Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Tälle syksylle saatiin suomeksi uusi tanskalainen poliisiromaani, Katrine Engbergin Krokotiilinvartija, joka on kirjoittajansa esikoisdekkari ja aloittaa sarjan. Siinä päähenkilöinä on rikostutkijapari Jeppe Kørner ja Anette Werner, jotka työskentelevät Kööpenhaminan poliisin murhaosastossa.

Krokotiilinvartijan tapahtumat alkavat, kun vanhempi mies laskeutuu pienkerrostalonsa alakertaan ja huomaa siellä olevan asunnon oven raollaan. Hän astuu asunnon eteiseen ja huhuilee asukkaille, kahdelle nuorelle naiselle, jotka ovat siinä vuokralaisina. Mies kompastuu johonkin, kaatuu lattialle ja saa sydänkohtauksen huomatessaan makaavansa asunnon toisen asukkaan ruumiin päällä.

Poliisi ja tekniset tutkijat saapuvat paikalle, ja heitä odottaa uskomattoman kauhistuttava näky. Vaikka murhasta on jälkiä ympäri asuntoa, mitään selliasta ei sieltä löydy, josta saisi sormenjäljet tai DNA:n. Asialla on ollut ammattilainen, joka on suunnitellut ja suorittanut tekonsa huolellisesti. Mutta kuka haluaisi surmata nuoren, kauniin ja herttaisen, vain parinkymmenen ikäisen Julie Stenderin? Talon yläkerrassa asuva omistaja ja Julien vuokraemäntä on eläkepäivinään alkanut kirjoittaa rikosromaania, jossa surmataan nuori tyttö. Hän on jakanut romaanista kaksi jaksoa online-kirjoittajaryhmän kanssa, siihen kuuluu hänen lisäkseen kaksi muuta kirjoittajaa.

"Meillä on tässä nelisenkymmentä sivua pitkä luonnos rikoksesta, joka vastaa yksityiskohtia myöten Julie Stenderin murhaa. Joka siis tapahtui eilen." 

"Nyt ei kuitenkaan ole kiinnostavinta niinkään se, kuka on kirjoittanut tekstin, vaan kuka on lukenut sen."

Krokotiilinvartijassa käsikirjoituksen juoni toistuu elävässä elämässä tehdyssä rikoksessa. Tämä tuo mieleen ainakin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène, jossa sarjamurhaaja kopioi teoissaan eri rikoskirjojen juonia ja toimintatapoja. Myös Max Seeckin uusimmassa kirjassa Uskollinen lukija (jota en ole lukenut) murha ilmeisesti on ensin kuvattu jossain kirjan hahmon kirjoittamassa teoksessa.  

Mutta takaisin Krokotiilinvartijaan. Toinenkin henkilö pääsee hengestään varsin dramaattisesti, ja poliisi on ymmällään sen suhteen, kuka voi olla tekijä ja mikä on motiivi tekojen takana. Kirjan rikospoliisit Kørner ja Werner kollegoineen tekevät tarkkaa työtä kuulustellessaan lukuisia ihmisiä ja kerätessään tutkimusaineistoa, mutta heillä ei ole pitkään aavistustakaan, kuka voi olla rikosten takana. Tässä kohtaa kirjan jännite hieman lässähtää, eikä sitä pelasta Jeppe Kørnerin siviilipuolen sekoilut, mutta loppua kohden kerronnan intensiteetti kasvaa jälleen, vaikka on jo selvää, kuka on syyllinen. Usean henkilön, myös uhrin Julie Stenderin, menneisyydestä paljastuu salattuja asioita, jotka liittävät hahmoja toisiinsa. Syyllinen on kuitenkin kadonnut, ja poliisit pelkäävät, että murhia tulee lisää. Etsintöjen ja psykologisten motiivien ruotimisen myötä kirjan juonikuvio pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.

Katrine Engberg on kirjoittanut ihan kelpo dekkarin, jonka seurassa viihdyin tovin ja toisen. Mitään varsin yllättävää siinä ei ollut, ja kliseinenkin se on. Pohjoismaisten dekkareiden perinteitä noudattaen päähenkilöparista toinen, Anette, on onnellisessa aviossa ja täynnä energiaa ja toinen, Jeppe, on juuri palannut töihin sairaslomalta kärsittyään hermoromahduksen avioeron jälkeen. Kirjailija itsekin tiedostaa kliseisyytensä, sillä Jeppe toteaa kirjan alussa: "Sitten ainakin näyttäisi poliisilta. Avioeron jyräämältä kytältä elämänkriisissä, ihan kuin kirjoissa. Klassinen juttu." Jeppe on kuitenkin sympaattinen ja inhimillinen hahmo, ja parityö Anetten kanssa toimii, vaikka heillä onkin erimielisyytensä. He sanailevat keskenään monien yhteisten työvuosien tuoman tuttuuden hengessä ja ovat oppineet sietämään toisissaan ärsyttäviä piirteitä.

Sen verran kiinnostava tämä tanskalaisdekkari on, että luulenpa lukevani seuraavankin osan, kun se suomeksi käännetään.

          Katrine Engberg: Krokotiilinvartija, 398 s.
          Kustantaja: Otava 2019
          Tanskankielinen alkuteos: Krokodillevogteren, 2016
          Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
          Kansi: Venla Koski

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
Lokakuussa Kuukauden kieli on tanska.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

"Ehkä joku sanoisi, että kaikki on sattumaa, enkä minä voisi väittää vastaan. Mutta yhtä hyvin voin ajatella veli Paulin sanoja ja uskoa, että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset."

Suomalainen klassisten kielten opettaja lähtee muutamaksi viikoksi luostariin Etelä-Ranskaan, Pyreneiden vuoristoon. Hän on kiinnostunut Pyhästä Adèlesta, nuoresta naisesta, joka julistettiin pyhimykseksi 1100-luvulla. Adèle oli vain parinkymmenen ikäinen, kun hän putosi korkealta jyrkänteeltä. Kolme paimenta näki sen, ja kun he katsoivat jyrkänteen reunalta alas, heidät yllätti täysin se, mitä he näkivät: murskautuneen naisen ruumiin sijaan alhaalla maassa oli vahingoittumaton nuori nainen, joka rukoili polvillaan Kristusta.

Ihmepelastumisen jälkeen Adèle eli parikymmentä vuotta, kunnes menehtyi tulipalossa. Hänen viitastaan säilyi kappale, samoin pieni pala hiiltynyttä luuta. Niitä säilytettiin puurasiassa, ja moni sitä koskettanut parantui tai kohtasi muun ihmeen elämässään. Kaiken tapahtuneen takia paavi julisti Adèlen pyhimykseksi. Lähelle jyrkännettä, jolta hän oli pudonnut, rakennettiin hänen nimeään kantava luostari paikallisen ruhtinattaren lahjoittamalle maalle.

Mies, latinan osaaja, kuulee Adélesta eräältä ystävältään, joka on käynyt luostarissa ja kokenut siellä ihmeen. Mies päättää lähteä Pyreneille ja etsiä siellä selitystä ihmeeseen, tutkia Adèlen kysymystä. Omassa elämässään hän on hukassa. Avioliitto ei ole enää pitkään ollut sitä, mitä se joskus oli, ja vaimo on lähtenyt työhön Edinburghin yliopistoon. Aikuinen poika on muuttanut omilleen, ja isä on jatkuvasti huolissaan hänestä, pelkää hänen masentuvan.

Pyhän Adèlen luostarissa mies tutkii arkistoja ja etsii todisteita Adèlen ihmeestä. Tapahtuiko se, mitä todisteita siitä on, mitä ovat ne vuosisatojen ajan tapahtuneet ihmeet, joiden on sanottu tapahtuneen Adèlen pyhiinjäännösten vaikutuksesta? Luostarissa asuessaan mies osallistuu luostarin elämään, aterioihin ja hetkipalveluksiin ja käy luostariveljien kanssa keskusteluja Adèlen kysymyksestä. Siihen pureutuessaan hänen omatkin asiansa nousevat mielen päälle, lapsuuskoti ja sairastava äiti sekä suhde vaimoon ja poikaan.

"On hiljaista. Silloin tällöin taivaalle ilmestyy musta varjo, kuin ilman halki liehuva lippu. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeelle. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut?"

Joel Haahtelan Adèlen kysymys on pienoisromaani, joka on kaunis ja surumielinen, ja jossa on monta tasoa yhtä aikaa. On taso, jolla tutkija etsii faktoja pikkutarkan tekstianalyysin keinoin selvittääkseen, mitä jyrkänteellä oikein tapahtui vuosisatoja sitten, ja paikoin dokumentit ovat ikään kuin oikeusprosessista, jossa kuullaan todistajia ja heidän kertomansa on merkitty muistiin. On hengellinen taso, jolla luostariveljien uskonnollinen elämä ja hengellisyys puhuttelevat tutkijaa, ja hän joutuu itse pohtimaan uskon ja tiedon välistä rajapintaa - ovatko ihmeet mahdollisia, löytyykö niille luonnontieteellinen selitys, mikä rooli Jumalalla on kaikessa? Ja on psykologinen taso, jolla mies kohtaa omat pelkonsa ja ahdistuksensa, joiden kanssa hän on elänyt lapsesta asti.

Tykästyin Adèlen kysymykseen kovasti. Miellyin Haahtelan kirjoitustyyliin, soljuvaan kieleen ja mietittyihin lauseisiin, rauhalliseen tempoon, syvällisyyteen. Olen aikaisemmin lukenut Haahtelalta romaanin Elena, se oli kauan ennen blogiaikaa, ja muistan, että se viehätti - ja että en ymmärtänyt kaikkea. Nyt koin Adèlen kysymyksen paikoittaisen mystisyyden kiehtovana.

                  Joel Haahtela: Adèlen kysymys, 188 s.
                  Kustantaja: Otava 2019
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Tuijata. Yle Areenassa Haahtela kertoo kirjan synnystä.

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 36. Kirjassa ollaan yksin, 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lempiväri", sillä kannen sinisen sävyt ovat lempiväriäni.

Rikos Hauholla: Vaara vierailee kylässä

Päätän dekkariviikon leppoisalla pehmodekkarilla, joka sopii ajankohtaankin mainiosti. Hanne Dahlin esikoiskirjan Vaara vierailee kylässä tapahtumat alkavat nimittäin kesäkuun kolmannella viikolla, jolloin Hauhon kirkonkylässä valmistellaan juhannusjuhlia.

Sisätautien osastonlääkäri Mauri Yli-Viranko elelee Helsingin Töölössä kaksin kissansa Saimin kanssa vaimon jätettyä hänet jo vuosia sitten ja ainoan pojan työskennellessä matkailualalla Espanjassa. Mies tekee liikaa töitä, uupuu ja saa työpaikallaan sydänkohtauksen. Kollega määrää pari kuukautta sairauslomaa.

Yli-Viranko päättää vuokrata mökin 150 kilometrin säteellä Helsingistä, ja löytää netistä Hämeessä Hauholla sijaitsevan Hellevin Hovin, jolla on kirkonkylässä ravintola- ja majoituspalveluja ja parin kilometrin päässä muutama mökki Pyhäjärven rannalla. Niistä yhteen tohtori muuttaa Saiminsa kanssa toipumaan maaseudun rauhassa.

Rauhasta ei kuitenkaan ole tietoakaan. Tohtori törmää sattumoisin vanhaan tuttuun, sekatyömies Hugo Haapioon, joka aikoinaan on kiristänyt häntä erään nuoruuden hairahduksen takia. Tuo juopotteleva ja väkivaltainen mies on jo pitkään asunut Hauholla perheensä kanssa ja näkee tilaisuuden paikkailla raha-asioitaan tunnistaessaan tohtori Yli-Virangon. Ellei tämä maksaisi, Haapio soittaisi toimittajalle, ja koko vanha juttu olisi kaikkien luettavissa lööpeistä. Myös Haapion kaveri Tauno vihitään kiristyksen salaisuuteen.

Pienellä paikkakunnalla on pienet piirit. Mauri Yli-Viranko tutustuu koko Haapion perheeseen, sillä vaimo ja tytär ovat työssä Hellevin Hovissa ja kymmenvuotias poika kalastelee tohtorin rannan tuntumassa ja viettää aikaa naapurissa asuvan eläinlääkäri-Kaarinan ja tämän koiran kanssa. Kun Haapio sitten löydetään kuolleena kotoaan ja vähän myöhemmin Tauno auton yliajamana maantien ojasta, Yli-Virankoa epäillään näiden aiheuttamisesta, onhan hänellä vahva motiivi päästä eroon miehistä. Epäilyt raukeavat pian, ja lääkärimme päätyy poliisin luottomieheksi auttamaan tätä Haapion kuoleman arvoituksen ja muutaman muun törkeän rikoksen selvittelyssä.

Vaara vierailee kylässä on poliisiromaani, mutta Kanta-Hämeen rikospoliisin Pirkka Juutilaisella on kirjassa väritön rooli. Arvoitusdekkarille tyypillinen ajatustyö ja vaihtoehtojen punninta tapahtuu toipumislomalla olevan Yli-Virangon päässä. Omienkin sanojensa mukaan häneltä löytyy sisätautilääkäriltä vaadittavaa pohdinta- ja päättelykykyä. Rikosten selviämiseen vaikuttaa suuresti myös Haapion lasten aistihavainnot: Ilonalla on paljastava hajumuisto kotoaan hänen löydettyään isänsä kuolleena lattialta ja Vertti muistaa selvästi näkemänsä auton äänen. Ilonan seikkailut kirjan lopussa kyllä ovat melkoisen epäuskottavia.

Hanne Dahl on Anne Syrjän kirjailijanimi. Hänen cozy mystery -tyylinen dekkarinsa on letkeää ja helppoa kesälukemista, jonka parissa kuluu mukavasti tovi ja toinen. Kirjailija kirjoittaa sujuvasti, joskin minua ärsytti alussa melko lailla runsas pilkkujen käyttö. Sen sijaan Hellevin Hovin emännän hauholaismurre oli mukavaa luettavaa. Tunnistin siitä joitain kaikuja sukulaisten käyttämästä murteesta, he ovat kotoisin Hauhon lähialueilta. Ylipäätään kirjan vahva paikallisuus oli sille plussaa.

En malta olla sanomatta muutamaa sanaa kannesta. Järvenrantamaisema on oikein passeli kansi tälle kirjalle, mutta miksi ihmeessä siihen on laitettu mies lääkärintakissa,  stetoskooppi taskusta roikkuen? Mauri Yli-Viranko kirjoittautui rantamökkiinsä kirjailijana, koska peitteli lääkärin ammattiaan pitkään. Missään nimessä hän ei viuhtonut pihallaan lääkärin varusteissa, hänhän oli lomalla ja jättänyt työasiat Helsinkiin.

                  Hanne Dahl: Vaara vierailee kylässä, 237 s.
                  Kustantaja: Mediapinta 2013
                  Ulkoasu: R. Penttinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Kirjailijan haastattelu Keski-Hämeessä kirjan ilmestyttyä 2013.
Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Hauho, Hämeenlinna, Aulangon näkötorni, Linnatuuli kolmostiellä), 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Puu", sillä kannessa on sekä kasvavia puita että laiturin rakennusaineena puu.

Tällä kirjalla päätän osaltani Dekkariviikon. Kiitos Lukeva peikko -blogille sen luotsaamisesta. Luin kuusi dekkaria, joita luonnehdin yhdellä lauseella:

Arnaldur Indriðason: Saksalainen talo
Vuonna 1941 Reykjavikissa murhataan teloitustyyliin kauppamatkustaja, ja teosta epäillään islantilaisten lisäksi liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita tai saksalaisia.

Tomas Gads: Pirulainen
Palkittu yritysjohtaja löydetään merestä kuolleena, ja psykologisessa dekkarissa  tapausta tutkii uusi, taiten koottu ja vasta ryhmäytyvä Ryhmä Halme.

Tiina Martikainen: Surmanpolku
Lenkkipolulta löytyy paikkakuntalainen puukko rintaan iskettynä, ja tuoreeltaan paikalle hälytetään Lohjan poliisista Hanna Vainio ja hänen ohjastamansa poliisikoira Riina.

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
Vauhdikas kirja tutustuttaa ylikonstaapeli Antti Hautalehtoon, joka soluttautuu  kansainväliseen rikollisliigaan peitetoimintatehtävässä.

Christian Rönnbacka: Julma
Vetävässä jatko-osassa Antti Hautalehto joutuu tutkinnanjohtajaksi Porvoossa, missä pedofiili sieppaa pikkutyttöjä öiseen aikaan heidän kodeistaan.

Hanne Dahl: Vaara vierailee kylässä
Leppoisa ja kesäinen murhamysteeri Hämeestä, jossa poliisia auttaa lomakylässä sydänkohtauksesta toipuva lääkäri.

Rikos Porvoossa: Julma

Christian Rönnbacka onnistui esikoisdekkarillaan koukuttamaan minut kirjasarjaansa ja  ylikonstaapeli Antti Hautalehdon vauhdikkaaseen seuraan. Ei auttanut muu kuin jatkaa seuraavaan teokseen. Siispä esittelyvuorossa on Julma.

Operaatio Troijalaisen jälkeen ylikonstaapeli Antti Hautalehto on toipunut haavoittumisestaan ja palaa sairauslomalta Porvoon poliisilaitokselle töihin. Tilanne työpaikalla on muuttunut: esimies on saanut infarktin, ja hänelle tarvitaan sijainen. Kolmesta ehdokkaasta valinta osuu Anttiin, josta tulee tutkinnanjohtaja uuteen kinkkiseen tapaukseen. Muut työtoverit suhtautuvat Antin valintaan mukavasti, mutta toinen valitsematta jätetyistä kantaa kaunaa, ja Antti joutuu esimiehenä miettimään ratkaisun hankalaan tilanteeseen.

Jos oli Operaatio Troijalainen jännittävä ja vauhdikas, oli Julma sitä vielä enemmän. Loppuvaiheessa en voinut keskeyttää äänikirjaa, vaan piti kuunnella pikkutunneille, jotta saisin tietää, miten tytön käy. Sillä tyttöjä tässä kirjassa on eikä heille tapahdu mukavia asioita, jos kohta lukija säästetään tarkemmilta kuvauksilta. Kaikki alkaa siitä, kun eräs äiti huomaa pikkutyttönsä alushousujen hävinneen pyykkinarulta yön aikana. Sitten häviää tyttökin, omasta kodistaan, noin vain iltahämärissä, kun vanhemmat ovat pois kotoa, eikä sieppauksesta jää mitään jälkiä. Parin päivän kuluttua tyttö palautetaan kotinsa lähistölle elossa, mutta traumatisoituneena. Sitten siepataan toinen pikkutyttö, hänkin kodistaan öiseen aikaan.

Tyttöjen sieppauksen tutkiminen ei ole se vauhdikas osa kirjaa. Asialla on ammattilainen, hän ei jätä minkäänlaisia jälkiä sieppauspaikoille. Poliisilla on paineita: porvoolaiset vanhemmat pelkäävät lastensa puolesta, tapaukset saavat laajaa mediajulkisuutta ja ministeri painostaa tuloksiin. Vähitellen alkaa kuitenkin palapelin palasia kerääntyä, niistä kauimmaisia lähetetään pari poliisia etsimään Australiasta asti.

Samanaikaisesti sieppausten kanssa Operaatio Troijalaisesta sydämistynyt rikollisliigan pomo on lähettänyt palkkamurhaajat Antin perään, joten hänen henkeään uhkaavat niin he kuin pikkutyttöjen sieppaajakin. Kun näyttää jo siltä, että Hautalehdon päivät ovat luetut, hänet pelastaa hyvä ystävä, Porvoossa pankkia johtava Lars. 

Julma tarjoilee kiihkeää takaa-ajoa maalla ja merellä, mutta vaarojen lomassa poliisit keventävät varsin karskilla ja hauskalla (ja paikoin äijämäisellä) huumorilla. Rönnbacka virittää ilmaan myös ripauksen romantiikkaa, jolle saattaisi olla jatkoakin luvassa. Siispä seuraavaan kirjaan, kunhan nyt ensin hengitys tasoittuu sopivaksi.

Antti Hautalehto #1: Operaatio Troijalainen
Antti Hautalehto #2: Julma

          Christian Rönnbacka: Julma, äänikirja
          Kustantaja: Bazar 2013 (painettu kirja 2013)
          Lukija: Ville Tiihonen, 9 t 48 min
          Kansi: Jussi Jääskeläinen

Äänikirja on oma ostos Elisa-kirjasta.
MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kirjan vuoksi, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Nenä kirjassa

Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Ovi" (kannessa talon ovi on siirretty paikaltaan nojaamaan seinään).

Rikos Helsingissä: Operaatio Troijalainen

Dekkariviikon rikospaikkakunnista on vuorossa Helsinki, ja sinne sijoittuvista dekkareista on lukijalla runsaudenpulaa. Nyt kuuntelin äänikirjan, jonka kannen kuvassa koreilee kyllä pääkaupunkimme, mutta jossa rikoksia ratkotaan myös sen lähiseuduilla.

Christian Rönnbacka esittelee esikoiskirjassaan Operaatio Troijalainen Antti Hautalehdon, jonka läksiäisiä vietetaan Tikkurilassa Keskusrikospoliisin virastorakennuksen saunatiloissa. Antti on hakenut ja saanut vakinaisen viran Porvoon poliisilaitokselta teknisessä tutkinnassa, ja työkaverit ja koti Helsingissä saavat jäädä. Takana on ero parisuhteesta, ja toukokuun viimeisenä päivänä nelikymppinen konstaapeli muuttaa yksin Sipooseen rintamamiestaloon.

Konstaapeli Hautalehto on varsin puoleensavetävä tapaus naisten silmissä, ja käy niin, että hän myöhemmin päätyy lähempään tuttavuuteen ensimmäisen Porvoon asiakkaansa kanssa. Nuori tanssinopettaja tulee poliisilaitoksen tiskin taakse ilmoittamaan stalkkauksesta ja uhkailusta, joka liittyy erääseen menneeseen tapahtumaan.

Porvoon rikokset saavat kuitenkin pian jäädä rauhaan Antti Hautalehdolta, sillä Keskusrikospoliisi tarjoaa hänelle tilaisuutta peitetoimintatehtävään, jollaisiin hän oli aikaisemmin saanut erikoiskoulutuksen. Suomen poliisi on jo jonkin aikaa seurannut erään kansainvälisen, järjestäytyneen rikollisliigan aikeita tuoda Suomeen suuri huume-erä. Rikollisjärjestön piti löytää Suomesta joku luotettava kätkö ja kätkijä. Hautalehto oli ollut Ruotsissa työssä ja osasi kielen sekä harrasti retkeilyä maastossa, joten hän oli oivallinen valinta soluttautumaan liigaan.

Operaatio Troijalainen on melkoisen vauhdikas äänikirja kuunneltavaksi, siinä ei jahkailla, vaan tartutaan toimeen. Peitetoiminta vie Antin keskelle huumeitten salakuljetusta ja Espoon Nuuksion ja Sipoon metsiä. Seuraa poliisin väijytyksiä, tuliaseitten käyttöä, ja Antti itse haavoittuu vakavasti. Kiperän paikan keskellä lukija seuraa tapahtumia henkeään pidätellen, mutta levollisena Antin puolesta - onhan kirjailija kirjoittanut sarjaan jo viisi jatko-osaa (ja kuudes julkaistaan syyskuussa 2019), joten Antin on pakko selviytyä hengissä!

Christian Rönnbacka taitaa vetävän kirjoittamisen taidon. Hän on itse entinen poliisi ja nykyinen vakuutusetsivä, joten poliisin työ on hänelle tuttua, mutta mikään dokumenttiromaani Operaatio Troijalainen ei ole, vaan äksöniä alusta loppuun. Rikolliset syyllistyvät julmuuksiin, mutta niiden yksityiskohtia ei leväytetä lukijan silmille tai korville. Melkein parasta Rönnbackan kirjassa on Antti Hautalehdon humoristinen sanailu - ja tietenkin hänen sympaattinen persoonansa. Hän kulkee polkupyörällä ja harrastaa paljasjalkajuoksua, ja Rönnbackan esittelystä luin, että kirjailijalla ja kirjan sankarilla on sama harrastus. Tämän sarjan parissa oli jatkettava saman tien, ja huomenna blogiin on tulossa seuraava osa.

          Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen, äänikirja
          Kustantaja: Bazar 2013 (painettu kirja 2012)
          Lukija: Jukka Peltola, 9 t 25 min
          Kansi: Jussi Jääskeläinen

ÄÄNIKIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. 
MUUALLA: Kirjavinkit ("todella hyvä, vauhdikas ja jännittävä dekkari"), Kirsin kirjanurkka ("Kirjaa ei siis malttanut laskea käsistään"), Lukijan kirjahylly ("todella positiivinen yllätys"), Oksan hyllyltä ("leppoisaa luettavaa [...] parhaimmillaan kauniina hellepäivänä").

Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon.

Rikos Turussa: Pirulainen

Tomas Gadsin poliisiromaani Pirulainen on varsin pirullinen kirja. Kaikki alkaa siitä, kun polttariseurue löytää merikropan Turun saaristosta Nötön edustalta. Se on lionnut lämpimässä vedessä pitkään, eikä tunnistaminen onnistu heti. Hampaista vainajaksi todennetaan Alvar Wilenius, joka oli ilmoitettu kadonneeksi muutamaa viikkoa aikaisemmin. Hän oli bioteknologian alalla toimivan Finsta-konsernin omistaja ja toimitusjohtaja, monimiljonääri, pioneeri alallaan ja palkittu vuoden vientiyrittäjänä.

Tapausta alkaa tutkia komisario Halme ja vasta perustettu Lounais-Suomen poliisin erikoistiimi. Halme on itse valinnut ryhmänsä henkilöt heidän erikoisosaamisensa sekä yhteistyökykynsä perusteella. Ryhmä Halmeen tehtävänä on tutkia outoja piirteitä sisältäviä, haastavia ja vakavia juttuja. Komisario Halme on aikaisemmin opiskellut ja tehnyt uraa ulkomailla, mutta palannut Suomeen ollakseen lähempänä iäkästä äitiään, vaikka jokin vetää häntä yhä käymään New Yorkissa tämän tästä. Tiiminsä hän on koonnut ajatuksella ja tarkoituksella.

"Siltä istumalta hän oli alkanut kasata porukkansa kokoonpanoa miettimällä, minkälaista osaamista tarvittaisiin, jotta tiimi olisi mahdollisimman monipuolinen suhteessa laitoksen ulkopuoliseen maailmaan, jossa rikokset enimmäkseen tehtiin. Mietittyään osaamiset hän alkoi miettiä henkilöitä."

"Vanhat ja uudet tiimin jäsenet katselivat toisiaan. Ei voinut ainakaan väittää, että vanhat sen kummemmin kuin uudetkaan olisivat olleet keskenään samanlaisia. Siinä Halmeen suunnitelma näytti toimivan: pitkän linjan psykologi, pörssiyhtiön ammatinvaihtaja, itäsuomalainen rajapoliisi ja digitaalinen ihmepoika. Se riski, että ryhmä syyllistyisi ryhmäajatteluun, katsoisi asioita liian kapeasti tai olisi liian yksimielinen, oli minimoitu."

Pirulaisessa on eniten esillä rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, vähän aikaa sitten miehensä auto-onnettomuudessa menettänyt leski ja alakouluikäisen Lindan äiti. Entisessä elämässään hän oli ollut talousalan huippujohtaja, joka sitten yllättäen oli vaihtanut ammattia ja lähtenyt poliisikouluun. Ann-Marin osaaminen yritysmaailmassa on paikallaan, kun Ryhmä Halme tutkii tunnetun vientiyrityksen johtajan kuolemaa. Siviilissä Ann-Mari taiteilee yksinhuoltajuuden ja vaativan työn välissä, ja öisin hän on alkanut miehensä kuoleman jälkeen pelata nettipelejä.

Kun selviää, ettei Alvar Wileniuksen kuolema ollut luonnollinen, Ryhmä Halme alkaa etsiä syyllisiä ja miettiä motiiveja. Finsta-konsenin asiat ja henkilökunta joutuvat tarkkaan tutkintaan, samoin kuolleen miehen leski Kristiina Wilenius, tunnettu biologi. Kaikki ei ole siltä, miltä se ulospäin näyttää, vaan Ryhmä kohtaa paljon vaiettua pelkoa ja salailua.

Jokaisella Ryhmä Halmeen jäsenellä on tilaisuus tuoda osaamisensa tutkintaan. Rikosylitutkija Markus Mehtonen on psykologi, joka liikkuu seurapiireissä kuin kotonaan. Nuori poliisikokelas Niklas Lindholm on it-alan diplomi-insinööri ja pelienkehittäjä, joka tekee väistöskirjaa viihdepeleistä ja niiden vaikutuksista. Hänelä on kyky ajatella toisin, "out of the box". Tiiminsä viimeisen vahvistuksen Halme käy hakemassa Lappeenrannasta, ja vastentahtoisesti ylikonstaapeli Sergei Petrov muuttaa Karjalasta Turkuun. Sergei on syntynyt Petroskoissa, mutta poikana adoptoitu Suomeen, ja Halme vaikuttuu hänen havainto- ja ajattelukyvystään sekä taidosta tehdä päätöksiä ja toimia nopeasti.

"Rikostutkijalta vaadittiin pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta. Toisilla sitä oli enemmän ja toisillä vähemmän. Tiimissä tarvittiin sekä hinkua että hermoa, kykyä kestää keskeneräisyyttä ja omista ideoista luopumista. Wileniuksen tapaus oli haaste. Siinä katsottaisiin, miten porukka saataisiin samalle sivulle jääkiekkojoukkueen apuvalmentaja Teppo Nummista mukaillen."

Pirulainen on taitava ja koukuttava dekkari. Siitä tekee erilaisen sen psykologinen näkemys ja koko ryhmän nostaminen rikostutkinnan keskiöön. Tapahtumien edetessä tiimi alkaa hitsautua yhteen, vaikka kaiken selvittyä Halmeella onkin aihetta moittia ryhmäänsä liiasta sooloilusta ensimmäisessä tapauksessaan. Rikoksen ja rikollis(t)en sisäiseen maailmaan ja ihmissuhteisiin kaivautuminen paljastaa mielen synkimpiä puolia, ja mukana on pirullista henkistä väkivaltaa, josta kerrotaan terapeutille. Välillä kirja päästää rikoksen suunnittelun näkyviin, välillä taas ollaan terapeutin vastaanotolla. Näissä monissa äänissä menin jossain vaiheessa ymmälleni, ja vaikka lopussa kaikki selviää, moniäänisyyttä (ja samalla hienoista sekavuutta) olisi mielestäni voinut karsia.

Psykologisen otteen ja työryhmän kehityksen ymmärtää, kun tietää, että kirjailijanimen Tomas Gads taakse kätkeytyy sosiaalipsykologikaksikko Kaisa Nummela ja Satu Roos. Kustantajan sivulle on merkitty "SARJA - Ryhmä Halme 1", joten lisää turkulaisia rikostutkimuksia on luvassa. Onko sarjan kaikissa osissa Ann-Mari eniten esillä vai saako seuraavaksi vuoron joku muu tiimin jäsenistä? He jäivät nyt vähän vieraammiksi, mutta jään kiinnostuneena odottamaan, miten lopun kirjaimellisesti jäätävä tilanne ratkeaa.

            Tomas Gads: Pirulainen, 333 s.
            Kustantaja: Bazar 2019
            Kansi: Sanna-Reeta Meilahti


KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Amman lukuhetki, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta. Ylen radio-ohjelmassa 25.5.19 kirjailijakaksikko kertoo kirjansa luomisesta.

Osallistun kirjalla kirjabloggareitten Dekkariviikkoon.

Helmet-haasteessa kirja käy kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Turku), 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua (kuten aina, kun kaksi kirjailijaa keksii yhteisen kirjailijanimen, ja tähän nimeen on otettu mukaan psykologia ja luonnontieteet, kuten Ylen ohjelma paljastaa).
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Mies".

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Lukeminen kannattaa. Rikoskirjoista(kin) voi oppia kaikenlaista. Kuten että Islanti itsenäistyi vasta vuonna 1944, maailmansodan vielä riehuessa. Sitä en tiennyt. Että sitä ennen se oli ollut osa Tanskaa. En tiennyt. Ja että se side katkesi sodan aikana, kun Saksa miehitti Tanskan ja liittoutuneet Islannin, ensin maahan saapui sotilaita Iso-Britanniasta ja sitten Yhdysvalloista. En tiennyt. 

Arnaldur Indriðasonin romaani Varjojen kujat  sijoituu kirjailijan kotikaupunkiin Reykjavikiin kuten ilmeisesti hänen muutkin dekkarinsa. Varjojen kujat ei kuitenkaan ole osa suosittua Erlendur-sarjaa, vaan alkaa uuden sarjan, jossa rikoksia tutkiva kaksikko toimii toisen maailman sodan aikaan. Toisena aikatasona on nykyaika, 2010-luku.

Nykyajassa erään iäkkään miehen naapuri soittaa poliisiasemalle ja ilmoittaa huolestuneensa, koska ei ole huomannut naapurinsa liikkuneen kotoaan minnekään moneen päivään. Poliisi saapuu paikalle ja toteaa miehen kuolleeksi. Kuolema vaikuttaa luonnolliselta, onhan mies jo yli 90-vuotias, kunnes ruumiinavaus paljastaa jotain muuta. Miehen nimi on Thorson. Eläkkeellä oleva poliisi Konráð kuulee tapauksesta ja alkaa tutkia sitä auttaakseen entistä kollegaansa Martaa, joka kamppailee poliisin henkilöstöpulan kanssa.

Vuonna 1944 Reykjavikin Kansallisteatterin takaa löytyy tytön ruumis. On mahdollista, että joku amerikkalainen sotilas on sotkeutunut tapaukseen, joten islantilaista rikospoliisi Flóventia avustaa Yhdysvaltain armeijan sotilaspoliisi Thorson. Hän on lännenislantilainen, Islannista Kanadaan muuttaneiden vanhempien poika, joka puhuu islantia sujuvasti. Yhdessä miehet jututtavat tytön löytäneitä, hänen sukulaisiaan ja työtovereitaan. Käy ilmi, että surmattu tyttö, Rósamunda, oli raiskattu jokin aika sitten. Hän itse syytti siitä piilokansaa, islantilaisten kansantarujen kivien ja kallioiden sisällä asuvia ja kauniita ihmisen näköisiä olentoja.

- Kukaan ei tiedä varmuudella mitä tytölle tapahtui, Flóvent sanoi. 

- Hän on ihan hyvin voinut nähdä piilokansaa, vaikka me emme usko sellaiseen, sinä ja minä. Jostain syystähän meillä on niin paljon tarinoita kalliomaahisista, valokeijuista, peikoista ja kummittelijoista. En väheksyisi tyttöä sen takia tai pitäisi mielenvikaisena.

Konráð syntyi vuonna 1944 ja asui lähellä sitä paikkaa, mistä Rósamunda löytyi kuristettuna. Hän kuuli isältään tapauksesta. Tämä oli avustanut huijari-meediota, jonka luokse tytön kasvatusvanhemmat olivat tulleet saadakseen yhteyden kuolleeseen tyttäreensä. Kun Konráð tajuaa, että Flóventia avustanut Thorson on sama mies kuin asunnossaan surmattu vanha mies ja kun Thorsonin luota löytyy vanhoja lehtileikkeitä, jotka kertovat Rósamundan kuolemasta, hän ymmärtää, että Thorson on jostain syystä alkanut uudelleen tutkia yli 70 vuoden takaista rikosta. Oliko se syy hänen tukehduttamiseensa?

Arnaldur Indriðason osaa punoa jännittävän rikosjuonen, jossa ei kuitenkaan pelata vauhdilla eikä vaarallisilla tilanteilla. Varjojen kujissa hän kuljettaa taiten kahta aikatasoa rinnakkain: Flóvent ja Thorson puhuttavat ihmisiä ja seuraavassa luvussa Konráð on samojen ihmisten tai heidän lastensa juttusilla. Tulee vaikutelma kahdesta tiestä, toinen 40-luvulta ja toinen 2010-luvulta, jotka lähenevät toisiaan, kunnes risteävät kirjan lopussa, kun kummankin murhan salaisuus paljastuu, kiitos sympaattisen Konráðin. Romaanissa on vahva psykologinen ote ja pohdintaa etsivien syyllisyydentunteista, ja islantilaisella mytologialla ja salatieteillä on oma pieni roolinsa juonikuvioissa.

Olen lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjan suomenkielisen aloituksen Räme, josta olen kirjoittanut, että se on harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari. Jatko on kuitenkin jäänyt lukematta ihan siitä syystä, ettei kotikaupungin kirjastossa ole seuraavaa osaa Haudanhiljaista, vaikka sarjan muut kirjan löytyvät. Ilmeisesti se on kadonnut jossain vaiheessa - ehkä naapurikaupungista löytyy. Kaksikko Flóvent ja Thorson jatkavat tutkimuksiaan Varjojen kujien jälkeen uusissa kirjoissa, joista on suomennettu Saksalainen talo ja Petsamo. Minua kiinnostaa erityisesti romaanien sijoittuminen toisen maailmansodan aikaan. Arnaldur on paitsi kirjailija ja toimittaja, myös historiantutkija, joten hänellä on oikea ote Islannin historiaan. Oletan Petsamon liippaavan myös Suomen historiaa.

          Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat, 295 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2015
          Alkuperäinen: Skuggasund, 2013; suomentaja Seija Holopainen
          Kansi: Tuula Roos/Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kaksi sivullista, Kirja hyllyssä ("hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja"), Kirja vieköön, Sinisen linnan kirjasto ja Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii muun muassa kohtiin 18. Eurooppalainen kirjailija, 27. Pohjoismainen mytologia ja 37. Pienkustantamo.
Maaliskuussa Kuukauden kieli -haasteen kielenä on islanti.

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.