Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (Klassikkohaaste 10)

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle tuntemattomaksi kirjailijaksi huolimatta hänen mittavasta tuotannostaan ja lukuisista tunnustuksista ja palkinnoista. Aion tänä vuonna paikata tätä aukkoa lukemisissani, ja aloitin jo Helena Ruuskan kirjoittamalla elämäkerralla Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Kymmenenteen klassikkohaasteeseen olen nyt lukenut Lohja-sarjan aloitusosan Vetää kaikista ovista. 

Eeva Joenpellon Lohja-sarja alkaa keväästä 1919 ja sijoittuu länsiuusimaalaiseen Lohjan kylään, jossa toivutaan kapinasta. Kirjan keskeisinä henkilöinä on kauppias Hännisen perhe, itse kauppias Oskari Hänninen ja hänen frouvansa Salme sekä heidän kaksi tytärtään. Inkeri on kaksikymmentäviisivuotias ja työssä apteekissa apulaisena, Anja käy lukiota ja pääsee ylioppilaaksi toukokuussa. Oskari Hänniselle on hyvin tärkeää, että kylän isoiset noteeraavat hänet ja pitävät vertaisenaan, mutta hän on muuttanut Savosta liki kolmekymmentä vuotta sitten eikä häntä vieläkään pidetä paikkakuntalaisena, vaikka hän miten tekisi itseään tykö. 

Salmen paras ystävä on hänen serkkunsa, punikin leski Tilta, jonka mies kuoli punavankina leirillä ja jonka poika Vieno pääsee sieltä pois romaanin alussa. Hänninen hankkii pitkin hampain ja salaa hänelle työpaikan turvesuolta, jossa Anja käy häntä katsomassa ja viemässä ruokaa ja vaatteita. Nuori mies kiehtoo tyttöä, olkoonkin hänen pikkuserkkunsa, mutta suoreissuista ja nuorten tapailuista tulee loppu, kun asia kantautuu Hännisen korviin. Suojeluskunnassa toimiva kauppias ei salli vaimonsa tai tyttärensä pitävän yhteyttä punaisiin, edes sukulaisiinsa. Sitä paitsi Anja on kihloissa Julinin pojan kanssa, ja Julinin kanssa Hänninen toivoo tulevansa liikekumppaniksi.

Salmen ja Oskarin avioliitto on kauan sitten väljähtänyt. Oskari ei puhu vaimolleen mitään tekemisistään tai suunnitelmistaan, mutta odottaa kotona kyllä palvelua sillä hetkellä, kun kaupalta tulee. Hän komentelee, moittii ja antaa ymmärtää, miten tyhmä ja arvoton Salme on. Salme palvelee häntä kaikin tavoin ja uskoo olevansa niin mitätön, ettei häntä voi edes aviomies arvostaa. Asiat muuttuvat, kun Salmen korviin kantautuu Oskarin tekoset. Vaimo joutuu koville ja menee itseensä. Hän on vahvempi kuin aviomies on luullut, nousee aallonpohjasta naisena, jolla on oma tahto ja joka ei suostu olemaan enää miehensä kynnysmattona.

Inkeri haluaa mennä naimisiin Mattinsa kanssa, mutta isä-Hänninenpä ei päästä, kun vävyehdokas on vain kauppamatkustaja. Kunnes kiertelevä kauppamies tekee hyviä kauppoja ja vaurastuu. Raha saa Hännisen näkemään Matti Reiman uudessa valossa. Anja taas on kihloissa isälle kovin mieluisen Lauri Julinin kanssa, suojeluskuntalaisen ja ison talon perijän, mutta sisimmässään Anja ei ole varma, haluaako naimisiin Laurin kanssa. 

Tilta on helpottunut, että Vieno on taas hänen luonaan kotona ja kuntoutuu hiljalleen leirin koetuksista. Erityistä kiukkua Tiltassa kuitenkin herättää se, että Vieno on poliittisesti jättänyt aatteen ja pettänyt isänsäkin käymällä työväenyhdistyksessä ja liittymällä sosiaalidemokraatteihin. Tiltan mielestä pitäisi valmistella uutta vallankumousta.

Tällaisista alkuasetelmista Eeva Joenpelto alkaa romaaninsa Vetää kaikista ovista. Tapahtumia seurataan kolmen vuoden ajan vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta. Monenlaista ehtii tapahtua, vietetään häitä ja hautajaisia, taustalla on lamavuodet ja pulaa kaikesta, Lohja kasvaa ja sinne tarvitaan työväkeä maaseudulta. Työväentalolla kokoonnutaan jälleen, ja poliisi vartioi, ettei ulkopuoliset tule häiritsemään iltamia. Suomi on kahtia jakautunut, mutta rauha pyrtään säilyttämään. Kapina ja sen seuraukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Tapahtuminen ei ole tärkeintä kirjassa, vaan vahva henkilökuvaus sekä ihmisten ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen. Joenpelto kuvaa Suomen sisällissodan jälkeistä historiaa erityisesti naisten näkökulmasta. Ajankohta on minusta mielenkiintoinen, Joenpelto on luonut tarkkaa ajankuvaa ja lähelle päästäviä henkilöhahmoja. Monet henkilöistä käyttävät länsiuusimaalaista murretta puheessaan.

Vasta lukemani Eeva Joenpellon elämäkerta valottaa sitä vastaanottoa, jonka Vetää kaikista ovista ilmestyttyään sai. Joenpeltoa verrataan Väinö Linnaan, niin vasemmisto- kuin oikeistolehdet kirjoittavat kiittäviä arvosteluja, ja romaani on syksyn 1974 kirjallinen tapaus. Teos myy valtavia määriä ja siitä otetaan yhä uusia painoksia.

            Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista, 418 s.
            Kustantaja: WSOY 1997 (10. painos; ensipainos 1974)
            
KIRJA on omasta hyllystä, kirjaston poistomyynnistä ostettu.
Helmet-haasteessa kirja käy esimerkiksi kohtiin 12. Kirjasta on tehty näytelmä, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 
Joka päivä on naistenpäivä -haaste.

Osallistun romaanilla 10. Klassikkohaasteeseen, jota vetää Taikakirjaimet-blogi. Täällä on koonti kaikista osallistuvista blogeista ja luetuista klassikkoteoksista. Klassikkohaaste 11 järjestetään taas puolen vuoden kuluttua, sitä luotsaa Kirjan jos toisenkin -blogi.

Aikaisempiin Klassikkohaasteisiin olen lukenut seuraavat kirjat:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen tarina

Vuosi sitten Kirjaluotsi-blogi julkaisi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen, jossa on luettu elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiota. Jätin fiktiiviset oikeasti elänneiden henkilöiden elämäkerrat ja heistä kirjoitetut romaanit pois haasteesta.

Kirjoja kertyi täysi tusina. Siinä on mukana viisi perinteistä elämäkertaa - kolme kirjailijan, yksi näyttelijän ja yksi formula-ajajien henkistä hyvinvointia ja suorituskykyä kehittänyt lääkäri. Yksi kirjailijaelämäkerroista on kuvakirja lapsille. Lisäksi luin vielä kirjailijan lapsuuden joulumuistoista. Loput kuusi teosta ovat omaelämäkerrallisia romaaneja. Niistä kaksi on suomalaisten, kaksi unkariilaisen ja kaksi kanadanvietnamilaisen kirjoittamia.

Kirjaluotsi keksi hauskan tavan koostaa haastekirjat eli tehtävänä on kirjoittaa keksityn henkilön tarina luetuista elämäkerroista ja romaaneista. Alla on tarina lukemastani tusinasta. Numerot hakasulkeissa viittaavat luettuun kirjaan, jotka listaan vielä lopuksi, ja kaarisulkeisiin olen laittanut tarinaa kuljettavia lauseita, joita ei kirjoista löydy.

Tästä pääsee haasteen koontipostaukseen, josta löytyy muiden elämäkertoja lukeneiden tarinoita. Kiitos, Kirjaluotsi, kivasta haasteesta ja luovasta koosteohjeistuksesta!


Elämä, kerta kaikkiaan! 

(Minulla on ollut vaiheikas elämä.) Synnyin Kaakkois-Aasiassa Vietnamissa, mutta olin vasta kymmenvuotias, kun perheemme pakeni sieltä ja päätyi monen mutkan kautta Kanadaan. (Tuosta ajasta alkaen olen muuttanut mielelläni paikasta toiseen.) 
"Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi tulla oikeasti valikoiva ja sen sopukoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyväisyyttä, hairahduksia." [1]

(Paetessamme) kulkuneuvomme pysäytettiin ja jouduin muiden mukana keskitysleirille. Olot siellä olivat kauhistavat, mutta nälkä ja sairaudet tekivät minusta ihmeen välinpitämättömän. Se kaikki alkoi tuntua suorastaan normaalilta. Sitten meidät vapautettiin. [2] Kanadassa kasvoin aikuiseksi. Sukuni vaati minua kihlautumaan erään vietnamilaisen miehen kanssa, tapailimme hänen kanssaan siihen aikaan, mutta se päättyi tylysti ja ikävästi. [3]

(Niinpä jätin Kanadan ja matkustelin muissa maissa.) Keskitysleiriltä jäi sellainen vaikutus, että en voinut ajatellakaan haluavani lapsia, sillä näin julmaan maailmaan ei pitäisi syntyä lisää ihmisiä. [4] (Sen sijaan syöksyin kaikenlaiseen hullutukseen.) Päätin silkasta päähänpistosta hakeutua opiskelemaan Neuvostoliittoon Leningradiin tullakseni näyttelijäksi. En osannut sanaakaan venäjää, mutta opiskelin ulkoa Pushkinin tekstiä pääsykoetta varten, ja pääsin kummastuksekseni sisään teatterikouluun. [5] 

(Venäjältä kävin kerran) Suomessa joulun aikaan, majoituin vanhassa maalaistalossa. Menin isäntäperheeni kanssa jouluaamuna kirkkoon, jossa jumalanpalvelus tapahtui (vanhan ajan tapaan), ja mekin menimme kirkonkylään reellä pimeässä pakkasaamussa. Se oli mieleen jäävä kokemus. [6] (Yhtä lailla muistelen erästä matkaani Egyptiin, jossa) matkustin junalla Luxorista Assuaniin. [7]

(Venäjällä) kiinnostuin jääkiekosta ja halusin oppia pelaamaan sitä ammattilaisena. Siitä ei tullut mitään, mutta oleskellessani Etiopiassa ymmärsin jotain tärkeää urheilusta ja urheilijoista ja kehitin valmennusmenetelmän, jota voittoisimmat formula-ajajat käyttävät vieläkin. [8]

(Kaiken tämän jälkeen ei ole ihme, että minusta tuli kirjailija. Kirjoittaessani ensimmäistä runokokoelmaani) sain tiedon, että isäni oli yllättäen kuollut. Se herätti minussa valtavan kuolemanpelon [9], ja runoissani laitoin paperille tuntojani sairaudesta ja kuolemasta, joskin myös keväällä heräävästä luonnosta. [10] (Ymmärsin kuitenkin pian, että runot eivät ole vahvinta aluettani, vaan) olen proosan kirjoittaja ja varsin tomera ja määrätietoinen olenkin. Olen kirjoittanut paljon naisten asemasta, sillä minulle on ollut hyvin tärkeää, että tytöillä on samat mahdollisuudet koulunkäyntiin kuin pojilla. [11] Olen ollut yllättynyt, että eräs kirjasarjani on nostanut minut painosten kuningattareksi, ja kyllä se on yllättänyt muutkin. [12]

1. Kim Thúy: Ru
2. Imre Kertész: Kohtalottomuus
3. Kim Thúy: Vi
4. Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle
5. Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
6. Anni Polva: Joulumuisto
7. Ranya ElRamly: Auringon asema
8. Oskari Saari: Aki Hintsa - Voittamisen anatomia
9. Petri Tamminen: Musta vyö

10. Ritva Ylönen: Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913-1937

11.Virtanen & Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

12. Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Olen ajatellut tänä vuonna viimein tutustua Eeva Joenpellon tuotantoon, se on ollut mielessä jo jonkin aikaa. Hän on jäänyt kummallisen vieraaksi ja lukemattomaksi. Koulussa luimme aikoinaan Rallin, koiran ja tytön tarinan, joka on koiran elämän miittainen ja jonka aikana kuusivuotias tyttö kasvaa aikuiseksi. Ennen kirjailijan muita kirjoja tartun hänen elämäkertaansa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto.

Helena Ruuska kirjoittaa teoksessa, että 70- ja 80-luvuilla kaikki, naiset ja miehet, lukivat Eeva Joenpeltoa. Kyllä en lukenut! Se ei ollut mitenkään Joenpellon syytä, siihen aikaan en vain lukenut kotimaista kirjallisuutta, siitä pitivät  opiskeluihin kuuluva englanninkielinen kaunokirjallisuus ja tenttikirjat huolen, ja myöhemmin elämä.

Eeva Joenpellon (1921-2004) elämäkerta on erittäin kiinnostavaa luettavaa, sillä kaikki on uutta tietoa minulle. Se ei tietenkään ole mikään ihme, sillä ennen kirjan aloittamista en tiennyt juuri mitään Eeva Joenpellosta. Koostankin tämän kirjoituksen niistä sattumanvaraisista poiminnoista, joiden kohdalla pysähdyn jotain hämmästelemään tai jotka kertovat jotain Joenpellosta kirjailijana.

Helena Ruuska aloittaa kirjoittamisen Eeva Joenpellon isän ja äidin suvuista, ja hyvä niin, sillä myöhemmin elämäkerturi osoittaa, että kummastakin löytyy sukulaisia, jotka ovat antaneet piirteitään tai vaiheitaan useammankin kirjan henkilöille. Oppikoulun  Joenpelto, sammattilaisen kauppiaan tytär, käy Lohjalla ja asuu kouluvuosinaan kortteerissa useassa lohjalaisperheessä, joiden tarinoita ja puheenpartta hän tarkasti kuuntelee. Ylioppilaaksi päästessään hänellä ei ole lainkaan ajatusta siitä, että hänestä tulisi kirjailija, mutta hän hakeutuu opiskelemaan lehtinaiseksi Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Helsinkiin, kun ei muutakaan keksi. Siellä hän ei kuitenkaan viihdy, ja jo kevätlukukaudella hän jättää opinnot eikä jatka niitä myöhemminkään.

Eeva Joenpelto pääsee töihin Ajan suunta -lehteen, ja sen toimituksessa pistäytyy myös Jarl Hellemann, Helsingin Sanomien toimittaja, josta myöhemmin tulee Tammen kustannustoimittaja ja sittemmin toimitusjohtaja. Joenpelto ja Hellemann rakastuvat ja avioituvat. Rahasta on pulaa, ja nuoripari päättää ansaita lisätuloja kirjoittamalla kumpikin salanimellä kirjan. Se on haparoiva alku Eeva Joenpellon kirjailijan uralle.

Kustannustoimittaja-aviomiehellä on hyvä vainu merkittävien ulkomaisten kirjailiijoiden suhteen, monet heistä ovat tulevia Nobel-voittajia, ja Hellemann onnistuu saamaan heidän teoksiaan Tammen julkaistavaksi. Niin Eeva Joenpelto saa tuoreeltaan luettavaksi uusien eurooppalaisten ja amerikkalaisten prosaistien teoksia. Kirjojen lukemisesta tulee hänen korkeakoulunsa ja kirjottajakoulutuksensa. Parin ensimmäisen salanimillä kirjoitetun romaanin jälkeen hän alkaa julkaista tyttönimellään, vaikka on virallisesti Hellemann.

Helena Ruuska kuvaa seikkaperäisesti Eeva Joenpellon ja Jarl Hellemannin avioliiton vuodet ja raastavan eron. Kiinnostavampaa on kuitenkin lukea Joenpellon yhteistyöstä WSOY:n kustannustoimittajien ja muiden käsikirjoitusten lukijoiden kanssa. Joidenkin kanssa suorasukaisella ja räväkällä Eevalla välit menevät vuosiksi poikki, toisten kanssa hän käy pitkiä, joskus kiihkeitäkin keskusteluja kirjoistaan niiden muokkausvaiheissa. Erityisen antoisaa on Ruuskan analyysi kunkin romaanin taustatyöstä ja kirjoitusvaiheista sekä Joenpellon työskentelytavoista. Helppoa kirjoittaminen ei painosten kuningattarelle ole ja muuttuu vaikeammaksi kirja kirjalta. Myös oman tyylin löytäminen ja vakiintuminen ottaa aikansa. Joenpellon mukaan elämä on laveaa ja vaatii siksi, että siitä kirjoitetaan laveasti, pitkää proosaa. 70-luvulla julistetaan romaanin kuolemaa tarpeettomana.

Eeva Joenpelto paistattelee julkisuuden valokeilassa ja saa tunnustuksia ja palkintoja, ja hänen kirjansa saavat alun jälkeen ylistäviä arvosteluja. Menestys tuo paitsi ihailijoita, myös häirintää ja uhkauskirjeitä. Yksityiselämässä hänellä on paljon tragediaa, ja hän upottaa surunsa ja vihansa työntekoon, kirjoittamiseen. Aina elegantti ja huoliteltu, näyttävä nainen pelkää myöhempinä vuosinaan vanhenemista.

Helena Ruuska kirjoittaa kiinnostavasti ja innostavasti. Kirjailijan elämäkerran lisäksi hän antaa hyvän kuvan Suomen kirjamaailmasta 50-luvulta alkaen. Kun hän esittelee Eeva Joenpellon tuotantoa kirjojen syntyhistorioineen, jokaiseen teokseen tekisi mieli tarttua. En tiedä, onko kovin järkevää lukea elämäkerta ennen kirjailijan kirjoja, mutta nälkää se ainakin herättää. Ensimmäisenä aionkin pureutua Joenpellon päätyöksi sanotun Lohja-sarjan aloittavaan romaaniin Vetää kaikista ovista. Se sijoittuu vuoden 1918 sodan jälkeiseen aikaan ja sodan jättämään jakaantuneisuuteen, josta ei silloin aikanaan voitu puhua. 

            Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 440 s. + liitteet 58 s.
            Kustantaja: WSOY 2015
            Kansi: Martti Ruokonen;  Kannen kuva: Pertti Nisonen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Mrs Karlsson lukee..., Tuijata

Helmet-haasteessa teos sopii ainakin kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli, 18. Sinulle tuntematonta aihetta kästtelevä kirja (sillä tätä ennen en tiennyt mitään EJ:n elämästä ja miten hänestä tuli kirjailija), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42. Kirjassa on isovanhempia.
Osallistun kirjalla myös 27.1. päättyvään Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.

"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)

Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.

"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)

Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat, 305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Romaani Auschwitzin tatuoija vie minut hetkeen vuosikymmenten taakse. Olin yhtenä kesänä vapaaehtoisena kibbutsilla Israelissa. Työnäni oli koko kuukauden ajan siivota huoneita kibbutsin hotellissa, jonne lähetettiin myös keskitysleireillä olleita lomalle ja lepäämään. Suomalaiselle opiskelijalle oli vavahduttavaa nähdä tatuoituja numerosarjoja hotellivieraiden käsivarsissa ja ymmärtää, mistä ne olivat peräisin.

Heather Morrisin romaani kertoo tarinan Lalesta ja Gitasta, jotka ovat Tšekkoslovakian juutalaisia. He eivät tunne toisiaan, ennen kuin kumpikin päätyy Auschwitzin keskitysleirille Puolaan huhtikuussa 1942.

Lale on 24-vuotias nuori mies, joka ilmoittautuu työpalvelukseen Saksaan. Slovakian  juutalaisperheitä vaaditaan luovuttamaan yksi kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsi työskentelemään Saksan hallinnolle, ja Lale toivoo voivansa auttaa perhettään ilmoittautumalla työhön Berliiniin, kuten hän otaksuu. Pitkä junamatka karjavaunussa ilman syötävää tai juotavaa ja varsinkin vastaanotto Auschwitzin porttien sisäpuolella karistaa häneltä luulot hyvästä työpaikasta. Mutta se kaikki myös sisuunnuttaa hänet:

"Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen vapaana miehenä."

Kielitaitoinen Lale - hän puhuu slovakin kieltä, saksaa, ranskaa, venäjää, vähän puolaa ja unkaria - saa jonkin ajan kuluttua fyysisesti kevyen, mutta toisella tavalla ahdistavan työn: hänestä tulee keskitysleirin tatuoija. Niin hän tapaa myös Gitan, joka vuorollaan tulee hänen pöytänsä ääreen käsivarsi paljaana. Yleensä Lale ei katso kasvoihin heitä, joille aiheuttaa tuskaa tatuoimisellaan, mutta Gitan silmiin hän katsoo, ja se on menoa se.

Heather Morris kertoo Lalen ja Gitan selviytymisestä keskitysleirin kauhujen keskellä, kun tuhkaa sataa heidän päällensä ja kaiken aikaa joutuu pelkäämään vartiioiden mielivaltaista julmuutta. Lale on rohkea ja neuvokas, hän saa tiettyjä etuja toimiessaan tatuoijana, ja hän keksii keinoja hankkia ylimääräistä ruokaa ja tavaroita, jotka hän jakaa leirillä saamiensa ystävien ja Gitan ystävien kanssa. Näin hän auttaa monia jaksamaan. Häntä itseään kantaa hänen alussa tekemänsä päätös siitä, että saksalaiset sotilaat eivät häntä päihitä, vaan hän kestää, kunnes vapautuu ja he saavat rangaistuksen tekemistään rikoksista.

Auschwitzin tatuoijassa on paljon tuttua muista keskitysleirikuvauksista, ne kidutukset, kuolemat ja kauhut, mutta kertomus on kuitenkin uusi. Tatuoijan työstä en ole aikaisemmin lukenut, en liioin Auschwitziin sijoittuvaa rakkaustarinaa, joka antaa syyn toivoon, unelmiin ja elämään.

Keskitysleireiltä selvinneitä näyttää yhdistävän yksi asia: he ovat päättäneet selvitä ja toimivat kaikissa tilanteissa sitä ajatellen. Heillä on päämäärä, ja he kokevat sen saavuttamisen ja elämän yleensä merkitykselliseksi.

Auschwitzin tatuoija tuo mieleen myös viime vuonna lukemani unkarilaisen Imre Kertészin romaanit Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertész itse joutui 15-vuotiaana Auschwitziin vuonna 1944 ja hänkin selviytyi sieltä hengissä. Kirjoitin hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan näin: "Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisiä ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti." Tässä ehkä onkin ero keskitysleirikokemuksista kirjoittavien välillä: Ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, kirjoittavat kieltämättä tunteita koskettavia kirjoja kamaluuksista ja ihmisten kärsimyksistä, ja hyvä on, että kirjoittavat ja muistuttavat, ettei koskaan enää... Kun taas itse leireillä olleet (tai ainakin Imre Kertész) kirjoittavat siitä niin tunteettomasti, että se jättää kylmäävän ja raskaan painon, sillä lukijana tunnen ja aavistan, mitä kaikkea ulkokohtaisuus kätkee.

Heather Morriksen romaani perustuu tositapahtumiin. Lale ja Gita selviytyivät ja muuttivat Australiaan, missä kirjailija haastatteli Lale Sokolovia puoli vuosisataa myöhemmin.

        Heather Morris: Auschwitzin tatuoija, 201 s (e-kirja)
        Kustantaja: Aula & Co 2019
        Alkuperäinen: The Tattooist of Auschwitz, 2018
        Suomentaja: Pekka Tuomisto
        Kannen suunnitelma: Nick Stearn; Kannen sovitus: Antti Kukkonen 

E-KIRJA on omasta hyllystä (Elisa-kirjan asiakaslahja).
MUUALLA esim. Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa sopii vaikka kohtiin 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.
Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tavalla liittyviä kirjoja.

Kirsti Ellilä: Lepra

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että lukiessaan oppii aina uutta. En nimittäin tiennyt, että Orivedellä Pirkanmaalla on ollut leprasairaala, ennen kuin luin Kirsti Ellilän tuoreen romaanin Lepra. Enkä paljon tiennyt leprasairaudestakaan.

Lepra on Elllän teoksessa paikan kutsumanimi, sitä käytetään Orivedellä sijaitsevasta leprahospitaalista, joka toimi 50-luvulle saakka. Toki lepra on myös sairaus ja syy, miksi kirjan henkilöt ovat päätyneet Lepraan, toiset potilaiksi ja toiset hoitajiksi, talonmieheksi tai keittäjäksi.

Matilda on nelikymppinen diakonissa, joka tulee Lepraan sisarensa Helmin sähkeen kutsumana. Matilda saa Diakonissalaitokselta luvan jättää työnsä Dragsvikin vankileirillä, eletään kaksikymmentäluvun alkupuolta, ja sisar, joka on niin ikään diakonissa ja toimii Lepran johtajattarena, tarvitsee apua. Perillä Matildalle selviää, että Helmi on sairas ja jättää Lepran päästäkseen hoitoon Helsinkiin. Matildasta tulee Lepran uusi johtaja. Sairaalassa kiertää huhuja, että Helmi olisi sairastunut lepraan, ja hoitajia pelottaa.

Lepra sijaitsee viehättävässä ympäristössä maaseudulla, ja sen rakennuksia asuttavat niin potilaat kuin heitä hoitavatkin. Keittiössä valmistuvat ateriat kaikille, ja potilaat auttavat pihalla, pelloilla ja metsässä kukin vointinsa ja kykyjensä mukaan. Hoitajat suojautuvat suojavaattein potilaitten huoneisiin mennessään. Lääkäri käy kirkonkylältä tekemässä kierroksensa ja pitämässä vastaanottoa. Hän on ammatillisesti erittäin kiinnostunut leprasta ja vakuuttunut siitä, että lääketehtaat pystyvät pian kehittämään lääkkeen, joka tehoaa toistaiseksi parantumattomaan sairauteen.

Potilaista Ellilä tarkentaa kirjassaan katseen Auneen, nuoreen naiseen, joka tämän tästä teljetään pimeään komeroon, kun hänet löydetään miesten puolelta, jonne naisten on kielletty menemästä. Aune on joutunut Lepraan jo lapsena, kun hänen ihossaan nähtiin valkoisia läikkiä, eikä hänellä ole ollut muuta kotia sen jälkeen. Haave omasta kodista ja toisenlaisesta elämästä roihahtaa liekkiin, kun sairaalaan tulee kiertelevää ja hurvittelevaa elämää viettänyt Juho.

Leprassa Matilda joutuu kutsumuskriisiin, jossa hän epäilee omaa diakonissan kutsumustaan ja jopa uskoaan Jumalaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus toisenlaiseenkin valintaan, ehkä vieläkään ei ole liian myöhäistä, sillä Nikolai... Samanlaista kamppailua on sisarestaan vieraantunut Helmi joutunut käymään kohdatessaan leprasairaiden kärsimykset, joita voidaan helpottaa vain vähän. Sisaret joutuvat kumpikin ratkaisemaan sen, voivatko he vielä toimia diakonissoina, ovatko he arvolliset työskentelemään saamassan kutsumuksessa ja Jumalalle antamansa lupauksen mukaisesti.

Aunen takia Matildalla on katkerimmat kamppailut. Matilda ei hyväksy komeroon sulkemista, vaan on vakuuttunut, että jokaista sairasta on kohdeltava ystävällisesti ja heille on osoitettava jokaiselle ihmiselle kuuluvaa arvostusta. Mutta riittääkö inhimillinen kohtelu ja ohjaus, kun vastassa on villi elämänjano? Matilda kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Miten pitäisi hoitaa sielun kipuja? Miten vastata kärsivälle, joka kysyy, mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa. Monelle lepra on ainoa perintö, jonka he ovat saaneet vanhemmiltaan. Jos haluamme vaikuttaa heihin myönteisesti, meidän on nähtävä heidän arvokkuutensa nyt kun sitä ei heissä ole. 

Meidän on rakastettava heitä, vaikka he eivät ansaitse rakkautta. Vain siten heistä voi tulla rakkauden arvoisia."

Kirja päättyy Leprasairaalan lakkauttamiseen 50-luvulla. Sairauteen on kehitetty lääke, eikä uusia sairastuneita tule enää. Lepra on koskettava kirja yhdestä aikansa syrjitystä vähemmistöstä, joka suljettiin pois näkyvistä, pois yhteiskunnasta. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta tuon ajan diakonissojen kutsumuksesta ja ankaran kieltäytyvästä elämäntavasta, jota Diakonissalaitos heiltä edellytti. Kirjassa he käyttivät aina diakonissan pukua, eivät saaneet oikeastaan ollenkaan palkkaa eikä heillä saanut olla mitään omaa omaisuutta, mutta Diakonissalaitos antoi heille tietyn summan kuluja varten, kodin ja vaatteet.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ja erityisesti Suomen tuntemattomaksi jääneestä (lepran) historiasta kiinnostuneille. Kirsti Ellilä kutoo hyvällä, taipuisalla kielellä useita koskettavia ihmiskohtaloita samaan tarinaan ja saa lukijan pohtimaan kanssaan kärsimystä, kutsumusta, elämää ja sen arvoa. Kirjasta tulee etsimättä mieleen Katja Kallion teos Yön kantaja, romaani niin ikään eristetystä sairaiden yhteisöstä Seilin saarella, jossa hoidettiin mieleltään sairastuneita, tai sellaisina pidettyjä, naisia.

             Kirsti Ellilä: Lepra, 304 s.
             Kustantaja: Arktinen Banaani 2019
             Kansi: Taivo Org


KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Jotakin syötäväksi kelpaamatonta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata 

Pääsen alkamaan vuoden 2020 Helmet-haasteen, joten listaan aloituksen huumassa kaikki keksimäni sopivat haastekohdat: 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (hukkumasta lampeen), 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (leprasairaiden jäsenet putoavat ja ulkomuoto muuttuu), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sairaalan virallista sekä Matildan ja Helmin välistä) ja 46. Kirjassa on sauna.

Kirjahyllyn aarteet -lukuhaaste kootusti

Vuosi sitten alkoi Kirjasähkökäyrä-blogissa haaste Kirjahyllyn aarteet, joka päättyi eilen. Siinä oli tarkoitus lukea oman kirjahyllyn aarteita. Pitkin vuotta arvoin mielessäni, mitkä kirjat ovat aarteita. Nekö, jotka ovat muhineet kirjahyllyissäni hyvän tovin ja siksi muuttuneet aarteiksi? Vai erityisesti arvostamani kirjat? Lopulta päädyin siihen, että kaikki hyllyissäni majailevat kirjat ovat aarteitani, ovat ne sitten päätyneet kotiini vuosia sitten tai vasta vähän ennen vuoden päättymistä.

Luin kaikkiaan 22 oman hyllyn aarretta. Minua alkoi kiinnostaa, miten kirjat ovat minulle päätyneet, ja siksi listaankin ne hankintatapojen mukaan. Noin yleensä luen ja kuuntelen eniten kirjaston kirjoja, ja viime vuonna kuuntelin myös Storytel- ja BookBeat -palvelujen kautta. Hankin vanhempia opuksia kirjaston poistomyynneistä, joskus kirpputoreilta, ja kirjaston kirjanvaihtohyllyiltä voi tehdä löytöjä.

Kirjanhyllyn aarteet -lukuhaasteen jatko julkistettiin tänään Kirjasähkökäyrässä. Kiitos, Mai, haasteen luotsaamisesta! 

Vuonna 2019 luetut kirjahyllyn aarteet

Lahjaksi olen saanut muutama vuoosi sitten Lehtolaisen dekkarin.
     Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Asiakaslahjat & arvostelukappaleet
     M. Costello & N. Richards: Murha Thamesin varrella
     Leena Lehtolainen: Turmanluoti
     Tiina Martikainen: Surmanpolku
     J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia

Blogiarvonnasta olen saanut tämän klassikon.
     L. M. Montgomery: Sininen linna

Netistä taas latasin ilmaiseksi nämä pienproosaklassikot.
      Minna Canth: Agnes
      Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen

Oma ostos (e-kirjat)
     M. Costello & N. Richards: Kartanon salaisuus ja Murha Kuunvalossa
     Peggy Hanson: Deadline Yemen

Oma ostos (painetut kirjat)
     Johan Bargum: Syyspurjehdus
     Minna Canth: Kauppa-Lopo
     Margriet de Moor: Kreutzersonaatti
     Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme

Oma ostos (äänikirjat)
     Eva Frantz: Sininen huvila
     Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
     Christian Rönnbacka: Julma

Kirjaston poistomyynnistä olen usein tehnyt löytöjä.
     Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar
     Pearl S. Buck: Hyvä maa
     Amos Oz: Mieheni Mikael

Kirjaston kirjanvaihtohyllystä taas löytyy uudempiakin kirjoja.
     Elly Griffiths: Käärmeen kirous
     Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Lukuvuosi 2019 numeroina

Olen vuoden alussa tavannut tarkastella lukemisiani numeroina, vaikken yleensä aseta itselleni lukumääräisiä tavoitteita. Vuosi 2017 oli tässä poikkeus, kun halusin Suomen juhlavuoden kunniaksi lukea 100 kotimaista teosta, ja koko vuonna luin vain yhden ulkomaisen kirjan!

Yleisesti voin todeta, että viime vuoden aikana luin kaikkiaan 86 kirjaa, hieman vähemmän kuin 2018, vaikkei ero ole kovin suuri. Valtaosa lukemistani kirjoista on romaaneja, ja niistä noin 30 % dekkareita ja jännitystä. Viime vuonna luin vähemmän lasten- ja nuortenkirjoja, novelleja ja runoja, ja sarjakuvia kertyi vain yksi, enkä siitä edes blogannut. 

Selkokirjana päiväkirjaromaani. Selkomukautus klassikosta

Uutuutena luin kaksi selkokirjaa, joista toinen oli kirjoitettu selkokirjaksi ja toinen selkomukautettu.

Luen tavallisesti paljon runsaammin kotimaista kirjallisuutta, mutta nyt olivat puntit aika lailla tasan eli suomalaisten kirjailijoiden teoksia oli vain kaksi enemmän kuin muunmaalaisten. Tähän vaikutti osaltaan osallistumiseni Kuukauden kieli -haasteeseen, josta kertyi juuri niitä muilla kielillä alun perin kirjoitettuja kirjoja. Linkin takaa löytyy oma kielten tusinani.

Aikaisemmin en ole laskenut erikseen kirjoittajien sukupuolta, mutta nyt totesin lukeneeni reilut 60% naisten kirjoittamia. Luulen, mutta en ole tarkistanut, että osuus on voinut olla korkeampi muina vuosina, ja osatekijänä voi olla samainen kielihaaste, sillä joiltain kielialueilta löysin helpommin suomeksi käännettyjä mieskirjailijoiden teoksia (albania, unkari, heprea). En tosin etsinyt kirjoja kirjoittajien sukupuolen mukaan enkä tiedä, onko kyse siitä, ettei naiskirjailijoiden kirjoja käännetä suomeksi tietyistä kielistä vai onko heitä ylipäätään vähän joissain maissa.

Luen edelleen paljon enemmän painettuja kirjoja kuin e-kirjoja, vaikka hankin lukulaitteenkin toissa vuonna. Neljännes lukemistani on e- ja äänikirjoja.

Uudempien kirjojen osuus kasvaa vuosi vuodelta. Nyt yli 50 % lukemastani oli julkaistu vuosina 2018-2019 ja noin 70 % 2010-luvulla. Silti vanhempi kirjallisuus 1800-luvulta alkaen kulkee mukana.

Mutta numeroihin. Sulkeissa on vuoden 2018 lukemat.

• luin/kuuntelin 86 (93) kirjaa, kourallisesta en blogannut
• näistä rikos- ja jännityskirjoja 25 (22)
• lasten ja nuorten kirjoja 4 (10)
• sarjakuvia 1 (7)
• tietokirjoja, muistelmia, elämäkertoja 8 (7)
• novellikokoelmia 4 (6), runokirjoja 4 (10)
• englanninkielisiä 2 (0)
• kotimaisia 44 (51) / ulkomaisia 42 (42)
• naisten 53 / miesten 32 / yhdessä 1 kirjoittamia (2018 en laskenut)
• painettuja kirjoja 63 (74) / e-kirjoja 12 (13) / äänikirjoja 11 (6)
• tämän vuoden (2019) uutuuskirjoja 28 (22)
• viime vuonna (2018) julkaistuja 18 (13)
• 2010-2017 julkaistuja 14 (aikaisemmin en laskenut)
• 1900-1940 julkaistuja 5 (4)
• 1800-luvulla julkaistuja 4 (Canth 1889&1892, A.Brontë 1847, Verne 1872) (2+1 satu)
• antiikki 1 (Akhilleus Tatios n. 100-200 jKr.)

Nyt on uusi lukuvuosi alkanut. Olen jälleen mukana Helmet-haasteessa, vaikka viime vuoden Helmet jäi osaltani niukasti vajaaksi. 

Lisäksi innostuin mukaan Ainon Pariisi-Dakar -kirjaralliin, jossa luetaan kirjoja kuudesta eri maasta Ranskasta Senegaliin. Se sopii minulle, sillä minä nyt vain tykkään haasteista, jotka laittavat etsimään kirjoja eri maista, ja afrikkalaista kirjallisuutta tunnen luvattoman vähän. Jokke heitti kiinnostavan Rauhan haasteen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan sijoittuvia kirjoja. Ihan pakko siihen on osallistua, kun vielä lähiaikoina on blogiin tulossa jatkosodan kotirintamasta kertova romaani. Ja Klassikkohaaste 10 on vuorossa tämän kuun lopussa.

Muuten pyrin lopettelemaan kesken olevia haasteita. Kirjahyllyn aarteet päättyy huomenna, elämäkertojen, muistelmien ja autofiktion Elämä, kerta kaikkiaan! taas loppukuussa ja naisklassikkojen toinen vuosi naistenpäivänä maaliskuussa.

Antoisaa ja maailmoja avaavaa lukuvuotta meille kaikille!

Koosteessa toisen vuosikerran Kuukauden kielet

Toinen vuosi Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -haasteen parissa innosti ihan yhtä paljon kuin edellinen vuosikin (vuoden 2018 kooste täällä), ja löysin hienoja teoksia, jotka olisivat saattaneet jäädä lukemattomien pinoon ilman kirjamatkailun nostetta. Haasteen tavoitteena oli lukea joka kuukausi jotain alun perin sen kuukauden kielellä kirjoitettua.

Oma kielten tusinani on alla. Kirjat kertyivät koko vuoden aikana, joskus  nimikkokuukautenaan, toisina kertoina ennen tai jälkeen. Joistain kielistä kirjoja kertyi useampi kuin yksi kuten esimerkiksi virosta, sillä ihan haasteesta riippumatta virolainen kirjallisuus kävi kiinnostamaan. Minulla oli aikomus lukea myös yksittäisiä novelleja romaanien lisäksi, mutta se onnistui vain koreaksi kirjoitettujen osalta. Huomasin, että minun on vaikea motivoitua lyhyistä yksittäisistä novellieista, vaikka yleensä luen novellikokelmia mielelläni. Ja silti: kaksi lukemaani korealaista novellia ovat jääneet niin hyvin mieleeni, että muistan vieläkin niiden tapahtumat ja tunnelman!

Kuukauden kielet ja kirjat 2019

  Tammikuu: korea

       Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (romaani)

       Mun-yol Yi: Winter That Year (novelli Etelä-Koreasta)

       Ji-myung Lee: After the Gunshot (novelli Pohjois-Koreasta)

- Kyung-sook Shinin romaani oli hyvä lukukokemus. Novellien luku jäi näihin kahteen, vaikka kumpikin jätti mieleen pitkäkestoisen vaikutelman.

  Helmikuu: norja

       Anne B. Ragde: Perintötila (romaani)

       Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen (salapoliisikertomus)

- Ragden kirja ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta kuin sarjan aikaisemmat osat, mutta viihdyin silti hyvin tämän neljännenkin osan kanssa. Löysin Rivertonin salapoliisitarinat netistä ja huomasin, että hänhän on ollut varsin tuottelias dekkaristi viime vuosisadan alkupuolella. Arvoituksia Sherlock Holmesin hengessä.

  Maaliskuu: islanti

       Sjón: Argon lastu (romaani)

       Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat (dekkari)

  Huhtikuu: unkari

       Imre Kertész: Kohtalottomuus (romaani)

       Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle (romaani)

- Kertészin teokset jättivät vahvan jäljen. Hienoja, erilaisia kirjoja keskitysleiristä ja sieltä selviämisestä!

  Toukokuu: albania

       Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu (romaani)

- Tämäkin oli yksi vuoden mahtavia lukulöytöjä, joka avasi albanialaisen kulttuurin piirteitä koskettavalla tavalla.

  Kesäkuu: hollanti

       Margriet de Moor: Kreutzersonaatti (romaani)

- Pieni, hieno romaani musiikista, rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta.

  Heinäkuu: kiina

       Shiwu: Kaivoin lammen kuuta varten (runoja, mietelmiä)

  Elokuu: viro

       Kai Aareleid: Korttitalo (romaani)

       Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi

       Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

       A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista (romaani)

  Syyskuu: heprea

       Amos Oz: Mieheni Mikael (romaani)

- Reilu vuosi sitten kuolleen kirjailijan pääteokseksi mainittu avioliittoromaani 50-uvun Jerusalemista. Innostaa lukemaan lisää Ozia.

  Lokakuu: tanska

       Katrine Engberg: Krokotiilinvartija (dekkari)

- Dekkaristin esikoinen, aloittaa sarjan. Ihan mukiinmenevä skandidekkari.

  Marraskuu: tšekki

       Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko (lastenkirja)

- Tunnetun animaatiotaiteilijan herttainen kertomus ystävyydestä.

  Joulukuu: kreikka

       Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon (romaani)

- Veikeä tarina täynnä rakkauden kiemuroita, pakoja ja seikkailuja. Viihderomaani toiselta vuosisadalta jKr. mainiosti nykysuomeksi käännettynä.

Kiitos, la plume, hauskasta ja antoisasta toisesta vuodesta erikielisen kirjallisuuden saroilla. Alun perin 24 eri kielellä kirjoitettua kirjaa kahdessa vuodessa. Tämä on ollut kivaa, mutta kolmanteen vuoteen ei ehkä riittäisi paukkuja enää!