Rikos Lohjalla: Surmanpolku

On lauantai-ilta Lohjan Sammatissa. Metsäiseltä pururadalta löytyy miehen ruumis ja sen viereltä hänen sateesta märkä koiransa. Mies on paikkakuntalainen, usein nähty koiransa kanssa lenkkipolulla iltauutisten jälkeen. Puukottiko Kimmo Jalkasen joku tuttu, joka tiesi hänen iltarutiininsa, vai olivatko he sopineet tapaamisesta suojaisessa paikassa? Vai osuiko kohdalle joku tuntematon kulkija, joka jostain syystä päätti päästää  ilmalämpöpumppuyrittäjän päiviltä?

Kukaan ei ole nähnyt puukottajaa, mutta uhri ja koira löydetään pian, ja poliisi hälytetään paikalle. Sinne saapuu rikosylikonstaapeli Hanna Vainiokin Lohjan poliisista. Hän tunnistaa heti märän koiran Bellaksi ja kuolleen miehen naapuriksi, jonka hän on usein nähnyt iltalenkillä koiransa kanssa. Hannan ohjastama poliisikoira Riina pääsee töihin tuoreille jäljille.

"Koira hypähti maahan ja jäi häntä kiivaasti heiluen odottamaan, että Hanna pukisi sille jälkivaljaat. Hanna otti vielä peräkontista suuren taskulampun. Riina virittäytyi tehtäväänsä eikä välittänyt ihmisistä, joita oli vähitellen kertynyt alueelle ja tien varteen. [...] Koira nappaisi tekijän hajujäljen ruumiin lähistöltä."

Tiina Martikaisen kirjoittamassa poliisiromaanissa Surmanpolku rikosta ratkoo Lohjan poliisin ryhmä, johon Hanna Vainio ja Riina kuuluvat. Ryhmä tutkii Kimmo Jalkasen elinpiiriä ja taustoja löytääksen puukotuksen motiivin ja tekijän. Setvintään joutuu niin suhde puolisoon kuin yrityksen työntekijäänkin. Mitä ovat toistuvat, linnunnimiset kalenterimerkinnät Jalkasen kalenterissa? Ja kuka riiteli hänen kanssaan surmailtaa edeltävänä iltapäivänä?

Poliisin tutkinta vie moniaalle niin lähipiirissä kuin kauempanakin, ja epäilykset lankeavat useamman tahon suuntaan. Lopussa kaikki kiepsahtaa selkeäksi kuvaksi, kun tarpeeksi palapelin palasia on koossa. Poliisityö pitää Hannan kiiireisenä, ja hän tuntee huonoa omaatuntoa joutuessaan lyömään laimin niin teini-ikäistä tytärtään kuin miesystäväänsäkin. Hanna siis kipuilee työn, perheen ja ihmissuhteiden yhdistämisen kanssa silloin, kun tutkinnassa joutuu tekemään ympäripyöreitä päiviä. Hanna tuntuu paitsi hyvävaistoiselta poliisilta myös tavalliselta suomalaiselta työssä käyvältä naiselta ja äidiltä, jonka on huolehdittava välillä ihan arkisista asioista kuten ruokaostoksista ja talon lämmityksestä.

Tiina Martikainen kirjoittaa sujuvasti etenevää proosaa, jonka seurassa viihtyy, ja Hanna Vainio tuntuu samaistuttavalta hahmolta. Kirjasarjan kakkososasta Jäätyneet kasvot kirjoitin, että poliisikoira on hurmaava dekkarihahmo eläinystävälle ja että koira teki siitä omaperäisen. Samaa voin sanoa tästä uudesta kirjasta. Suosittelen sitä rauhallisemmista rikoskirjoista pitäville, joita suomalainen pikkukaupunkimiljöö rikoksen näyttämönä miellyttää.

             Tiina Martikainen: Surmanpolku, 212 s. (e-kirja)
             Kustantaja: Myllylahti 2019
             Kannen valokuva: Hannele Hänninen

KIRJA on arvostelukappale - kiitos kirjailijalle ja kustantajalle.
MUUALLA Kirja vieköön!, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka 

Osallistun kirjalla bloggareiden Dekkariviikkoon. 
Helmet-haasteessa tämä käy kohtiin 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Kotieläin". Riina asuu ohjaajansa Hannan kotona, sitä pidetään hyödyn takia, vaikka tarkkaan ottaen se taitaa olla poliisilaitoksen koira.

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirjapiirissä

"Siistejä surmia." Näin otsikoi Helsingin kirjamessut Dekkarilauantain tilaisuutta, jossa Metropoliitta Panteleimon oli yhtenä haastateltavana. Ei, en päässyt lauantaina messuilemaan, mutta näin ohjelmasta otsikon ja ajattelin, että taitaa viitata samaan dekkarityyppiin kuin kodikkaat dekkarit, cozy mysteries. 

Metropoliitta Panteleimonin dekkareissa rikoksia ratkaisee eläkeikäinen rouva Elisabet Urhonen. Pari aiempaa teosta sijoittuvat fiktiiviseen Koskijärven kylään, joka muistuttaa kirjailijan synnyinseutua Pohjois-Savossa ja jossa Aulis Urhonen toimii poliisikonstaapelina. Ennen nyt lukemani Murha kirjapiirissä -kirjan tapahtumia Urhoset ovat muuttaneet läheiseen kaupunkiin viettämään eläkepäiviä. Pian muuton jälkeen Aulis Urhonen on kuollut ja Elisabet jäänyt leskeksi.

Kaupungissa kokoontuu kirjapiiri, johon Elisabet liittyy niin ikään Koskijärveltä muuttaneen ystävänsä Impin kanssa. Erään kerran piiri järkyttyy, kun illalla yhteiskoululle tullessaan he näkevätkin piirin vetäjän, äidinkielen lehtori Inga Tyynelän, verissään lattialla. Myöhemmin tämä kuolee sairaalassa vammoihinsa, ja murhatutkinta alkaa. Poliisin toiminta vaikuttaa lukijastakin tehottomalta, joten ei ihme, että oman konstaapelinsa toimintaa läheltä seurannut Elisabet Urhonen selvittelee omin päin - ja vähän nuoren poliisi Nenosenkin avustuksella - rikosta. Äidillinen ja lämmin leskirouva kyläilee kirjapiiriläisten luona, juttelee kaupunkilaisten kanssa ja melkein hairahtuu tunneasioissa pahemman kerran. Mutta rikoksen hän selvittää ja parin piiriläisen yksityisasiat siinä sivussa.

Murha kirjapiirissä viehättää kirjanystävää viittauksillaan kirjallisuuden klassikkoteoksiin. Se on myös vahva puheenvuoro lasten ja nuorten puolesta ja kaikenlaista kiusaamista ja lannistamista vastaan. Iso plussa siitä. Muuten romaani etenee rauhallisen verkkaisesti, kuten eläkeläis(amatööri)salapoliisille sopiikin, eikä meno äidy kovin jännittäväksi missään vaiheessa.

Aikaisemmin olen lukenut Metropoliitta Panteleimonin kirjoittamat Murha kirkonkylässä (2011) ja Murha näyttämöllä (2013).

      Metropoliitta Panteleimon: Murha kirjapiirissä, 181 s.
      Kustantaja: Myllylahti 2016
   

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: 
Tänään alkavat Kirjakekrit Tuijatan blogissa. Marraskuun alussa blogataan jännitysjutuista.  

Helmet 2017 -lukuhaaste (11. Muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 75).

Mari Pyy: Kadonnut

Tyttö katoaa alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Espoossa. Ensin odotellaan, tuleeko tyttö takaisin, ja sitten hälyteään poliisi. Viivyttelyllä on syynsä, ja virkavaltakin ryhtyy nihkeästi etsintöihin. Usein turvapaikanhakijat vain jatkavat matkaansa toiseen maahan sanomatta siitä kenellekään. Nasimin tapauksessa tosin mietityttää se, ettei hän ollut vielä saanut turvapaikkapäätöstä. Yleensä katoamiset tapahtuvat vasta kielteisen päätöksen jälkeen.

Takakannessa kirja esitellään näin: "Kadonnut on espoolaisen Mari Pyyn vahvasti elämänmakuinen ja kantaa ottava esikoisjännityskirja." Ja että Pyy on työskennellyt alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottotyössä. Jännityskirjan päähenkilö ei olle poliisi eikä etsivä, vaan vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa. Hänen ansiotaan on, että Nasimin katoamista ylipäätään aletaan tutkia, sillä Inka ei usko, että Nasim olisi vain jatkanut matkaa Lontooseen.

Vaikka sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa päätyy itsekin tutkimaan katoamistapausta ja joutuu hengenvaaraan niin tehdessään, kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa. Paikoin se on luennoiva, kun joku käyttää pitkän puheenvuoron ja selvittää faktatietoja maahanmuuttajista tai joku toinen selvittää kirjeessä, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii ihmiskauppaa käydessään. Mielenkiintoinen kirja kuitenkin kieltämättä on, ajankohtaisempi nyt kuin silloin, kun se julkaistiin. Sitä on helppo lukea ajatellen, että tällaisia asioita todella tapahtuu, juuri näin. Enkä ole sjatuksineni yksin: Ihmisiä_muuttoliikkeessä -sivusto haastatteli Mari Pyytä ja kirjoitti Kadonnut-kirjasta otsikolla "Fiktiota, joka voisi olla faktaa."

           Mari Pyy: Kadonnut, 261 s.
           Kustantaja: Myllylahti 2013

KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 34), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio hälytetään paikalle aamuvarhaisella, kun Karjalohjalta löytyy kuollut nainen vauraan omakotitalon pihalla olevasta uima-altaasta. Se, mikä ensin vaikuttaa liukastumiselta ja kaatumiselta, osoittautuukin tutkimuksissa aivan muuksi, ja Hanna ja muut Lohjan rikospoliisit saavat mutkikkaan rikostapauksen selvitettäväkseen.

Jäätyneet kasvot on Hanna Vainiosta ja poliisikoira Riinasta kertovan sarjan toinen kirja, mutta romaani on sen verran taidolla sommiteltu, etten osannut kaivata ensimmäistä osaa taustalle. Kirja alkaa samaan aikaan verkkaisesti ja vetävästi. Romaani ei toisin sanoen ole mikään hengästyttävä toimintapläjäys, mutta kun kännykkä tärisee kirjan toisessa lauseessa ja Hanna rientää rikospaikalle miesystävänsä mökiltä, tarina tempaa pakostakin mukaansa. 

Rikostarina ja poliisityö etenevät rauhallisesti, mutta tapaukseen liittyy kummallisia yksityiskohtia, ja tahti kiihtyy vähitellen. Jossain vaiheessa olin jo ylpeä hoksottomistani päästessäni syyllisen jäljille, mutta juuri silloin kuviot kiepsahtivat kuperkeikkaa, ja koko tilanne näyttikin ihan toiselta. Tiina Martikainen osaa kieputtaa juonensa kerran jos toisenkin. Lisäksi hän kirjoittaa sujuvasti ja tavalla, jota on miellyttävä lukea.

Usein poliisiromaaneissa tapahtumat ratkeavat sen yhden päähenkilö-komisarion toiminnan ja aivotyön tuloksena, ja lukija saa seurata hänen päänsisäisiä intuitioitaan ja päättelyjään. Tiina Martikainen on siirtänyt sen paljolti ja varsinkin kirjan alkupuolella keskusteluksi yksikön poliisien kesken, ja minulle välittyi arkinen ja samalla raikas kuva rikoksenratkaisukeskusteluista ja tiimityöstä poliisien kesken. Toki mukaan tarvitaan vähän irtiottoa sovituista säännöistä ja Hannan toimintaa yksin ja varomattomasti, muutenhan ei saataisi sankariainesta mukaan.

Jäätyneet kasvot -romaanissa on muutakin kiinnostavaa tiimityötä ja sankariainesta, sillä Hannan ja hänen esimiehensä, rikoskomisario Veijo Kasurisen, lisäksi esillä on Hannan ohjastama Riina. Poliisikoira on tietenkin hurmaava dekkarihahmo eläinystävälle, ja työssään Riinakin joutuu vaarantamaan oman henkensä. Kirjailija kertoo jälkisanoissa tutustuneensa poliisikoirien työhön kirjaa varten, ja kun hänen kotonaan on koiria, nelitassuinen käyttäytyy kirjassa sopivan tyypillisesti. Niin kuin kirjan kissatkin. Rikostarina on fiktiota, mutta Riinan työskentely perustuu osin autenttiseen materiaaliin poliisikoiran työstä. Oikeassa elämässä koiraa ohjaa aina yksi ja sama henkilö. Kirjassa Riinaa ohjaavat muutkin kuin Hanna, ja on hyvä, että kirjailija mainitsee seikasta jälkisanoissaan. Silti mietin, olisiko kirja menettänyt jotain oleellista, jos siitä olisi jätetty pois ne kohtaukset, joissa Riinaa ohjaa joku toinen poliisi.

Tiina Martikaisen dekkari oli mielenkiintoinen ja mukava luettava, Riina teki siitä omaperäisenkin. Mieluusti seuraan Hannan ja Riinan työskentelyä sekä Hannan siviilielämää teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajana toisenkin kerran. Hannan henkilökuvaan toivon lisää syvyyttä, mutta se johtunee siitä, etten ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa Kasvot pinnan alla. Kuten jo edellä sanoin, muuten hyppääminen suoraan kakkososaan ei haitannut. Jatkoa odotellessa pitäisikin kaivaa tuo sarjan alku käsiinsä.

KIRJA on arvostelukappale. Kiitos siitä!

MUUALLA Lukutoukka oli tästä osasta vielä enemmän ihastuksissaan, vaikka piti sarjan aloituksestakin; Ullan mielestä teoksen juoni on punottu älykkäästi.

     Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot, 255 s.
     Kustantaja: Myllylahti 2016

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö

Jos edellisessä lukemassani rikoskirjassa kirjoilla ja kirjastolla oli tärkeä rooli, niin Mansikkatytössä hyöritään taiteen ja antiikin maailmassa, mutta ennen kaikkea siinä vietetään kesää. Kirjan päähenkilö, eläkkeellä oleva historianopettaja Paula Roos, on muuttanut kesäksi Helsingistä meren rantaan Tammisaareen, ja elämä on leppoista ja rauhallista. Tammisaaressa asuu myös Paulan entinen työtoveri, kuvaamataidonopettaja Kaisu Jung, joka työskentelee tilapäisesti taidegalleriassa kaupungissa. Mökkiseurana Paulalla on valkoinen hoitokissa Linda, josta yllättäen tulee yksi avaintekijöistä murhatutkimuksessa.

Sillä rikoskirja Anja Gustafssonin Mansikkatyttö on, "perinteinen dekkari niille, jotka pitävät arvoituksista, nauttivat taiteesta, kesästä ja hyvästä ruoasta", kuten takakansi määrittelee. Verkkoja kokiessaan Paula löytää merestä kuolleena henkilön, johon hän oli hiljattain tutustunut. Tämä osoittautuu murhan uhriksi. Seuraa poliisitutkimus, epäiltyjä on useita. Kaikki heistä olivat läsnä galleristin juhlissa hulppeassa huvilassa. Mahdollisia motiivejakin löytyy, joillakin raha, toisilla mustasukkaisuus, mutta kenellä oli tilaisuus tehdä surmatyö.

Paula Roos kutsuu sukulaisia ja ystäviä mökille, kokkailee heille meren ja oman puutarhan antimista. Mutta hän käy myös Tammisaaren kesäkahviloissa, tapaa uusia ihmisiä Kaisun kanssa, kuulee keskustelunpätkiä, jotka putkahtelevat mieleen uusissa yhteyksissä. Poliisille hän antaa monta vihjettä, mutta Paula Roos on se, joka keksii syyllisen ja paljastaa hänet.

Tässä on kiireetön ja väkivallaton rikoskirja kesäiseen lukuhetkeen. Kovin jännittävä tämä ei ollut, arvasin syyllisen melko varhain, mutta oli kiintoisaa silti lukea, miten kirjassa hänen jäljilleen päästiin ja miten rikos oikein tapahtui. Yksi galleriaan liittyvä sivujuonne jäi jotenkin ilmaan roikkumaan, vaikka siihenkin oli alettu rakentaa jännittävyyttä pitkin matkaa.

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö, 235 s.
Kustantaja: Myllylahti 2009

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Osallistun sillä MarikaOksan aloittamalle dekkariviikolle. Lisäksi kerään uuden kasvin Kirjaherbariooni (mansikka).

Eija Jansson: Petos peilistä katsoo

Dekkariviikkoa on Mari Jungstedtin uusimman jälkeen vietetty kemiläisen Eija Janssonin kirjan Petos peilistä katsoo seurassa. Siinä koko tarina ja sen jännitys tihentyy identtisen kaksosuuden ympärille.

Saila ei ole mielestään saanut elämän valttikortteja. Hän on syntynyt köyhiin oloihin, äiti on vaatimattomalla palkallaan elättänyt itsensä ja tyttärensä, isästä ei ole ollut tietoa. Koko lapsuuden Saila on kulkenut puhtaissa, mutta nukkavieruissa vaatteissa eikä mihinkään parempaan, puhumattakaan ylellisyydestä, ole ollut varaa. Sitten Saila tapaa Ramin ystävänsä häissä, he menevät naimisiin ja saavat pienen suloisen Eveliinan. Rahasta on tiukkaa, mutta vähitellen he saavat hankituksi asunnon, auton. Sitten Saila joutuu työttömäksi, ja hän muuttuu toiseksi.

Sailan äiti sairastuu syöpään ja kertoo tyttärelleen, ettei tämä olekaan ainoa lapsi. Hänellä on identtinen kaksossisko, jonka äiti oli antanut vauvana adoptoitavaksi, koska ei pystynyt yksin huolehtimaan kahdesta pienestä. Äiti tietää toisesta tyttärestään vain, että tämän adoptiovanhemmat olivat kemiläinen tuomari ja hänen vaimonsa.

Sinnikkäällä selvitystyöllä Saila saa selville tuomarin nimen ja pääsee yhteyteen sisarensa Tuulin kanssa, joka myöskään ei ollut tiennyt, että hänellä on sisko. Saila matkustaa kotikaupungistaan Oulusta Kemiin tapaamaan Tuulia. Sailan katkeruus lapsuuden köyhyydestä nostaa päätään ja kateus saa vallan, kun hän näkee, miten hienon ja varakkaan elämän Tuuli on osakseen saanut ja miten rikas tämä on nyt, kun hänen molemmat vanhempansa ovat vasta kuolleet. Sisaren löytymisestä huolimatta kaikki ei ole herttaiselle ja ystävälliselle Tuulillekaan niin mieleistä, kuin hän oli alkuun ajatellut.

Lähtiessään Oulusta Saila jättää taakseen karmean rikoksen, joka paljastuu vasta päivien päästä. Pian tämän jälkeen Kemissä löytyy rikoksen uhriksi joutuneen naisen ruumis merestä. Mitä on siinä välissä tapahtunut? Miten Oulun ja Kemin rikokset liittyvät toisiinsa? Vai liittyvätkö?

Kemissä paljastunutta naisen surmaa selvittää komisario Palosaari, joka lienee esiintynyt aikaisemmissakin Eija Janssonin dekkareissa. Palosaari ja koko Kemin poliisilaitos työskentelee työpaineen alla vajaalla miehityksellä, ja sitten Tarja Anttonen, yksi poliiseista, katoaa. Hänen löytymisellään on kiire, sillä ilmeistä on, että hänen katoamisensa liittyy jotenkin tutkittavana olevaan merestä löytyneen naisen surmaan. 

Petos peilistä katsoo on Eija Janssonin kahdeksas rikosromaani, mutta minulle hän on uusi kirjailijatuttavuus. Tarina vei mukanaan, ja erityisen kierteen sille antoi Sailan ja Tuulin identtisyys. Poliisin lailla lukijakin joutui tämän tästä kysymään, kumpi siskoksista oli kyseessä. Tämä oli sujuvaa ja kevyttä kesäisen dekkariviikon lukemista, vaikka kertoikin varsin ikävistä rikoksista. 

Loppuratkaisu ei osoittautunut ihan sellaseksi kuin olin ajatellut, ja kirjan loppu jätti jotenkin hölmistyneen olon ja sai kyselemään kirjan eri rikosten välistä loogista jatkumoa. Tai ehkä sitä kaarta ei tarvittukaan, juju oli juuri identtisessä kaksosuudessa. Kirja laittoi sopivasti, mutta kevyesti, miettimään, mistä rikollinen mieli saa alkunsa, mikä on geenien ja mikä ympäristön osuutta.


Eija Jansson: Petos peilistä katsoo, 261 s.
Kustantaja: Myllylahti, 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: Eija Janssonin kirja on dekkariviikkoni toinen kirja. Lisäksi osallistun sillä Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen (Kemi / Merilappi United, naisten liiga). 

MUUALLA: Kirjavinkit, Ullan Luetut kirjat

Metropoliitta Panteleimon: Murha näyttämöllä

Koskijärven kirkonkylässä ovat mielet apeina vieläkin, vaikka Valde Mikkisen surmasta on kulunut yli vuosi - tapauksesta kertoi Metropoliitta Panteleimonin edellinen dekkari, Murha kirkonkylässä. Yleiseen alakuloon poliisinrouva Elisabet Urhonen keksii oivan yhteisöterapian: Kylän nuorisoseura Pyrintö ja Marttayhdistys kokoavat voimansa ja harjoittelevat sekä esittävät Jääkärin morsiamen, Sam Sihvon laulunäytelmän.

Sopiva roolimiehitys löytyy kylältä, ja niin harjoitukset kuin esityksetkin menevät hyvin. Koko projekti on tuonut uutta eloa kylälle. Pyrinnön talon sali on täysi viimeisessäkin esityksessä. Näytelmän käsikirjoituksen mukaisesti kahvilan omistajatar, joka on kuullut urhean miehensä kaatumisesta rintamalla, poistuu näyttämöltä pistooli kädessään makuuhuoneeseensa ja pois katsojien silmien edestä. Kuten muinakin esitysiltoina, kuuluu laukaus. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen huuto: "Täällä on verta. Hän on kuollut. Rouva Strand on ampunut itsensä!"

Kaikkien läsnäolijoiden tyrmistykseksi rouva Strand eli tätä roolia esittänyt farmaseutti Milja Sahanen on todellakin kuollut, tehnyt itsemurhan. Lukija ei ole yllättynyt, että tapaus pian todetaan murhaksi, ja siitä alkaa syyllisen etsintä. Mukana on edellisen dekkarin tapaan Koskijärven oma poliisi Aulis Urhonen - sekä epävirallisesti hänen tarmokas ja oivaltava rouvansa - ja rikoskomisario Jyrki Palokoski ja rikospoliisi Sulo Särkkä kaupungin poliisista.

Tapahtumaympäristö on sama kuin Panteleimonin edellisessä rikoskirjassa, verkkainen 50-luvun savolaiskylä. Suuri osa näytelmän roolihenkilöistä on uusia joko kylän asukkaina tai ainakin siinä mielessä, etteivät he esiintyneet edellisessä kirjassa. Jotenkin tapahtumien tahti ei ollut aivan yhtä verkkainen kuin edellisessä, ja vaikka yksi syyllinen löytyi kesken kirjan, se tuntui liian helpolta ratkaisulta, ettei lukijan uskonut siihen. Ei ollut tarkoituskaan, sillä ratkaisu tapahtumiin tulee vasta aivan viime sivuilla. Aika harvoin osaan arvata rikosten tekijöitä, nyt ounastelin oikeaan suuntaan jossain vaiheessa, mutta silti olin yllättynyt rikoksen ratkaisusta ja motiiveista. Romantiikan hippusia löytyy sieltä ja täältä; ihan mielelläni olisin lukenut enemmänkin yhden venäläis-puolalaiset syntyjuuret omaavan henkilön elämäntarinasta, sillä nyt siitä kerrottiin vain viitteenomaisesti.

Pari kertaa kiinnitin huomiota hieman kömpelöön lauserakenteeseen. Kirjan seurassa viihdyin kuitenkin hyvin junamatkalla. Mielenkiintoista oli vilaukset ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran pappilaan ja ortodoksisiin hautajaisiin. 1950-luvun ajankuva välittyy myös:

"Ennen talosta poistumistaan he surkuttelivat Lempiä, jolle jäi muiden töiden lisäksi myös tuvan siivous.
- Ei hätää, meillä on nyt pölyimuri, Lempi naurahti. - Olavi osti pienen painostuksen jälkeen.
- Mikä se semmoinen vekotin on? naiset hämmästelivät. - Syökö se sen pölyn, vai minne se häviää?"

Metropoliitta Panteleimonin kirjojen tapahtumapaikan sijoitin Vieremälle jo aikaisemmin, pääasiassa kirjailijan antaman haastatteun perusteella. Tässä kirjassa lähimmäksi sitä päästään maininnalla, että nimismies asuu rauhaisassa Ylä-Savon kaupungissa. Kuittaan siis pisteen maakuntahaasteeseen Pohjois-Savoon.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Myös Kirjavinkit on julkaissut arvion siitä.

Metropoliitta Panteleimon: Murha näyttämöllä, 213 s.

Kustantaja: Myllylahti 2013

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä

En voinut olla tarttumatta Murha kirkonkylässä -kirjaan nähdessäni sen kirjaston palautettujen hyllyssä: millainen on piispan kirjoittama rikosromaani? 

Vähän aikaisemmin lukemani dekkarit Ei valoa tunnelissa ja Kadotetut tapahtuivat kaupungeissa 2000-luvulla. Poliisit suhasivat vauhdilla kaupunginosasta toiseen, ja rikoksia tehtiin ryppäinä, ennen kuin ensimmäistäkään oli ehditty selvittää. Metropoliitan rikosromaanissa ollaan sen sijaan sodanjälkeisessä maaseutukylässä, jossa yhdessä murhamysteerissä riittää tutkimista ja jossa ihmiset tuntevat toisensa ja poliisit ehtivät kävellä kylän yhdeltä laidalta toiselle.

Pohjois-savolaisen kylän 1950-luvun verkkainen rauha järkkyy, kun kuivuneen koskenuoman pohjalta löytyy ruumis. Ensin näyttää siltä, että Valde Mikkinen on juovuspäissään pudonnut sillalta, mutta pian alkaakin vaikuttaa, että joku auttoi Valden pois päiviltä. Rikosta ratkaisemassa ovat maalaispoliisi Urhonen ja rikoskomisario Palokoski kaupungista, eikä poliisinrouva Elisabet Urhosella ole selvitystyössä ihan vähäinen rooli hänelläkään. Rikostutkinnan myötä lukija pääsee kurkistamaan kylän ihmissuhdeverkostoon. Valde on Karjalan evakkoja, naisten miehenä tunnettu, ja yhdeksi näkökulmaksi nousee kylän kanta-asukkaiden tulijoihin kohdistama vieroksunta.

Piispan kirja on ihan mukavan leppoisa välipala, ei liian jännittävä eikä liian koukuttava (!), mutta tarpeeksi kiinnostava ja arvoituksellinen tällaiselle perinteisten dekkareiden ja historiallisten romaanien ystävälle. Kustantaja luokittelee kirjan takakannessa  nostalgiseksi rikosromaaniksi. 

Metropoliitta Panteleimon on keväällä julkaissut toisen dekkarinsa, Murha näyttämöllä, mutta sitä en ole vielä lukenut. Se jääkin hänen viimeiseksi piispana julkaisemaksi rikosromaanikseen, sillä hän on juuri kesäkuun alussa jäänyt eläkkeelle tehtävästään.

Murha kirkonkylässä tapahtuu kuvitteellisessa Koskenkylässä. Kirjailija on kuitenkin kertonut haastattelussaan Iisalmen Sanomissa, että kirjan maisemana on Salahmin kylä Vieremällä Pohjois-Savossa. Niinpä osallistun tällä Suomen maakuntien valloitukseen lukuhaasteessa.

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä, 214 s.
Kustantaja: Myllylahti 2011

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.