keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Klassikkohaaste 6)

"Se oli valinnut jäämisen syviin, tummiin vesiin, kauas kaikkien ansojen ja satimien ja petosten ulottuvilta. Minä olin taas valinnut tulon tänne löytääkseni sen kaukana ihmisistä. Kaukana kaiken maailman väestä. Nyt me olemme toisiimme liitetyt ja olemme olleet puolesta päivästä saakka. Eikä ole ketään auttamassa kumpaakaan."

Yhdysvaltalainen Ernest Hemingway kirjoitti pienoisromaanin vanhasta kuubalaisesta kalastajasta ja voitti sillä Pulitzer-palkinnon vuonna 1953. Seuraavana vuonna kirjailijalle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto. Vanhus ja meri on ensimmäinen lukemani Hemingwayn teos.

Romaanissa vanha ja epäonninen kalastaja Santiago purjehtii yksin merelle kalastamaan, vastoin ihmisten oletuksia hän saa valtavan kalan ja palaa uupuneena kotiin. Tämä on erittäin paljon yksinkertaistettu ja typistetty versio kirjan tapahtumista. Itse kirja on paljon enemmän, sillä noista aineksista Hemingway on kutonut vaikuttavan teoksen. En ihmettele, että Vanhus ja meri voitti hänelle Pulitzer-palkinnon.

Eniten minuun vaikutti Ernest Hemingwayn vahva ja intensiivinen kirjoitustyyli. En tiedä, onko tämä hänelle tyypillistä, koska en ole lukenut hänen muita kirjojaan, mutta sanoillaan hän vei minut ihailemaan aamunkajoa meren yllä ja tuntemaan samaa kipua, mitä Santiago tunsi, kun hän väsytti kalaa ja siima hiersi hänen kämmenensä vereslihalle. Kalastus ei kuulu harrastuksiini, mutta siitä huolimatta Santiagon ponnistelu kalan nujertamiseksi oli yllättävän kiehtovaa seurattavaa.

Intensiivisessä kerronnassa on pitkiä, hitaita, tyyniä jaksoja, jolloin Santiago vaipuu ajatuksiinsa ja välillä unenhorteeseen. Kalastusmatkan venyessä päivien mittaiseksi nälkä, jano ja unen puute vaivaavat. Mieleen muistuu matkoja merillä, jopa Afrikan vesillä kuubalainen vanhus on käynyt. Ja poikaa, Manolinia, hän kaipaa. Manolin oli vasta pieni poika, kun hän alkoi auttaa Santiagoa ja tämä alkoi opettaa hänelle sitä, mitä itse oli  kalastamisesta oppinut. Joka päivä he lähtivät yhdessä vesille. Kun kalastajaa alkoi vaivata epäonni eikä kalaa tullut, pojan vanhemmat eivät päästäneet tätä enää vanhan miehen veneeseen, vaan lähettivät hänet onnekkaampien pyytäjien seuraksi. Nyt valtavan kalan käsittelyssä tarvittaisiin apua, ja mies ikävöi Manolinia. Eikä pelkästään kalastuksen takia, vaan yksinäinen mies kaipaa ystävää, ihmistä jakamaan tämä retki, suurin saalis ikinä.

Pienessä kirjassa on tasoja. Vanhalla miehellä on unelma, ja sen eteen hän on valmis yrittämään ja taistelemaan jopa epäinhimillisesti. Luovuttaminen on lähellä, mutta sitten mies herää siihen, mitä varten hän on. Kun kalan kotiin tuominen ei käykään suunnitellusti, on pakko miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Suuresta kalasta riittäisi syötävää niin kalastajalle kuin monelle muullekin köyhälle ja nälkäiselle, mutta sen rinnalle, yläpuolellekin, nousee selviytyminen, inhimillinen lämpö ja ystävyys. Oudolla tavalla kyläläisetkin heräävät arvostamaan epäonnista kalamiestä.

Hemingwayn klassikkoteos on kestänyt aikaa. Luulen, että se saattaa parantua tai ainakin syventyä toisella lukukerralla. 

       Ernest Hemingway: Vanhus ja meri, 130 s.
       Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 14), 1983 (18. painos; 1. p. 1952)
       Alkuperäinen: The Old Man and the Sea, 1952
       Suomentaja: Tauno Tainio


KIRJA on omasta hyllystä, kirpputorilöytö.

Osallistun kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 6. osaan. Haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogi, ja kooste kaikista luetuista klassikoista löytyy täältä.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kuin nakutettu kohtaan "23. Kirjassa on mukana meri" ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan "9. Pulitzer-palkittu teos".

Aikaisemmin luettuja klassikkoja:
   Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
   Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
   Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
   Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
   Klassikkohaaste 5: F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus

maanantai 29. tammikuuta 2018

Jules Verne: Tsaarin kuriiri & Kavaltajan loppu


Lainasin Tsaarin kuriirin Ellibs-verkkokirjastosta hieman epäröiden, sillä arvelin kirjan vievän minut pois mukavuusalueeltani. Vaikken ole muistaakseni lukenut yhtään Jules Vernen (1828-1905) kirjaa (aivan, sellainen aukko sivistyksessä!), minulla on hänen tuotannostaan mielikuva kaikenlaisista tieteisseikkailuista, ja yleensä sekä scifi- että seikkailukirjat ovat oman suosikkirepertuaarini ulkopuolella.

Tsaarin kuriiri on puhdasta seikkailua alusta loppuun, mutta vaivautuneisuuteni sen suhteen  haihtui nopeasti, sillä kertomus on varsin vetävä, ainakin jos historia ylipäätään ja tsaarinaikainen Venäjä erityisesti kiinnostavat. Ainoa harmitus oli, ettei minulla ollut 1800-luvun Venäjän karttaa nenäni edessä äänikirjaa kuunnellessani.

Jules Vernen kirjan alkuperäinen nimi on Mikael Strogov (Strogoff). Se käännettiin suomeksi 1920-luvulla ja julkaistiin kahdessa osassa, joista ensimmäiselle annettiin nimeksi Tsaarin kuriiri ja toiselle Kavaltajan loppu. Seikkailu alkaa suurista juhlista Moskovassa. Niissä Venäjän tsaari on huolestunut valtakuntansa tilasta, sillä tataarit ovat valloittaneet sen itäosan, tiet ja lennätinlinjat maan itäisiin osiin on katkaistu, ja mikä pahinta, yksi Venäjän upseereista, Ivan Ogarev, on ryhtynyt kavaltajaksi ja loikannut tataarien puolelle. On erittäin tärkeää, että tsaarin veljelle, suuriruhtinaalle, joka on Irkutskissa Itä-Siperiassa, saadaan sana petturista mahdollisimman nopeasti, sillä suuriruhtinaan henki on vaarassa.

Koska lennätinlinjat on katkaistu, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähettää kuriiri Moskovasta Irkutskiin. Tehtävään kutsutaan yksi tsaarin parhaimmista kuriireista, Mikael Strogov. Hän on urhea sotilas, mutta hänen täytyy matkustaa valehenkilöyden turvin kauppiaana. Matka on huikea seikkailu 1800-luvun kulkuneuvoilla halki euroopanpuolisen Venäjän ja yli Ural-vuoriston sekä halki eteläisen Siperian. Mikael on peloton ja uljas sankari, joka matkallaan kuuntelee ihmisten puheita ja pääsee perille siitä, miten tataarit ovat edenneet ja missä valloittaneet alueita venäläisiltä. Kauppiaana matkustaessaan Mikael tutustuu liiviläiseen neitoon, joka on matkalla isänsä luo Irkutskiin, sekä englantilaiseen ja ranskalaiseen lehtimieheen, jotka raportoivat Venäjällä käydyistä taisteluista kotimaihinsa. Näiden matkatovereiden ja Mikaelin tiet risteävät tämän tästä. 

Venäläiset paikannimet vain suhisevat korvissa äänikirjaa kuunnellessa, kun Mikael tekee tuhansien kilometrien matkaansa tsaarin kirje hallussaan. Milloin hän siperialaisella puukollaan tappaa karhun ja siten pelastaa Nadjan, liiviläisen tytön, varmalta kuolemalta, milloin taas häntä itseään ammutaan ja hänen hevosensa kuolee hänen altaan. Ensimmäinen kirja päättyy siihen, kun Mikael pakenee tataareja ja petturi Ogarevia Ob-joen yli. Hän pääsee Koluwaniin lennätintoimistoon, joka vielä toimii, ja hänen siellä ollessaan tataarit hyökkäävät ja Mikael vangitaan. 



Pakkohan toinenkin kirja on kuunnella, kun tsaarin kuriiri päätyi niin pahaan pinteeseen! Kavaltajan loppu jatkaa kuriirin tarinaa. Mikael pakenee vankeudestaan, mutta joutuu uudelleen vangiksi, kun hänen äitiään kidutetaan Omskin kaupungissa - juuri sen tähden, että Mikael antautuisi äitinsä pelastaakseen. Ivan Ogarev tietää hänet tsaarin kuriiriksi ja vie häneltä suuriruhtinaalle tarkoitetun viestin. Mikael saa julman rangaistuksen, mutta säilyttää henkensä.

Monenlaista tapahtuu, mutta Irkutskiin he kaikki viimein pääsevät, Mikael ja Nadja ja lehtimiehet. Ja kavaltaja Ivan Ogarev. Millainen on Nadjan kohtaaminen isänsä kanssa, millainen suuriruhtinaan kohtaaminen Ivan Ogarevin tai Mikael Strogovin kanssa? Kirjasta ei todellakaan puutu jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja romantiikallekin on viimein tilaa.

Kirjoista voi oppia yhtä ja toista 1800-luvun oloista Venäjällä, mutta mikään Venäjän historian oppikirja se ei ole. Verne käyttää tataari-nimitystä kaikista nykyisen keskisen Venäjän ja Keski-Aasian turkinsukuisista kansoista, olivat ne sitten tataareja, kirgiisejä, uzbekkeja tai muita, mutta 1800-luvun Venäjällä ei kyllä tapahtunut Vernen kuvaamaa näiden kansojen yhteistä sotaa Venäjää vastaan. Sama on huomattu Jokken kirjanurkassa.

Vernen kirjat olivat oivaa viihdykettä kotiaskareita tehdessä. Äänikirjoissa lukijana toimii Ritva-Liisa Elivuo, ja vähän meni aikaa, että hänen lukutapaansa tottui. En tiedä, johtuiko se äänitystekniikasta vai mistä, mutta kappaleitten loppujen pitkissä vokaaleissa ääni jotenkin kiristyi ja jännittyi. Onneksi seikkailulliset käänteet saivat unohtamaan äänen narinan, eikä sitä sitten jonkin ajan kuluttua huomannutkaan.

       Jules Verne: Tsaarin kuriiri & Kavaltajan loppu. Äänikirjoja.
       Kustantaja: Finore Oy. 2016. (Suomeksi ensi kerran:  Karisto 1927 & 1928)
       Alkuperäinen: Michel Strogoff, 1876
       Suomentaja: Valfrid Hedman (1872-1939)
       Lukija: Ritva-Liisa Elivuo. MP3-tiedostoja. 7 t 40 min & 7 t 24 min.
       Kansikuvat: Anssi Rauhala

KIRJAT lainasin Ellibs-verkkokirjastosta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 liitän nämä kohtiin "6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa" (Tsaarin kuriiri on julkaistu paperikirjana, ääni- ja e-kirjana, siitä on tehty televisiosarja ja elokuva) ja "11. Kirjassa käy hyvin" (Kavaltajan loppu).
Pääsen aloittamaan Tundran lumoissa -lukuhaasteen, sillä siihen käyvät myös taigaan sijoittuvat kirjat, ja kummassakin Vernen kirjassa matkataan Siperian taigan halki tuhansia kilometrejä.
Kirjat käyvät tammikuun Kuukauden kieleksi, sillä Verne kirjoitti ne ranskaksi.
Kirjat ilmestyivat 1920-luvulla Kariston nuortenkirjoja -sarjassa, joten ne päätyvät myös Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra


"Helmikuussa, vuonna 1918, en tiedä monentenako päivänä, ei ole              tämän vuoden kalenteria 
Kaikki on mennyt sekaisin, olen hukannut päivät, niiden järjestyksen, mennyt ihan sevon, tehnyt töitä yöllä, nukkunut päivällä, herännyt koko ajan kuulostelemaan, mitä tapahtuu tuossa maantiellä. Uusi kalenteri pitäisi hommata ja kiiruusti, vaikkei se varmaan enää mitään järjestystä tuo. Mihinkään ei ole menemistä, ei uskalla liikkua huussia kauemmaksi. Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?"

Tänään, tammikuun 27. päivänä 2018, on kulunut sata vuotta siitä, kun sisällissota alkoi. Heidi Könkään romaani Sandra tarkkailee sodan tapahtumia torpparin vaimon näkökulmasta, mutta teos on paljon muutakin. Se on Saaran kasvu- ja selviytymistarina eämässä, joka ei jakanut hänelle kovin ruusuisia lähtökohtia. 

Sandra joutui yhdeksänvuotiaana huutolaiseksi. Kun isä kuoli eikä sairasteleva äiti pystynyt yksin hoitamaan taksvärkkiä torpan isäntätalolle, perhe häädettiin ja kunta laittoi isommat lapset huutolaisiksi. Sandrasta kasvoi sävyisä nainen ja kova työihminen. Kun hän aikuiseksi kasvaneena kohtasi piikomispaikassaan Jannen, se oli menoa se, ensisilmäyksellä.
Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran uuden palveluspaikkani, Hännisen talon, pihamaalla. Hän on kookas mies ja isoa hänessä ovat kaikki, korvat, kourat ja nokka. Vaan suurin on sydän. Ehkä minä näin senkin silloin, kun hän käveli hevosta taluttaen pihaan, näki minut, tuli luo ja paiskasi oikein kättä ja sanoi: 
"Tervetuloa sitten vaan munkin puolestani, moon Janne vaan." 
Hän katsoi minua mieli aivan aukinaisena ja teki heti olon turvalliseksi. Kai minä siinä hetipaikalla häneen miellyin.
Pian häitten jälkeen Sandralle ja Jannelle syntyi poika, pari vuotta myöhemmin toinen ja kolmas. Kaikkiaan lapsia tuli viisi, ja se kuudes, se syntyi, kun isänsä oli jo vankileirillä punakaartilaisena. Ennen sotaa elämä oli kuitenkin hyvää, työteliästä ja onnellista, ja kaiken aherruksen tuloksena perhe sai vuokralle maatilkun, jolle se sai rakentaa oman torpan.

Heidi Könkään romaanissa on kolme naista, joiden äänellä tapahtumista kerrotaan. Nimihenkilö Sandra pitää päiväkirjaa, ja hänen osuutensa koostuu sen merkinnöistä. Jannen sisar Lyyti piikoo paremmissa perheissä kuntakeskuksissa, apteekkarilla, ja seuraa sotaan johtavaa kehitystä lehdistä ja kuulemistaan keskusteluista. Hän lähtee myös Tampereelle sodan aikana. Kolmas henkilö on Klaara, Sandran tyttärentytär, joka tuo kirjaan toisen aikatason, kun hän tällä vuosituhannella kiinnostuu isovanhempiensa vaiheista ja alkaa tutkia arkistoista lähes sata vuotta vanhoja dokumentteja isoisänsä osallisuudesta punakaartiin ja sisällissotaan.

Sandra on laadukasta lukemista, mutta se ei päästä lukijaansa helpolla. Sen kuvaaman ajan palvelusväen ja torppareiden arki oli kovaa raatamista ja taistelua nälkää ja sairauksia vastaan. Köngäs kuvaa sisällissotaa raadollisena ja julmana, mitä se olikin. Mitä sodan aikana tehtiin ja tapahtui ei ole kovin mieltäylentävää luettavaa, mutta silti pidin kirjasta kovasti, sillä Sandrasta on helppo pitää. Hänessä on tavallisen maaseudun naisen vahvuutta ja herkkyyttä ja uskomatonta sinnikkyyttä tavattoman vaikeissa oloissa. Hienointa kirjassa onkin sodan satuttaman, mutta sotaan milllään lailla osallistumattoman naisen, äidin ja vaimon näkökulma ja tunteet, jotka Heidi Köngäs kirjoittaa taitavasti ja koskettavasti romaaniinsa.

Kirja, Sandran tarina, jää mieleen. Kirjan kansi on mielestäni myös kirjaan erityisen sopiva. Sen pehmeänsamettista pintaa on ihana pidellä käsissään.

        Heidi Köngäs: Sandra, 285 s.
        Kustantaja: Otava 2017

        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen


KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos Kirjamessuilta.
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "33. Selviytymistarina". Liitän tämän myös 1918-haasteeseen.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Pierre Lemaitre: Irène


Luin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène ja tyrmistyin. Eihän dekkari yksinkertaisesti voi loppua näin! Tai mikään romaani, jos minulta kysytään. Vaan kyllä se nähtävästi voi. Lopun kauheat tapahtumat jäävät jähmeinä aaltoilemaan mielessä, ja ajatus kurottaa jo sarjan seuraavaan osaan. Vahva koukku siis. 

Pierre Lemaitre kirjoitti Irènen ylikomisario Camille Verhoevenista kertovan sarjan ensimmäiseksi. En tiedä, suunnitteliko hän siinä vaiheessa jo sarjaa vai pelkästään yksittäistä romaania, mutta viisi vuotta myöhemmin julkaistiin toinen Camille Verhoeven -dekkari. Jostain kumman syystä Suomessa ilmestyi ensin tämän sarjan kakkososa nimellä Alex, sitten Camille, ja vasta sitten Irène. Ja viimeksi viime vuonna Rosie, joka ilmeisesti asettuu Alexin ja Camillen väliin. Olen aika lailla tyytyväinen, että joidenkin blogistien suosituksesta aloitin tutustumiseni Camille Verhoeveniin juuri Irènestä, vaikka se loppuikin tyrmistyttävästi.

Camille Verhoeven on rikospoliisi, joka muistetaan - hän on vain 145 senttiä pitkä ja saa kuulla lyhyydestään tämän tästä. Hän on onnellisesti naimisissa ja tulossa isäksi, hänen vaimonsa Irène odottaa heidän esikoispoikaansa. Niin esimies kuin työryhmäkin arvostaa Camillea taitavana rikostutkijana, joskin hänen intuitiivinen tapansa ratkoa niitä saa hänet toistuvasti tekemään asioita, joista hän joutuu esimiestensä puhutteluun.

Irène alkaa rajusti. Jostain Pariisin kolkasta uudesta hienosta loft-asunnosta löytyy kaksi nuorta naista raa'asti surmattuina ja ikään kuin näytteille asetettuina. Camille Verhoeven työryhmineen saa rikoksen tutkittavakseen. Tekijästä ei saada mitään johtolankoja. Sitten ylikomisario Verhoeven saa vinkin antikvaarinpitäjältä, että surmatapa noudattaa tarkasti kaksoismurhaa Bret  Easton Ellisin rikosromaanissa Amerikan Psyko. Kun yksi aiempi ratkaisematon henkirikos osoittautuu tarkaksi kopioksi eräästä toisesta rikosromaanista, Camille Verhoevenilla ja hänen kollegoillaan on käsissään sarjamurhaaja, joka on jo vuosia suorittanut julmia ja verisiä tekojaan tunnettuja rikoskirjoja matkien.

Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin Camille Verhoevenin onnistuu vakuuttaa ylempänsä siitä, että murhaaja todellakin toimii näin. Paitsi antikvariaatinpitäjää Camille puhuttaa yliopistossa rikoskirjallisuudesta luennoivaa professoria, joka opiskelijoineen ryhtyy lukemaan vinoa pinoa rikosromaaneja poliisin avuksi. Ehkä kirjoista löytyy muitakin sarjamurhaajan selvittämättä jääneitä tapauksia. Kun viimeinen rikos käynnistyy, niin poliisivoimilla kuin kirjoista tietävillä on kiire selvittää, mitä kirjaa tekijä nyt pikkutarkasti kopioi. Verhoeven työryhmineen saa julman murhaajan kiinni, ja minut, lukijan, valtasi ääretön tyrmistys.

Irène on valtavan hyvä rikosromaani. Juoni on punottu mielenkiintoiseksi ja yllättäväksi, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Kirjan rakenteessa on myös erikoinen mutka: jossain vaiheessa loppupuolella huomaan lukeneeni romaania romaanista. Päähenkilö Camille Verhoeven on sympaattinen ja ammattitaitoinen. Kirjassa ei kuvata surmatekoja tekijän näkökulmasta, mutta poliisin löytämät tekojen näyttämöt ovat melkoisen ronskia, veristä ja vastenmielistä luettavaa, suoraan lainattu julkaistuista aidoista rikosromaaneista. Jos niiden kohtien yli selviää, varsinainen älykkään poliisityön kuvaus ja rikosten tekijän selvittäminen kyllä pitävät imussaan loppuu asti.

        Pierre Lemaitre: Irène, e-kirja.
        Kustantaja: Minerva Kustannus, 2016
        Alkuperäinen: Travail soigné, 2006; suomentaja Sirkka Aulanko

        Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.


E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta. Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit ("hyvin harvassa ovat näin erinomaiset dekkarit"), Lukuneuvoja ("koukuttavaa jännitystä"), Sanoissa ja sivuilla ("laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville"), Tuijata ("hämmentää minut").

Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan tämän kohtaan "16. Kirjassa luetaan kirjaa", sillä Irènessä luetaan urakalla rikosromaaneja. Liityn kirjalla myös Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen 2018, joka sopii paremmin kuin hyvin suunnitelmaani laajentaa lukurepertuaariani myös maantieteellisesti ja uusille kielialueille. Irène kirjoitettiin ranskaksi, joka on haasteen nimikkokieli tammikuussa.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi


Timo Mäkelän sarjakuvaromaani Emil ja Sofi yllätti minut. 

Suhteeni sarjakuviin on ollut heiveröinen. Lapsuudessa kotiin tuli Aku Ankka. Siinä vaiheessa kun se ei enää kiinnostanut, silmäilin ajoittain sarjakuvastrippejä sanomalehdistä. Oma blogi on innostanut lukemaan sarjakuvakirjoja aina silloin tällöin, mutta koskaan en muista minkään sarjakuvateoksen synnyttäneen samanlaista tarinan imua kuin nyt koin Emil ja Sofin kanssa.

Emil ja Sofi on historiallinen romaani, jossa on draaman kaari, taidemaailman tekijöitä ja melkoinen ihmissuhdemosaiikki. Kirjan alaotsikko on Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Yksi tarinan juonne on Signe ja Emil. Signe jättää Helsingin ja Emilin, koska on pannut elämänsä taiteen käyttöön. Toisessa juonteessa Sofi toimii taidemaalari Risukosken elävänä mallina eikä voi irtautua siitä, koska hänen veljensä pakottaa hänet ansaitsemaan rahaa alastonmallina. Illalla veli kohtaa Risukosken kohtalokkain seurauksin. 



Sattumalta Emil ja Sofi tapaavat ja viettävät aikaa yhdessä. Sitten Sofin on paettava, ja Emil saattaa hänet rautatieasemalle Pietarin junaan. Asemalla ammutaan, taustalla häärii yksityisetsivä, jonka hahmo tuo mieleen Sherlock Holmesin. Emilin ja Sofin tarinan kehyskertomuksessa Neuvostoliiton suurlähetystössä työskentelevä keski-ikäinen nainen vierailee Sjöstrandin taidegalleriassa joskus 1940-luvun lopussa ja kyselee tarkkaan maalauksesta, jonka mallina Sofi oli ollut. Sjöstrand muistelee isänsä kertomaa maalauksen tarinaa, mikä on siis Emilin ja Sofin surumielinen rakkaustarina.

Kohtalokkaita tekoja ja suhteita, kohtaamisia, eroja ja pakoja. Kesän 1909 Helsinki elää ja hengittää Timo Mäkelän romaanissa, ja kokonaisuudesta ei voi olla viehättymättä. Mustavalkoiset piirrokset ovat valojen ja varjon leikkiä, paikoin sumuisia, paikoin sisältävät tarkkoja yksityiskohtia tuon ajan Helsingistä. Taitavia. Tunnelmaan vieviä. Kirjan lopussa tekijä on selostanut kunkin kuvan "alkuperän" eli mistä löytyy valokuva, jonka perusteella hän on vanhoja rakennuksia ja kaupunkinäkymiä tai hahmojaan kuvantanut. Tuo lista on erinomainen lähde jokaiselle, joka haluaa perehtyä viime vuosisadan alun Helsinkiin.


Kirja vakuutti minut sarjakuvan taidosta koukuttavan tarinan kertojana. Kvaak julkaisi arvion ja Timo Mäkelän haastattelun heti kirjan ilmestyttyä. Sitä on luettu myös blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Satun luetut ja Tahaton lueskelija.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 tämä sopii kohtaan 12. Sarjakuvaromaani. Taide on romaanissa keskeistä: hahmoina on taidemaalari, hänen mallinsa sekä taiteen keräilijä ja tämän poika. Siksi liitän kirjan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Sarjakuvahaasteenkin pääsen tällä alkamaan.

      Timo Mäkelä: Emil ja Sofi, 112 s.
      Kustantaja: Arktinen Banaani 2005

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Topeliuksen satu Koivu ja tähti

Tänään on kulunut tasan 200 vuotta Zachris (Zacharias) Topeliuksen syntymästä. Yksi hänen tunnetuimpia satujaan on "Koivu ja tähti", joka julkaistiin kokoelmassa Lukemisia lapslle - 3:mas osa.



Sadussa pienet sisarukset, viisivuotias veli ja nelivuotias sisko, viedään isonvihan aikana Venäjälle. Lapset pääsevät hyvien ihmisten pariin, heistä pidetään huolta. Kuluu kymmenen vuotta, ja lapsista on kasvanut vahvoja ja terveitä nuoria. Iltaisin he kuitenkin muistavat suruisasti Suomeen jäänyttä kotiaan, isäänsä ja äitiään. Mitään muuta he eivät kotipaikasta muista kuin että pihalla kasvoi iso koivu, jonka oksilla linnut laulelivat ja jonka oksien välistä tähti tuikki.
Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.
Nuoret lähtevät pitkälle matkalle luoteeseen etsimään koivua ja tähteä. Kuluu vuosi, ja ihmeellisesti pienten lintujen ohjaamana he pääsevät perille kotiin, missä isä ja äiti ovat surusta vanhentuneet ennen aikojaan. 
"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää kotiin lohduttamaan isää ja äitiä! ..."
Satu on viehättävän vanhanaikainen, herkistää lukijansa vielä nytkin ja opettaa perinteisiä kodin, uskonnon ja isänmaan arvoja. Linnuista tulee väistämättä mieleen Topeliuksen runon sanat tutusta joululaulusta "Varpunen jouluaamuna".

Luin sadun verkosta vuoden 1893 käännöksenä. Osallistun sillä Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.

Satu löytyy Kansalliskirjaston digitoimana Doria-tietokannasta. Tässä on linkki koko kirjaan Lukemisia lapsille - 3:mas osa ja tässä satuun Koivu ja tähti. Tämän kirjoituksen kuvituskuva on otettu Dorian digitoiman sadun kuvituksesta (Public Domain -lisenssi). Lukemisia lapsille 3 löytyy myös Project Gutenbergista eri digitaalisina versioina.

     Zacharias Topelius: Koivu ja tähti. Teoksessa Lukemisia lapsille 3, s. 219-228.
     Kustantaja: Kansallisarkisto Doria; digitoitu paperikirjasta: WSOY 1893
     Alkuperäinen: Läsning för barn, 1867. Suomentanut Aatto Suppanen.
     Kuvitus: August Malmström.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Naisten aakkoset: T

Tarukirjan alkama aakkoshaaste etenee ja alkaa jo tähyillä loppupäätä. Vielä on kuitenkin monta visaista kirjainta edessä. Tämänkertainen T ei kuitenkaan tunnu erityisen hankalalta, vaan suosikkeja löytyy kohtuullisesti. Haasteessa esitellään "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Viime keväänä luin Eeva Tikan novellikokoelman Haapaperhonen ja kuvasin häntä herkkävireiseksi ja myötäeläväksi niin ihmisten kuin luonnon kuvaajana. Olen pitänyt kaikesta Tikalta lukemastani, valtaosa siitä ennen blogiaikaa.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Tähän nostan Eeva Tikan sisaren, taidemaalari Saara Tikan, jonka käsialaa on edellä mainitsemani Haapaperhosen kansi. Minusta Saara Tikan maalauksissa on samaa herkkyyttä kuin sisarensa proosateksteissä.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Toni Morrison on yhdysvaltalainen kirjailija, joka voitti Nobelin palkinnon vuonna 1993 ensimmäisenä mustana naisena ja ensimmäisenä afroamerikkalaisena. En ole lukenut yhtään hänen teostaan vielä, mutta haluan tutustua häneen. Tänä vuonna? 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It
        B  Bit It                          L  Longed for It
        C  Cut It                         M Mourned for It
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                          O Opened It
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Markku Hattula: Hurmuri

Uusi lukemisen vuosi alkoi novelleilla. Markku Hattulan novellikokoelma Hurmuri ja muita kertomuksia tarttui kirjaston hyllyltä mukaan sattumanvaraisesti, vaikka toki kirjailija on nimeltä tuttu jo ennestään. Hänen teoksiaan on kotikaupungin kirjastossa esillä säännöllisesti.

Kokoelman novellit sijoittuvat yhtä lukuunottamatta kaikki maaseudulle, useimpien päähahmot ovat miehiä ja toimivat perinteisen miehisissä puuhissa. Keskiössä on miehen suhde naiseen, monesti siinä on jotain, joka hiertää tai on kerta kaikkiaan, peruuttamattomasti, mennyt vintturalleen. Osa novelleistä päättyy dramaattisesti, yhdellä taitaa olla kuta kuinkin onnellinen loppu, ja viimeisen novellin nuorta tyttöä hymyillyttää varsin toiveikkaat ajatukset tulevaisuudesta.

Koskettavin
on niminovelli Hurmuri. Joukko miehiä tekee mökillä maalausurakkaa, joka oli syksyllä jäänyt kesken, heidän joukossaan Hurmuri, "parikymppinen hujoppi, tiukat farkut, tennistossut, ruutupaita ja hartioilla roikkuva pikimusta tukka". Koulussa Hurmuri on päästetty joka vuosi luokaltaan, on oppinut lukemaan ja tekemään yksinkertaisia laskutehtäviä. Hurmuri saa tytön kuin tytön lääpälleen komealla ulkomuodollaan, nyt hän päättää yrittää Liisukkapientä, joka tulee maalausporukkaan auttamaan. Miehet laskevat saunassa, kuinka paljon järven kiertäminen kestäisi, ja Hurmuri uhoaa, että viidessä tunnissa se häneltä onnistuisi. Hän lähtee juoksemaan tehdäkseen vaikutuksen Liisukkapieneen, mutta tapahtumat saavat dramaattisen käänteen.

Miehisin
on novelli Majurin poika, jossa miehiä on kutsuttu kertausharjoituksiin metsään kahdeksi viikoksi. Tässä novellissa ei naisten ja miesten välillä ole kahnausta, vain hienoista epävarmuutta. Taneli lähtee orvokintuoksuisen vaimonsa viereltä leikkimään sotaa, kuten hän sanoo, ja orvokintuoksuisen vaimonsa syliin hän palaa, kun sodasta oli tullut todempi, kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Siinä välissä Taneli harjoittelee, miten nyt miehet harjoittelevat. Luutnantti Säävälä karjuu ja komentaa, ja Haakana, majurin poika, saa tarpeekseen.

Yllättävin
on novelli Omaisuuden ositus. Siinä Karmasuo joutuu tukalaan tilanteeseen ja päättää ratkaista sen omalla tavallaan. Vaimo on lähtenyt ja löytänyt uuden miehen, nyt nainen tulee taloon ja valitsee haluamiaan pöytäliinoja, vaatii puolta omaisuudesta. Karmasuo on jo tyhjentänyt navetan, teurastamon auto hakee mullikat pois. Työvoimatoimistossa ei katsota hyvällä sitä, että tilan isäntämies hakee päivärahaa, eikä lupailla mitään. Toisessa toimistossa maatalousasiamies toteaa tilan elinkelvottomaksi kaikkien direktiivien mukaan. Voiko siinä mies muuta tehdä kuin lähteä mateita pilkkimään? 

Hattula kuvaa hyvin miehen mielenliikkeitä ja ristiriitaisia tunteita. Ei Karmasuo halua tilaa lopettaa eikä ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, mutta entinen vaimo vaatii osaansa eikä tilanpidosta yksin tule mitään. Virkailija työvoimatoimistossa ei tee työnhakijaksi ryhtymistä helpoksi, tokko mitään on tarjollakaan, kun Ahlstömiltä on lomautettu toistasataa metallimiestä. Sitten tulee työvoimatoimiston päätös kirjeessä ja samalla kertaa kirje asianajajalta omaisuuden osituksesta. Karmasuon mielessä humahtaa.

Monenlaisten ristiriitojen sävyttämää novellia peukutan sen sisältämien konfliktien ja niiden osuvan kuvauksen takia.


Markku Hattula kirjoittaa sujuvaa proosaa, hän käyttää omintakeisia sanoja ja luontokuvia. Novellien synkistä aiheista huolimatta niissä on mukana hienoista huumoria, ja jotkut dramaattiset ja järkyttävätkin käänteet saavat hieman koomisia piirteitä. Kiiltomadossa Ritva Kolehmainen kirjoittaa, että "Hattula tekee vahvaa suomalaista perusnovellia".

Markku Hattula on kirjoittanut novelleja, romaaneja, näytelmiä ja dekkarin sekä yhdessä muiden kanssa kirjoittamisen ja kirjallisuusterapian oppaat.

        Markku HattulaHurmuri ja muita kertomuksia, 112 s.
        Kustantaja: Maahenki 1999
        
KIRJA on kirjastosta. Helmet-lukuhaasteen 2018 alan sijoittamalla kokoelman kohtaan "41. Valitse kirja sattumanvaraisesti". Novellihaaste 2 saa tästä 8 novellia lisää ja peukutuksen kohtaan "Konflikti".

tiistai 2. tammikuuta 2018

Vuosi 2017: Sata suomalaista kirjaa. Ja yksi muu.


Vuosi sitten liityin Kirjat kertovat -blogin 100 suomalaista kirjaa -haasteeseen ja haastoin itseni lukemaan enemmän, kuin koskaan ennen olen lukenut yhden vuoden aikana, ehkä lapsuuden ahmintaikää lukuunottamatta. Blogiaikana olen lukenut vähän päälle kuusikymmentä kirjaa vuodessa, joten sadassa kirjassa olisi todellista haastetta. Mutta rohkea rokan syö. Tai alkaa lukea oikein urakalla.

Vuoden aikana olen rajoittanut lukemiseni kotimaisiin kirjoihin, mutta se ei ole tuntunut rajaamiselta, vaan oikeastaan oikein kivalta keskittymiseltä. Minulla oli pitkä jakso, jolloin asuin ulkomailla enkä lukenut suomalaista kirjallisuutta juuri ollenkaan. Nyt löydettyäni kotimaiset uudelleen en aio luopua niistä! Sadan kirjan haaste minun lukuvauhdillani merkitsi myös sitä, että katselin lyhyempiä kirjoja ja jätin kaikki muhkeammat suosiolla odottamaan aikaa ilman lukumäärähaastetta. Joulukuun lukusaaliista tämä näkyy erityisen selvästi, kun tosissani halusin saavuttaa sata kirjaa ennen vuoden loppua. Tuli runoa, tuli lastenkirjoja.

Yhdessä kohtaa annoin periksi: luin yhden ulkomaisen kirjan vuoden aikana. Saadakseni Helmet-lukuhaasteen 2017 kaikki 50 kirjaa kokoon luin oseanilaisen kirjailijan kirjoittamana kirjana uusiseelantilaisen Witi Ihimaeran romaanin Valasratsastaja. Itse asiassa tämän kirjoituksen otsikossa narraan pikkuisen. Luin nimttäin 101 suomalaista kirjaa, mutta Maaria Leinosen runokirjasta Ilo siltana päiväsi yli en kirjoittanut blogiini. 

Tähän en aio luetella kaikkia sataa bloggaamaani suomalaista kirjaa. Ne löytyvät helposti lukujärjestyksessään blogini oikeanpuoleisen palstan kohdasta "Lukemaani" vuoden 2017 kirjoista. Puolet eli Helmet-lukuhaasteeseen 2017 kirjaamani 50 kirjaa löytyvät  koosteesta linkin takaa.

                                               * * *    * * *   * * *   * * *

Sitten vähän tilastoa vuodesta 2017 edellisvuosien malliin. Suluissa on vuoden 2016 lukemat.

  • luin/kuuntelin 102 kirjaa, vain yhdestä en blogannut (67 kirjaa)
  • näistä rikoskirjoja tai dekkareita 20, joista yksi novelli (22)
  • lasten ja nuorten kirjoja peräti 32 (13)
  • sarjakuvia 4 (2)
  • tietokirjoja, mukana muistelmat ja elämäkerrat 6 (5)
  • novellikokoelmia 6 (2)
  • runokirjoja 4, joista yksi runoelma (0)
  • englanninkielisiä 0 (1), suomenkielisiä 102 (66)
  • kotimaisia / ulkomaisia kirjoja  101/1 (41/26)
  • painettuja kirjoja / äänikirjoja / e-kirjoja  91/7/4 (55/11/1)
  • tämän vuoden (2017) uutuuskirjoja 22 (aikaisemmin en laskenut)
  • viime vuonna (2016) julkaistuja 14 (aikaisemmin en laskenut)
  • 1800-luvulla julkaistuja 2 kirjaa (Canth 1886, Runeberg 1836)
  • 1900-1930-luvuilla julkaisuja 8 kirjaa (Finne 1914, 1916 & 1928, Jotuni 1909, Sillanpää 1919, Swan 1916, 1922 & 1924, Valtonen 1937)


Vuoteen mahtui monia hyviä ja mieleisiä kirjoja, mutta moni haluttu kirja jäi vielä odottamaan vuoroaan, kun 100 suomalaista kirjaa -lukuhaasteen takia tuli tartutuksi lyhkäsiin kirjoihin, jotta lukumäärä täyttyisi. Seuraavat viisi kirjaa nostan erityisesti mieleen jääneinä suosikkeina, ne ovat aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan, mutta enemmänkin olisi kyllä löytynyt:

TOP 5:
Katja Kallion taidokas Yön kantaja (2017) teki vaikutuksen.
Maritta Lintusen novellikokoelmat Tapaus Sidoroff (2008) ja Mozartin hiukset (2011) käänsivät sydämeni novellien puoleen.
Minna Rytisalon ihana Lempi (2016) hurmasi minut.
Petri Tammisen Suomen historia (2017) tarinoineen välillä nauratti, välillä liikutti.

MUUTA
Pääsin osallistumaan muutamaan hienoon kirjallisuustapahtumaan. Keväällä nautin Baba Lybeckin Kirja vieköön! -illoista ja syksyllä Helsingin kirjamessuista.

Vihdoin sain päätökseen Anni Polvan Tiina-sarjan lukemisen kirjojen ilmestymisjärjestyksessä - olin nimittäin haastanut itseni muutama vuosi sitten moiseen puuhaan. Kirjoitin koosteen, johon linkitin kirjoitukseni sarjan jokaisesta kirjasta.

Hyvä ja puuhakas lukuvuosi 2017 on nyt ohi, ja on aika suunnata kohti uusia kirjaseikkailuja ja muita elämyksiä! Haasteita en aio unohtaa nytkään, mutta leppoistan tahtia viime vuodesta. Ehkä se näkyy bloginkin puolella.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Muuttoliikkeessä kootusti


Vuosi sitten alkoi Muuttoliikkeessä-lukuhaaste Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa. Vuoden mittaan on kirjoja kertynyt pikku hiljaa ihan etsimättä. Monissa lukemissani teoksissa on mainittu joku ulkomaille muuttanut, ja minulle onkin ollut vaikeaa päättää, otanko jonkin tietyn kirjan mukaan tähän haasteeseen vai en. Mikä tekee muuhun maahan muuttajasta siirtolaisen, maahanmuuttajan tai pakolaisen? Muuton kesto? Motivaatio? Ja mitä ne muut muuttajat ovat? Tällaiseen lopputulokseen pääsin, ja sen tarjoilen haastekoosteena:

Luin Muuttoliikkeessä-haasteeseen kaikkiaan 13 kirjaa, jotka jaottelin ryhmiin Suketuksen haasteen malliin.

1. Valtaa käyttämässä
          Laila Kohonen: Hakkapeliitan poika

1600-luvulla Ruotsin kuningas kävi 30-vuotista sotaa Saksassa ja sinne värvättiin suomalaisiakin sotilaita, hakkapeliittoja. Lähtiessään he jo tiesivät, ettei kyseessä ollut pikku sotaretki, vaan vuosien pesti. Mikaelin, kirjan päähahmon, isä oli ollut sodassa yli kymmenen vuotta ja saanut pojan saksilaisen naisen kanssa. 

2. Suomalaisten siirtolaisuus
          Tuula VäisänenIda

Kainuusta muutti runsaasti siirtolaisia Pohjois-Norjaan Ruijaan 1800-luvulla. Ida menetti vanhempansa nälkävuosina 1860-luvulla ja vietiin vauvana kveenien maalle.

3. Maahanmuutto Suomeen
           Lipasti & Korhonen: Elovena-tyttö
           Raili Mikkanen: Laulu punaisesta huoneesta
           Raila KinnunenNasima
           Olli KuusistoPakolaiskissa

Suomeen on muutettu monista syistä, useimmat kirjojen henkilöistä tulivat välttyäkseen kriisin seurauksilta. Elovena-tyttö kuvaa maahanmuuttajan ja hänen suomalaisen naapurinsa kohtaamisia humoristisesti. Laulu punaisesta huoneesta on romaani Suomeen vuonna 1916 linnoitustöihin tuodun Venäjän itäosien kiinalaisen miehen ja suomalaisen naisen rakkaudesta. Nasima on suomalaisen poliitikon elämäkerta, hänen lapsuudenperheensä pakeni Suomeen sen jälkeen, kun Afganistanissa oli tapahtunut vallankaappaus. Pakolaiskissa on tietosatu balettikissasta, joka pakeni Venäjältä Suomeen vallankumouksen jaloista.

4. Kriisin jaloista
          Paula HavasteMaan vihat
          Paula HavasteVeden vihat
          Kati Hiekkapelto: Tumma
          Mari PyyKadonnut

Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan kirjasarjan toisessa osassa Maan vihat päähenkilö Kertte on paennut miehensä tekemän rikoksen jälkeen ja tämän pelastaakseen piispan sotilaan matkassa Tokholmiin ja elää siellä maahanmuuttajana. Kolmannessa osassa Veden vihat hänen olonsa käy tukalaksi, ja hän päättää purjehtia takaisin kotiin, mutta myrsky heittääkin laivan Koluvaniin (Tallinnaan), jossa hän jatkaa muukalaisen elämäänsä. Tumman päähenkilö on maahanmuuttajataustainen suomalainen poliisi Fekete Anna, joka lomailee sukulaistensa luona Serbian unkarilaisalueella. Lähi-idästä Eurooppaan suuntautuva maastamuutto on keskeisessä osassa kirjassa. Kadonnut on rikosromaani, jossa Suomessa katoaa turvapaikanhakija hämärissä oloissa; kirja sisältää paljon näkökulmia turvapaikanhakijoiden tilanteeseen ja ihmiskauppaan.

5. Kohti parempaa
          Venla HiidensaloSinun tähtesi 
          Mila TeräsJäljet 

Näiden mukaanottoa mietin eniten, mutta kelpuutin ne sitten lopulta. Sinun tähtesi -romaanissa Albert Edelfelt asui vuosikausia, ellei vuosikymmeniä, Pariisissa ensin opiskellakseen maalausta ja sitten maalatakseen sekä saadakseen taidettaan kaupaksi. Kesät hän silti vietti Suomessa. Jäljet-kirjassa Helene Schjerfbeck muutti vanhuudessaan sotaa pakoon Ruotsiin ja siellä muistelee elämänsä vaiheita.

6. Toisessa polvessa


7. Paluumuutto Suomeen
          Paula HavasteLumen armo

Havasteen sarjan neljäs kirja Lumen armo kuvaa Kertten paluuta Suomeen vuosien siirtolaisuuden jälkeen. Paluu on odotettu, mutta silti vanhaan elämään palaaminen ei ole helppoa. 
                                                    * * *   * * *   * * *

Näiden kirjojen lisäksi olen sattunut lukemaan useita 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvia romaaneja, joissa maahanmuutto on jollain tapaa sivuroolissa tai ainakin mainittu. En laske niitä haasteeseen mukaan, mutta mainitsen ne kuitenkin.

Lempi (sisar muuttaa Saksaan sotilaan perässä), Lapsenpiika (Ida Erikssonin poikaystävä muuttaa Amerikkaan), Emännöitsijä (Ida Erikssonin naapurit muuttavat Amerikkaan, Ida itse kirjan lopussa Ruotsiin), Ruokarouva (Ida asuu Ruotsissa tyttärensä kanssa ja palaa sieltä Suomeen vuosien jälkeen, myös entinen poikaystävä palaa Amerikasta), Pikkupappilassa (pappilan äidin serkku palaa Amerikasta vauraana miehenä ja lunastaa sukukartanon), Sininen hatturasia (yhden piian Amerikkaan muuttanut ystävä kirjoittelee ja kuvaa uutta elämäänsä hienon talon palvelijana), Esikoisten lunastus (dekkarin rikosjuoni kietoutuu Suomeen 1800-luvulla tsaarin Venäjältä muuttaneiden juutalaisten aarteeseen).

Kiitokset, Suketus, antoisasta haasteesta!