Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Lukeminen kannattaa. Rikoskirjoista(kin) voi oppia kaikenlaista. Kuten että Islanti itsenäistyi vasta vuonna 1944, maailmansodan vielä riehuessa. Sitä en tiennyt. Että sitä ennen se oli ollut osa Tanskaa. En tiennyt. Ja että se side katkesi sodan aikana, kun Saksa miehitti Tanskan ja liittoutuneet Islannin, ensin maahan saapui sotilaita Iso-Britanniasta ja sitten Yhdysvalloista. En tiennyt. 

Arnaldur Indriðasonin romaani Varjojen kujat  sijoituu kirjailijan kotikaupunkiin Reykjavikiin kuten ilmeisesti hänen muutkin dekkarinsa. Varjojen kujat ei kuitenkaan ole osa suosittua Erlendur-sarjaa, vaan alkaa uuden sarjan, jossa rikoksia tutkiva kaksikko toimii toisen maailman sodan aikaan. Toisena aikatasona on nykyaika, 2010-luku.

Nykyajassa erään iäkkään miehen naapuri soittaa poliisiasemalle ja ilmoittaa huolestuneensa, koska ei ole huomannut naapurinsa liikkuneen kotoaan minnekään moneen päivään. Poliisi saapuu paikalle ja toteaa miehen kuolleeksi. Kuolema vaikuttaa luonnolliselta, onhan mies jo yli 90-vuotias, kunnes ruumiinavaus paljastaa jotain muuta. Miehen nimi on Thorson. Eläkkeellä oleva poliisi Konráð kuulee tapauksesta ja alkaa tutkia sitä auttaakseen entistä kollegaansa Martaa, joka kamppailee poliisin henkilöstöpulan kanssa.

Vuonna 1944 Reykjavikin Kansallisteatterin takaa löytyy tytön ruumis. On mahdollista, että joku amerikkalainen sotilas on sotkeutunut tapaukseen, joten islantilaista rikospoliisi Flóventia avustaa Yhdysvaltain armeijan sotilaspoliisi Thorson. Hän on lännenislantilainen, Islannista Kanadaan muuttaneiden vanhempien poika, joka puhuu islantia sujuvasti. Yhdessä miehet jututtavat tytön löytäneitä, hänen sukulaisiaan ja työtovereitaan. Käy ilmi, että surmattu tyttö, Rósamunda, oli raiskattu jokin aika sitten. Hän itse syytti siitä piilokansaa, islantilaisten kansantarujen kivien ja kallioiden sisällä asuvia ja kauniita ihmisen näköisiä olentoja.

- Kukaan ei tiedä varmuudella mitä tytölle tapahtui, Flóvent sanoi. 

- Hän on ihan hyvin voinut nähdä piilokansaa, vaikka me emme usko sellaiseen, sinä ja minä. Jostain syystähän meillä on niin paljon tarinoita kalliomaahisista, valokeijuista, peikoista ja kummittelijoista. En väheksyisi tyttöä sen takia tai pitäisi mielenvikaisena.

Konráð syntyi vuonna 1944 ja asui lähellä sitä paikkaa, mistä Rósamunda löytyi kuristettuna. Hän kuuli isältään tapauksesta. Tämä oli avustanut huijari-meediota, jonka luokse tytön kasvatusvanhemmat olivat tulleet saadakseen yhteyden kuolleeseen tyttäreensä. Kun Konráð tajuaa, että Flóventia avustanut Thorson on sama mies kuin asunnossaan surmattu vanha mies ja kun Thorsonin luota löytyy vanhoja lehtileikkeitä, jotka kertovat Rósamundan kuolemasta, hän ymmärtää, että Thorson on jostain syystä alkanut uudelleen tutkia yli 70 vuoden takaista rikosta. Oliko se syy hänen tukehduttamiseensa?

Arnaldur Indriðason osaa punoa jännittävän rikosjuonen, jossa ei kuitenkaan pelata vauhdilla eikä vaarallisilla tilanteilla. Varjojen kujissa hän kuljettaa taiten kahta aikatasoa rinnakkain: Flóvent ja Thorson puhuttavat ihmisiä ja seuraavassa luvussa Konráð on samojen ihmisten tai heidän lastensa juttusilla. Tulee vaikutelma kahdesta tiestä, toinen 40-luvulta ja toinen 2010-luvulta, jotka lähenevät toisiaan, kunnes risteävät kirjan lopussa, kun kummankin murhan salaisuus paljastuu, kiitos sympaattisen Konráðin. Romaanissa on vahva psykologinen ote ja pohdintaa etsivien syyllisyydentunteista, ja islantilaisella mytologialla ja salatieteillä on oma pieni roolinsa juonikuvioissa.

Olen lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjan suomenkielisen aloituksen Räme, josta olen kirjoittanut, että se on harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari. Jatko on kuitenkin jäänyt lukematta ihan siitä syystä, ettei kotikaupungin kirjastossa ole seuraavaa osaa Haudanhiljaista, vaikka sarjan muut kirjan löytyvät. Ilmeisesti se on kadonnut jossain vaiheessa - ehkä naapurikaupungista löytyy. Kaksikko Flóvent ja Thorson jatkavat tutkimuksiaan Varjojen kujien jälkeen uusissa kirjoissa, joista on suomennettu Saksalainen talo ja Petsamo. Minua kiinnostaa erityisesti romaanien sijoittuminen toisen maailmansodan aikaan. Arnaldur on paitsi kirjailija ja toimittaja, myös historiantutkija, joten hänellä on oikea ote Islannin historiaan. Oletan Petsamon liippaavan myös Suomen historiaa.

          Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat, 295 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2015
          Alkuperäinen: Skuggasund, 2013; suomentaja Seija Holopainen
          Kansi: Tuula Roos/Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kaksi sivullista, Kirja hyllyssä ("hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja"), Kirja vieköön, Sinisen linnan kirjasto ja Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii muun muassa kohtiin 18. Eurooppalainen kirjailija, 27. Pohjoismainen mytologia ja 37. Pienkustantamo.
Maaliskuussa Kuukauden kieli -haasteen kielenä on islanti.

Kai Aareleid: Korttitalo

"2013. Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä."

Näin alkaa Tiina kertoa lapselleen omasta lapsuudestaan ja kasvuvuosistaan Tartossa virolaisen Kai Aareleidin kirjassa Korttitalo. Aikuinen Tiina on saanut lahjaksi nahkakantisen muistikirjan ja alkaa täyttää sitä sivu sivulta. Muistot tulevat eri ajoilta, satunnaisessa järjestyksessä, välillä ollaan lähempänä nykyaikaa, mutta yhdessä niistä kaikista piirtyy Tiinan ja hänen vanhempiensa tarina.

Tiina on syntynyt vuonna 1946, sodan jälkeen, kun Viron aika on jo mennyttä. Äiti Liisi on jäänyt sotaleskeksi ja päätyy töihin varastoon, jossa Tiinan isä Peeter Unger työskentelee vastaavana. Ei mene kauan, kun Liisi ja Peeter vihitään ja heille syntyy Tiina. Hänestä tulee vanhempiensa silmäterä, isänsäkin, joka odotti kovasti poikaa, Reiniä.

Sodan jälkeen elämä on monilla puutteenalaista, mutta Tiinan perheellä asiat ovat hyvin. Varastosta Peeter Ungerilla on mahdollista saada tavaroita, joita muiden on hankala hankkia, ja isä ansaitsee rahaa myös muuten kuin varastotyössään. Tiinan lapsuus ja erityisesti suhde isään näyttäytyy lämpimänä, vaikka Tiinä myöhemmin saakin todeta, ettei isä halua avautua omasta menneisyydestään. Kun hieman kylmäkiskoinen Liisi jättää miehensä ja Tiinan ja muuttaa yhteen ensimmäisen miehensä veljen kanssa, on jotenkin itsestään selvää, että Tiina jää asumaan kotiin isän kanssa. Parin vuoden kuluttua äiti palaa irtiotoltaan, jonka piti olla uusi elämä, mutta koti, perhe ja vanhempien suhde on jo liiaksi säröillä palautuakseen ennalleen.

Häilyviä muistoja tulee Tiinan mieleen lapsuus- ja kouluvuosilta. Välillä ollaan nykyajassa ränsistyneellä mökillä, josta isästä maalattu muotokuva on varastettu. Taustalla kulkevat Viron vaiheet, ihmiset puhuvat Viron ajasta viitatessaan itsenäisyyteen ennen sotaa, ja taalinin aikaan, jolloin on syytä varoa puheitaan. Naapureita ja varaston työntekijöitä viedään Siperiaan. Murrosikää lähestyvä Tiina ystävystyy venäläisen pojan kanssa, tämän perhe on muuttanut Tarttoon Pietarista. Isä on armeijan palveluksessa. Tiina tuntee suuren surun, kun Vladimirin perhe yllättäen muuttaa pois, koska tämän isä siirretään armeijan yksikköön jonnekin valtavan valtakunnan tuntemattomaan kolkkaan, jonka nimeäkään ei saa sanoa.

"Pois lähteminen on kuin kuolema. Onko jotain, mikä on pahempaa kuin kuolema? Vovasta ei ole jääänyt mitään osoitetta. Häneltä ei tule ainuttakaan kirjettä. Epätietoisuus on pahempaa kuin kuolema."

Vladimirin, Vovan, lähtö pimentää Tiinan taivaan, mutta se on harjoittelua toista lähtöä ja vielä syvempää surua varten. Isä kuolee, kun Tiina on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta.

"Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain."

Kai Aareleidin kirja Korttitalo tavoittaa hyvin Tiinan elämän valon ja varjon. Vaikka pidin kirjasta ja siinä on paljon lämpöä, päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys. Kirjailija kuvaa hienosti lapsen muistojen tarkkanäköisyyden ja toisaalta haperuuden, kaikkea ei Tiina-lapsi voi ymmärtää, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa tapahtumista kokonaiskuva. Kirjan suomalainen nimi Korttitalo kantaa monenlaista symboliikkaa, joka ympäröi Tiinan perhettä ja heidän asumaansa kotia. Kirjan kuvaama aika ja lapsuusmuistot Neuvosto-Virosta tuovat mieleen aikaisemmin lukemani Viivi Luiken kirjan Seitsemäs rauhan kevät. Kirjat ovat erilaisia, mutta samaa niissä on pienen lapsen kasvu Viron 50-luvun ilmapiirissä.

Kirja on hyvä. Jotenkin näiden kaunokirjallisten teosten kautta pääsee aistimaan sitä, mitä oli elää sodanjälkeisessä, itsenäisyytensä menettäneessä Virossa. Sitä Kai Aareleid kuvaa lapsen ja teini-ikäiseksi varttuneen silmin, aikuisten maailmaa havainnoiden, herkästi ja kiinnostavasti. 

Kirjailija Kai Aareleid on vieraana toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumassa.

     Kai Aareleid: Korttitalo, 333 s
     Kustantaja: S&S 2018
     Alkuperäinen: Linnade põletamine, 2016; suomentaja Outi Hytönen
     Kansi: Inari Savola

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjaluotsi, josta löytyy lisää linkkejä, Kirjapiisku, Kirjareppu

Helmet-haasteessa tämä kävisi vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tartto), 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema, 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.
Kirja on lisäpanos Rakas Viro 100 -haasteeseen. Kuukauden kieli -haasteessa viron kieli on vuorossa vasta elokuussa, mutta kirjaan tämän jo ennakkoon, jos vaikka ei silloin tule luettua virolaista kirjallisuutta.

The Sound of Music Lahden Kaupunginteatterissa

Tulee harvoin käytyä teatterissa, enkä niistä harvoistakaan kerroista ole aikaisemmin blogannut paitsi kerran, ihan blogini alussa. Nyt teen poikkeuksen. Kävin nimittäin viikko sitten 14.3. Lahden Kaupunginteatterissa katsomassa musikaaliklassikon The Sound of Music yhdessä parin ystävän kanssa, ja olimme aika lailla myytyjä esityksestä.

Kuva: Johannes Wilenius, Lahden Kaupunginteatteri

The Sound of Music on tuttu televisiosta: olen nähnyt sen elokuvana vaikka kuinka monta kertaa. Niinpä teatteriin mennessäni tiesin jutun juonen jo etukäteen, mutta silti nunnaksi mielivän Marian lähettäminen luostarista kapteeni von Trappin perheeseen seitsemän lapsen kotiopettajattareksi, hänen rakastumisensa kapteeniin sekä heidän pakonsa Itävallasta Alppien yli pois natsien vallan tieltä jaksoi koskettaa liikutukseen saakka. Minua miellytti myös suuresti, että Lahden esitys oli melkoisen uskollinen elokuvan ja epäilemättä myös alkuperäisen Broadway-musikaalin tulkinnoille.

Osansa liikutukseen oli tietysti tunteikkaalla ja reippaalla musiikilla, kiitos kapellimestari  Antti Vauramon johtaman orkesterin ja kaikkien tutuksi käyneiden laulujen, sellaisten kuin  Do-re-mi, Edelweiss, Kun vuorelle käyn. Marian roolissa lauloi, tanssi ja näytteli Anni Kajos, joka suoriutui osastaan todella taitavasti ja viehättävästi ja lauloi erinomaisesti.  Mikko Pörhölän kapteeni von Trapp, leskimies ja ison lapsikatraan isä, oli jäykkä näyttämöllä lauluissaan ja tanssissaan, mutta jotenkin se jäyhyys sopi kapteenin roolihenkilöön, joka alussa piti lapsilleen sotilaallista kuria, mutta alkoi sitten vähitellen pehmetä ja lämmetä.

Von Trappin perheen lapsia esittäneet nuoret olivat esityksessä parasta. He valloittivat sydämen alkaen vanhimmasta 16-vuotaasta Lieslistä ja hänen herkästä ensirakkauden hämmennyksestään aina somaan pikku-Gretliin asti. Liesliä näytteli Roosa Lehtinen, joka opiskelee musiikkia Tampereen ammattikorkeakoulussa, ja Gretliä 8-vuotias Leea Mäki. Näkemässäni esityksessä muina von Trappin lapsina olivat Daniel Ivanov (Friedrich), lystikäs Henna Määttänen (Louisa), Inka Laukkanen (Brigitta), Evert Mäki (Kurt) ja Edith Mäki (Marta), jotka ovat yllä olevassa kuvassa. Hyvistä laulajista pitää mainita erityisesti luostarin abbedissana hienolla äänellään hurmannut mezzosopraano Ulla Raiskio. Sivuroolissa minua huvitti kapteenin hovimestaria esittänyt Jori Halttunen, joka toi hahmoon komiikkaa eleillään ja liikehdinnällään.

Pidin esityksen lavastuksesta kovasti, ja yhdessä valojen, äänen ja pukujen kanssa kokonaisuus oli mainio. Erityisen vaikuttava oli kohtaus, jossa Maria ja kapteeni vihittiin hämyisässä kirkossa, ja siinä samassa, seremonian jälkeen, pappi riisui papinkaapunsa, ja näyttämöllä seisoi hänen tilallaan natsiupseeri, taustalle projisoitui saksalaisten sotilaiden rytmikäs marssi ja kovaäänisistä kuului Hitlerin puhe. Se viimeistään ajoitti musikaalin vuoteen 1938, jolloin Saksa liitti Itävallan valtansa alle.

Musikaalin musiikin on säveltänyt Richard Rogers ja laulujen sanat kirjoittanut Oscar Hammerstein II ja suomentanut Esko Elstelä.

Lahden Kaupunginteatterin The Sound of Music oli hieno teatterielämys, josta nauttivat niin silmät, korvat kuin sielukin. Suosittelen lämpimästi perinteisestä hyvän mielen musiikkiteatterista pitäville. 

MUUALLA: Me viisi, Paljon Melua Teatterista, Teatterinna

Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

Tänään on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä 19.3.1844. Aloin juhlinnan jo viime viikolla lukemalla hänen novellinsa Kauppa-Lopo vuodelta 1889. Tänään, varsinaisena syntymäpäivänä, jatkan lasten tietokirjalla Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Se kertoo sanoin ja kuvin yhdestä Canthin päivästä Kuopion kotonaan, Kanttilassa, ja sen lomassa kirjailijan elämän vaiheet lapsuudesta aikuisuuden eri toimintakentille. Varsinainen elämäkerta siis, kirjoitettu erityisesti nuorempia lukijoita ajatellen.

Teoksen sivut ovat isot, niillä on joko isoja tai paljon pieniä kuvia, joiden yksityiskohtia alakouluikäiset voivat tutkia, ja tekstiä on sopivasti jo lukemaan oppineille. Kuvat ja tekstit tukevat toisiaan ja asettavat Minna Canthin ajallisesti sopiviin historiallisiin puitteisiin 1800-luvun lopun sisustuksineen ja vaatemuoteineen. Tekijät kertovat elämäntarinan kronologisesti nostaen sieltä hauskoja näkymiä tai sanontoja. Yhdellä sivulla on seitsemän sänkyä, ja jokaisen vieressä on sillä nukkuvan nimi ja ikä: Anni 22 v, Elli 20 v, Hanna 18 v ... Toisella sivulla Minnan kerrotaan juoneen vähintään yhdeksän kuppia kahvia päivässä ja sanoneen, että "[s]iihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

Ennen kaikkea Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot nostaa esiin henkilönsä monet saavutukset, jotka olivat uskomattomia aikanaan ja vaikuttavia vielä nykyajankin näkökulmasta. Minna Canth aloitti opettajaopinnot Jyväskylän seminaarissa ensimmäisten naisten joukossa, ja vaikka avioliitto tuli esteeksi opintojen jatkamiselle, hän toimi myöhemmin sen eteen, että tytöt pääsevät opiskelemaan siinä missä pojatkin. Ihmistenvälinen tasa-arvo oli jotain sellaista, jonka puolesta hän oli valmis taistelemaan. Sen hän teki ennen kaikkea painetulla sanalla ja näytelmillään. Canth oli yksi ensimmäisiä suomeksi kirjoittaneita kirjailijoita, ja hänen lehtikirjoituksensa, romaaninsa ja näytelmänsä aiheuttivat kohua ja paheksuntaa realismillaan jo Canthin elinaikana. 

Kirjan tekstit ovat Leena Virtasen käsialaa, mukana on lainauksia Canthin teoksista ja kirjeistä, ja kuvitus on Sanna Pelliccionin kynästä. Suosittelen kirjaa tutustuttavaksi alakouluikäisille. Kannessa lukee "Suomen supernaisia 1", joten odotettavissa on jatkoa ja lisää supernaisia. Mainiota!

Kirjablogeissa Minna Canthia (1844-1897) on juhlittu jo viikon verran lukemalla Canthia ja Canthista. Yöpöydän kirjat -blogissa on Minna Canth -haaste ja linkkejä viikon blogikirjoituksiin. Eilen illalla järjestettiin pääjuhla Suomen Kansallisteatterissa, sen taltiointi on katsottavissa Yle Areenasta ainakin tällä hetkellä. Ylen artikkelista löytyy linkki siihen ja muihin Canth-aiheisiin ohjelmiin.

      Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä
                  ja vaikuttavat teot, 40 s.
      Kustantaja: Teos 2018
      Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA kirjaa on luettu esimerkiksi näissä blogeissa: Amman lukuhetki,  Luetaanko tämä? -lastenkirjablogi, Yöpöydän kirjat

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtiin 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.
Osallistun kirjalla Minna Canth 13.-19.3.2019 sekä Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteisiin.

Minna Canth: Kauppa-Lopo

Kansi: Erkki Tanttu

"Kauppa-Lopo oli pantu kiinni juopumuksesta ja pyhäpäivän rikkomisesta. Jo tämä oli neljäs kerta kuin hän vankeudessa istui. Kolmasti ennen hän oli joutunut satimeen, kerran löysästä, kahdesti varkaudesta. Ja aina se oli hänen sydäntään kaivellut, mutta ei toki milloinkaan niinkuin nyt." (Kauppa-Lopo)

Näin alkaa Minna Canthin novelli Kauppa-Lopo, jonka nimihenkilö on kaikkien antisankarittarien äiti. Likaiseen ja rääsyiseen, pahalta haisevaan juoppoon on nykylukijankin vaikea suhtautua, vaikka tämä uudemmassa kirjallisuudessa olisi tottunut kohtaamaan monenlaista elävää ja kulkijaa. Ei siis ihme, että novellin saama kritiikki heti tuoreeltaan tarttui Kauppa-Lopon - ja samalla kirjailijan - henkilöön rajuin sanoin:

"Sen enempää ei tarvitse kertoelman likaisesta sisällyksestä esiin tuoda näytteeksi siitä, kuinka tuiki inhottava Kauppa-Lovon kuva on. Lukija ei tiedä, kumpiko enemmän pöyristyttää, sekö, että on semmoinen kuva eteen maalattu muka oman kansansa riveistä, vai sekö, että on kirjoittajia, jotka rohkenevat sellaista yleisölle syöttää. Ja vielä enemmän hirvittää ja surettaa se tieto, että meillä tuommoisten ilkeäin irvikuvien etevä maalaaja on nainen..." (F. A[hlman], Uusi Suometar 18.9.1889)

Kauppa-Lopo ei kuitenkaan ole pelkkä ilkeä irvikuva. Ennen Jyväskylän vankilasta vapautumistaan hän kuulee leskeksi jääneestä lehtorin rouva Kortmanista, jonka Lopo on tuntenut aikoinaan Kuopiossa tämän ollessa vielä tyttönä. Leskirouva on taloudellisessa ahdingossa miehensä kuoleman jälkeen, ja Kauppa-Lopo yrittää auttaa häntä omia vaivojaan säästämättä, vaikka hänen lähestymisensa on rouvalle pelkästään vastenmielistä. Lesken talosta löytyy kaikenlaista rojua, jonka suustaan taitava Kauppa-Lopo saa myydyksi lesken auttamiseksi, mutta vielä isomman avun rouva Kortman saa, kun Lopo löytää tämän talolle ostajan ja neuvoo rouvaa pyytämään siitä isomman hinnan.

Novelli asettaa rinnakkain ulkoisesti rähjäisen ja epämiellyttävän kaupustelijan, jonka sydän sykkii avuliaana ja kultaisena hätään joutunutta leskeä kohtaan, ja ylpeän, parempaan väkeen kuuluvan naisen, joka saatuaan avun häpeää ja torjuu auttajansa.

Minna Canth oli rohkea nainen, joka uskalsi kirjoittamisellaan tarttua aikansa epäkohtiin ja tehdä näkyväksi yhteiskunnan epätasa-arvoa. Kauppa-Lopossa hän tekee sen kärjistämällä hahmojensa vastakohtaisuuksia. Novellin kieli tuntuu vielä tänäänkin terävältä ja luettavalta, vain paikoin tyylikkäästi vanhentuneelta, ja valitettavasti 130 vuotta novellin julkaisemisen jälkeen tasa-arvopuheelle on yhä tarvetta.

Olen vasta alkutaipaleella Minna Canthiin tutustumisessa. Aikaisemmin olen kirjoittanut pienoisromaanista Köyhää kansaa. Kauppa-Lopoa lukiessa oli hieman hämmentävää huomata, että näin mielikuvituksessani Jyväskylän kadut ja torin ja rakennukset sellaisina kuin ne Minna Rytisalon viimevuotista romaania Rouva C. lukiessa mieleeni muodostuivat!

Luin novellin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamasta yhteisteoksesta Kauppa-Lopo & Agnes. Jälkimmäiseen palaan joskus myöhemmin. Kirja sisältää myös Päivi Lappalaisen esseen, jossa hän pohtii näitä kahta naiskuvaa, sekä valikoiman aikalaisarvosteluja. 

Kuvituskuvana on Kauppa-Lopon kansi Otavan vuonna 1964 julkaisemasta laitoksesta, kannen on taiteillut Erkki Tanttu.

         Minna Canth: Kauppa-Lopo, kokoelmassa Kauppa-Lopo, Agnes, s. 1-51
         Kustantaja: SKS 1999 (1. p. 1889 kokoelmassa Lain mukaan, Kauppa-Lopo)

KIRJA on oman hyllyn aarre, Kirjamessujen alelaarista poimittu.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara

HAASTE: Minna Canth -lukuhaaste 13.-19.3.2019 ja Joka päivä on naistenpäivä ja Kirjahyllyn aarteet.

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Koosteessa Joka päivä on naistenpäivä

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää! Tänään päättyy puoli vuotta kestänyt Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, jota ovat vetäneet Laura ja Mira ja jossa on luettu naisten kirjoittamia vanhoja ja vähän uudempiakin klassikoiksi tituleerattuja kirjoja.

Minulla on klassikkoja lukematta yksi jos toinenkin ja mielessä haave tehdä lukemattomista luettuja, joten haaste sopi paremmin kuin hyvin. Omaksi tavoitteekseni asetin kuusi kirjaa eli kirja kuukaudessa ja niistä pari kolme naisnobelistin kirjoittamaa. 

Jälkimmäisen tavoitteen saavutin, kirjoja kertyi viisi ja niistä neljä naisnobelistin kirjoittamaa. Tosin ehdin lukea jo yhden Minna Canthin novellinkin, mutta koska tänään julkistettiin haasteelle jatkoa,  kirjoitan novellista blogiin hieman myöhemmin.

Naisnobelisteja kertyi ensmmäisestä kirjallisuuden Nobel-palkitusta Selma Lagerlöfistä kymmenen vuotta sitten palkinnon saaneeseen Herta Mülleriin.  Haastekirjoista kaikkein vaikuttavin oli Toni Morrisonin riipaiseva romaani Minun kansani, minun rakkaani. Luen paljon kotimaista, mutta tällä haastekierroksella kaikki lukemani kirjailijat olivat ulkomaisia.

Tässä vielä lista kirjoista ja linkit blogikirjoituksiini: 

     Herta Müller: Matala maa (Nobel 2009)

     Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Nobel 1993)

     Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia (Nobel 1909)

     Pearl S. Buck: Hyvä maa (Nobel 1938)

     L. M. Montgomery: Sininen linna

Kiitos inspiroivasta haasteesta, Laura ja Mira!

Haaste jatkaa suoraan toiselle, vuodenmittaiselle, kierrokselle. Siihen voi liittyä Mitä luimme kerran -blogin aloituspostauksessa, josta löytyy myös ensimmäisen osan kooste ja sieltä paljon lukuvinkkejä. Olen mukana rennolla otteella, ja katsotaan, kertyykö kirjoja tuplasti, kun aikaakin on kaksin verroin. Uskoakseni tulen lukemaan sekä kotimaisia että ulkomaisia naisklassikkoja. Canthin lisäksi ainakin Eeva Joenpelto ja Saima Harmaja kiinnostavat, ja pari Maila Talvion kirjaa löytyy omasta hyllystä. Ulkomaisista mielessä on L. M. Montgomery sekä Margaret Michell ja Tuulen viemää, jota suunnittelin Klassikkohaasteeseen viime kesänä, mutta aika loppui kesken. Naisnobelistit innostavat edelleen - josko nyt voisi olla vuorossa norjalainen Sigrid Undset ja britti Doris Lessing? Ja Svetlana Aleksijevitš. Mutta voiko näin tuoretta kirjoittajaa edes kutsua klassikoksi, vielä? Hmmm.

Sjón: Argon lastu

Argon lastu on kiemurainen ja kiehtova kirja, joka yhdistää nykyaikaa ja muinaistaruja. Tai, no, ei nyt ihan nykyaikaa, sillä vuosi on 1949, mutta nykyajaksi senkin voi laskea, kun vierellä kulkevat antiikin taruolennot ja skandinaavisten saagojen henkilökaarti. En väitä pysyneeni kaiken aikaa kartalla, mutta osasin olla välittämättä siitä, ja annoin kirjailija Sjónin viedä.

Argon lastussa islantilainen Valdimar Haraldsson on vanha mies, joka asuu Kööpenhaminassa. Hän on vakuuttunut siitä, että kalojen syöminen on tehnyt pohjoiset kansat muita kookkaammiksi ja kaikin puoli ylivertaisemmiksi, ja on julkaissut pientä tanskankielistä aikakauslehteä "Fisk og Kultur", jossa hän on julkaissut tieteellisiä artikkeleita asiasta. Nyt vuonna 1949 Haraldsson saa kutsun rahtilaivan neitsytmatkalle ensin Tanskasta Norjaan hakemaan paperimassaa, joka viedään Turkkiin, ja sen jälkeen noutamaan Neuvosto-Georgian Potista teetä Tanskaan.

Haraldsson lähtee matkaan ja ihailee tuliterää laivaa ja kapteenin vieraalle järjestämää ylellistä hyttiä. Kapteenin pöydässä toinen perämies Kaineus on innokas kertomaan pöytäseurueelle tarinoita merimiesmatkoiltaan. Ateria toisensa jälkeen hän painaa korvalleen pienen puupalan, kuuntelee ja sitten kertoo puulta kuulemansa seikkailun. Puupala on myyttisen Argo-laivan keulasta veistetty lastu, ja Argo-laivalla Kaineuskin purjehti yhtenä sen argonauttina. Hän kertoo myös omasta historiastaan: ennen kuin hänestä tuli väkivahva merimies ja soturi, johon mikään teräase ei pysty, hän oli nuori kaunis prinsessa, jonka meren jumala Poseidon raiskasi. Sen jälkeen jumala lupasi toteuttaa tytön yhden toivomuksen ja sen hän tekikin, muutti prinsessan mieheksi, joka kukaan ei voita.

Huikeinta Sjónin kirjassa on tarinan sisältämän tarinan sisältämä tarina, monta kerrosta, joissa aikakaudet ja eri maiden tarustot sekoittuvat vinkeästi keskenään. Kehyskertomuksessa on islantilaisen vanhuksen matka rahtilaivalla Tanskasta Norjaan. Sen sisällä perämies Kaineus kertoo seikkailuistaan argonauttien kanssa kreikkalaisesta mytologiasta tutulla Argo-laivalla. Ja yhdessä Kaineuksen tarussa Argo rantautuu naisten saarelle Lemnokseen, jonka juhlissa runonlaulaja laulaa historiallisen runon. Se on peräisin pohjoisen kansoilta, ja niin runon sankarit kuin tapahtumatkin ovat peräisin islantilaisista / skandinaavisista sankaritaruista.

Tarinoiden lomasta löytyy arkista realismia, kun laiva joutuu odottamaan paperimassapaalien lastaamista norjalaisen vuonon rantamilla ja todistaa maissa lastauksessa tapahtuvaa työtapaturmaa ja sen jälkiseuraamuksia. Sodasta on kulunut vasta vähän aikaa, ja siihenkin viitataan: "Neljä vuotta oli kulunut suuren sodan loppumisesta, emmekä vieläkään uskoneet, että ihmisyys oli voittanut."

Kiinnostava kirja, joka kieputti päätä suuntaan jos toiseenkin ja jätti jälkeensä hinkua tutustua lähemmin antiikin Kreikan ja Skandinavian muinaistaruihin. Kirjan lopussa on mainittu ne teokset, joihin kirja pohjautuu.

Islantlainen kirjallisuus on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vain yhden Arnaldur Indriðasonin rikosromaanin (Räme) olen lukenut sieltä päin. Sjónin kirjoja on käännetty suomeksi useita, ja näinä päivinä julkaistaan hänen uusin romaaninsa CoDex 1962, joka sekin yhdistää toisiinsa historiaa, satua ja myyttejä.

               Sjón: Argon lastu, 142 s.
               Kustantaja: Like 2008

               Alkuperäinen: Argóarflísin, 2005, suomentaja Tuomas Kauko 

               Kannen kuvitus: Gunnar Karlsson, piirustus Johannes Hevelius (1611-87)

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Anni Viitasaari/Kiiltomato, Erkki Kanerva/TS, 

Helmet-haasteessa kirja sopii useaan kohtaan, esimerkiksi 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja, 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (Kaineus).
Kuukauden kieli -haasteessa maaliskuun kieli on islanti.