T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Nobelistin kissarunokirja, joka lähes 80 vuotta ensijulkaisun jälkeen on vihdoin saatu suomeksi! Moinen herkkupala olisi voinut mennä minulta ihan ohi, ellei lähiseudun kirjasto olisi nostanut sitä Runokuun kunniaksi kootulle esittelypöydälle, vaikkei pääkaupungissa ollakaan.

                                          Ihmisluonteet samoin eroavat
                                          kuin kissain heimon ajattelutavat.
                                          On jotkut hyviä, toiset pahoja,
                                          yhdet viisaita tai latvasta lahoja.
                                          On turkkia valkeaa, harmaata, mustaa
                                          ja kaikista niistä vois runon sepustaa.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirja on ihan ehdoton luettava kaikille kissojen ja riimirunojen ystäville, sillä sivuilla loikovat, ärjyvät ja karkailevat melkoiset kissapersoonallisuudet. Löytyy laiskanpulskea vanha katti Julle Jantteri, omapäisyydellään isäntäänsä rasittava kissa Hola Holaa ja vikkelä, ihmisiä huiputtava kaksikko Mukkelismauri ja Rimpularonja, puhumattakaan Pommelista, jonka haukotus jo saa kulmakuntaa säikyttävät koirat luikkimaan pakoon.

                                          Mutta äkkiä aikeissa pelottavissa
                                          paikalle ilmestyy POMMELI-KISSA.
                                          Sen silmät kuin salamat kipunoi tulta
                                          ja haukotus näyttää jo niin julmetulta,
                                          että kaikki on jäykkinä kauhusta ihan;
                                          näin Pommeli valloittaa kadun ja pihan.

Jaakko Yli-Juonikkaan suomenkielinen riimittely on vertaansa vailla, humoristista ja oivaltavaa. Ihan kihelmöittää etsiä käsiin  englanninkieliset runot, jotta näkisin, miten T. S. Eliot ne sanoitti. Yli-Juonikas tuo tekstin tähän päivään ja suomalaisille lukijoille tutuille paikoille, sillä esimerkiksi merirosvo Ärjykissan käy kalpaten Turussa Aurajoen rannoilla. Rautateiden Huiskakissa taas kulkee kiskoilla ihan tuttujen suomalaisten asemien kautta:

                                          Sä nukuit Iittalassa etkä nähnyt kuinka kissa
                                          hääri pitkin poikin laituria;
                                          Toijalassa uinuit samoin, kun tuo kolli monin tavoin
                                          hauskuutteli ratamestaria.

Kissojen kielen kompasanakirja mainitaan lastenkirjaksi, mutta ainakin tätä aikuislukijaa kirja huvitti ja viihdytti mainion tovin. Runot ovat tarinallisia ja aika pitkiä, ne kertovat kukin yhden tai kahden kissan luonteesta ja edesottamuksista. Kissojen seikkailut hauskuttanevat lapsilukijoita, aikuinen näkee runoissa niin kissa- kuin ihmiskunnankin moninaisuutta.

osa sivun 4 kissakuvasta

Hän on hljainen, pieni ja musta
aina korvista häntänsä päähän;
läpi reiästä käy tukitusta
ja sopeutuu säähän kuin 
     säähän.

Kissojen kielen kompasanakirjan viehätystä lisää Jenna Kunnaksen riemastuttava kuvitus, josta löytyy kissa poikineen, kaikki omilla ilmeillään ja elkeillään. Muutama kirjan kuva löytyy Kunnaksen omilta kotisivuilta.

Tunnettu musikaali Cats pohjautuu sanoituksissaan Kissojen kielen kompasanakirjaan, musiikin sävelsi Andrew Lloyd Webber.

T. S. Eliot (1888-1965) syntyi Yhdysvalloissa, mutta muutti myöhemmin Iso-Britanniaan. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto brittiläisenä kirjailijana vuonna 1948.

          T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja, 32 s.

          Kustantaja: Otava 20018

          Alkuperäinen: Old Possum's Book of Practical Cats, 1939

          Suomennos: Jaakko Yli-Juonikas

          Kansi ja kuvitus: Jenna Kunnas

KIRJA sattui silmiin kirjaston runokirjojen esittelypöydältä.
MUUALLA siitä ovat kirjoittaneet Kirjavinkit, Kosminen K ja Vino pino kirjoja -blogit.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan "50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja". Osallistun myös Runohaasteeseen.

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Suomalainen nainen lentää Azoreille keskelle Atlantin valtamerta. Hän matkustaa yksin ja majoittuu hotelliin, kiertelee Santa Marian saarella, tutustuu ympäristöön ja ihmisiin. Hänen tarkoituksenaan on kirjoittaa blogia ja matkakirja yksin matkustamisesta.

Pienoisromaanissaan Todellista matematiikkaa kirjailija Marjo Pajunen jättää naisen nimettömäksi ja lähes taustattomaksi. Tämä on kesälomalla kansanedustajan avustajan tehtävästään, ja se on viime aikoina alkanut tympäistä. Kirjan keskiöön nousee hänen Azorien Santa Marian saarelle suuntautuva matkansa, jonka aikana hän kirjoittaisi.

Heti ensimmäisenä iltana nainen kuulee Kristianista, hurmaavan komeasta ja mukavasta suomalaisesta, joka oli saapunut Santa Mariaan ennen häntä ja sitten kadonnut kaksi vuotta sitten. Seuraavien päivien aikana moni naisen kohtaama mainitsee Kristianin. Kaksi vuotta sitten oli tapahtunut jotain, joka yhä vaikutti koko saaren elämään. Nainen tutustuu Santa Mariaan, keskustelee paikallisten kanssa, kuuntelee heitä. Kristianin arvoitus kiehtoo häntä, ja hän ryhtyy selvittämään, mitä oli tapahtunut ja miksi Kristian lähti.

Azorien saaret kuuluvat Portugaliin, vaikka sijaitsevat puolitoista tuhatta kilometriä Lissabonista länteen keskellä Atlantia. Santa Maria on eksoottinen kehys yhdelle lomamatkalle ja yhden mysteerin selvittämiselle. Mitään isompaa kirjassa ei tapahdu, henkilöt jäävät taustalle, nainenkin, ja pääosan ottavat saari ja meri. Meri on elävä ja läsnä, kirjailija antaa sen tuntua, tuoksua ja kuulua. 

Iso aalto vyöryi ylitseni vieden minulta jalat alta. Kelluminen onnistui parhaiten. Mereltä tuuli napakasti, mutta vedessä se tuntui lämpimältä kosketukselta iholla. Edessäni aaltojen rivit jatkoivat loputonta liikettään, toisella puolella vihersi puiden viidakko.

Aika ja matka Kristianin jäljillä antaa naiselle rohkeutta muutokseen. Blogiin syntyy tasan yksi kirjoitus, ja matkaoppaan sijasta hän kirjoittaisi oikean kirjan. Mieleen tulee kysymys, josko kirja olisi nimeltään "Todellista matematiikkaa".   Matkakuumetta kirja nostattelee...

      Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa, 148 s.
      Kustantaja: Boheemipokkarit 2017
      Kannen kuva Marjo Pajunen; Ulkoasu Sanna Lukkarila

KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kirjailijalle.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Hemulin kirjahylly, Kirjahilla ja Unelmien aika.
Osallistun kirjalla Kirjoja ulapalta - merelliseen lukuhaasteeseen.

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Colin Beavan havahtuu siihen, että maapallon resurssit eivät riitä nykyihmisten elämäntapaan. Hän ryhtyy vuoden kokeiluun, jossa hän perheensä kanssa elää keskellä New York Cityä aiheuttamatta ympäristöpäästöjä. Kokeilusta ja kokemuksista syntyy kirja Ekovuosi Manhattanilla.

Projekti on Colin Beavanin oma, ja alusta asti hän tietää, että tulee kirjoittamaan vuodesta kirjan. Vaimo Michelle on mukana kokeilussa, mutta jättää sen aktiivisemman toteuttamisen miehelleen. Puolitoistavuotias Isabella joutuu tottumaan siihen, kun isä opettelee luomupuuvillaisten kestovaippojen ohjeenmukaisen sitomisen, eikä perheen koirakaan pääse enää hissillä pohjakerrokseen ulkoilulenkillään.

Beavan ryhtyy ekovuoteensa vaiheittain. Ensin saavat roskat kyytiä, kun perhe vaihtaa  täydellisen jätteettömään elämäntapaan. Kotiin ei tuoda mitään valmiiksi pakattua, vaan kauppaostoksille kuljetetaan mukana lasipurkkeja ja kangaspusseja. Seuraavana on vuorossa hiilijalanjäljen pienentäminen lopettamalla autoilu kokonaan, mikä onnistuu Manhattanillla turvautumalla metroon ja polkupyöriin, ja vähentämällä juna- ja lentomatkat todella välttämättömiin. Sitten on vuorossa ruokavalion tuunaus, kun lautaselle päätyvän on syytä olla kauden tuotteita ja lähiruokaa, minkä Beavan määrittelee ruoaksi, joka on tuotettu ja jonka raaka-aineet on tuotettu korkeintaan 400 kilometrin päässä New Yorkista. 

Sen jälkeen muutetaan kulutustottumuksia päästöjä aiheuttamattomaan suuntaan: Isabellalle ostetaan keinuhevonen käytettynä ja Michelle "shoppailee" omassa vaatekaapissaan sen sijaan, että ostaisi lisää uutta vaatetta. Tämä ei tunnu olevan kovin vaikea vaihe, mitä ei voi sanoa seuraavasta, jossa luovutaan kotitalouden tuottamista hiilidioksidipäästöistä ja siten myös voimalaitoksissa tuotetun sähkön käytöstä. Auts! Uusiutuvia vaihtoehtoja ei niin vain ole tarjolla kerrostaloasukkaille. Niinpä sähköttömyys tuottaa kysymyksiä kuten, miten estää Isabellan maitoa happanemasta 37 asteen kesälämpötilassa tai miten käyttää sylimikroa pystyäkseen jatkamaan kirjoittajan ammattiaan tai miten pestä ja kuivattaa ne Isabellan puuvillaiset kestovaipat.

Colin Beavanin kokeilu on kiinnostavaa ja kovin amerikkalaista luettavaa. Hän tarjoilee perheen kokemukset höystettynä tiedoilla hiilidioksidipäästöistä ja kestävästä elämäntavasta sekä selostuksilla käymistään keskusteluista näitä asioita tutkineiden tai kokeilleiden kanssa. Minua huvitti eniten seuraava keskustelu kestävän kehityksen ruokavaliosta, johon perhe siirtyi talvella. 

          "Mitkä ovat tämän vuodenajan tuotteita?" minä kysyn 
                 pitäen mielessäni, että on tammikuu.
          "Noo... kaali, juurekset ja perunat."
          "Syövätkö ihmiset niitä?"

Kokeilu vietiin melko äärimmäisyyksiin, ja itse en haluaisi luopua esimerkiksi sähkön käytöstä, vaikka mieluusti käyttäisinkin aurinko- tai tuulivoimalla tuotettua sähköä, jos se olisi omassa kerrostalossani mahdollista. Eniten jäin miettimään jätteettömyyttä ja kestävästi tuotettua ruokaa. Sinänsä kovasti kannatan jätteiden vähentämistä, mutta en voi välttyä tekopyhän hyveelliseltä ajatukselta suomalaisen nykykäytännön paremmuudesta. Kun Beavanin perheeltä ennen kokeilua kertyi kolme isoa jätesäkkiä neljässä päivässä vietäväksi kaatopaikalle sisältäen tytön vaipat ja kertakäyttöiset pikaruokapakkaukset kaikilta päivän aterioilta, siis myös aamiaisilta, omassa taloudessani kertyy viikoittain muutama pikkupussillinen lajiteltuja, kierrätettäviä jätteitä. Tosin ei ole vaippaikäistä lastakaan. Ja kun kotikaupungissani sekajäte poltetaan kaukolämmöksi, jolla lämmitetään koteja ja muita kiinteistöjä kahdessa kaupungissa mukaan lukien lämmin vesi omassa talossani, ja biojäte puristetaan öljyksi, niin onko edes tarpeen pyrkiä jätteettömyyteen, jos jätteillä voi korvata edes osan fossiilisista polttoaineista?

Ruokahuollossa voisin kokeilla itsekin tuota lähiruokaideaa, nytkin pyrin valitsemaan kotimaista, milloin mahdollista ja järkevää, ja siirtyminen 200-300 km säteellä tuotettuun ei olisi vaikeaa, sillä asun keskellä eteläistä Suomea. Sopivalla alueella tuotetun tuoreruoan valitseminen voisi onnistua, mutta sen verran mukavuudenhaluinen olen, että valmistuotteista jaksaisin selvittää valmistuspaikkakunnan, mutta en kuitenkaan jokaisen raaka-aineen alkuperää. Näin voisin ostaa oman kotikaupungin meijerin valmistamaa jogurttia, mutta en jaksaisi perätä, mistä kunkin jogurttierän maito on lypsetty tai mansikat ja mustikat poimittu. Tai missä paikkakunnalla leivotun leivän kotimaisten jauhojen vilja on kasvanut.

Kieltämättä kirja antoi ajattelemisen aihetta ja tietoakin, joskin jälkimmäistä enimmäkseen Yhdysvaltojen tilanteesta. Beavanin pohdinnat siitä, millainen elämäntapa on ihmiselle onnellisin ja maapallolle terveellisin, sen sijaan olivat yleisinhimillisiä.

         Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla, 317 s.

         Kustantaja: Otava 2010

         Alkuperäinen: No Impact Man, 2009

         Suomentaja: Soili Takkala

KIRJA löytyi naapurikaupungin kirjaston Yllätyskassista, jonka teemana on "New York".
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Jokken kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Lukujonossa, Mustelumo, Pieni kirjasto

Osallistun kirjalla Jokken hiilidioksidihaasteeseen 2018 sekä Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, jossa kuittaan teeman "New Yorkiin sijoittuva kirja".

Mary Higgins Clark: Kodin suojassa

Celia järkyttyy, kun hän näkee ensimmäisen kerran talon, jonka on juuri saanut yllätyssyntymäpäivälahjaksi mieheltään: talo on hänen lapsuudenkotinsa, jonka hän joutui jättämään 10-vuotiaana. Silloin Celian nimi oli vielä Liza Barton, hän oli ampunut äitinsä ja yrittänyt tappaa isäpuolensakin. Järkyttynyt tyttö ei ollut sanonut sanaakaan tapahtumien kulusta. Oikeus vapautti hänet syyttömänä, mutta ihmisten mielissä hän leimautui tunteettomaksi tappajaksi.

Siksi Liza vietiin äitinsä suvun kotiseudulta New Jerseystä kauas Kaliforniaan, jonne hänet adoptoi lapseton pariskunta, joka on etäistä sukua. Lizasta tuli Celia, terapeutti auttoi häntä käsittelemään traumaa, ja adoptiovanhemmat todella rakastivat häntä. Nyt Celia on 34-vuotias, hänellä on ihana pieni poika, Jack, jonka isä kuoli pari vuotta sitten, ja onnellinen uusi avioliitto Alex Nolanin kanssa. Elämä hymyilee kaikin tavoin. Kunpa vain Alex ei olisi ostanut juuri tuota taloa Celian - tai Lizan - lapsuuden kotikaupungista.

Kun Celia, Alex ja Jack muuttavat New Jerseyyn, Celian ympärillä alkaa tapahtua kaikenlaista. Hänen edellinen miehensä oli vaatinut Celialta lupauksen, ettei tämä koskaan kertoisi lapsuuden traumasta mahdolliselle uudelle kumppanille. Nyt New Jerseyssä joku ilmeisesti tietää hänen salaisuutensa uudesta nimestä ja aikuisesta ulkonäöstä huolimatta. Jackin ponin talliin ilmestyy kuva Celian lapsuudesta. Talon seinät sotketaan tekstillä "Pikku Lizzie". Celia saa outoja puhelinsoittoja. Lisäksi asuminen lapsuuskodissa alkaa tuoda Celian mieleen yksityiskohtia äidin kuolinpäivän illan tapahtumista. Kun paikkakunnalta löytyy surmattu ja toinen, alkaa näyttää siltä, että joku yrittää lavastaa Celian syylliseksi murhiin. Celian ei auta muu kuin todistaa, ettei hänen äitinsä ampuminen ollut tapahtunut ihan niin kuin oikeudessa oli esitetty.

Kodin suojassa on ensitutustumiseni yhdysvaltalaisen jännityksen kuningattareksikin mainitun Mary Higgins Clarkin tuotantoon eikä varmaan jää viimeiseksi, sen verran kieputtelevan juonen hän on tässä kirjassa punonut. Jännitystä on riittämiin, ja loppu onnistui yllättämään ainakin minut, mutta skandinaaviseen realistiseen ja synkeähköön dekkariperinteeseen verrattuna tarina on kepeän viihdyttävä ja uskomatonkin. Mainiota luettavaa kuitenkin, kun kaipaa jotain kevyttä, joka koukuttaa ja vie.

         Mary Higgins Clark: Kodin suojassa, 363 s.

         Kustantaja: Tammi 2006

         Alkuperäinen: No Place Like Home, 2005

         Suomentaja: Heikki Kaskimies

KIRJA on kirjastosta.
Osallistun kirjalla Yhdysvallat-haasteeseen. johon on toistaiseksi kertynyt kahdenlaista luettavaa: klassikkoja ja kevyitä dekkareita.

Hồ Xuân Hương: Kysymyksiä kuulle

Hồ Xuân Hương oli vietnamilainen runoilija, joka eli pari sataa vuotta sitten. Wikipedian mukaan hänen elinvuotensa olivat 1772-1822, mutta hänen runokokoelmansa Kysymyksiä kuulle toinen suomentaja Rauni Turkia kertoo alkusanoissa Vietnamissa ilmestyneestä tutkimuksesta, joka ajoittaa kirjailijan myöhemmäksi, vuosiin 1815-1893. Oli niin tai näin, Hồ Xuân Hương on maansa tunnetuin naisrunoilija. 

On itse asiassa aika etuoikeutettu olo: minulla on mahdollisuus lukea vietnamilaista runoutta. Se ei olisi mahdollista ilman suomentajatiimiä. Jotta vietnamin kieli - ja runous! - on kääntynyt minulle ymmärrettäväksi, on tarvittu Rauni Turkian yhteistyö hanoilaisen professori Tran Le Dongin kanssa, joka on kääntänyt runot Turkialle ranskaksi ja samalla selittänyt kulttuuriset ja historialliset taustatekijät. Turkia on tehnyt sitten runoista raakakäännöksen, jonka saattoi suomalaiseen runomuotoon Kai Nieminen, paljon aasialaista runoutta suomentanut taitaja.

Rauni Turkia avaa jälkisanoissa Hồ Xuân Hươngin runojen maailmaa. On ilmeistä, että runoilija on ollut poikkeuksellinen nainen maassaan ja aikanaan: "Ainutlaatuista --- on se vapaus, jolla hän laulaa rakkaudesta keskellä tiukkojen tapasääntöjen kahlitsemaa kungfutselaista yhteiskuntaa. Siinä maailmassa ei naiselle juuri arvoa annettu." Runot ovat ujostelemattomia käsitellessään naisen oikeutta rakkauteen. Osa runoista tarttuu yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuten kakkosvaimon tai aviottoman äidin asemaan.

                            Avioton äiti

          Hetken ihastus ja tässä minä nyt olen.
               Ymmärrätkö sydämeni murheen, rakkaani?
          En ole vielä nähnyt vilaustakaan kohtalosta
                jonka piti meidät yhdistää.
          Miksi minun neidonelämäni tällä tavoin kahlittiin?
          --- (osa runosta)

Runojen kielikuvat ovat kauniita ja usein liittyvät Vietnamin luontoon ja maisemaan. 

          Syvässä yösssä kaikuu yövartijan rumpu.
          Maa peittyy usvan kuohuvaan huntuun,
          etäiset vuoret repivät pilviä.
          --- (osa runosta, jolla ei ole otsikkoa)

Runojen kääntäminen on ollut varmasti haasteellista. Jälkisanoissa avataan vietnamin kieltä sen verran, että se on yksitavuinen, tonaalinen kieli, jossa sanoilla on "nuotista", korostuksesta, riippuen eri merkitys. Tämä mahdollistaa sanoilla leikittelemisen ja tietynlaisen monimielisyyden. Eri ääntämistavalla runon merkitys voi täysin muuttua. Näitä on vaikea saada käännöksessä näkyviin. 

                           Kukkien poimiminen

          Jos saa päähänsä poimia kukkia, joutuu kiipeämään.
          Jos alkaa kiipeillä, ei pidä pelätä kolottavia jäseniä.
           --- (osa runosta)

Kiitos kirjan löytymisestä kuuluu Hyönteisdokumentti-blogin hdcanikselle. Hän vinkkasi muutaman alunperin vietnamiksi kirjoitetun kirjan viimevuotisen Frau, Signora & Bibi -haasteen koosteessa tai oikeastaan koosteen kommenttiketjussa. Onneksi tämä runokirja löytyi kotikaupunkini kirjastosta, mutta ilman vinkkiä tuskin olisin osannut sitä etsiä.

          Hồ Xuân Hương: Kysymyksiä kuulle, 62 s.

          Kustantaja: Nostromo 1992

          Suomennos: Rauni Turkia & Kai Nieminen

          Kannessa: Le Lam: Yöllistä kudontaa ; Kansi: Anu Pitkänen

KIRJA on kirjastolaina. Osallistun sillä Runohaasteeseen sekä Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jossa elokuun kieli on vietnamin kieli.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari

Pasi Pitkäsen kertoma ja kuvittama Kadonneiden eläinten saari on vauhdikas seikkailutarina, joka vie Matiaksen ja barbarileijona Peten kaukaiselle meren saarelle. Kaikki alkaa siitä, kun Matiaksen pikkusiskolla Jennillä on syntymäpäivä, ja sen kunniaksi Matias vie hänet sirkukseen. Siellä on leijonia, ja kun lavalla on leijonanpentu, sirkustirehtööri kutsuu päivänsankarin silittämään sitä. Kesken toimituksen katosta ilmestyy hirviö, joka vie niin Jennin kuin pikkuleijonankin mennessään.

Matiaksen ja Peten ei auta muu kuin lähteä perään, joten vene työnnetään vesille. Matka viidakkosaarelle on pitkä, moottorikin sammuu. Perillä saaresta löytyy koko joukko outoja eläimiä, mutta missä ovat Jenni ja leijonanpentu? Jättiläismakit vievät Matiaksen vuoren huipulle, ja siellähän Jenni on hirviön vankina. Leijonan apua tarvitaan, ennen kuin Matias ja Jenni ovat päässeet pois vuorelta. Peten lapsi löytyy niityltä leikkimässä muitten leijonanpentujen kanssa. Silloin hirviö syöksyy viidakosta ja vie Matiaksen ja Jennin kainalossaan. Tarvitaan useamman eläimen apua, ennen kuin tilanteesta on selvitty.

Kirja tuo mieleen Viidakkokirjan ja Robinson Crusoen, mutta teksti ja kuvitus ovat nykyaikaa. Tekstiä ei ole liikaa, ja se sopii hyvin ääneen luettavaksi. Humoristinen sanailu ja kuvat tekevät teoksesta hauskan. 

             Matias ja Pete hyppäsivät rannalle. Saniaisten kätköistä pisti esiin
             kaareva nokka ja utelias silmäpari. Matias säpsähti.
             - Oletko sinä dodo? Satoja vuosia sitten sukupuuttoon
             kuollut dodo?
             - En ole. Tai olen. Elävä olen! lintu kaakatti. - En ole kuollut. Ei olla
             kuolleita vaan eläviä, ja ollaan dodododododoja!

Isot, sivun tai aukeaman kokoiset kuvat loihtivat tunnelman esiin, milloin aurinkoisen ja leikkisän, milloin synkän ja hieman pelottavan. Pasi Pitkänen on kuvittaja ja graafikko, joka on kuvittanut Tuutikki Tolosen Mörkövahti-kirjoja ja Timo Parvelan Patu-kirjoja sekä Parvelan ja Sortlandin Kepler62-sarjaa. Visuaalisesti teos tuo mieleen animaatioelokuvan ja ehkä tietokonepelien kuvamaailman.

Pidän siitäkin, miten tarinaan on upotettu eläinten suojelun näkökulma, joka varmaan herättää kysymyksiä ja keskustelua alle kouluikäisissä ja koulun jo aloittaneissakin lukijoissa. Hirviö onkin tarinan hyvis, joka on kerännyt saarelle eläimiä ja pelastanut näitä lajiensa viimeisiä kuolemasta sukupuuttoon.

      Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari, 65 s.
      Kustantaja: WSOY 2017
      Kansi ja kuvitus: Pasi Pitkänen

 KIRJA on kirjastolaina. 

MUUALLA sen ovat lukeneet Kia/Luetaanko tämä? ("kuvitus on kerrassaan huikeaa", myös video kirjan alkuosasta) sekä Kirjavinkit ("fiksu lastenkirja") ja Niina/Yöpöydän kirjat ("vauhdikas tarina").

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "seikkailu" ja saan toisen bingorivini, joka on merkitty ruudukkoon oransseilla tähdillä. Siihen olen lukenut seuraavat kirjat:

Kaupunki: Komisario Bordelli
Hieno fontti: Saniainen kukkii juhannuksena
Valokuva: Niin kuin me olisimme kauniita
Seikkailu: Kadonneiden eläinten saari
Keltainen ja oranssi: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

1. bingorivi löytyy täältä.

Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja

Karl Axel Björkin harrastukset yksityisetsivänä jatkuvat ja tällä kertaa Suomen ulkopuolella. Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvulle sijoittuvan sarjan viidennelle osalle on annettu nimeksi Tiergartenin teurastaja, sillä Björk jahtaa hirviömäistä rikollista Berliinissä Tiergartenin kaupunginosassa ja sen lähialueilla.

Dekkarisarjan edellisen osan Koston kukat lopussa Karl Axel Björkin esimies, sisäasiainminsteri Heikki Ritavuori, ammuttiin kotiovelleen helmikuussa 1922. Nyt Björkiä suututtaa, sillä ensinnäkin poliisi etsii syyllistä ponnettomasti ja toiseksi sulkee yksityisetsivän ehdottomasti kaiken tutkinnan ulkopuolelle. Se kaikki sysää Björkin toteuttamaan jo jonkin aikaa pohtimansa alanvaihdon: ministeriön virkamiesuralta hän siirtyy liikealalle. Se tapahtuu kivuttomasti, sillä Karl Axel on juuri sopiva henkilö Gustav-setänsä eli isänsä serkun yritykseen.

Sedän yrityksellä on haarakontuuri Berliinissä. Se on aiheuttanut huolta, sillä tuotto ei ole ollut odotusten mukainen, ja Gustav Axelskiöld epäilee jonkun henkilökunnasta olevan epärehellinen. Karl-Axel saa tehtäväkseen selvittää, onko kontuurin kirjanpito kunnossa vai kavaltaako joku varoja omaan taskuunsa.

Heti Berliiniin saavuttuaan Björk lukee lehdistä Tiergartenin teurastajasta, joka on siepannut ja julmasti surmannut useita lapsia ja jota poliisi ei ole onnistunut ottamaan kiinni. Tapaukset kauhistuttavat Björkiä, mutta samalla alkavat kutkuttaa hänen etsivänvaistojaan. Toden teolla hän pääsee auttamaan berliiniläistä poliisia tutkimuksissa, kun naapurin pieni Judit-tytär siepataan kadulta koulun edestä. Björk oli ehtinyt tutustua Beckerin perheeseen ja kiintyä Juditiinkin, jolle hän oli antanut tukiopetusta latinan kielessä.

Tiergartenin teurastajan rikokset ovat karmivampia, kuin mitä Björk on tutkinut Helsingissä sarjan edellisissä osissa, ja ne ovat kohdistuneet eri-ikäisiin lapsiin. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan kuvata yksityiskohtia eikä mässäillä raakuuksilla, vaikka tekijän jahtaaminen vie Berliinin pimeille ja vaarallisille syrjäkujille. Taustalla kuhisee vilkas kaupunki, joka kärsii Weimarin tasavallan sodanjälkeisestä taloudellisesta lamasta, mutta se ei estä ihmisiä antautumasta kaikenlaisiin kuviteltavissa oleviin huvituksiin ja paheisiin, joiden sallimista ei muualla maailmassa voitaisi vielä ajatellakaan. Kaiken synkän vastapainona Björk kohtaa jälleen Katjan, joka elää Euroopassa pakolaisena jouduttuaan aiemmin pakenemaan Helsingistä.

Aikaisempien osien lailla Virpi Hämeen-Anttilan teksti tempasi minut mukaansa sujuvuudellaan ja juonenkuljetuksellaan. Tapahtumapaikan siirtäminen Berliiniin oli kiinnostavaa, ja opinpa yhtä ja toista 20-luvun kaupungista sekä romaanista että teoksen lopusta löytyvästä esseestä "Weimarin Saksa". Helsinkiin sijoittuvissa Björk-dekkareissa nautin tapahtumisesta tutuilla kaduilla ja jopa tutuissa rakennuksissa. Luullakseni Berliiniä tuntevat saavat kokea samaa tämän viidennen osan kanssa.

Virpi Hämeen-Anttilan kirjoittaman Björk-sarjan teokset ovat:
     1. osa: Yön sydän on jäätä
     2. osa: Käärmeitten kesä
     3. osa: Kuka kuolleista palaa
     4. osa: Koston kukat
     5. osa: Tiergartenin teurastaja

        Virpi Hämeen-Anttila: Tiergartenin teurastaja, 303 s.
        Kustantaja: Otava 2018
        Kansi: Timo Mänttäri

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Hemulin kirjahylly, Kirjat kertovat, Kirjavinkit.
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "4. Kirjan nimessä on jokin paikka". Osallistun myös sarjakirjojen Jatkumo-lukuhaasteeseen (Björk-sarjan osa 5).