V. S. Naipaul: The Mystic Masseur (Klassikkohaaste 14)

Blogi ja bloggari ovat viettäneet kirjoitustaukoa, joka on ihan huomaamatta venähtänyt melkein puoleksi vuodeksi. Olen kyllä lukenut, mutta muut kirjoitusjutut ovat varastaneet blogilta ajan. Tarkoitus on aktivoitua Kirjan pauloissa tässä kevään mittaan. Klassikkohaastetta en kuitenkaan malta jättää väliin, kun olen osallistunut kaikille aikaisemmille kierroksille. Tällä kertaa haasteen järjestää Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia. 14. Klassikkohaasteen kooste ja linkit luettuihin kirjoihin löytyvät linkin takaa.

Valitsin luettavaksi teoksen kirjailijalta, jonka tunnen vain etäisesti. Hän on kirjailijanimeltään V. S. Naipaul (1932-2018), syntyi Trinidadissa, sai 18-vuotiaana opiskeluapurahan Englantiin ja alkoi kirjoittaa neljä vuotta myöhemmin. Sen jälkeen hän ei koskaan tehnyt muita töitä kuin kirjoittajan - kirjailijana ja toimittajana. Lontoosta tuli hänen kotikaupunkinsa. V. S. Naipaulille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 2001.

V. S. Naipaulin esikoisteos The Mystic Masseur (suomennettu nimellä Täysinoppinut hieroja, 1978) on Ganesh-nimisen miehen tarina. Hän syntyy intialaistaustaiseen perheeseen trinidadilaisessa maaseutukylässä. Hänen isänsä on hieroja, jonkinlainen hengellinen parantaja, jonka puoleen ihmiset kääntyvät kaikenlaisissa terveysongelmissaan. Isällä on paljon asiakkaita, mutta kerran eräs hänen hoitoonsa tuotu tyttö kuolee, ja isä ei halua jatkaa parannustyötään.

Isä haluaa Ganeshille koulusivistyksen ja lähettää hänet kaupunkiin opiskelemaan opettajaksi, vastoin pojan tahtoa. Ganesh suorittaa kuitenkin opintonsa loppuun ja saa paikan sijaisopettajana. Hän pettyy työhön ja jättää sen. Samaan aikaan hän saa kutsun tulla takaisin kotikylään, jossa hänen isänsä on kuollut.

Ganesh ei tiedä, mitä hän tekisi elämällään isän hautajaisten jälkeen - äiti on kuollut jo hänen lapsuudessaan. Kylän kauppiaalla on 16-vuotias tyttö, jonka isä mielellään naittaisi koulua käyneelle Ganeshille. Näin käykin. Hääseremonian yhteydessä Ganesh kiristää apeltaan myötäjäiset, joiden turvin hän turvaa oman ja perheensä tulevaisuuden. Ganesh ja Leela, tuore vaimo, muuttavat syrjäiseen pikkukylään. Siellä Ganesh haluaa tulla hengelliseksi parantajaksi isänsä jalanjäljissä, mystiseksi hierojaksi. Samalla hän haluaa kirjoittaa kirjan tai kirjoja, mikä on ollut hänen haaveensa jo pitkään.

On helppo nähdä yhtäläisyyksiä Ganeshin ja kirjailijan oman elämän välillä. Kumpikin on syntynyt hinduperheeseen, jonka esivanhemmat on aikanaan tuotu Intiasta velkaorjiksi sokeriruokoplantaaseille Karibialle. Miehet ovat jopa käyneet samaa opinahjoa, Queens Royal Collegea, ja kummallakin on ollut pakottava halu tulla kirjailijaksi ja kirjoittaa kirja. Elämäkerta Wikipediassa kertoo, että Naipaulin ensimmäiset romaanit ja novellit kertoivat hänen lapsuutensa Karibiasta.

Suomalaiselle lukijalle The Mystic Masseur avaa kurkistusluukun ihan uuteen maailmaan. Ihmiset ovat valtaosaltaan köyhiä - vaikka Ganesh vaurastuukin elämänsä aikana - ja yrittävät tulla toimeen, miten parhaaksi taitavat. He petkuttavat toisiaan hyötymistarkoituksessa ja turvautuvat hengellisiin tai maagisiin vaikutusyrityksiin. Miesten on tarkoitus piestä naisiaan, jos kerran välittävät heistä. Ganeshin vaimo ajattelee näin, kun hänen miehensä on piessyt häntä ensimmäisen kerran häitten jälkeen:

"It was their first beating, a formal affair done without anger on Ganesh's part or resentment on Leela's; [---] Ganesh had become a man; Leela a wife as privileged as any other big woman. Now she too would have tales to tell of her husband's beatings; and when she went home she would be able to look sad and sullen as every woman should."

Karibialainen englanti, jonka Naipaul laittaa henkilöidensä suuhun dialogeissa, on aika vinkeää, kun siihen ensin tottuu. Oletan, että se on sitä kieltä, mitä kirjailija kuuli lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Lukiessa kovasti alkoi kiinnostaa, miten kirjan kieli on käännetty suomeksi. Minusta on esimerkiksi hurmaavaa, miten ihmiset ilmaisevat jonkin ominaisuuden suurempaa määrää (erittäin hankala tms): "you choose a hard hard thing", "paper with fine fine writing".

Kulttuurin ja elämäntavan kuvauksena kirja on omiaan. Henkilöistä kukaan ei päästä lähelleen eikä edes vaikuta kovin viehättävältä. Elämä on mieluummin vaikeaa ja ankeaa kuin iloista, mutta silti romaanissa on paljon huumoria, joka tekee siitä kepeähkön luettavan.

Helmet-haaste 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

          V. S. Naipaul:  The Mystic Masseur, 220 s.
          Kustantaja: Penguin Books 1964 (1. p. 1957)

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 11)

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu on kaunis ja herkkä kuvaus ensirakkaudesta. Sen kertoo keski-ikäinen mies, Ashurst, joka saapuu vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää. He tulevat paikkaan, jossa mies kohtasi nuoruudenrakkautensa ensi kertaa, ja muistot nousevat elävinä hänen mieleensä. Silloinkin, 26 vuotta sitten, oli kevät ja omenapuut kukassa.

Ashurst oli juuri valmistunut yliopistosta ja patikoi opiskelutoverinsa kanssa nummilla. Hän loukkasi jalkansa ja joutui jäämään yhteen lähistön maataloon parantumaan. Talon emännän sukulaistyttö palveli nuoria herroja. Hän oli nuori ja kaunis, ja Ashurst lumoutui hänestä. Tyttö vastasi nuoren miehen tunteisiin.

John Galsworthy kuvaa tunteitten herkkyyttä ja ryöppyä hienoin luontokuvin. Kevät puhkeaa kukkaan ja tarjoaa vahvoja aistielämyksiä. Se on sopiva tausta nuorelle rakkaudelle.

"Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

Ashurst halusi ottaa tytön mukaansa Lontooseen ja sitä varten hän lähti Torquayhin pankkiin nostamaan rahaa ja ostamaan maalaistytölle jotain kaupunkiin sopivaa päällepantavaa. Torquayssa hän kohtasi vanhan ystävän Phil Hallidayn ja hänen kolme sisartaan. Heistä yksi oli sievä nuori neito, toiset kaksi lapsia vielä. Hallidayn sisarusten kanssa aika kului rattoisasti, ja Ashurst keksi syitä lykätä paluutaan maalaiskylään noutamaan rakastettuaan.

Kun paluu viivästyi, Ashurstilla oli aikaa miettiä tunnettaan, sen syvyyttä ja puhtautta. Hallidayt ovat hänen omaa yhteiskuntaluokkaansa, heidän kanssaan hän voi keskustella runoudesta ja nauttia musiikista ja seurapeleistä. Mitä olisi tuoda kaupunkiin lukutaidoton ja oppimaton maalaistyttö?

Omenapuuta on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Sen kirjoittaja, englantilainen John Galsworthy (1867-1933) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933. Omenapuu on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut. Lukemani laitos on suomennettu jo 1920-luvulla, ja se näkyy joissain vanhentuneissa sanoissa ja sanonnoissa. Toisaalta vanhahtava ja runollinen kieli sopii hyvin romaanin luonteeseen ja ajankuvaan.

        John Galsworthy: Omenapuu, 112 s
        Kustantaja: WSOY 1982 (11. painos: 1. p. 1926)
        Alkuperäinen: The Apple Tree, 1916
        Suomennos: V. A. Koskenniemi, Vieno Koskenniemi
        Kansi: Marjatta Vihma

KIRJA on omasta hyllystä, napattu kirjaston vaihtohyllystä.

HELMET-haaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 11, jota tällä kertaa emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Haaste päättyi jo eilen, tuttuun tapaan 31.7., mutta koska elämä on, oma kirjoitukseni tulee blogiin päivän myöhässä. Haasteen koonti löytyy täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

Naisklassikkohaasteen kooste

Hyvää huomista naistenpäivää! Huomenna päättyy myös vuoden kestänyt naisklassikkojen haaste Joka päivä on naistenpäivä, jota on vetänyt Laura (Mitä luimme kerran -blogista) ja Mira. On siis aika koostaa luettua.

Tällä haastekierroksella luin sekalaisesti naisklassikkoja eli vähän kaikenlaista: brittinobelistin kissatarinoista suomalaiseen painosten kuningattareen, iki-ihanasta Anna-sarjasta kotimaiseen tasa-arvoa ajaneeseen naiseen. Kaikkiaan luettuja kirjoja kertyi kahdeksan, mukana on kaksi runokokoelmaa ja kaksi novellia/pienoisromaania. Tässä lista luetusta:

    Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar (romaani 1847)

    Minna Canth: Agnes (novelli, 1892, selkomukautus 2019)

    Minna Canth: Kauppa-Lopo (novelli, 1889)

    Saima Harmaja: Huhtikuu (runoja, 1932)

    Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (romaani, 1974)

    Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi (2018)

    Doris Lessing: Kissoista (novelleja 2002) (Nobel 2007)

    L. M. Montgomery: Anne of the Island (nuortenkirja 1915)

Kaikki kirjat olivat mieleistä luettavaa. Agneksessa ihastelin selkokielen kykyä välittää kirjan tunnelmia ja henkilöiden tunteita. Saima Harmajan Huhtikuussa palasin teini-ikäisen minäni runoihastukseen ja Lydia Koidulan runoissa yhden Harmajan esikuvan tuotantoon. Mielenkiintoista muuten oli se, että ennen vuotta 2018 ei suomeksi ole julkaistu yhtään kokoelmaa Koidulan runoista. Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista oli todella hieno ja kiinnostava 20-luvulle sijoittuva sukusaagan aloitus, joka sai minut ihmettelemään, miksen ole lukenut enempää Joenpeltoa.

Vuosi sitten naistenpäivänä päättyi saman haasteen ensimmäinen osa. Silloin olin ottanut tavoitteeksi lukea erityisesti naisnobelistien teoksia, ja lukemistani viidestä kirjasta nobelistit olivat kirjoittaneet neljä (Buck, Lagerlöf, Morrison, Mülller). (Linkki koosteeseeni.) Tänä vuonna lukuun päätyi yksi nobelisti lisää, Doris Lessing. Tämän jälkeen valloittamista odottavat vielä seuraavat naisnobelistit: 
     italialainen Grazia Deledda (Nobel 1926)
     norjalainen Sigrid Undset (1928)
     chileläinen Gabriela Mistral (1945)
     ruotsalainen, saksaksi kirjoittanut Nelly Sachs (1966)
     etelä-afrikkalainen Nadine Gordimer (1991)
     itävaltalainen Elfriede Jelinek (2004)
     valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (2015)
     puolalainen Olga Tokarczuk (2019, vuoden 2018 palkinto)

Ja näin naistenpäivän aattona voi vaikka päivitellä sitä, että vuosina 1901-1989 kirjallisuuden Nobel-palkinnon oli saanut 80 miestä ja vain 6 naista. Sen jälkeen tilanne on korjaantunut hitusen, kun jokaisella seuraavalla vuosikymmenellä palkintoja on myönnetty naiselle kolme kertaa, mutta edelleen vuosien 1901-2019 kokonaistilanne on, että miehet ovat saaneet kaikkiaan 101 palkintoa ja naiset 15.

Kiitos, Laura, haasteen vetämisestä ja houkuttelusta klassikkonaisten kirjojen äärelle!

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Doris Lessing: Kissoista

Eilen kuultiin kahden uuden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimet: tämän vuoden palkinto menee itävaltalaiselle Peter Handkelle ja viime vuoden puolalaiselle Olga Tokarczukille. Kumpaakaan en ole lukenut. Sen sijaan olen viime päivinä uppoutunut varsin kissamaiseen maailmaan, kun olen lukenut vuonna 2007 Nobel-palkinnon saaneen Doris Lessingin kirjan Kissoista.

Kissoista on kolmen kertomuksen tai novellin kokoelma, joka vilisee erilaisia karvaisia kisumirrejä. Yksi kirjaan päätyneistä tassutteli aikoinaan Persiassa (nykyinen Iran), kun Doris Lessing oli pikkutyttö ja asui siellä vanhempiensa kanssa. Muutama kirmaili Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) auringon polttamilla ruohikoilla, puissa ja pensaissa, sillä kirjailija asui Afrikassa koulu- ja nuoruusvuotensa, kunnes muutti Englantiin kolmenkymmenen ikäisenä. Useimmat kirjan kissoista olivat ihan aitoja monirotuisia brittikissoja.

Novelli "Kissoista eritoten" on teoksen pisin ja kertoo kahdesta narttukissasta, jotka päätyvät Lessingin huusholliin Lontoossa. Ne ovat kumpikin omia vahvoja persoonallisuuksiaan, jotka kilpailevat kirjoittajan suosiosta - ja nukkumapaikasta hänen sängyssään. Toisiaan ne eivät siedä, mutta sopeutuvat asumaan samassa talossa, jossa on useita asuinkerroksia ja puutarha. Paljon tapahtuu, sairautta ja eläinlääkärikäyntejä, kissakosijoita ja -ystäviä, synnytyksiä ja pentueita, uusia hyvän kodin tarvitsevia kissoja.

Novellien "Selviytyjä Rufus" ja "El Magnificon vanhuus" kissahahmot ovat kolleja, jotka ovat uskomattoman sinnikkäitä, vaikka joskus heidän oman ihmisensä pitää taistella heidän elämänsä ja jopa elämänhalunsa puolesta. 

Taitavasti Doris Lessing piirtää kissojen ulkomuodon ja  luonteen sanoillaan, ja joutuu toteamaan, ettei ihmisenä sitten kuitenkaan tiedä pitkäaikaisista lemmikeistäänkään, mitä heidän mielessään liikkuu. Moni katti oppii lukemaan omia ihmisiään, on älykäs ja juonikas pyrkiessään saavuttamaan omia tavoitteitaan. Kuten kissa, joka kadehtii sairaalta lajitoverilta tämän ihmisiltä saamaa hoivaa ja huomiota ja kehittää itselleen (teko)yskän aina, kun ihminen on lähettyvillä. Ihmisen ollessa kauempana yskä ei vaivaa hitustakaan ja häviää kokonaan, kun sairas kissa tervehtyy eikä saa enää hoitoa ihmisiltä.

Kirjailija tuntee kissat ja rakastaa niitä, mutta hän ei kirjoita niistä turhan söpöstelevästi. Pikemminkin kerronta on eleganttia, sulavaa ja hurmaavaa, aivan kuin ne nelijalkaiset  olennot (ja yksi kolmijalkainen), joiden olemusta ja vaiheita hän kuvaa. Mutta saatan kissaihmisenä olla puolueellinen ihailussani! Kirjoissaan Doris Lessingillä on  usein yhteiskunnallisia teemoja, mutta taiturilta onnistuu kepeämpikin kerronta valloittavasti. Ja sanoohan Kissoista paljon eläinten, siis kissojen, oikeuksista.

Tämä on kirja kaikille ja erityisesti kissoista viehättyneille.

          Doris Lessing: Kissoista, 207 s.
          Kustantaja: Otava 2009
          Suomentaja: Kristiina Rikman. Alkuperäinen: On Cats  2002

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA: Kirjanurkkaus, Savon Sanomat.  Hiljattain Tarukirja kirjoitti Lessingin kirjasta Erittäin kissamaista, joka on lukemani kokoelman aloittava novelli.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Innostuin tässä lokakuun koittaessa lähtemään kirjalliselle matkalle maailman ympäri, melkein ex tempore, vaikka ajatus oli kyllä alkanut itää jo alkuvuodesta Hemulin kirjahyllyn julkaistessa lukuhaasteen Maailman ympäri 80 päivässä. Siinä luetaan kirjoja, jotka sijoittuvat kaupunkeihin Jules Vernen seikkailuromaanin sankarin Phileas Foggin matkareitillä. Aikaa on 80 päivää, alkuperäinen kirjan matka tapahtui 2.10.-21.12.

Noudatan haasteen alkupostauksen matkareittiä, joka alkaa Lontoosta, tällä Doris Lessingin kirjalla. Reitti on seuraava: Lontoo - Aden - Bombay - Kalkutta - Hongkong - Jokohama - San Francisco - New York - Lontoo.
#maailmanympäri80päivässä

Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle

Unkarilaisen Imre Kertészin muutkin kirjat alkoivat kiinnostaa luettuani hänen omakohtaisiin keskitysleirikokemuksiinsa kiinnittyvän romaanin Kohtalottomuus. Sille syntyi jatkoa kolmen kirjan verran, ja nyt luin kakkososan, Kaddish syntymättömälle lapselle. 

Kaddish on juutalainen surijan rukous, vaikka siinä ei mainitakaan kuolemaa - se rukoillaan hautaus- ja muistopalveluksessa sekä päivittäin suruaikana. Imre Kertészin Kaddish on tajunnanvirtaa, jota voi tulkita monella tapaa. Kirjan liepeen teksti kertoo: "Muodoltaan kerronta on tajunnanvirtaa: kirjailija rukoilee, huutaa, vitsailee, vaikeroi ja kuiskaa kaddish-rukouksensa lapselle, jota hän kieltäytyy siittämästä maailmaan."

Pysähdyttävintä kirjassa onkin painokas "Ei!", joka toistuu useaan kertaan. Kun teksti muuten on tajunnanvirran tapaan sinne tänne aaltoilevaa, samaa toistelevaa, välillä tapahtumiin ja välillä ajatuksiin keskittyvää, yhtä pitkää lukua koko teos, niin tuo painokas "Ei!" lainausmerkeissä ja uuden luvun alussa hyppää silmille ja tajuntaan rivien ja sanojen massasta. Samalla kirjailija puhuttelee syntymätöntä lasta, jota hän ei halua. 

        "Ei! en voisi koskaan olla toisen ihmisen isä, kohtalo, jumala, 
        "Ei!" älköön kukaan lapsi saako koskaan kokea sitä mitä minä, lapsuutta,
        "Ei! jokin minussa parkaisi, ulvahti, niin ei saa käydä hänelle - sinulle - 
     ja minulle, että hän kokisi sen, lapsuuden...

Pitkään ajattelin, että kirjan kertoja ei halua lasta keskitysleirikokemustensa takia, mutta kirja kertoo muutakin. Kertojan vanhemmat erosivat ja hän joutui käymään vuosia koulua internaatissa, kunnes isä meni uusiin naimisiin ja otti hänet luokseen. Mielessään kertoja rinnastaa sekä internaatin rehtorin että isänsä vallankäytön Auschwitziin.

Minusta tämäkin Kertészin kirja on hyvin omakohtainen, ja minusta oli hyvä, että olin lukenut Kohtalottomuuden ennen sitä. Tässä teoksessa hän kertoo vaimonsa tapaamisesta ja muutaman vuoden kestäneestä avioliitostaan, joka ilmeisesti kariutui, kun hän, mies, ei halunnut lasta, ja vaimo puolestaan halusi elää ja kokea täydellisyyden juuri oman lapsen kautta. Vaimolleen mies kertoo lapsuutensa kipupisteistä ja keskitysleiristä, puhuu ja puhuu, ja samalla tiedostaa piinaavansa vaimoaan puheillaan, mutta hänelle itselleen puhuminen on välttämätön paiseen puhkaiseminen, kivulias, mutta jälkeenpäin helpottava.

Tajunnanvirtamonologissaan kirjailija puhuu lapsuuden ja avioliiton lisäksi

• omasta työstään ("... onni, jota ehdin kokea vaimoni kanssa suhteemme aikana ja avioliittomme alussa, opetti minulle, että myös tuo tila, onni, vaikuttaa työhöni epäsuotuisasti. [...] mitä tämä oikein on, miksi työni asettaa näin painostavia ja rasittavia ehtoja ...")

• omasta kirjoittamisestaan ("... elän ja kirjoitan, ja molemmat ovat pyrkimyksiä, elämä sokeampi, kirjoittaminen näkevämpi, selvästi toisenlainen pyrkimys kuin elämä, ehkä se pyrkii näkemään sen mihin elämä pyrkii, ja siitä syystä, koska ei voi muutakaan, se toistaa elämälle elämää, toistelee elämää aivan kuin myös se itse, kirjoittaminen, olisi elämää, mutta sitä se ei ole, ei missään tapauksessa, ...")

• omasta juutalaisuudestaan ("... ne ovat täysin käyttökelpoisia ajatuksia, mukaanlukien, yhtenä ensimmäisistä, ajatus juutalaisuudestani, ei tietenkään yksinomaan miellyttävänä eikä varsinkaan kovin ymmärrettävänä asiaintilana, joka on lisäksi aika ajoin jopa hieman hengenvaarallinen, [...] jota on yritettävä rakastaa ehkä vain ja ainoastaan vaarallisuutensa takia ...")

Tajunnanvirta ei ole yleensä minulle helpointa lukemista, mutta Kaddish syntymättömälle lapselle kiinnostaa ja vaikuttaa monilla teemoillaan ja ajatuksillaan. Tunnustan, että kirjailijan kokemus Auschwitzissa ja Buchenwaldissa antaa ihan omanlaisensa pohjavireen tekstille, joka tämän tästä hätkähdyttää jollain odottamattomalla huomiollaan. Kuten toistuvalla maininnallaan hautojen kaivamisesta ilmaan - ja mitäpä muuta ajattelisikaan mies, joka poikana näki niin monen nousevan kammioista savuna ilmaan.

            Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle, 144 s.
            Kustantaja: Otava 2004 (Otavan kirjasto 165)
            Alkuperäinen: Kaddis a meg nem született gyermekért, 1990 
            Suomentaja: Outi Hassi

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Kuukauden kieli oli huhtikuussa unkari. Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen mahtuvat myös omaelämäkerralliset romaanit.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Luin kirjan, joka on mielestäni valtavan hyvä ja vaikuttava, mutta ihan toisenlainen kuin kirjat, joista yleensä pidän. Niin, en oikeastaan voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta vaikutuin sen äärellä ja loppuun päästyäni minun on tunnustettava: mies on Nobelinsa ansainnut.

Kyseessä on unkarilaisen Imre Kertészin pääteos Kohtalottomuus, joka alkaa neliosaisen sarjan. Kirjailija käsittelee kirjoissaan keskitysleirikokemuksia ja niiden vaikutusta ihmiseen. Romaani on omaelämäkerrallinen, Kertész itse joutui keskitysleirille ollessaan 15-vuotias.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias koulupoika, György, joka on syntynyt juutalaiseen perheeseen Budapestissä. On vuosi 1944, koulu on jo loppunut sodan takia ja poika on töissä öljynjalostamossa. Eräänä päivänä matkalla työpaikalle poliisi pysäyttää bussin ja komentaa juutalaiset ulos. Heidät - ja monen muun bussin juutalaiset - viedään tullikamarille odottelemaan ja sitten yöksi talliin. Sitten heille tarjotaan työtä Saksassa tehtaassa. Ensimmäiseen junaan vapaaehtoisesti ilmoittautuvat saavat väljemmän kyydin ja parhaat mahdollisuudet perillä. György ystävineen ilmoittautuu mukaan, on mukava päästä Saksaan työhön ja nähdä vähän maailmaa.

Kohtalottomuus kulkee Györgyn matkassa usean päivän matkan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille, odottaa siellä hänen kanssaan ratapihalla nähdäkseen, kumpaan jonoon hän joutuu, siihen, joka katsotaan työkykyiseksi, vai siihen, josta ei ole hyötyä. Ilmoitettuaan olevansa 16-vuotias György pääsee työkommandoon. Auschwitzista matka jatkuu pian Buchenwaldiin ja sieltä jossain vaiheessa työleirille Freitziin. Ravinnon puute, sairaudet ja syöpäläiset tekevät tehtävänsä. Märkivät paiseet vievät pojan sairaalaan ja takaisin Buchenwaldiin. Se saattaa olla onnenpotku niissä oloissa, sillä György pääsee sairaalaan, jossa häntä hoitaa taitava lääkäri, joka on vangittuna poliittisten mielipiteittensä takia. Vuosi Budapestistä lähtönsä jälkeen György kävelee jälleen jalallaan ja pääsee palaamaan pitkän matkan takaisin Unkariin, kun amerikkalaiset joukot  vapauttavat Buchenwaldin keväällä 1945.

Kohtalottomuus on kirja keskitysleireistä, mutta se ei mässäile keskitysleirien hirveyksillä. Kyllähän György kokee kaikkea sitä, mikä on tullut tutuksi muista holokaustikirjoista, mutta Imre Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisia ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti. Tämä viileys asettuu hiljalleen sydänalaan, kylmäävänä ja koskettaen. Lähes tunteettomalta tuntuvaa tekstiä, paikoin aika tylsää ajatuksenvirtaa, ja silti se jättää raskaan painon.

Kirjan vaikuttavuus onkin jotain muuta. Yksi esimerkki: Kertész käyttää sanaa "luonnollisesti" tämän tästä, kyllästymiseen asti. Kun György on palannut Budapestiin, hän kohtaa raitiovaunussa lehtimiehen, joka kyselee häneltä hänen kokemuksistaan:

"Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivaantuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleirillä se kaikki on luonnollista. "Niin, niin," vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään [...]

Netistä luin, että Unkarin juutalaisia alettiin kuljettaa massoittain Auschwitziin vasta Saksan miehitettyä maan maaliskuussa 1944. Siksi ei ehkä ole kummallista se lapsenomainen luottamus, millä György ja hänen toverinsa suhtautuvat tarjoukseen matkasta Saksaan töihin. Vielä Auschwitziin saavuttuaan he eivät ymmärrä, mikä heitä odottaa, vaan katselevat innokkaina ympärilleen, näkevät nurmet ja jalkapallokentän ja ajattelevat viettävänsä niillä vapaa-aikaa työpäivän jälkeen.

Keskitysleirillä vangit saavat numeron, ja sen jälkeen kukaan ei kutsu heitä nimellä. Vankien keskuudessa herättävät arvostusta ne, joilla on alhainen lukema numerossaan. Nelinumeroinen luku on tyylikäs, sen haltija on mielipidevanki ja ollut leirillä kauan, kaksitoista vuotta. Toisin on, jos vanki "kantaa reilusti yli  kahdeksankymmenentuhannen numeroa - mikä ei ole kovin arvokasta täällä meidän huoneessamme".

Kirjan takakansi lainaa Expressen-lehden kritiikkiä: "yksi vaikuttavimmista ja kirjallisesti ehkä loistavimmista natsien keskitysleirien omaelämäkerrallisista kuvauksista." 

Imre Kertész (1929-2016) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana unkarilaisena kirjailijana. Hän on kirjoittanut myös käsikirjoituksen kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan Fateless.

            Imre Kertész: Kohtalottomuus, 240 s.
            Kustantaja: Otava 2003 (Otavan kirjasto 160)
            Alkuperäinen: Sorstalanság 1975, suomentanut Outi Hassi

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hurja Hassu Lukija, Kannesta kanteen, Kiiltomato, Lukimo Lumo 

Helmet-haasteessa mahdollisia kohtia ovat vaikka 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Europpalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Lisäksi: Kuukauden kieli (huhtikuussa unkari), Elämä, kerta kaikkiaan! (omaelämäkerrallinen romaani)

Pearl S. Buck: Hyvä maa (Klassikkohaaste 8)

Klassikkohaaste on taas täällä! Sen innoittamana tutustuin tällä kertaa yhdysvaltalaiseen naisnobelistiin Pearl S. Buckiin (1892-1973), jolta luin romaanin Hyvä maa. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1931 ja sai seuraavana vuonna Pulitzer-palkinnon. Kirjallisuuden Nobel-palkinnon Buck sai 1938.

Hyvä maa on sukutarina ja kertomus kiinalaisen talonpojan Wang Lungin elämästä alkaen hänen avioitumisestaan ja päättyen hänen vanhuuteensa. Wang Lung elää kahden iäkkään isänsä kanssa ja yhdessä he viljelevät perheen peltoja. Mies  tarvitsee vaimon ja poikia, ja Wang Lung ostaa huokealla orjan kaupungista rikkaan miehen talosta.

Työssään Wang Lung kiintyy peltoihinsa ja nauttii maan työstämisestä, muhevan mullan tuoksusta, riisin ja vehnän oraitten heleästä vihreydestä, työn tuottamasta ruumiin väsymyksestä ja yön unesta. Vaimo ei ole kaunis, mutta se on vain hyvä asia oppimattomalle maamiehelle, joka ei välitä hienostelusta. Tärkeää on saada taloon hyvä työihminen, joka synnyttää poikia. Elämä hymyilee, aluksi, syntyy poika ja sitten pian toinen. Wang Lung onnistuu ostamaan lisää hyvää maata ja saa hyviä satoja. Niiden voitolla hän hankkii yhä lisää maata.

Kun tulee ankara kuivuus ja sen seurauksena katovuosi ja nälänhätä ja kaikki kotieläimet, puiden lehdet ja maan ruohokin on syöty, silloin Wang Lungin on perheineen jätettävä koti ja maa naapurin hoitoon ja paettava kotikylästä etelän kaupunkiin- He saavat rahaa ruokaan kerjäämällä, juuri ja juuri riittävästi. Kun poliittiset levottomuudet saavuttavat kaupungin ja köyhä kansa valtaa rikkaan talon, Wang Lungille ja hänen vaimolleen avautuu mahdollisuus palata kotiseudulleen ja alkaa elämä alusta. Perhe kasvaa, Wang Lung vaurastuu ja ostaa lisää maata, etsii pojilleen ja tyttärilleen puolisot, palkkaa pelloilleen työmiehiä, hautaa isänsä.

Hyvä maa on lähes eeppinen sukusaaga tai oikeastaan sen alkuosa. Teos etenee sujuvasti ja aaltoillen kuin viljapelto iltatuulessa, mitään järisyttävää jännitystä siltä on turha odottaa, mutta sivujen kääntyessä jotenkin uppouduin tekstin virtaan ja siirryin Kiinan maaseudulle, arvelujeni mukaan jonnekin yli sadan vuoden taakse, ja seurasin Wang Lungin perheen ja suvun elämää vuosikymmenten ajan. Kirjasta voi löytää ikiaikaisia teemoja, sellaisia kuin raha, maaomaisuus, perhe, syntymä, kuolema, rakkaus, uskonto ja maine. Suomalainen nykynainen ei voi olla kiinnittämättä huomiota naisten asemaan teoksen kuvaamassa Kiinassa alkaen siitä, millaisena onnettomuutena tytön syntymää pidettiin, miten heitä kovina aikoina myytiin orjiksi rikkaille ja miten heillä ostettuina vaimoina ei ollut sanan sijaa, jos heidän miehensä halusi ostaa rakastajattarensa toiseksi vaimokseen ja asumaan samaan kotiin. Naisen arvo mitattiin kyvyllä synnyttää poikia.

Hyvä maa on hieno kuvaus Kiinan maaseudun ihmisistä ja heidän kovasta elämästään. Kirjailija Pearl S. Buck kasvoi lapsuutensa Kiinassa, jossa hänen vanhempansa työskentelivät lähetystyöntekijöinä, ja oppi kiinan kielen ennen englantia, joten ajattelen,  että hän tunsi maan kulttuurin melkoisen hyvin. Aikuistuttuaan hän palasi Kiinaan miehensä kanssa lähetystyöhön ja opettajaksi, ja kirja julkaistiin tuona aikana. Hänellä oli avioliitosta kehitysvammainen tytär, minkä voin kuvitella vaikuttaneen siihen, että Hyvä maa -romaaniin hän sijoitti Wang Lungille ja tämän vaimolle mielenvikaisen tyttären, jonka käyttäytyminen tuo mieleen kehitysvamman.

            Pearl S. Buck: Hyvä maa, 378 s.
            Kustantaja: WSOY 1988 (8. painos)
            Alkuperäinen: The Good Earth 1931 ;  Suomentaja: Vera Snellman

KIRJA on omasta hyllystä (ostettu kirjaston poistomyynnistä).
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Kirja-aitta

Osallistun kirjalla Kirjabloggaajien Klassikkohaasteen 8. osaan. Sitä emännöi Tarukirja-blogin Margit, ja kooste kaikista haasteeseen luetuista klassikoista löytyy täältä. Seuraava Klassikkohaaste on 31.7.2019 ja sitä tulee luotsaamaan Tuntematon lukija -blogi.

Teos on päätynyt kirjaston poistomyynnistä Kirjahyllyn aarteeksi. Kirja sopii myös paremmin kuin hyvin Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisten kirjoittamia klassikkoja. Tämä on neljäs naisnobelistin teos, jonka olen siihen lukenut. Helmet-haasteessa kirja sopii mm. kohtiin 17. Kirjassa on kaksoset (Wang Lungin vaimo synnyttää myös kaksoset) ja 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. 

Aikaisemmin Klassikkohaasteessa luettuja klassikkoja:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen

Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia

Joulun alla ja aikaan olen lukenut Selma Lagerlöfin lyhyistä tarinoista koottua kirjaa Joululahja ja muita kertomuksia. Teos tuo tuulahduksen vanhalta ajalta, sen jouluista ja legendoista, mutta sisältää myös kuvauksia vähäosaisten elämästä. Osa on lasten(kin) luettavaksi tarkoitettuja satuja, osassa on sen verran vakavampia sävyjä ja viittauksia aikuisten elämän asioihin, että pidän niitä enemmän aikuisille kirjoitettuina kertomuksina. 

Jouluisin ja omaelämäkerrallisin on teoksen nimikertomus, "Joululahja". Se kertoo joulunvietosta Mårbackassa, joka oli kirjailijan lapsuuskoti. Jouluiltana puuron jälkeen jaetaan joululahjat, ja tyttö odottaa malttamattomana, saako hän sen parhaimman lahjan, kirjan. Paketista paljastuu - ranskankielinen satukirja! Siinä on niin ihanat kuvat, että ne houkuttelevat tytön maailmaansa ja sitten sanakirjan avulla lukemaan koko kirjan. 

"Se että saa ranskankielisen kirjan on melkein pahempaa kuin ettei saisi kirjaa lainkaan. On aika vaikea pidättää itkuaan. Mutta onneksi silmiini osuu kirjan sivulla oleva kuva." 

"Koko jouluyön makaan katselemassa kuvia, varsinkin ensimmäistä, sitä jossa strutsit ovat. Siinä on kylliksi ajanvietettä moneksi tunniksi. 

Joulupäivänä, sen jälkeen kun olemme käyneet joulukirkossa, otan esiin pienen ranskan sanakirjan ja alan lukea ranskaa."

Kiintoisin kertomus on "Jouluruusun legenda". Vanha rosvomuori tunkeutuu luostarin yrttitarhaan ja kertoo, että on olemassa sitäkin ihanampi puutarha.

"... koko suuri Göingen metsä joka jouluyö muuttuu paratiisiksi juhliakseen meidän Herramme syntymähetkeä. Me metsässä asujat olemme nähneet sen joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen nähnyt niin ihania kukkasia, etten olle tohtinut kohottaa kättäni niitä poimiakseni."

Hannu-apotti saa luvan vierailla puutarhassa maallikkoveljen kanssa. Hänen ihmeekseen keskellä metsää lumi katoaa maasta ja tanner alkaa vihannoida, jääkahleista vapautuneet kosket kohista ja perhoset istahtaa puiden oksille. Maallikkoveli kuitenkin huitaisee olalle laskeutunutta metsäkyyhkyä ja kiroaa. Samalla hyinen talvi palaa. Hannu-apotti saa sairauskohtauksen, mutta ehtii sitä ennen haparoida maasta sammalta ja pari juurimukulaa. Maallikkoveli istuttaa ne luostarin puutarhaan. Seuraavan talven jouluiltana niistä nousee lumiseen maahan vihreitä versoja ja kauniita, hopeanvaaleita kukkia.

Koskettavin kertomus on nimeltään "Rauha maassa". Perhe on viettämässä jouluaattoiltaa kaikessa rauhassa, talon isäntä istuu pöydän päässä ja hänen naimisissa oleva tyttärensä perheineen istuu pöydän ympärillä, kun tapahtuu jotain odottamatonta.

"Siinä talonväki istuu eräänä jouluiltana tuvassa pyhäinen rauha mielessään. Elikot ovat saaneet appeensa, on käyty saunassa, lattialle on levitetty olkia, on pukeuduttu parhaisiin, pöydällä palaa kaksi talikynttilää, ja pöydän päässä istuu isä ja lukee ääneen Jumalan sanaa. 

Hänen lukiessaan paimenten kumarruksesta ja enkelien rauhantervehdyksestä ovi avautuu, ei kokonaan, vaan ainoastaan niin paljon että joku, joka on ulkopuolella, pääsee näkemään sisään tulematta itse nähdyksi. Kohta sen jälkeen tunkeutuu tuulennopea olento sisään suurtupaan, sulkee huolellisesti oven jälkeensä ja panee sekä haan että salvan kiinni."

Käy ilmi, että sisään ryöminyt olento on nainen, jolla on pitkä harmaa tukka ja vaatteet pelkkää tuohta ja nahkaa. Paljon kärsinyt ja surkeannäköinen rääsyläinen on perheen tytär, joka kymmenen vuotta sitten, viikkoa ennen häitään, ryöstettiin teille tietymättömille. Nyt olento ei tohdi lähestyä ihmisiä, mutta talon vanha kissa tuntee hänet, asettuu syliin ja kehrää, ja kissalle nainen puhuu ja kertoo kaikkien kuullen, mitä hänelle oikein tapahtui, kun hän katosi.

Kaikkiaan kirjaan on valikoitu 14 kertomusta, joista mainitut "Joululahja" ja "Rauha maassa" on käännetty suomeksi ensimmäistä kertaa. Lähes kaikki muut on julkaistu aikaisemmin Selma Lagerlöfin Kootuissa teoksissa. Kertomusten kieli on vanhahtavaa, mutta nykylukijallekin se luo omanlaisensa vanhan tunnelmaan, jossa sadut ja legendat heräävät eloon. Niiden lukuhetkeen käy kynttilänhämyinen ja jouluntuoksuinen ilta, kun ulkona lumi kinostuu pihamaalla.

Selma Lagerlöf sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909. Aikaisemmin olen kuunnellut äänikirjana hänen kansainvälisesti tunnetuimman teoksensa Nils Holgerssonin ihmeellinen matka.

      Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia, 167 s.

      Kustantaja: WSOY 1986

      Suomentajat Mauri Hirvensalo ja Päivö Taubert

      Kansi ja kuvitus: Veronica Leo

KIRJAN lainasin kirjaston joulukirjojen esittelyhyllyltä.
HAASTE: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, johon luen mm. Nobelin saaneiden naisten kirjoja.