sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Hanna Haurun pienoisromaanin Jääkansi voi lukea nopeasti. Siinä on 117 sivua, luvut ovat lyhyitä ja taitto ilmava. Nopea välipala siis?

Pienestä koostaan huolimatta Jääkansi ei olekaan kevyt luettava. Hauru kirjoittaa nautittavaa, sujuvaa ja tiivistä proosaa, jonka lauseet ovat tarkkaan harkittuja ja - sanovat pakahduttavan paljon vähillä sanoilla. Romaanin taiten rakennettu tunnelma ja tapahtumat tekevät romaanista pureskeltavan, ei millään mene yhdellä istumalla, vaan pitää välillä sulatella, jotta voi jatkaa.

Kirjan kertoja on kymmenvuotias, kun hän odottaa isää tulevaksi sodasta. Asemalaiturilla äiti vasta kertoo, että junalla tuleekin uusi isä ja että entinen tulee myöhemmin lautalaatikossa. Matkalla asemalta mökkiin tyttö antaa uudelle isälle nimen Paha. Ja muistaa, miten oikea isä aina tanssi kotimatkan asemalta heidän luokseen.

Paha on sodassa murtunut ja näkee ryypyksissään vihollisia missä vain. Tyttö kasvaa pelon alla, kunnes kasvettuaan pääsee työhön mielisairaalaan. Jossain vaiheessa Pahakin tuodaan sinne hoitoon. Jääkansi on kirja pahuudesta, kylmyydestä, kaltoinkohtelusta, ankea ja toivoton. Ja niin hienosti kirjoitettu.

Hanna Hauru luo vahvan draaman kaaren ja kertoo täyden, koskettavan ja surullisen tarinan, joka jättää tilaa omille mietinnöille. Ihan samaa olen kirjoittanut aikaisemmin lukemastani Haurun pienoisromaanista Paperinarujumala. Haurua on luettava lisää.

            Hanna HauruJääkansi, 117 s.
            Kustantaja: Like 2017


KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA Jääkannen ovat lukeneet bleue, Jonna, Laura, Mai, MaijaMaiskuMarika, Pihi nainen, Sirri, Ulla

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (2. Kirjablogissa kehuttu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 21) 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirja


Luontokirjojen lukemisesta ja katselemisesta tulee virvoittunut olo, ainakin, jos käteen sattuu yhtä viehkeä teos kuin Marjaliisa Pitkärannan Lasten oma metsäkirja ja jos aiheena on suomalainen metsä. 

Pitkärannan joulukorteista tuttu kuvitustyyli on samaan aikaan veikeä ja informatiivinen. Joka aukeama on runsaasti kuvitettu. Milloin koko sivun kuva esittää kohtauksen sadusta, milloin kirjailija taas marssittaa aukeamalle Suomen lehtipuut, ja kunkin puun vieressä on suurennos lehdestä ja kukista tai marjoista. Puiden lisäksi kirjassa tulevat tutuiksi eri sammalet, heinät, marjat, isot ja pienet eläimet, perhoset ja linnut. Suomen metsäluonto.  


Marjaliisa Pitkäranta on kirjoittanut kuvien kumppaneiksi tekstit, jotka esittelevät eri lajit ja niiden elinympäristöt. Lisäksi kirjaan on otettu kansansatuja, runoja ja sanalaskuja. Teoksen lopussa on tietoa metsässä liikkuvalle, luettelo jokamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista sekä askarteluohjeita, joissa hyödynnetään luontoretkeltä löytyviä aineksia. Niiden neuvojen mukaan valmistuu kaarnalaiva, tuohilippi ja pikkumetsä.

Kirja sopii monenikäiselle. Pienimmät lukijat tutkivat kuvia ja niiden yksityiskohtia ja kuuntelevat loruja ja satuja, isommat taas voivat lukea kirjaa itse, ja yhdessä aikuisten kanssa voi etsiä metsän ihmeitä kirjan kuvien ja selitysten opastuksella. Esimerkiksi sammalten kuvat olivat niin selkeitä, että minäkin mielelläni etsisin ja tunnistaisin eri sammallajit kirjan kuvien avulla.


Lasten oma metsäkirja on julkaistu jo 18 vuotta sitten, ja siitä on sen jälkeen otettu useita painoksia. Oma kappaleeni on parin vuoden takaa.

Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirja, 72 s.
Karisto 2015 (17. painos; 1. painos 1999)
Kansi ja kuvitus: Marjaliisa Pitkäranta

KIRJA on omasta hyllystä. 

HAASTEET: Oksan hyllyltä -blogin Lumoava luonto -luontokirjahaaste 22.3.2017,
Helmet-lukuhaaste 2017 (5. Kirjassa liikutaan luonnossa), 100 suomalaista kirjaa (no 20). 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Minna Canth: Köyhää kansaa


Minna Canthin Köyhää kansaa on puistattavaa luettavaa, kirjoitti aikoinaan Juhani Aho. Ja niin realistisesti, voisi sanoa inhorealistisesti, Canth kuvaa työläisperheen oloja ja varsinkin äidin huolta, kurjuutta ja murtumista, että tosiaankin alkaa puistattaa. Ei inhosta, vaan myötätunnosta.

Mari Holpainen, työttömän työmiehen väsynyt vaimo, liekuttaa pientä tyttöään kätkyessä. Anni sairastaa eikä Mari saa nukkua öitään. Päivällä on hoidettava kolmea isompaa lasta, lähetettävä heistä vanhin kerjuulle, että perheellä olisi edes kuivia leivänkannikoita suolaveteen kastettavaksi ja suuhun pantavaksi. Nälän heikentämä Mari kävelee anomaan rouvasväen yhdistykseltä käsitöitä ansaitakseen edes vähän. Pahinta ei kuitenkaan ole ainainen nälkä, ryysyiset vaatteet ja väsymys, vaan yön pimeydessä lähestyvät ilkkuvat paholaiset, jotka kiusaavat tekemään kauheita.

Köyhää kansaa julkaistiin joulun alla 1886 eli 130 vuotta sitten. Kirja on terävää ajankuvaa 1800-luvun jälkipuoliskon Suomesta ja sen yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, ja paljon on sen jälkeen muuttunut niin Suomen sosiaaliturvassa kuin psyykkisten sairauksien hoidossa. Minna Canth nostaa esiin monia silloisen yhteiskunnan epäkohtia, enkä voi olla vertaamatta kirjaa nyky-Suomen puheenaiheisiin näin kunnallisvaalien alla, niin samanlaisia asioita yritetään vieläkin ratkaista. Nykytermein sanoitettuna voisi Minnan kirjan kysymykset kuulostaa vaikka tältä: Onko työttömyys ihmisten omaa syytä ja velttoutta vai peräti Jumalan tahto tai ainakin sallimus? Tuleeko yhteiskunnan antaa vastikkeetonta tukea köyhille ja työttömille? Mistä saa apua, kun palkka ei riitä ruokaan ja vuokraan? Estäisikö työtä vailla olevan äidin uupumisen ja sairastumisen, jos lapset olisivat kokopäiväisessä päivähoidossa? Kirjan hyväosaiset Canth kuvaa tylyiksi ja itsekkäiksi kuten vuokraisännän, joka maksamattomasta vuokrasta vie perheeltä sängyn.

Lukemaani kirjaan on sisällytetty Minna Canthin pienoisromaanin Köyhää kansaa lisäksi Juhani Niemen essee Syntyikö "Köyhää kansaa" omaelämäkerrallisista kokemuksista? (s. 5-11) sekä Minna Canthin norjalaisille lukijoille vuonna 1891 kirjoittama ja "Samtiden"-lehdessä julkaistu omaelämäkerta Minna Canth (s. 13-27). Molemmat antavat ymmärtää, että kuvaus Mari Holpaisen mielen murtumisesta pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Minna Canth ei ollut kurjista oloista kuten Holpaisen perhe, mutta hän jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi 35-vuotiaana ja on kertonut senjälkeisestä vaikeasta ajasta, jolloin masennus oli nujertaa hänet.


Köyhää kansaa on klassikko, joka yhä koskettaa ja puhuttelee. Luin teoksen tänään vietettävän Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi. Päivää on liputettu vasta 10 vuotta eli vuodesta 2007.

     Minna CanthKöyhää kansaa, 113 s.
     Kustantaja: Sanasato 2006 (1. p. 1886)
     Kansi: Kaisa Lehto-oksa, kansikuvassa

         Eero Nelimarkka: Talonpoikaisväkeä

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Orfeuksen kääntöpiiri, P.S. Rakastan kirjojaYöpöydän kirjat

HAASTEET: Minna Canthin päivän lukuhaaste, josta olen poiminut yllä olevan kuvan; Helmet-lukuhaaste 2017 (47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit, sillä se on suomalainen klassikkokirja ja kertoo ajasta, jota en ole elänyt) ja 100 suomalaista kirjaa (no 19).


torstai 16. maaliskuuta 2017

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

Olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, mikä on aina riemastuttavaa. Ensikohtaamiseni Maritta Lintusen kanssa on toissa vuodelta, kun luin hänen novellinsa Rapallo useiden eri kirjoittajien kokoelmassa Sanasinfonia: novelleja Sibeliuksesta. Nyt tartuin Lintusen kirjaan Mozartin hiukset. Ja nautin!


Mozartin hiukset on yhdeksän novellin kokoelma. Niille on yhteistä musiikki sekä läheinen ihmissuhde, jossa tapahtuu jonkinlainen psykologinen muutos. Maritta Lintunen on novellin taitaja, henkilöiden maailmankuvan ja suhteen murros on novellien yllätyksellinen taitekohta. Kokoelman aloitusnovellissa Karavaani pikkutyttö Ruut pääsee isänsä ja setänsä kanssa mukaan pikkujoulukeikalle, isä soittaa saksofonia ja setä rumpuja. Ruut näkee, kuulee ja ymmärtää asioita ja huomaa maailmansa muuttuneen:
"Ennen nukahtamista raotin silmiäni ja hain vielä kerran turhaan ikkunatähteäni. Taivas oli liikahtanut toiseen asentoon sillä aikaa kun olin poissa huoneestani." (Karavaani)
Musiikki liukuu lajista toiseen, Karavaanin tanssimusiikista lapsen viulutunteihin, suomalaisen oopperatähden Suomen käynnistä Lapin joikuun. Maritta Lintunen osaa luoda vahvan tunnelman, ja novellien intensiteetti kantaa alusta lopun huipennukseen. Musiikin lisäksi kokoelmassa soljahtelee kieli, joka on nautinnollisen runollista ja tarkkaa.
Tyttö huojui sivulta toiselle, ääni pulppusi tummana suovetenä, mustissa hiuksissa räsähteli kipinöiden välke. Pienet tavut helisivät luukoruina tunturituulessa, poro kantoi niitä ylväästi sarvissaan. (Joiku)
Mystisin novelleista on Joiku. Eteläsuomalainen Tapani saa lahjaksi Lapin matkan jäädessään eläkkeelle, vaimokin kehottaa lähtemään. Tunturihotellissa Tapani kohtaa Piitun, joka ei unohdu kotiin palattua. Järkensä menettänyt kaupunkilaisorava ajaa miehen uudelleen tuntureille ja elämänsä käännepisteeseen, jossa joiku on "hellä ja parantava".

Absurdein on niminovelli Mozartin hiukset. Säveltäjää palvova nainen on saanut miehensä mukaan matkalle Eurooppaan, jossa he vierailevat Mozart-museossa. Paikka, säveltäjän musiikki ja häneen liittyvät esineet hullaannuttavat naisen, ja matkan jälkeen on uusien ratkaisujen aika.

Uuden alun edessä on myös Raija, joka novellissa Kiertotähti työskentelee siivoojana teatterissa. Sinne saapuu suosittu tanssija Sirius esiintymään, ja yllättäen Raija saa auttaa äänentoistolaitteiden kanssa miehen harjoitellessa iltaa varten. Palkkioksi siivooja saa kutsulipun esitykseen, ja sekös aiheuttaa vimmaisen käänteen Raijan ja hänen esimiehensä välille.
Jäntevä hahmo seisoi valokeilassa, ponnisti äkisti hyppyyn ja pyörähti saman tien akselinsa ympäri. Tuikahteleva musiikki paisui leveäksi aallokoksi, hypyt ja pyörähdykset hurjaantuivat piruettipyörteeksi, joka yhtäkkiä katkesi vaarallisen näköiseen horjahdukseen. (Kiertotähti)
Kipein novelli Habitus on sisaren ja veljen kohtaaminen. Sisar on tunnettu oopperalaulaja Keski-Euroopassa, ja kun hän käy jälleen kerran Suomessa, hän ja hänen isoveljensä käyvät sellaisen keskustelun lapsuudestaan ja nuoruudestaan, että sen jälkeen kumpikaan ei ole enää entisellään.

Maritta Lintusen novellit sytyttivät janon: tätä on saatava lisää. Seuraavaksi taidan kuitenkin kokeilla hänen romaaniaan: Heijastus odottelee omassa hyllyssä.

Ompun Novellihaasteeseen kokoan tästä 9 novellia lisää.

          Maritta LintunenMozartin hiukset, 222 s.
          Kustantaja: WSOY 2011
          Kansi: Sanna Sorsa

KIRJAN lainasin kirjastosta. 

MUUALLA kirjan ovat lukeneet Hanna/Kirjainten virrassa, Joana/Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Ketjukolaaja/Tahaton lueskelija ja Mustikkakummun Anna. Omppu luki kaksi kokoelman novellia Novellimaratonilla. Kirjailijan haastattelu tästä kirjasta on katsottavissa YLEn Elävässä arkistossa.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (35. Kirjan nimessä on erisnimi), 100 suomalaista kirjaa (no 18), Novellihaaste 9.11.2016-7.5.2017.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja


Heli Laaksosen kirja Sylvia, Tuija ja laulava patja on hauska luettava. Seitsemänkymppinen äiti- ja mummoihminen Tuija täyttää vuosia ja ilmoittaa suvulle, ettei halua perhejuhlia. Pitkäaikaisen hyvän ystävänsä Sylvian kanssa hän linnoittautuu nuorisoseurantalon näyttämölle. Sinne kannetaan ilmapatja Tuijan lekoteltavaksi, ja Sylvia hommaa muut tykötarpeet. Siitä viis, että lukitun oen ulkopuolella
Ryskeen pitävät ovet, joita sukulaiset tempovat. Lapsen ääni kiirii postiluukusta "Mamma, avaa, mamma!"
Kirja on kaunokirja, niin on teoksen alkuun präntätty. Erikoinen alkuasetelma selitetään alkusanoissa: Kirjailija mietti vakavasti alanvaihdosta "lähihoitajaks, kuarma-autonkuljettajaks ... taik syrjäytyneeks", kun hän elämänsä viimeiseksi aiotulla kirjakauppakeikalla tapasi näyttelijä Marjatta Rinteen, joka "käsk kirjotta jotta esitettävä hänel ja kaverilles, semmosen kamarinäytelmän-sorttisen kahrel seittemänkymppisel". 

Sellainen kirjasta syntyi. Tuijan ja Sylvian vuoropuhelu on hersyvää ja saa minut paikoin ääneen nauramaan. Dialogi on kirjoitettu Länsi-Suomen murteella ja selitykset ja ohjeet näyttämöesitystä varten "pitkällä suomella", kuten Heli Laaksonen sanoo. Tuija ja Sylvia ovat varanneet pinon runokirjoja mukaansa, ja niistä he valikoivat runoja aivan tiettyä tarkoitusta varten: 
SYLVIA: Näin se sähköpostitti: "Nuorisoseuran satavuotisjuhlan runokavalkadi, kootkaa omalla teatteriporukalla. Kesto: puolisen tuntia. Tyyli: sopiva, kyllä te tiedätte." 
TUIJA: Toi hänen "sopiva". See tarkotta varma sitä mitä ennenki? 
SYLVIA: Mää luulen juu. Pelkkä helilaaksost. Johtaja o senpäiväne fani. 
TUIJA: Tiätyste. Se on nii naivi ihmine. Mut mikäs täsä, meil o aikka plarata.
Runojen plarauksen ohessa jutustellaan seitsemänkymppisille tärkeistä asioista: menneistä työvuosista, miehistä, lapsista ja lapsettomuudesta, vanhuudesta ja kuolemasta. Ja ennen kaikkea ystävyydestä. Välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan, välillä pyydetään anteeksi ja ollaan ystäviä hamaan tulevaisuuteen. Ja aina välillä luetaan runoja.

Sylvia, Tuija ja laulava patja on riemastuttava hyvän mielen kirja kenelle tahansa, joka ei pelkää murretta. Minulle tämä on ensimmäinen lukemani Heli Laaksosen kirja, ja vaikkei länsisuomalainen puheenparsi olekaan minulle tuttu, proosatekstissä se oli helppo ymmärtää.

         Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja, 95 s
          Kustantaja: Kynälä 2016

          Kansi: Heli Laaksonen

KIRJA on kirjaston hyllyltä. MUUALLA kirja on luettu vaikka missä. Katso vaikka Elinan, Jonnan, Kirsin, Kristan, LinneanMain ja Tuijan blogeja. Kirsi on nähnyt kirjaan perustuvan kamarinäytelmänkin.

HAASTEET: Helmet -lukuhaaste 2017 (39. Ikääntymisestä kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 17)

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kuukauden Tiina: Tiina ei löydä Tinttamaria

Anni Polvan 22. Tiina-kirjassa Tiina ei löydä Tinttamaria pääosaa esittää selkeästi Tiinan kotiin otettu kasvattityttö. Hän ei ole vielä viisivuotiaskaan, mutta kaupunkiin kotiuduttuaan on reipas ja meneväinen. Ei ihme, että niin Tiinan äidin kuin mummonkin mieleen juolahtaa ihan sama ajatus Tinttamaria katsellessaan:
"Sitten hän [äiti] katsoi Tinttamaria kuin näkisi hänet ensimmäisen kerran oikein kunnolla ja mutisi puoliääneen. - Siinä minulla on toinen Tiina, mutta se toi sentään kotiin vaan kulkukoiria ja villikissoja, eikä toisten ihmisten lapsia."
"Mummon teki mieli tokaista, että 'ihan olet samanlainen kuin Tiina', mutta hän vaikeni. Jos se tosiaan oli lähtenyt kaupungista ilman vanhempien lupaa [...] niin he olivat varmasti kauhean huolissaan."
Tinttamarille toisaan sattu ja tapahtuu. Milloin hän lähtee kotoa Mölli-kissaa roikottaen eikä osaa tulla takaisin, milloin taas karkaa leikkikoulusta ja päättää lähteä mummolaan sadan kilometrin päähän. Tämä oli kyllä melko uskomaton tarina, kuka aikuinen auttasi leikkikouluikäisen linja-auton kyytiin puhumatta vanhempien kanssa ensin, mutta sitähän nainen itsekin ihmetteli bussin jo mentyä Tinttamari mukanaan.

Anni Polva kirjoitti uuden Tiina-kirjan vuosittain 1956-1974, sitten tuli vuoden tauko, minkä jälkeen ilmestyi Tiina ottaa vastuun, jossa tyttö on rippikouluikäinen. Sitten oli taas taukovuosi, ja sen jälkeen kirjailijalta tuli peräkkäisinä vuosina kaksi kirjaa, joissa pieni Tinttamari oli pääosassa. Olikohan Anni Polva jo lopettelemassa sarjaansa antaessaan Tiinan kasvaa rippikouluikäiseksi? Ja sitten tuli toisiin ajatuksiin ja toi näyttämölle pienen tytön, jolle jälleen saattoi sattua kaikkea villiä ja vähän lapsellista? Tämä on vain omia arvelujani, kun mietin, miksi kirjailija toi kirjoihinsa uuden tytön. Vai oliko kasvattilapsen ottaminen perheeseen sellainen teema, jonka hän näin halusi nostaa esille?

Sarjan edellinen Tiina-kirja: Tiinalle otetaan pikkusisko

        Anni Polva: Tiina ei löydä Tinttamaria, 137 s.
        Kustantaja: Karisto 1998, 8. painos (1. painos 1979)

KIRJA on kirjastolaina.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa), 100 suomalaista kirjaa (no 16), Ajattomia satuja tarinoita -lukuhaaste

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

"Siitä, mihin totuus loppui, alkoi tarina."
Albert Edelfeltin arkkitehti-isä kuoli varhain, ja äidin kertoma versio isän kuolemasta oli lapsille ja muulle maailmalle totuus. Vasta aikuisena Albert ymmärsi, että asiat olivat saattaneet mennä toisinkin: totuuden päättyssä alkoi tarinankerronta.

Tuo lainaus sopisi vaikka koko Venla Hiidensalon uutuuskirjan Sinun tähtesi  kuvaukseksi. Se on romaani taiteilija Albert Edelfeltin (1854-1905) elämästä. Mutta niin kuin aina, kun on kyseessä teos, joka yhdistelee tosiasioita ja mielikuvitusta, lukeminen on sekä hämmentävää että kutkuttavaa. Haluttaisi niin kovasti tietää, mikä on totta, mikä tarinaa. Hiidensalo laittaa sivullisen lähteitään näkyviin kirjan loppuun, mistä löytyykin hyviä lukuvinkkejä, mutta minulle tämä on ensitutustuminen taiteilijaan, joten toden ja tarun erottaminen toisistaan on mahdotonta.

Venla Hiidensalo kirjoittaa Albert Edelfeltin ja koko hänen perheensä tarinan melkoisen synkin sävyin. Iloinen ja huoleton lapsuus Kiialan sukukartanossa Porvoon lähellä päättyi, kun isä kuoli Albertin ollessa 14-vuotias. Isä jätti valtavat velat jälkeensä, ja Albert ymmärsi, että hänen tehtävänsä perheen ainoana miehenä oli pitää huolta äidistä ja nuoremmista sisarista, joista nuorin syntyi muutama päivä isän kuoleman jälkeen, sekä maksaa isän velat.

Albert opiskeli yliopistossa klassisia kieliä ja historiaa vuoden, mutta viihtyi paljon paremmin yliopiston piirustussalissa. Lahjakas nuori mies sai apurahan taideopintoihin Antwerpenin taideakatemiaan, josta hän siirtyi Pariisiin jatkamaan opintojaan. Pariisista tuli Edelfeltin pääasiallinen kotikaupunki vuosikymmeniksi. Tavallisesti hän vietti talvet Ranskassa ja palasi kesiksi Haikkoon Porvoon lähelle maalaamaan. Hän solmi Suomessa avioliiton, mutta vaimo ei viihtynyt pitkään Pariisissa, vaan jäi heidän kaupunkikotiinsa Helsinkiin heidän poikansa kanssa.

Venla Hiidensalon Albert Edelfelt on lahjakas ja jo elinaikanaan kansallistaiteilijaksi nimetty mies, joka on sisäisesti ristiriitainen, usein synkkä ja ahdistunut. Asuminen Pariisissa merkitsee hänelle vapautta maalata Suomen ahdasmielisen ja vanhoillisen taideyhteisön ulkopuolella, vapautta sitovasta äidistä ja myöhemmin onnettomasta avioliitosta, vapautta rakastua yhä uudelleen malleihinsa, ja vihdoin myös vapautta ansaita tarpeeksi rahaa elämiseensä, sisartensa koulutukseen ja vähitellen myös isänsä velkojen maksuun. 

Taiteilija on työteliäs, häneltä syntyy monia teoksia, joita ylistetään Pariisin taidepiireissä. Hän käy kuitenkaan jatkuvaa sisäistä painia siitä, onko hänestä mihinkään ja onka kaikella mitään merkitystä. Hän kaipaa perhettään, mutta samalla hänen täytyy yhä uudestaan tuntea intohimoa malleihinsa voidakseen maalata. Rahaa ansaitakseen hän joutuu maalaamaan loputtomasti muotokuvia ja muodissa olevia kansanihmisiä  - kumpaakin hän inhoaa.

Venla Hiidensalo kirjoittaa hienoa kieltä, sujuvaa nykyproosaa. Hieman minua paikoin häiritsi muutama toistuvasti käytetty sana, jotka mielessäni kuuluvat niin nykyaikaan, että oli vaikea kuvitella niitä käytetyn 1800-luvun loppupuolella. Hiidensalo kuvaa erityisen hienosti taiteilijan sisäistä maailmaa ja tavoittaa sanoilla upeasti maalaamisen maailman, värien ja viivojen näkemisen.

Romaani kuvaa fiktiiviseti useiden Edelfeltin tunnettujen töiden luomisvaiheita, taiteilijan ajatuksia ja töiden malleja. Näitä ovat muunmuassa Kristus ja Mataleena, jonka malli kirjassa on haikkolainen palvelijatar, Kuningatar Blanka, joka herätti huomiota Pariisissa sekä Laulajatar Aino Acktén muotokuva. Taiteilija ja laulatar tutustuivat ja ystävystyivät asuessaan kumpikin Pariisissa. Linkit vievät Kansallisgallerian sivuille.

Helmikuisessa Kirja vieköön -illassa Venla Hiidensalo kertoi motivaatiostaan kirjoittaa Edelfeltin elämästä. Sukutarinan mukaan taiteilija oli kirjailijan isoisän isoisä. Romaanissa vilahtaakin haikkolainen pyykkäri ja tämän pojan syntymä. Pojasta, Aarnesta, kasvaa isätön, katkeroitunut mies, joka osallistuu sisällissotaan reilu vuosikymmen Edelfeltin kuoleman jälkeen.

Niin, seuraava eli maaliskuun Kirja vieköön -ilta on reilun viikon kuluttua 15.3. Savoy-teatterissa Helsingissä. Siellä on jälleen vieraina melkoisen nimekäs joukko, vai mitä sanotte sellaisista nimistä kuin Katja Kallio, Birgitta Ulfsson, Nasima Razmyar, Sinikka Mönkäre, Lenita Airisto, Taisto Oksanen, Elina Knihtilä ja Minttu Mustakallio? Täällä on Riitan kirjoitus tulevasta illasta. Ehtisiköhän lukea jotain Katja Kalliolta ennen sitä?

      Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi, 480 s
       Kustantaja: Otava 2017


KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirja on luettu blogeissa Kirjakaapn kummitusLillin kirjataivas, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tekstiluola


HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 15), Muuttoliikkeessä (Kohti parempaa)

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi


Olipas paikoin vauhtia Timo Saarron rikosromaanissa Kuoleman kuukausi! Vauhtia määritellessä pitää ottaa huomioon, että vuonna 1917 vauhti syntyi, kun Helsingissä Sörnäisten loskaisilla kaduilla ja pitkin puutalojen pihoja ajettiin takaa ja juostiin karkuun. Tai Eirassa ajettiin pika-ajurilla reessä, kun issikan ajamat rattaat kiihdyttivät rinnalle, ja sieltä ammuttiin kohti, niin että reen laidoista puusäleet lentelivät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä ja kaksi rikostapausta. Lukija osaa arvata, että dekkarikirjallisuuden hengessä tutkijat ja tutkintalinjat jossain vaiheessa risteävät, ja lopussa kaikki selviää. Näin tapahtuu. Kaikki alkaa siitä, kun lähes järjiltään pelästynyt pikkupoika johdattaa miliisi Leo Waaran varastomakasiiniin, josta löytyy kuollut mies. Hänet on surmattu, eikä kukaan tiedä hänen henkilöllisyyttään. Paikalle tulee etsivän osaston miehiä, ja Leo Waara saa jäädä tutkimuksista syrjään.  Hän on ollut miliisinä vasta puoli vuotta, sillä hän sai paikan sen jälkeen, kun Helsingin poliisivoimat lakkautettiin maaliskuussa 1917 tapahtuneen Venäjän vallankumouksen jälkeen ja miliisiin palkattiin miehiä työväenluokasta. Etsivä poliisi pidättää pian miehen syyllisenä surmaan, mutta Leo Waara on varma, ettei tämä ole tehnyt sitä, ja päättää selvittä oikean syyllisen omin päin.

Toisaalla virastaan erotettu etsivän osaston poliisi Anders Autio viettää päivänsä Kaivohuoneella poliisireservin harjoituksissa. Hän ja muut erotetut poliisit haluavat olla valmiina, kun järjestäytynyttä yhteiskuntaa uhkaa kaaos, kuten merkit enteilevät. Aution työtoveri saa surmansa kaasuräjähdyksessä, ja Autio epäilee asiassa olevan jotain hämärää. Hän selvittää, mitä tapausta tämä tutki viimeksi. Jäljet johtavat Nikolajeffin tehtaalle, joka valmistaa sotatarvikkeita, onhan Venäjä keskellä maailmansotaa. Anders Autio kuulee tehtaalla, että heidän kirjanpitäjänsä on hiljattain surmannut itsensä. Onko se sittenkään ollut itsemurha vai ihan jotain muuta? Yleislakon aikana tehdas seisoo, ja johtajalle jää aikaa perehtyä tilikirjoihin.

Yksi kirjan henkilöistä on neiti Mirjam Drifva, joka näyttäytyy melkoisen ristiriitaisena henkilönä. Hän asuu Aution perheen alivuokralaisena Unioninkadun huoneistossa ja vaikuttaa Oosin (Harjun) rukoushuoneessa. Neiti Drifva on hyväntekijä, hän antaa sodan takia nälkää näkeville perheille ruoka-apua ja pelastaa varattomia kadulle ansaitsemaan joutuneita naisia pois siitä elämästä. Samanaikaisesti hän toimii horrossaarnaajana, ennustaa tulevia tapahtumia ja vaikuttaa ajatustenlukijalta. Monesta miehestä hän on lähes hypnoottisen puoleensavetävä, mutta hän osaa tarttua myös aseeseen, ja pelastaa miliisi Waaran pahasta pulasta. Neiti Drifva jää kirjassa mysteeriksi ainakin minulle. Hän tuo kirjaan henkisen ulottuvuuden, minkä voi ymmärtää, kirjailija kun on koulutukseltaan teologi.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat yhden kuukauden ajalle vuoden 1917 lopussa. Teos alkaa siitä, kun 7.11.1917 lippalakkipäiset pojat huutelevat keskustan kaduilla Sähkösanomia! Alfred Kordelin on ammuttu Mommilassa. Samana päivänä Pietarissa tapahtuu bolshevikkien vallankumous, ja Helsingissä aprikoidaan, mitä tapahtuu Suomelle uudessa tilanteessa. Työväen järjestyskaartit kokoontuvat, julistetaan suurlakko. Kirjan viimeisessä luvussa sankka väkijoukko vaeltaa Rautatientorille 6.12.1917, eduskunta oli vähän aikaisemmin julistanut Suomen itsenäiseksi. Ateneumin harjalle nostetaan salkoon kielletty punakeltainen leijonalippu. 

Kuoleman kuukausi koukutti, oli pakko lukea eteenpäin, tietää miten henkilöiden kävisi. Varsinkin huimat takaa-ajokohtaukset saivat minut täysillä jännittämään kirjan sankarien selviytymistä, vaikkei itse rikosjuoni kovin järisyttävä ollutkaan. Kiehtovinta kirjassa oli ajankuva ja 1910-luvun Helsinki. Saarto on osannut luoda tunnelman, jossa ajan sekasorto, köyhyys ja nälänhätä, jako punaisiin ja lahtareihin sekä ihmisten epätietoisuus tulevasta ovat selvästi aistittavissa. 

Kirjassa liikutaan aivan samoilla kaduilla ja jopa samoissa paikoissakin kuin Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvissa dekkareissa Käärmeitten kesä ja Kuka kuolleista palaa. Kun niissä päähenkilö, sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk, on sivistyneistöä ja kotitaustaltaan hyvintoimeentulevasta perheestä, Timo Saarron miliisi Leo Waara on kotoisin vaatimattomista oloista työväenluokasta. Kirjassa saavat äänen tuon ajan Sörnäisten köyhtynyt väestö, jota sakilaiset piinaavat ja josta monet naiset lähtevät metsäpeuroiksi tai muuten kaduille ja josta monet sortuvat rikoksiin. 

      Timo Saarto: Kuoleman kuukausi, 310 s
       Kustantaja: Karisto 2017       

KIRJA on kirjastolaina.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella), 100 suomalaista kirjaa (no 14)