perjantai 30. marraskuuta 2018

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nainen nollapisteessä on kirja, joka herättää minussa sellaisia kiukun, säälin, myötätunnon ja turhautumisen tunteita, ettei mikään opus pitkään aikaan. Suomenkielisessä julkaisussa kirjoittaja on Nawal El Saadawi, mutta joskus nimi esiintyy myös muodossa Nawal al-Sa'dawi. Hän on egyptiläinen nainen, psykiatri ja kirjailija, vaikuttaja.



Nawal El Saadawi teki persoonallisuustutkimusta erilaisten rikosten tähden tuomituista naisista. Qanatirin vankilassa hän tapasi Firdauksen, joka oli tuomittu kuolemaan miehen taposta. Psykiatri kiinnostui naisesta, joka itsepintaisesti kieltäytyi kirjoittamasta armahduspyyntöä välttyäkseen hirttämiseltä ja yhtä itsepintaisesti torjui kaikki vierailijat. Vasta vähän ennen kuolemaansa hän suostui kertomaan tarinansa El Saadawille.

En tiedä, mikä minua kiukuttaa ja turhauttaa enemmän, Firdausta hyväksi käyttäneet miehet vai Firdaus itse. Samalla tajuan, että tarkastelen Firdausta ja hänen elämäänsä täysin pohjoismaisesta, tasa-arvoisesta näkökulmasta, johon kuuluu se, että nainen voi itse päättää omasta elämästään. Mutta mitä voi pieni tyttö tehdä, jos isä syö ensin ja vaimo ja tytär jäävät nälkäisiksi, jos mitään ei jää heille. Tai jos sedän käsi etsiytyy sopimattomasti tytön yksityisiin paikkoihin.

Äidin ja isän kuoltua setä kustantaa tytön kouluun, hän pääsee ylioppilaaksi loistavin arvosanoin. Sedällä ja hänen vaimollaan on kiire saada tyttö omaan elämään, joten he naittavat hänet 60-vuotiaalle leskisheikille. Firdaus on 18-vuotias. Nuori aviovaimo on kuuliainen, keittää, siivoaa, pyykkää, silittää päivät pitkät, aviomies nauttii oikeuksistaan, joihin tavan mukaan kuuluu säännöllinen vaimon hakkaaminen ja potkiminen. Firdaus pakenee. Kadulta hänet pelastaa ystävällinen sielu, joka parittaa häntä. Siitä alkaa kierre, joka johtaa välillä parempaan ja välillä huonompaan elämään ja päättyy vankilaan ja kuolemantuomioon.

Paikoin teki mieli tuupata Firdausta johonkin suuntaan: vaikkei setä etsinyt sinulle työpaikkaa, mikset itse voi mennä etsimään sitä hyvällä ylioppilastodistuksellasi? Mutta mikä minä olen mitään sanomaan? Kuinka voi nainen, joka vasta 25-vuotiaana saa ensimmäistä kertaa pienen summan omaa rahaa käyttöönsä, huolehtia oman elämänsä asioista tai valita vaihtoehdoista, jos ei ole ystäviä, asuntoa eikä työtä? Ja oliko edes käypiä vaihtoehtoja? Kulttuurissa, jossa naisesta on vastuussa ensin isä tai joku muu miessukulainen, sitten aviomies, sitten ehkä poika tai vävy.
Nyt mielessäni myllersi taukoamatta; oli kuin nousu- ja laskuveden aallokko olisi jyllännyt päivin öin päässäni, kuin kiehuva vesi olisi sihissyt ja kuplinut aivoissani. Raivoavan meren pauhu kulki korvistani tyynyyn ja takaisin. Tässä myrskyssä en pystynyt enää erottamaan, mikä oli meren kuohua, mikä tuulen huminaa, sillä päässäni vain takoi yötä päivää; tuntui kuin sydämenlyöntini olisivat sykkineet aivoissani yhtä ainoata asiaa: "et ole kunniallinen".
Nainen nollapisteessä on fiktiota, mutta perustuu tositapahtumiin. Se on raskasta luettavaa sisältönsä vuoksi, mutta tyyliltään sujuvaa, paikoin jopa runollista. Kirjailija käyttää paljon toistoa, samansanaisia kuvauksia eri ihmisten silmistä tai eri tapahtumista, mistä syntyy kiehtovan syklinen vaikutelma. 

Nawal El Saadawi syntyi Egyptissä vuonna 1931 pienessä kylässä Niilin rannalla. Hän opiskeli lääkäriksi Kairossa ja toimi ammatissaan maaseudun köyhien parissa ja kaupunkien slummeissa ja tutustui ihmisten elämään yhteiskunnan kaikilla tasoilla.  El Saadawi on kansainvälisesti tunnettu kirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti naisten asemasta egyptiläisessä kulttuurissa. Yhteiskunnallisten kannanottojen vuoksi hän on joutunut myös vankilaan ja hänen henkeään on uhattu. Nainen nollapisteessä on ollut kielletty kirja Egyptissä ja monissa Lähi-idän maissa.

              Nawal El SaadawiNainen nollapisteessä138 s

              Kustantaja: Kääntöpiiri 1988
              Alkuperäinen arabiaksi: Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr, 1975 
              Suomennos: englanninkielisestä käännöksestä Kaija Anttonen

KIRJAN lainasin kirjastosta - onneksi hyllyiltä löytyy näitä vanhempiakin teoksia.
MUUALLA: Donna mobilen kirjat, Kuutar lukee, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Pappilan elämää,
HAASTE: Marraskuussa Kuukauden kieli -haasteen kieli on arabia.

torstai 29. marraskuuta 2018

Tassutellen ja muita sarjakuvia koosteessa

Vietin muutaman hupaisen hetken lukemalla Milla Paloniemen sarjakuvakirjaa Tassutellen. Taiteilija on tullut tunnetuksi Kiroileva siili -sarjakuvistaan, Tassutellen on hänen varhaistuotantoaan ja julkaistiin ensin omakustanteena.

Milla Paloniemi: Tassutellen
Sammakko 2007, 64 s.

Tassutellen-albumi kertoo humoristisesti kahden kotilemmikin, kissan ja koiran, yhteiselosta. Teos sisältää sivun mittaisia sarjakuvakertomuksia, joissa voi tunnistaa kissalle ja koiralle ominaista puuhailua. Takakannen mukaan sarjakuvien innoittajina ovat olleet Milla Paloniemen omat eläimet, kaksi kissaa ja koira.

Osa sivun 41 sarjakuvasta

Piirrosjälki on selkeää ja lystikästä, sivut ovat väljiä, ja niillä on tekstiä vähän tai ei ollenkaan. Huomaan jälleen kerran, että ilmava kuvakieli toimii minulla parhaiten, ja usein jätän koskematta sarjakuviin, joissa ruudut tai sivut täyttyvät tungokseen asti kuvista ja tekstistä.

Osa sivun 13 sarjakuvaa

KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa kuittaan albumilla kohdan "13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa", sillä siinä kirmaa vain kaksi lemmikkiä, vaikka muutamalla sivuilla vilahtaakin housunpuntti tai jostain ääni kieltää raapimasta sohvaa.

Osallistun albumilla myös Sarjakuva-haasteeseen, joka päättyy huomenna. Haasteessa on eri tasoja, ja alussa arvelin yltäväni Tenavat-tasolle 3-5 sarjakuvalla. Panin hieman paremmaksi kuudella luetulla sarjakuvalla, ja se nostaa minut Fingerpori-tasolle (6-8 sarjakuvaa).

Tässä vielä lukemani sarjakuvat. Tätä viimeistä Tassutellen-albumia lukuunottamatta kaikki ovat sarjakuvaromaaneja tai yhtenäisiä tarinoita. Pidin kaikista lukemistani teoksista. Sarjakuvissa minulla on matala kynnys keskeyttää lukeminen heti alkuunsa, jos kuvamaailma ei ole riittävän helppolukuinen tai jos tekstiä on tungettu ruutuihin liikaa. Näistä tykästyin erityisesti Mäkelän ja Niemensivun historiallisiin sarjakuviin juuri niiden tarinoiden takia. Myös Kantolan teos ympäristönkatastrofiteemoineen ja Indonesia-kytkentöineen oli mukava yllätys.


       Petteri Kantola: Hämärän prinssi
       Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus
       Timo Mäkelä: Emil ja Sofi
       Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena 
       Milla Paloniemi: Tassutellen
       Marko Raassina: Kullervo 


Kiitos Hurja Hassu Lukija tästä kotimaan matkasta sarjakuvien maailmaan! Tuli poikettua kirjaston sarjakuvahyllyille tavan takaa ja luetuksi enemmän sarjakuvia kuin tapani on.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Petteri Kantola: Hämärän prinssi

Hämärän prinssi on mielikuvistusta kutitteleva nimi sarjakuva-albumille, ja kun teoksen tapahtumat sijoittuvat Indonesiaan ja taustalla on huoli ilmastonmuutoksesta, mielenkiintoni on taattu.



Albumin päähenkilö, hämärän prinssi, on suomalainen mies, joka matkustaa Indonesiaan Kalimantanille, aikaisemmin Borneona tunnetulle saarelle. Motivaattorina on halu pelastaa maailma ilmastonmuutokselta ja Indonesia ympäristökatastrofilta, esikuvana Che Guevara ja vallankumouksellinen toiminta. Indonesian alueella sijaitsee yksi maailman laajimmista trooppisista metsistä, mutta metsäkato on siellä erittäin nopeaa. 
"Taipumukseni unelmointiin ja päämäärättömyyteen on ohi... En tiedä mikä minua odottaa: olenko aloittamassa muutosta, voiko sademetsien hävityksen pysäyttää?"
Reppu selässään nuori mies saapuu kahdeksan tunnin venematkan jälkeen jokivarren kylään Keski-Kalimantanilla. Kyläläiset ovat ystävällisiä ja anteliaita, ja hämärän prinssin tehtävä näyttää helpolta: hänen on vain kerrottava heille, ettei heidän tule toimia kuten ulkopuolelta tulevat toimivat, kun nämä havittelevat hyötyä metsän tai maan tarjoamista raaka-aineista.

Tropiikki yllättää. Vatsatauti ja  kostea kuumuus vievät voimat, kylän koirat hyökkäävät, hyttysparvien levittämä aivomalaria riuduttaa, hakkuualueen vartijat pahoinpitelevät prinssin. Metsänhakkuut lähestyvät kylää, "metsäraiskio ja hakkuualue ovat valtavan laajoja". Samaan aikaan vallankumousta tekevä tulokas ymmärtää, etteivät kyläläiset taivu hänen maailmanparannukseensa, jos se vie heiltä mahdollisuuden ansaita elanto metsätöillä. Chen seuraajan on jatkettava taistelua valtarakenteita vastaan siellä, missä metsien tuhoaminen on lähtöisin, mutta onnistuuko se?

Albumin kansi on trooppisen vihreä, mutta sarjakuvaromaani itse sisältää harmaan eri sävyissä tehtyjä maalauksia ja tussipiirroksia. Indonesialla on erityinen sija sydämessäni, ja pikkutarkat kyläkuvat tuntuvat tutunoloisilta, vaikken Kalimantanilla ole käynytkään. Malarian otteessa heittelehtivä tai koiria sateenvarjolla pois huiteleva mies on taas maalattu laveammalla siveltimellä.

Petteri Kantolan Hämärän prinssi on fiktiota, mutta taustalla on taiteilijan matka kalimantanilaiseen kylään sosiaali- ja kulttuuriantropologian tutkijan Anu Lounelan kanssa. Tämä oli kolmannella kenttätyömatkallaan tutkimustaan varten. Se käsitteli alueen ympäristönmuutosta, ilmastonmuutoksen hillintään tähtääviä projekteja ja paikallisten ihmisten arvojen muodostumista näissä muutoksissa.

Kirjassa vuorottelevat kiinnostavasti erikokoiset sarjakuvaruudut ja vaihtelevasti sommitellut sivut sekä teoksen fiktiivisen miehen päiväkirjaotteet, joita tämä kirjoittaa mukana raahaamallaan kirjoituskoneella. Suurimmassa osassa kuvaruutuja ei ole lainkaan tekstiä, vaan päiväkirjaotteet kuljettavat romaanin juonta eteenpäin ja kuvitus myötäilee tunnelmia. Kokonaisuutta täydentää mainiosti Anu Lounelan kirjoittamat alku- ja loppusanat. Suosittelen!

LAHJAVINKKI: (yhteiskunnallista) sarjakuvaa fanittaville, ilmastonmuutoksesta ja trooppisten metsien tuhoamisesta huolta kantaville, Indonesiasta kiinnostuneille. 

               Petteri Kantola: Hämärän prinssi, 120 s. 
               Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2018
      
KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA sen ovat lukeneet Hannu/Kirjavinkit ("Piirtäjänä Petteri Kantola on aivan mestariluokkaa."), Reijo Valta/Kvaak ("Hiilinielujen puolesta", sisältää muutaman kuvan albumin sivuilta klikattavaksi).
HAASTEET: Sarjakuvahaaste, Jokken hiilidioksidihaaste

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon

Virolainen Andrus Kivirähk on kirjoittanut riemastuttavan satukokoelman Kun Musti muni mummon, joka on julkaistu tänä vuonna Heli Laaksosen suomentamana. Sadut ovat nykypäivää, niissä seikkailevat pölyimuri, jalkapallo ja tietokone, mutta niiden maailma on hupaisalla tavalla vinksahtanut.



Kirjaan on koottu kaikkiaan 14 satua, jotka ovat lyhyitä, vain kolmen sivun mittaisia, ja joihin jokaiseen liittyy Chrster Nuutisen värikäs ja hauska kuva. Sadut sijoittuvat lapsen tavalliseen arkeen, mutta katsovat sitä uusin, vinkein silmin.

Niin kuin nyt kirjan nimisatu "Kun Musti muni mummon", joka on hupaisa tuunaus tutusta Punahilkka-sadusta. Kivirähkin sadussa Maija leikkii Punahilkkaa koiransa Mustin kanssa. Musti on susi, jonka Maija komentaa syömään mummon. Musti on kiltti ja tottelevainen koira, ja sitten onkin edessä pulma, miten mummo saadaan takaisin Mustin vatsasta.

Sadussa "Herkkusuu tietokone" Linda pelaa äidin tietokoneella peliä, jossa söpö panda syö erivärisiä kukkia. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyy teksti, jossa kone pyytää hilloa. Kirjan pari viimeistä satua sopivat vaikka joulun alla tai jouluna luettavaksi. "Grillimakkara ja piparkakut" kertoo makkarasta, joka asustelee uunissa ja sieltä ikkunaluukusta katselee kaihoten pöydällä olevaa piparkakkutaloa ja piparkakkuperhettä. Eräänä päivänä se voittaa pelkonsa ja lähtee tutkimaan piparitaloa. Sadussa "Joulupukki ja Nukkumatti" nimihenkilöt tuuraavat toisiaan. Ensin jouluaattona pukki sairastuu, mutta ei hätää, hänen ystävänsä Nukkumatti auttaa ja saapuu vaaleansinisessä takissaan ja hiippalakissaan jouluaattona Liinan ja Konstan kotiin. Joulupukki puolestaan auttaa ystäväänsä Nukkumattia helmikuussa, kun tämä on flunssassa eikä eräänä iltana pääse heittämään unihiekkaa.

Hupsunhauska satukirja, joka saa hymyn tai naurun aikuisenkin huulille. Heli Laaksonen on kääntänyt kirjan mainiolle yleissuomelle, vain sadussa "Pikkutäti ja sireenipensan" täti sanailee länsimurteella. Christer Nuutisen veikeän humoristisista kuvituksista löytyy kivoja yksityiskohtia.

LAHJAVINKKI: Esi- ja alakouluikäisille. Sopii niin aikuisten ääneen lukemaksi kuin vasta lukemaan oppineille itse luettavaksi.

              Andrus KivirähkKun Musti muni mummon61 s

              Kustantaja: WSOY 2018
              Alkuperäinen: Karneval ja kartulisalat 2015 ; Suomentaja: Heli Laaksonen
              Kuvitus: Christer Nuutinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA satuja ovat lukeneet Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly, Oli aika, Tuijata.

Osallistun kirjalla Rakas Viro -haasteeseen, jossa on tämän vuoden aikana kerätty onnittelupanoksia naapurimaan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tähtäimessä on 100 panosta eli luettua kirjaa tai artikkelia, matkamuisteloa, katseltua elokuvaa, kuunneltua musiikkia...

lauantai 17. marraskuuta 2018

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

    "Aika on viekas leikkikaveri, siitä ei koskaan tiedä mille päälle se sattuu. Toisinaan se loikoilee tylsistyneenä kuin laiska kissa auringonlaikussa. Mutta sitten se yhtäkkiä pomppaa ylös ja säntää juoksuun, sen vartalo onkin jäntevä ja solakka eikä sitä saa millään kiinni. Silloin yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole enää ennallaan."
Tänä vuonna on julkaistu monta hyvää vuoden 1918 sisällissodasta kertovaa teosta, ja niiden joukkoon sopii hyvin myös viimeksi lukemani Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaaOlin etukäteen jotenkin asennoitunut siihen, että Pekkola on kirjoittanut kirjansa lapsen näkökulmasta, joten lukiessa yllätyin, kun lasten kokemusten rinnalle tuodaan vahvasti se, millaisia aikuisia kasvoi vuoden 1918 lapsista ja miten sota näkyi heidän valinnoissaan ja elämässään yli 30 vuotta myöhemmin 1950-luvulla.

Talvi 1918 on pitkä ja kylmä. Villilähteellä torpassa Eeva osaa jo lukea, pikkuveli Eino on vasta muutaman vuoden. Isä painostetaan punaisten puolelle ja taisteluihin mukaan. Läheisen kartanon vanhempi poika on kadonnut, huhuja liikkuu, mutta tuskin kukaan tietää, että Saksassa koulutetaan suomalaisista jääkäreitä. Tilan nuorempi poika, Henrik, on saanut haukkumanimen Kukkakeppi. Hänellä ei ole vanhemman veljensä ylvästä komeutta eikä hienoja käytösätapoja. Harmikseen häntä ei pidetä riittävän vanhana osallistumaan taisteluihin valkoisten puolella.

Näkökulmat sotaan tarjoutuvat lukijalle juuri Eevan, Einon ja Henrikin kokemuksista. Vuoden 1918 tapahtumat kerrotaan jaksoissa, jotka on otsikoitu paikkojen mukaan: Lasten lapsuuden koti ja Villilähteen kylä. Lahti, jonne Eeva, Eino sekä heidän äitinsä vietiin taisteluja pakoon sen jälkeen, kun isä oli saanut surmansa taisteluissa. Hennala ja vankileiri.  Samaan aikaan Kukkakeppi pääsee rintamalle, sillä niin siellä kuin myöhemmin vankileirilläkin tarvitaan niitä, jotka ovat käskettäessä valmiita tekemään ihan mitä tahansa.

Aikuiselämän jaksot taas on otsikoitu kolmen päähenkilön nimen mukaan. Henrik on paennut sodan jälkimaininkeja Amerikkaan ja kouluttautuu ammattiin, jossa hän voi auttaa ihmisiä. Eheytyykö miehen oma sisin nuoruuden teoista? Eeva palaa Lahteen kierrettyään maailmalla maasta toiseen. Pikkuveljeä hän ei ole unohtanut. Saako hän rauhan, jos onnistuu kostossaan? Eino on saavuttanut hyvän yhteiskunnallisen aseman. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista ovat hyvin hämäriä, osan hän on päättänyt salata lähimmiltäänkin. Onko nyt aika antaa muistoille tilaa?  

Viime aikojen romaaneissa on käytetty paljon näkökulman vaihdoksia ja aikatasojen siirtymiä. Tässä kirjassa se mielestäni toimii erityisen hyvin, ja kirjan rakenne mahdollistaa sopivan väljyyden, joka antaa lukijan ajatuksille ja tulkinnoille tilaa. Pasi Pekkola kirjoittaa sujuvaa prosaa, ja erityisesti nautiskelin hänen uusista ja osuvista kielikuvistaan, joilla hän sanoitti varsinkin luonnon ja sään ilmiöitä. Kirja on surumielinen, paikoin traaginen, mutta päättyy silti hienoisesti toiveikkaaseen vireeseen.
"Päivät olivat laiskoja haukotuksia, lattialla loikoilua ja ruuan odottelua."
"Huhut kiersivät sakeana ilmassa. Eeva kuunteli niitä hiljaisena. Ei sellaisia voinut ottaa todesta. Maailma oli rikki, se nyt oli selvää, mutta pitikö sitä vielä pahentaa. Kun puheet yltyivät liian hurjiksi, hän nappasi veljensä syliin ja alkoi supattaa satua tämän korvaan." 
Hieno kirja. Nautin. Suosittelen. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan Kiinaan ja Suomeen sijoittuvan romaanin Lohikäärmeen värit.

          Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, 343 s.
          Kustantaja: Otava 2018
          Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se  on luettu esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkatKirjahyllyssäLumiomena, Sivutiellä,

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Sarjakuvaa: Marko Raassinan Kullervo

Kullervo Kalervon pojan tarina Kalevalassa on traaginen. Täytyy tunnustaa, etten muistanut sitä kovin hyvin ja tarkistin juonen pääpiirteet Wikipediasta, ennen kuin kävin lukemaan  Marko Raassinan sarjakuvaa Kullervo.



Kullervo syntyi Väinölässä Kalervon emännälle. Vähän aikaisemmin olivat veljekset riitautuneet, Untamo kävi sotaan Kalervoa ja hänen väkeään vastaan, ja surmasi koko Kalervon suvun. Vain Kalervon raskaana olevan vaimon hän säästi piiakseen. Pian syntyi poika, jolle äiti antoi nimeksi Kullervo. Hänestä Untamo sai väkivahvan, mutta pahasisuisen orjan, jonka elämä joutui väärille raiteille pienestä pitäen. Ei ihme, että vaka vanha Väinämöinen Raassinan sarjakuvan viimeisissä ruuduissa toteaa: "Siinäpä opetus itse kullekin. Älkää lapsosia kaltoin kohdelko, antako tuhmien tuuditella."


Kullervon syntymä (klikkaa kuva suuremmaksi)

Untamo myi hankalan Kullervon seppä Ilmariselle orjaksi, mutta siitä koitui pelkkää harmia, ja Kullervo pakeni. Matkoillaan hän osasi ajatella vain yhtä asiaa: Untamolle olisi kostettava isän ja suvun surma. Matkoillaan hän kuuli, että hänen perheensä olikin säilynyt hengissä ja piileskeli Untamoa kaukana Lapin laidalla. Sinne kävi Kullervon matka, mutta sielläkin tuli harmia harmin päälle. Niinpä Kullervo riensi kostoretkelle Väinölään, Untamon asuinsijoille.


Kullervo kostaa Ilmarisen vaimolle leivästä löytyneen kiven.

Marko Raassina on piirtänyt Kullervon mustavalkoiseksi sarjakuvaksi. Kullervon elämäntarina avautuu Kalevalaa huonosti muistavalle tai tuntevallekin. Kirja rakentuu  kuudesta luvusta, jotka kuljettavat juonta eteenpäin: "Kullervo Kalervonpoika", "Kirous", "Kultainen vaimo" (luvun päähenkilö on Seppo Ilmarinen), "Perhe", "Kosto" ja "Kohtalo". Tekstit ovat kiintoisa sekoitus tätä päivää ja kalevalaista maailmaa. 

Kullervo voisi olla synkkä sarjakuva, sen verran murheellinen Kullervon kohtalo on, paitsi että se ei ole. Raassinalla on teoksessa paljon huumoria. Samalla sivulla voi olla somasti sekaisin vanhaa, kalevalaista sanastoa ja lausemittaa ja nykykieltä. Löytyypä yhdestä ruudusta luullakseni sarjakuvien yleisin repliikkikin, AAARGH!!!, joka Kalevalan tuunaukseen tuotuna jotensakin huvitti minua.

           Marko Raassina: Kullervo, 71 s. 
           Kustantaja: Arktinen Banaani 2016
      

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen keskellä ja Sivutiellä.

Osallistun kirjalla Sarjakuvahaasteeseen sekä Klassikkotuunaus-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. 
#klassikkotuunaus

torstai 8. marraskuuta 2018

Seppo Jokiselta Piripolkkaa Vilpittömässä mielessä

Lukaisin jälleen pari vanhempaa Seppo Jokisen dekkaria. Komisarioksi edenneen tamperelaisen Sakari Koskisen seuraan on turvallista hakeutua, ei ole odotettavissa yksityiskohtaisia kuvauksia väkivallasta tai verenvuodatuksesta, vaikka poliisit ratkovatkin visaisia murhia ja kohtaavat kaikenlaista raadollista ja raakaakin.


Piripolkassa joukko hervantalaisia nuoria on ajautunut huumeisiin. He herättävät poliisin kiinnostuksen, kun pari nuorista pahoinpitelee vanhuksen sairaalakuntoon ja varastaa tämän auton, jonka he hurjan ajomatkan päätteeksi polttavat Hervannan liepeillä. Kun yksi tytöistä löydetään surmattuna ja toinenkin kuolee, Koskisella ja hänen tiimillään on kädet täynnä työtä. Keneltä nuoret, joista yksi on vasta 15-vuotias, saavat aineita? Kenellä on syytä surmata heitä? Kuka on Peppi Pitkätossu, jonka nimen useampikin kuulusteltava mainitsee? Entä Äntee, Nicholas Telkkä?

Turhaan ei puhuta huumehelvetistä, sitä se on yhtä lailla yhä kovenevien aineitten koukuttamille kuin huumerikoksiin sortuneille. Piripolkassa nuoret tanssivat huumeporhojen ja heidän renkiensä tahtiin, ja näiden murrosikäisten vanhemmat ovat ihmeen sokeita ja hyväuskoisia. Piripolkka vie yhden nuoren kauas Kainuuseen turvataloon, koska hän on luvannut todistaa huumekauppiaita vastaan, mutta onko hän loppujen lopuksi turvassa sielläkään?

Juoni kääritään lopussa siististi kokoon, ja tällä kertaa pääsyyllinen ei päässyt yllättämään, mutta ainahan on kiintoisaa seurata, mistä Koskinen ja kumppanit pääsevät jutussa kärryille. Sen sijaan yksityiselämän puolella Koskisen naisjutut ovat vähemmän siististi kokoon käärittyjä, joten ei ihme, että hänen lähimmät työtoverinsakin leukailevat niistä. Yleensä pidän dekkareissa siitä, että poliisi(e)n yksityiselämä kulkee rikosten ratkaisun rinnalla, mutta tässä kuviot olivat sen verran sekavat, että vähempikin olisi riittänyt.


Vilpittömässä mielessä on kahdeksas Sakari Koskinen -sarjan dekkari, ja vaikka se julkaistiin 15 vuotta sitten, sen teemat ovat melkoisesti tätä päivää ja voisivat näkyä uutisissa minä tahansa iltana.

Kirjan alussa Tammerkosken syövereistä, aivan Tampereen keskustassa, löytyy kuollut mies. Heti kohta poliisi kuulee todistajaa, joka sanoo nähneensä miehen hypänneen veteen. Toisaalla pari pikkupoikaa vakuuttaa nähneensä jonkun tuupanneen miehen koskeen. Poliisi saa selville, että miehelle oli soitettu työpaikalle vähän aikaisemmin, minkä jälkeen hän oli lähtenyt juoksujalkaa ruokatauolle. Oliko mies ottanut hengen itseltään vai oliko virkavallalla käsissään murha?

Ei kulu kauankaan, kun samoilta kulmilta Finlaysonin alueelta löytyy pahoinpidelty mies, joka viedään tajuttomana sairaalaan. Käy ilmi, että tämäkin mies oli saanut puhelinsoiton ja heti sen jälkeen rientänyt jonnekin. Kummankaan miehen lähipiiri ei keksi mitään tai ketään, joka olisi voinut haluta vahingoittaa hukkunutta tai pahoinpideltyä.

Samaan aikaan tämän kaiken kanssa yksinäinen tietokone-ekspertti kirjoittelee sähköposteja sydämensä valituille, jotka hän on tavannut internetin chat-huoneessa, mutta ei koskaan kasvotusten. Viestittelijä on varma, että heillä on yhteinen tulevaisuus, kunhan hän raivaa onnen tieltä esteet. Valittunsa hän tuntee hyvin, sillä hän on hakkeroinut taitavasti kaikkien turvamuurien läpi ja selvittänyt naistensa asiat eri rekistereistä.

Toisaalla Tampereen poliisin väkivaltajaosto tutkii maahanmuuttajanaisen surmaa. Lehtien otsikot kirkuvat kunniamurhaa, ja komisario Koskisella on täysi työ pitää alaisensa asiallisina. Hekin ovat valmiita pitämään tekoa kunniamurhana, vaikkei tutkimukset ole edenneet kovinkaan pitkälle. Lisäksi poliisilaitokselta löytyy rasisti, jonka tölväisyt saavat komisarion menettämään malttinsa.

Ja sitten Raija, Koskisen neljä vuotta aiemmin eronnut vaimo, ottaa yhteyttä ja haluaa tavata ex-miestään.

Seppo Jokisella on poliisiromaanissaan monta juonikuviota samaan aikaan, mutta niiden perässä pysyy kyllä hyvin. Poliisilaitoksen väki on tullut tutuksi jo aiemmissa kirjoissa, ja sarjan tässä osassa Koskisen naiskuviot säilyvät maltillisina. Jokisella on tässä kirjassa vahva psykologinen ote, jossa on paljon myötätuntoa niin rikoksentekijöitä kuin maahanmuuttajiakin kohtaan. Jossain kohtaa tuli norjalainen dekkaristisuosikkini, Karin Fossum, mieleen.

             Seppo Jokinen: Piripolkka, 330 s.
             Kustantaja: Karisto 2008 (6. painos; 1. p. 2002)

             Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä, 280 s.
             Kustantaja: Karisto 2006 (5. painos; 1. p. 2003)

KIRJAT lainasin kirjastosta. 
MUUALLA Piripolkka: Tarukirja, Ritva Sorvali
MUUALLA Vilpittömässä mielessä: 365 kulttuuritekoa
HAASTE: Osallistun kirjoilla sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Sakari Koskinen -sarjan osat 7 ja 8).

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Chileläinen kaivoskylä, jossa louhitaan salpietaria. Köyhistäkin köyhempiä kaivostyöläisiä ja heidän perheidensä asuttamia peltihökkeleitä. Köyhän perheen tytär María Margarita, josta tulee elokuvankertoja.


Näistä aineksista chileläinen kirjailija Hernán Rivera Letelier rakentaa pienoisromaaninsa Elokuvankertoja. Kaivostyöläisen perheen elämä on vaatimatonta ja työntäyteistä. Aivan erityisen kovaa siitä tulee, kun isä halvaantuu ja äiti sen takia jättää miehensä ja viisi lastaan. Perheen pään ja lasten on tultava toimeen vaatimattomalla sairaseläkkeellä.

Yksi intohimo isällä on viinin lisäksi: elokuvat. Terveinä työnteon päivinä koko perhe pääsi elokuviin viikonloppuisin. Nyt kolikot on säästettävä eläkkeestä, joka ei riitä edes ruokaan. Isä kilpailuttaa viisi lastaan: lähettää heidät kunkin vuorollaan elokuviin ja laittaa nämä kertomaan elokuvan muulle perheelle jälkeenpäin. Kaikki ovat hämmästyneitä siitä, että nuorin heistä ja vielä tyttö, María Margarita, voittaa kisan. Näin ainoasta tytöstä, jolle isä olisi halunnut antaa nimeksi Marilyn, tulee elokuvien kertoja.

María Margarita eläytyy kertomiseensa todellisen taiteilijan tavoin, harjoittelee äänenkäyttöä ja eleitä, hankkii rekvisiittaa ja pukeutuu kuhunkin osaan sopivasti. Perhe on ihastuksissaan, sillä joskus elokuva on kerrottuna parempi kuin nähtynä. Sana leviää, esityksiä tulee kuulemaan naapureita, sitten muita kyläläisiä. Jonkun satunnainen toteamus avaa perheen silmät. Tosiaan, hehän voivat kerätä pienen pääsymaksun yleisöltään.

Rivera Letelier kertoo viehättävästi nuoren tytön innostumisesta ja tietoisesta itsensä kehittämisestä elokuvien tuntijaksi ja kertoja-näyttelijäksi. Hän, tyttö, osaa jotain, mitä kukaan muu ei kylässä osaa. Joskus esityksen jälkeen yleisö taputtaa hänet esiin kolme kertaa.

Elokuvankertoja ei ole kuitenkaan pelkkä kaunis ja viehkeä satu, se on liiankin realistinen köyhälle, teini-ikäiselle tyttölapselle, jonka isä kuolee ja jonka yleisön televisio vie. Maan poliittisten myllerrysten keskellä koko kaivoskylä muuttuu aavekaupungiksi. Kirjan loppupuoli on varsin surullinen, mutta kerronnan hienoutta ja tarinan - ja elokuvien! -  taikaa se ei vähennä.

Uskoisin, että elokuvaharrastajalle kirja on erityisen kiinnostava, sen sivuilla vilahtaa tunnettuja filmejä ja näyttelijöitä Ben Hurista lännen elokuviin ja Marilyn Monroesta Charlie Chapliniin. Meksikolaiset ja muut espanjankieliset filmit ovat minulle tuntemattomia, vaikka ovatkin María Margaritan isän lempielokuvia.

              Hernán Rivera LetelierElokuvankertoja133 s
              Kustantaja: Siltala 2012
              Alkuperäinen: La contadora de películas 2009 ; Suomentaja: Terttu Virta
              Kannen kuva: Wil Immink Design ja Getty Images

KIRJA on oma ostos kirjamessuilta.
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja (jossa lisää linkkejä)
HAASTEET: Kirjalla osallistun Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa lokakuun kieli oli espanja.

torstai 1. marraskuuta 2018

Kirjoja ulapalta - merellisiä kirjoja kootusti


"Meri on kiehtova, kaunis, arvaamaton, pelottavakin." Näin luonnehti Nanna aloittaessaan merellisen lukuhaasteen Kirjoja ulapalta. Haasteessa on luettu kirjoja, joissa meri on ollut keskeisessä roolissa.

Omaksi saaliikseni jäi kahdeksan kirjaa. Joukossa on dekkareita tai trillereitä:
     Elly Griffiths: Risteyskohdat (Pohjanmeri)
     M. J. McGrath: Jään muisti (Kanadan arktinen saaristomeri)
     Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Itämeri)
     Lone Theils: Kohtalokas merimatka (Pohjanmeri)

ja romaaneja: 
     Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa (Atlantin valtameri)
     Petri Tamminen: Meriromaani (Itä-, Pohjan-, Jää- ja Välimeri)
     Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa (Itämeri, Pohjanmeri, Atlantti)

ja nobelistin runokirja:
     Pablo Neruda: Maremoto (Tyyni valtameri)

Näistä Tammisen Meriromaani ihastutti kielellään ja tiiviillä ilmaisullaan. Dekkarit olivat kaikkikin hyviä, kärkeen nousi mielessäni Risteyskohdat, joka aloittaa Ruth Galloway -sarjan. Jään muisti oli myös jännittävä ja eksoottinen sijoittuessaan arktiseen Kanadaan ja Grönlantiin.

Nannan kirjakimarasta löytyy yhteenveto ja linkkejä muiden haastekirjoihin. 

Kiitos kiinnostavasta haasteesta, Nanna!