joka heinässä suvi nyt soittaa
joka laine nyt leikkiä lyö,
säde kultainen kylmän jo voittaa
taas yhtä on päivä ja yö.

Suven hurmasta lintuset laulaa
joka oksalla sirkutus soi.
Ei yötä mi auringon hautaa
iltaruskos on aamunkoi.

(Antero Latva, alku runosta "Näe, ihminen kesä!"
kirjassa Auttoisten tarinat)


Oikein ihanaa juhannusta, keskikesän, yöttömän yön juhlaa!

torstai 23. kesäkuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut


"Yksi vuoden kauneimmista kirjoista", hehkutti Le Parisien -lehti vuosi sitten, kun Marceline Loridan-Ivensin omaelämäkerta ilmestyi ja sai palkintoja kirjoittajansa kotimaassa Ranskassa: kirjallisuuslehti Lire valitsi sen parhaaksi elämäkerraksi, ja se sai Jean-Jacques Rousseau -palkinnon parhaasta omaelämäkerrasta. Suomalaisen käännöksen kansiteksteissä tämä kaikki on huomioitu, ja minä mietin, miten on mahdollista nähdä kauneutta keskitysleirimuistelmissa. Sillä Isä, et koskaan palannut -kirjan alaotsikkona on Minun keskitysleiritarinani.

Marceline Loridan-Ivens oli 15-vuotias ranskanjuutalainen tyttö, kun hänet haettiin isänsä kanssa kotoa, ja heidät kuljetettiin keskitysleireille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenauhun. Muu perhe piiloutui, ja he säästyivät. Isä oli vakuuttunut siitä, ettei hän itse koskaan palaisi, mutta että Marceline nuorempana selviäisi vielä kotiin. Näin kävikin. Isän lausumat ennussanat kantoivat tytön läpi keskistysleirin koettelemuksien. Mieleeni nousee Herta Müllerin Hengityskeinu. Sen päähenkilö, romaniansaksalainen Leo, uskoi selvinneensä takaisin venäläisten työeiriltä, koska hänen isoäitinsä sanoi hänelle lähtöhetkellä tietävänsä, että hän palaisi.

Isä, et koskaan palannut on Marcelinen isälleen kirjoittama. Hän on kirjoittaessaan jo  86-vuotias, kirjoittaa yhdessä toimittaja Judith Perrignonin kanssa, ja keskustelee kirjan sivuilla isänsä kanssa, kertoo, millaista hänellä oli leireillä, millaista oli tulla takaisin kotiin Ranskaan, millaista hänen elämänsä on ollut. Yli 70 vuotta hän on kantanut muistoa siitä, miten kohtasi isänsä kahdesti, kun miesten leirin ja naisten leirin asukkaita kuljetettiin työkomennuksilleen. Hän muistaa myös kirjelapun, jonka isä onnistui hänelle toimittamaan leiriaikana.

Isä ei koskaan palannut leiriltä, hän katosi, eikä hänen kohtalostaan saatu koskaan varmuutta. Marceline palasi suoraan kotiinsa, mutta siellä häntä ei osattu ottaa vastaan, ja elämään kiinni pääseminen oli vaikeata.

Kauneinta kirjassa on Marcelinen luottamus isän rakkauteen, joka on kantanut häntä vuosikymmenten halki.
"Olen elänyt koska sinä halusit minun elävän. Mutta olen elänyt sillä tavalla jonka opin leireillä: päivä kerrallaan."
Koskettavinta kirjassa on se vieraus, jota Marceline koki leirin jälkeen perheessään ja ystäviensä joukossa, heidän, jotka eivät mitenkään pystyneet samaistumaan hänen kokemuksiinsa eivätkä ymmärtäneet, miten leiriaika oli muovannut häntä ihmisenä. 
"Miksi minun oli mahdotonta elää sitten kun pääsin takaisin ihmisten ilmoille? Tuntui kuin olisin joutunut sokaisevaan valoon kuukausien sysipimeyden jälkeen, se oli hyvin rajua, ihmiset olisivat halunneet että kaikki olisi ollut yhtä uutta alkua, minut haluttiin tempaista muistoistani, ..."
Marceline Loridan-Ivensin kirjan kauneus ei ole runollisessa kielessä, vaan pikemminkin muistoissa ja niihin liittyvissä tunteissa. Tämä ei ole kuvaus keskitysleirin kauhuista, vaikka niitäkään ei kokonaan sivuuteta, vaan elämään palanneen selviytymistarina leirin jälkeen. Kirjoittamisen sävy nousee kirjailijan ammatillisesta taustasta, hän on palkittu elokuvadokumentaristi, ja jotain makohtaisen odokumentoivaa tässä elämäkerrassakin on.

KIRJAN lainasin kirjaston uutuushyllyltä.

     Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut, 112 s.
     Kustantaja: Gummerus 2016

     Alkuperäinen: Et tu n'es pas revenu, 2015. Suomentaja: Marja Luoma

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Eeva Joenpelto: Ralli


Ralli on mainio kirja. Se on yhden koiran elämän mittainen, ja sen elämän aikana ehtii Mirjakin varttua pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.
"Koko koiran elinikä oli tarvittu, että pellonojasta onkivasta punatakkisesta tytöstä oli tullut täysikasvuinen neito."
Ralli on sekarotuinen koira, joka menettää emänsä ollessaan vain muutaman päivän ikäinen. Mirjan vanhemmat hoitavat sitä, kunnes se selviää. Mirja on silloin alle kouluikäinen, ja hän nukuttaa Rallia nukensägyssään. Vasta sitten Rallista oikeastaan tulee Mirjan koira, kun pimeää ja mörköä säikkyvä tyttö komennetaan takaisin sänkyynsä eikä tämä millään uskaltaisi. Tilanteen pelastaa Ralli, joka hyppää nukensängystä Mirjan viereen, ujuttautuu peiton alle ja painaa päänsä tyynylle. Sen jälkeen tyttö ei herää enää pelkoonsa.

Olen lukenut Eeva Joenpellon Rallin joskus kauan sitten, mutta en oikeastaan muistanut kirjan sisältöä. Nyt uusintaluvussa Rallin elämän loppuvaiheet koskettivat jotain kohtaa sisikunnassa, ja mieleen nousi se sama tunne, joka oli jättänyt jälkensä ensimmäiselläkin lukukerralla.

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle melkoisen tuntemattomaksi kirjailijaksi, en ole lukenut häneltä muuta kuin tämän yhden kirjan, mutta  pidin kovasti Rallista tällä kerralla - varmaan edelliselläkin, en vain muista sitä. Parasta kirjassa ovat Joenpellon sujuva teksti ja romaanin henkilöt Ralli mukaan lukien, kirjailija kuvaa heidät vähäeleisesti, mutta psykologisen tarkasti, ja melkein yllättäen pysähdyin monta kertaa ihmettelemään: tuolta Mirjasta tai äidistä tai Rallista varmaan tuntui. Kai se on Joenpellon taituruutta vangita tunnetiloja ja ajatuksia vähin sanoin. 

Sama vähäeleisyys ja taituruus näkyi kirjan huumorissa. Perheessä ja erityisesti Mirjalle ja Rallille tapahtui kaikenmoista, ja jotkut perheenjäsenten väliset sananvaihdot naurattivat minua, vaikka olivat epäilemättä sanottu kaikella totisuudella. Kuten silloin kun Ralli istui kuorma-auton etupenkille isäntänsä viereen ajamaan linjaa kauppalaan: 
"-- Se pyrkii mukaan, katsokaas. 
Aiti hymyili happamesti. 
-- Kun isä sanoo katsokaas, niin se on mielissään. Että osaakin olla noin mielissään. Toinen ei kelpaa mihinkään. Kohta kai kanatkin tahtovat kauppalaan. Sinä päivänä tämä ihminen pakkaa tavaransa."
Kyllä heräsi kova kiinnostus lukea lisää Joenpeltoa.


KIRJA on omasta hyllystä.

Eeva Joenpelto syntyi 17.6.1921. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastoi lukemaan jotain kirjailijalta ja postaamaan luetusta blogissa syntymäpäivänä. Tuijatan koosteesta löytyy linkkejä luettuihin Joenpellon kirjoihin. Reader, why didi I marry him? -blogissa luettin laillani Ralli.

Eeva Joenpelto: Ralli, 187 s. 
Kustantaja: WSOY 1965 (5. painos; 1. painos 1959)

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Naisten aakkoset: E


Naisten aakkosissa on vuorossa E-kirjain, joka onkin paljon edeltäjäänsä helpompi. D:n kanssa oli täysi tekeminen, että löysin sillä alkavia suosikkien nimiä. Kysymyksessä on tietysti Tarukirjan haaste, jonka ohjeistus on selkeä: 
"Naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."
Eikä sitten muuta kuin etsimään E:llä alkavia naisten nimiä ja vastaamaan kysymyksiin.

   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Emily Brontën kirjoittama Humiseva harju teki minuun nuorena suuren vaikutuksen. Charlotte-sisaren Kotiopettajattaren romaani on lähempänä sydäntäni, mutta pidän myös Emilyn ainoaksi jääneestä romaanista paljon. 

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Laulaja Hanna Ekolaa kuuntelen mielelläni, mm. slaavilaiselta kuulostavaa Villihevosia hänen varhaisemmilta vuosiltaan tai koskettavaa laulua Erämaa. Ekolan ääni on persoonallinen. Hän on myös kirjailija, mutta minulle hän on ennen kaikkea laulaja.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Eeva Joenpelto on kirjailija, jota en tunne oikein yhtään, mutta haluaisin kyllä tutustua. Kirjailijan syntymäpäivä on 17.6., hän syntyi vuonna 1921. Olen lukenut vain yhden kirjan häneltä, ja jossain vaiheessa haluan lukea hänen Lohja-sarjansa ja muitakin romaanejaan.

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie
        B  Bit It
        C  Cut It
        D  Dealt It
        E  Eat It

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko


Outi Pakkasen yli 40 vuotta sitten kirjoittama esikoisdekkari sijoittuu mainostoimiston kiireiseen hyörinään. Mainos-Arlan henkilökuntaa kokoontuu johtajan huvilalle juhlimaan onnistunutta mainoskamppanjaa. Riehakasta perjantai-iltaa viettävästä seitsemästä henkilöstä vain kuusi herää lauantaiaamuna: yksi löytyy saunan laiturilta kuristettuna.

Yhtä lukuun ottamatta kuka tahansa jäljellä olevista kuudesta voi olla murhaaja. Se yksi on tekstipäällikkö Katja Kivinen, jonka vasen käsi on täysin voimaton polion jäljiltä. Paikalle hälytetty rikoskomisario Antti Viitala on Katjan nuoruudenaikainen poikaystävä, ja tämä käyttää Katjaa avustajanaan tutkimuksissa. Viikonlopun jälkeen työntekijät palaavat tehtäviinsä Mainos-Arlaan, mutta niin taiteilijat kuin tekstintuottajatkin tuntuvat kadottaneen kaiken luovuutensa. Kaikkien mielessä pyörii se, että yksi heistä on murhaaja. Poliisikaan ei tunnu etenevän tutkimuksissaan.

Murhan jälkeen mainoskatko koukutti minut heti kesäiseen tunnelmaansa ja murhamysteerin arvoitukseen. Tutkinnan aikana mainostoimiston työntekijöistä paljastuu yhtä ja toista salassa pidettyä, ja epäluulot lankeavat milloin yhden, milloin toisen ylle. Samalla Katri Kivisellä on ikävä kahta miestään, jotka odottavat häntä viikonlopuiksi Saimaalle. Toinen on hänen turvallinen nimismiesisänsä ja toinen hänen pikisilmäinen viisivuotias Sacha-poikansa.

Dekkarissa on mainiota 1970-luvun ajankuvaa. Hipit kansoittavat elokuvateatterin edustan, käytössä on vain lankapuhelimia, lähes kaikki tupakoivat ketjussa ja mainostoimistossa keskustellaan mainostuksen eettisyydestä kapitalistisen järjestelmän palveluksessa. Toimiston johtaja puolustaa mainostamista sanoin, jotka olisin voinut kuulla viime aikojenkin uutislähetyksissä:
"Älähän nyt, Ilmari taputti häntä rauhoittavasti käsivarrelle ja oli kaataa lautasen syliinsä. -- Siitä katsos seuraa että saadaan lisää työpaikkoja ja ihmisille enemmän ostovoimaa..."
Kirja on kirjaimellisesti värikäs. Huonekalut ja vaatteet ovat aikaan sopivasti kirkasvärisiä. Lisäksi Katja Kivinen näkee ihmiset väreinä. Hauska yksityiskohta on värikartta kirjan alussa (tavallisesti henkilöluettelo): Ilmari Artela, joulunpunainen toimitusjohtaja, Katja Kivinen, kirkkaanvihreä tekstipäällikkö, Antti Viitala, punatukkainen rikoskomisario. Myös kirjan luvut ovat saaneet nimensä väreistä: Musta prologi. Pieni punainen mökki. Valkeat liljat. Sininen laguuni.

Vajaa vuosi sitten kuuntelin ensimmäisen pakkaseni. Silloin en ollut täysin vakuuttunut Outi Pakkasen dekkareista, mutta sen verran uteliaan olon tuo Julma kuu jätti, että arvelin kokeilevani kirjailijan rikoskirjoja toistamiseenkin. Esikoiskirjan lukeminen kannatti, se oli sopivan kepeä dekkari, jossa tapahtumat ja teksti soljuivat sujuvasti ja mukaansa temmaten.


Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko, 188 s. 
Kustantaja: Gummerus 2012 (2. painos)
(1. painos Weilin & Göös 1973)

KIRJAN lainasin kirjastosta.
OSALLISTUN sillä dekkariviikolle.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö


Jos edellisessä lukemassani rikoskirjassa kirjoilla ja kirjastolla oli tärkeä rooli, niin Mansikkatytössä hyöritään taiteen ja antiikin maailmassa, mutta ennen kaikkea siinä vietetään kesää. Kirjan päähenkilö, eläkkeellä oleva historianopettaja Paula Roos, on muuttanut kesäksi Helsingistä meren rantaan Tammisaareen, ja elämä on leppoista ja rauhallista. Tammisaaressa asuu myös Paulan entinen työtoveri, kuvaamataidonopettaja Kaisu Jung, joka työskentelee tilapäisesti taidegalleriassa kaupungissa. Mökkiseurana Paulalla on valkoinen hoitokissa Linda, josta yllättäen tulee yksi avaintekijöistä murhatutkimuksessa.

Sillä rikoskirja Anja Gustafssonin Mansikkatyttö on, "perinteinen dekkari niille, jotka pitävät arvoituksista, nauttivat taiteesta, kesästä ja hyvästä ruoasta", kuten takakansi määrittelee. Verkkoja kokiessaan Paula löytää merestä kuolleena henkilön, johon hän oli hiljattain tutustunut. Tämä osoittautuu murhan uhriksi. Seuraa poliisitutkimus, epäiltyjä on useita. Kaikki heistä olivat läsnä galleristin juhlissa hulppeassa huvilassa. Mahdollisia motiivejakin löytyy, joillakin raha, toisilla mustasukkaisuus, mutta kenellä oli tilaisuus tehdä surmatyö.

Paula Roos kutsuu sukulaisia ja ystäviä mökille, kokkailee heille meren ja oman puutarhan antimista. Mutta hän käy myös Tammisaaren kesäkahviloissa, tapaa uusia ihmisiä Kaisun kanssa, kuulee keskustelunpätkiä, jotka putkahtelevat mieleen uusissa yhteyksissä. Poliisille hän antaa monta vihjettä, mutta Paula Roos on se, joka keksii syyllisen ja paljastaa hänet.

Tässä on kiireetön ja väkivallaton rikoskirja kesäiseen lukuhetkeen. Kovin jännittävä tämä ei ollut, arvasin syyllisen melko varhain, mutta oli kiintoisaa silti lukea, miten kirjassa hänen jäljilleen päästiin ja miten rikos oikein tapahtui. Yksi galleriaan liittyvä sivujuonne jäi jotenkin ilmaan roikkumaan, vaikka siihenkin oli alettu rakentaa jännittävyyttä pitkin matkaa.

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö, 235 s.
Kustantaja: Myllylahti 2009

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Osallistun sillä MarikaOksan aloittamalle dekkariviikolle. Lisäksi kerään uuden kasvin Kirjaherbariooni (mansikka).

torstai 9. kesäkuuta 2016

Yllätyskassillinen kodikkaita dekkareita

Dekkariviikon kunniaksi päätin lainata kassikaupalla dekkareita! Ja vielä sellaisia, joita en itse valitse, vaan jotka kirjaston henkilökunta on valinnut minulle!

Hyvinkään kirjasto tarjoaa kesäisin yllätyskasseja, joihin on pakattu lainattavaksi valikoima kirjoja jonkin teeman mukaan tai ilman mitään erityistä teemaa. Tänä kesänä aikuisten kasseista löytyy sellaisia teemoja kuin "Brasilia", "Kaunokirjallisuutta urheilusta", "Kevyttä tietoa", "Lohtulukemista", "New York", "Sekalaista kesälukemista 1-3" ja monta muuta, joukossa yksi uutuuskasseista "Kodikkaita dekkareita (cosy mysteries)".


Tartuin ensimmäista kertaa tarjoukseen ja kotiutin tuon mainitsemani kodikkaiden dekkareiden kassin. Kotona tarkastelin saalistani:

Boris Akunin: Leviatanin purjehdus
Agatha Christie: Kuolema ilmoittaa lehdessä
Maria Lang: Vaarallista nautittavaksi
Dorothy Sayers: Kuolema vierailee kerhossa

Kuudesta kirjasta olen jo aikaisemmin lukenut ainakin kaksi eli Bradleyn ja Hallin dekkarit. Pari Boris Akuninin kirjaa olen lukenut ennen blogiaikaa enkä muista, oliko kassiin laitettu yksi niistä. Hauska sattuma on, että viime viikolla lainasin juuri saman Maria Langin kirjan kesälukemiseksi.

Kassin sisältö on mielestäni yllättävän perinteinen eikä sisältänyt yhtään minulle tuntematonta nimeä. Jo klassikoiksi nousseiden murhamammojen (Christie, Lang ja Sayers) lisäksi mukaan on päässyt kolme tämän vuosituhannen miesdekkaristia (Bradleyn ja Hallin kirjasarjojen avausosat sekä venäläinen Akunin). Yhtään kotimaista kodikasta dekkaria ei ole mahtunut mukaan, mutta ehkä on tarkoituksella valittu vain ulkomaisia murhamysteerejä.

Christie, Lang ja Sayers päässevät kesäni viihdykkeiksi, sillä heidän kassista löytyneitä kirjojaan en ole lukenut. Odotan leppoisia arvoitusdekkareita, jotka sopivat hyvin kotoilevaan lomanviettoon, kun sen aika koittaa muutaman viikon päästä.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

"Nykyihmisen  tiedot, tunteet ja aistit oli pummattu internetistä. Ihmiset yrittivät epätoivoisesti liimata asioita yhteen ja kopioida itselleen elämän. Internet on sutaisu, kirjasto on suhde."
Kun kirjastonhoitaja kirjoittaa rikosromaanin, ei ole lainkaan ihmeellistä, jos teoksessa viitataan kirjoihin, siteerataan niitä ja käydään kirjastossa. Ja kun ylikirjastonhoitaja kirjoittaa dekkarin, ei ole ihme, jos siinä hänen työpaikaltaan Kansalliskirjastosta löytyy surmattu tyttö. 



Kupolisalissa tyttö on aseteltu lattialle kirjojen päälle. Kirjat muodostavat spiraalin, joka kiertyy jatulintarhana tytön alla. Myöhemmin kirjat lasketaan, niitä on 1250. Tyttö on ehkä 12-13-vuotias, lapsi vasta. 
(Kuva: Kansalliskirjaston kupolisali. Kuvaaja Kallerna. Lisenssi CC-BY-SA-3.0)

Mystiseksi rikos käy, kun huomataan, että tyttö on balsamoitu ja ollut kuolleena puoli vuosisataa. Mistä hänet on tuotu, missä häntä on säilytetty? Ja kuka hänet on tuonut Kansalliskirjastoon Helsinkiin?

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on punonut vauhdikkaan ja monipolvisen tarinan esikoisdekkariinsa Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Kuolleen tytön surman tutkintaa johtaa väkivaltayksikön päällikkö Reinikka, joka on äreä toiminnan mies ja hellä isoisä, jonka lompakosta löytyy tyttärentyttären hampaaton hymykuva. Kun jatulintarhan kirjojen määrä ja laatu selviää, Reinikka kutsuu yksityisetsivät Kaljun ja Kiharan apuun, sillä poliisitoimessa on viuhunut säästöleikkuri, ja poliiseja on pois töistä muistakin syistä.

Kalju on keski-ikäinen suomalainen mies, joka kaipaa sairauteen menehtynyttä vaimoaan ja johtaa pientä etsivätoimistoa. Kalju ei koskaan valmistunut yliopistosta, vaikka suoritti kymmenen approbaturia eri aloilta ja jätti kolme melkein valmista gradua kesken. Hän on sopiva ratkaisemaan kirjajatulintarhan arvoituksen. Kaljun etsiväpari on Kihara, napakka ja notkea nuori nainen, joka on muuttanut Suomeen Chilestä, joka harrastaa kalliokiipeilyä ja seurustelisi mielellään kunnon miehen kanssa. 

Kirjassa riittää käänteitä, melkein liiankin kanssa. Milloin Kalju käy Heinävedellä luostarissa, milloin Venäjällä. Löytyy lisää surmattuja, mutta nyt vastikään kuoleman omaksi joutuneita. Rikosvyyhdillä on juurensa vuosikymmenten takana. Kaljun ja Kiharankin henki on vaarassa. 

Kirjan päättyessä rikos on selvitetty, kirjastosta löydetty tyttö saatettu hautaan kotiseudulleen, ja Kihara antaa vanhoja kirjoja joululahjoiksi Kaljun äidin Ebban joulukutsuilla. Kun Ebban kirjallisuuspiirissä oli kesällä nautittu suussa sulavaa lakka-vaniljabritakakkua, sen resepti löytyy kirjan lopusta!

Kai Ekholmin dekkari vilisee viittauksia kirjoihin ja henkii rakkautta kirjojen koteihin, erityisesti Kansalliskirjastoon, jota arkkitehti Engels rakensi hiljattain lukemassani kirjassa. Pidin Ekholmin romaanin huumorista ja nokkelista kielikuvista. Kaljun ja Kiharan sanailu oli sen verran letkeää, että saatan hakeutua heidän uusienkin seikkailujensa pariin, eri toten, kun Kaljulla oli mukavaa vipinää erään pienen pojan yksinhuoltajaäidin kanssa, ja tietysti minua kiinnostaa nähdä, mihin se johtaa. Kaljun ja Kiharan uudet seikkailut julkaistiin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa, joka on saanut nimen Tähtisilmä.


Eilen alkoi dekkariviikko, jonka MarikaOksa laittoi liikkeelle Oksan hyllyltä -blogissa. Tämä kirja on ensimmäinen, jolla osallistun viikon viettoon.

Kuuntelin tämän ÄÄNIKIRJANA - oli kirjastolaina.

MUUALLA Kaljuun ja Kiharaan on tutustuttu ainakin blogeissa Café pour les idiots ja Kirjojen keskellä. Lisäksi siitä ovat kirjoittaneet Agricola ja HS.

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava, äänikirja
Kustantaja: Atena / BTJ äänikirjat 2013 (painettu kirja 2013)
Lukija: Krista Putkonen-Örn, 8 CD-levyä, 9 h 3 min

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Tšingiz Aitmatov: Džamilja sekä Punahuivinen poppelini



"Kaikkein eniten minua hämmästytti, miten tulvillaan intohimoa ja murhetta itse sävelmä oli. En tiennyt, miksi sitä nimittää, enkä tiedä vieläkään, tai paremminkin en osaa määritellä - äänestäkö se vain johtui vai oliko vielä jotakin tärkeämpää, joka kohosi suoraan ihmissielusta ja joka kykeni herättämään toisessa ihmisessä niin suuren kiihtymyksen ja antamaan eloa kaikkein salaisimmille ajatuksille." (Džamilja)
Tšingiz Aitmatovin Džamiljaa on joku sanonut yhdeksi maailmankirjallisuuden kauneimmaksi rakkaustarinaksi. Sen kertoo taiteilija, joka muistelee aikaa, kun hän oli viisitoistavuotias poika kirgisialaisessa maalaiskylässä. Elettiin sota-aikaa, pojan vanhemmat veljet olivat rintamalla neuvostosotilaina, ja kertoja työskenteli kolhoosissa yhdessä naisten, vanhojen miesten ja sodasta palanneiden kanssa. 

Džamilja on hänen vanhimman veljensä vaimo, ja kertoja on häneen kiihkeästi rakastunut. Džamilja ja poika laitetaan ajamaan viljaa hevosilla kylästä asemalle yhdessä sodassa haavoittuneen Danijarin kanssa. Danijar on synkkä ja vaitelias mies, mutta kun hänet saadaan yhtenä yöllä arolla, kotiin palatessa, laulamaan, sekä Džamilja että poika tulevat sydänjuuriaan myöten kosketetuiksi. Jokin muuttuu heidän kummankin elämässä, molemmat päättävät seurata sielunsa intohimoa tavalla, jota perinteinen suku- ja kyläyhteisö ei hyväksy. Poika lähtee opiskelemaan taiteilijaksi, Džamilja taas seuraa rakkautta.


Kirgisialainen postimerkki: Džamilja
(Wikimedia)

Punahuivinen poppelini on romaani hurjapäisestä autonkuljettajasta Iljaksesta, joka matkallaan kohtaa kauniin, hoikan tytön, jota hän kutsuu punahuiviseksi poppelikseen. Tyttö, Asel, on valmistautumassa avioliittoon, jonka hänen vanhempansa ovat järjestäneet. Iljas rakastuu, nuoret karkaavat, saavat pojan. Hurjapäisyyttään Iljas joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa häntä, hän ryhtyy juomaan, jättää vaimonsa ja lapsensa. Vuosia myöhemmin hän tulee järkiinsä ja toisen onnettomuuden seurauksena löytää vaimonsa, jota hän yhä kovasti rakastaa, mutta joka on jo toisen miehen vaimona. 

Pidin Džamiljasta ja Punahuivisesta poppelista todella paljon. Kumpikin kertoo rakkaudesta, monivivahteisista ihmissuhteista ja eettisistä valinnoista. Romaanit sijoittuvat kirgisialaisiin kyliin, joissa perinteinen suku- ja kyläyhteisö on vahva, mutta joihin on tullut uusi aikakausi. Kovalla työllä rakennetaan maata ja pyritään annettujen työtavoitteiden saavuttamiseen yhdessä. Sosialistisen realismin hengessä työtä ja ahkeruutta ihannoidaan. Paitsi naisen ja miehen välistä rakkautta kirjoissa kuvataan rakkautta isänmaahan.
"Komuz lauloi siitä, miten aurinko pian piiloutuu kukkuloiden taakse, sininen viileys virtaa äänettä yli maan ja siniharmaa maruna ja keltainen sulkaheinä huojuvat hiljaa punertavan tien varrella siitepölyä varistaen. Aro kuuntelee ratsastajaa ja miettii ja laulaa yhdessä hänen kanssaan ..." (Punahuivinen poppelini)
Tšingiz Aitmatovista tuli tämän kirjan ansiosta yksi suosikeistani. Hän kirjoittaa varsinkin luonnonkuvauksissaan runollisen kauniisti, mutta hän osaa kuvata myös ihmismielen liikkeitä herkästi ja psykologisen tarkasti. Hän luo tiiviin tunnelman, joka pitää lukijan jännitteessä. Luin melkein henkeä pidättäen, miten Iljaksen kävisi, kun hän lähti perävaunullisella kuorma-autolla ylittämään korkeaa vuorta, ja alkoi sataa lunta. Sama jännite kantoi koko Punahuivinen poppelini -romaanin yli: miten kävisi Iljaksen, miten kävisi Aselin, miten heidän poikansa, miten heidän rakkautensa. Kun ennakoin tätä kirjoitusta, mainitsin, että toisin blogiini kaksi Aitmatovin novellia. Nyt korjaan sanojani, sllä pidän näitä ennemminkin pienoisromaaneina kuin novelleina.    

Tšingiz Aitmatov (1928- 2008) on tunnetuin Kirgisian kirjailijoista. Hän syntyi Neuvostoliitossa ja kirjoitti sekä venäjäksi että kirgiisiksi. Džamilja julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran 1958 ja suomeksi 1963 yhteisniteessä kirjailijan toisen pienoisromaanin, Punahuivinen poppelini, kanssa.

     Tšingiz Aitmatov: Džamilja; Punahuivinen poppelini, 210 s.
     Kustantaja: Kansankulttuuri 1977 (2. painos; 1. p. 1963)
     Alkuperäiset: Джамиля (1958); Тополёк мой в красной косынке (1961)
     Suomentaja: Esa Adrian
     Kansi: Aimo Taleva

KIRJA löytyi kirjaston varastosta päivänä, jolloin varasto oli auki yleisölle.

MUUALLA: blogissa Ensimmäinen Perttu Eemeli kirjoittaa perusteellisesti Džamiljasta sekä Aitmatovin toisesta romaanista, Valkoinen laiva. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

HAASTEET: Leningrad - Ost-Berlin (Neuvostoliitto/T. Aitmatov) ja Kirjaherbario (poppeli).  

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Arvonta suoritettu! - ja kesälukemisia


Aurinkoista kesää ja kesäkuuta kaikille uusille ja vanhoille lukijoilleni! Kuvan mustikankukat kuvasin viime kesänä - toivottavasti tästä vuodesta tulee yhtä hyvä mustikkavuosi kuin viime kesä oli.

Eilen päättyi ilmoittautumisaika pieneen 3-vuotisarvontaani, ja perinteisellä lippuarvonnalla nostin kolme nimeä, tässä järjestyksessä:
         1. Jokke / Jokken kirjanurkka
         2. Maija / Kirjojen keskellä
         3. Sikurina

Onnittelut voittajille! Samassa järjestyksessä voitte valita haluamanne arvontavoiton. Lista voitoista löytyy täältä

Otan teihin yhteyttä tämän päivän kuluessa (luultavasti vasta illalla työpäivän jälkeen) kysyäkseni valintanne. Toki sen voi ilmoittaa myös sähköpostiini: paulan.blogiposti(ät)gmail.com

*** ** *** ** *** ** ***

Lähipäivinä tuon blogiini pari hienoa Tšingiz Aitmatovin novellia. Sen lisäksi valmistaudun ensi viikon dekkariviikkoon lukemalla - kuinkas muuten? - dekkareita. Yksi jo odottelee blogiin pääsyä ja toinen on tulossa perässä.

Kesän klassikoksi olen varannut Mihail Šolohovin Hiljaa virtaa Don, ja jos saan tuon kirjamammutin luetuksi, osallistun sillä kolmanteen klassikkohaasteeseen

Mammutin ohessa taidan ottaa kesän oikein kepeästi, mitä lukuvalintoihin tulee. Lisää dekkareita, tyttökirjoja, historiallisia romaaneja, jokin elämäkerta. Näistä on mukava kesä tehty. Ja auringosta, järvestä, metsästä, kesätapahtumista, lomasta ja muusta mukavasta.