Äänikirjamatkailua Burmaan ja Pariisiin

Olen tänä keväänä kuunnellut äänikirjoina pari romaania, joista kumpikin on saksalaisen kirjailijan kirjoittama. Se hieman hämmästyttää, sillä toisessa tapahtumat sijoittuvat Burmaan (nykyään Myanmar) sekä Yhdysvaltoihin ja toisessa taas Pariisiin ja muualle Ranskaan. Kumpikin on viihteellinen, mutta ei räväkällä chick lit -tyylillä, vaan mietiskelevällä ja psykologisella otteella.

Jan-Philipp Sendkerin kirjassa Sydämenlyönneissä ikuisuus burmalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat. Julia on burmalaissyntyisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär New Yorkissa. Hänen isänsä Tin Win on menestyvä lakimes, joka yhtenä päivänä työmatkalle lähdettyään ei saavu sovittuun tapaamiseen eikä sen jälkeen kotiinsa, vaan katoaa mystisesti vaimonsa ja aikuisten lastensa elämästä sanaakaan sanomatta. Julia on juuri isän katoamista edeltävänä päivänä valmistunut oikeustieteen opinnoista ja saanut hyvän työpaikan. Perhe selvittää, että isä lensi Aasiaan, mutta Bangkokissa hänen jälkensä häviävät.

Muutama vuosi myöhemmin Julia löytää vanhan, isänsä kirjoittaman rakkauskirjeen, jota hän ei ollut koskaan lähettänyt burmalaisnaiselle, Mimille. Isä ei liioin ollut koskaan kertonut perheelleen elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta. Isä on ollut kadoksissa jo neljä vuotta, mutta nyt Julia päättää lähteä etsimään häntä siitä burmalaisesta kylästä, joka mainitaan kirjeessä ja jossa tuo tuntematon burmalainen nainen asui ainakin kirjeen kirjoitusaikaan.

Matkalla Julia kuulee uskomattomia tarinoita isänsä lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä olosuhteista, jotka veivät isän Yhdysvaltoihin vuosikymmeniksi. Sydämenlyönneissä ikuisuus on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, ja se sisältää itämaista viisautta elämän tärkeistä asioista. Matka muuttaa työkeskeisen Julian maailmankuvaa perusteellisesti.

Kirja on filosofinen ja lempeä nojatuolimatka Burmaan sekä tunteikas tarina rakkauden voimasta. Sopii kuunneltavaksi, kun kaukokaipuu iskee tai muuten vain haluaa hetkeksi pois arjesta. Hieman sain kuuntelemisen kanssa olla tarkkana, kun tarina seurasi toistaan, ja burmalaisten nimien kanssa oli vaarana hukata se, kenestä ja mistä ajankohdasta kukin tarina kertoo. Marcus Bäckmanin ääni sopi kyllä hyvin kirjan mietteliääseen tempoon.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

      Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Äänikirja.

      Kustantaja: Gummerus 2017 (suomenkielinen painettu kirja 2016)

      Alkuperäinen: The Art of Hearing Heartbeats, 2002

      Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi

      Lukija: Marcus Bäckman, 9 t 5 min.

Toinen kuuntelemani äänikirja on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Sen päähenkilö on viisikymppinen Jean Perdu, joka omistaa Pariisissa Seinen varrelle pysäköidyn kirjakauppalaivan. Hän kutsuu alustaan kaunokirjallisuusapteekiksi, sillä hänellä itsellään on taito nähdä, millaisen kirjan kukin asiakas tarvitsee. Hän jopa kieltäytyy myymästä kirjaa, jonka hän tietää masentuneelle liian lannistavaksi.

Jean Perdu ymmärtää alakuloa ja surua, sillä hänen oma sydämensä särkyi, kun hänen suuri rakkautensa Manon jätti hänet kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Sen yli ei Jean ole koskaan päässyt, tyttöystävän nimeäkään hän ei suostu lausumaan, ja tämän käyttämän huoneen hän on lukinnut asunnossaan. Kaikki alkaa muuttua, kun samaan kerrostaloon muuttaa Catherine, jolla ei ole mitään. Jean antaa naiselle lipaston lukitusta huoneesta, ja Catherine löytää sen laatikosta kaksikymmentä vuotta vanhan kirjeen. Viimein Jean suostuu lukemaan sen, ja samalla selviää, ettei Manon hylännyt Jeania, vaan hänellä oli ihan muu syy lähtöönsä. Jos Jean vain olisi suostunut lukemaan kirjeen silloin, kun Manon sen jätti pöydälle. Nyt on jo kaksikymmentä vuotta liian myöhäistä.

Kirje aiheuttaa sellaisen tunnemyrskyn Jeanissa, että hän luopuu kirja-apteekistaan ja ottaa ja lähtee proomullaan etelään kohti Provencea,josta Manon oli tullut Pariisiin. Proomun jo irtautuessa laiturista mukaan hyppää nuori kirjailija Max Jordan, ja yhdessä miehet kokevat monta seikkailua ja tapaavat  kiehtovia ihmisiä. Hyvän mielen kirjojen tapaan kaikki päättyy lopussa hyvin. Max Jordan selättää kirjoitusjumin ja kohtaa kauniin ja kiinnostavan traktorinajajan. Jean Perdu taas uskaltaa kohdata ne tunteet, jotka Manon ja hänen lähtönsä aikanaan herättivät ja jotka hän antoi koteloitua sisälleen, niin rakkauden kuin raivonkin. Vasta sitten Jean on valmis uuteen rakkauteen.

Tarina soljui hyvin ja koin sen viihdyttävänä - ja vähän ärsyttävänä samaan aikaan. Ajatuksessa kirjakauppalaivasta ja sen kauppiasapteekkarista on jotain hellyttävää. Kukapa ei haluaisi täsmäkirjaa kuhunkin suruun ja ahdistukseen tai ilon hetkeen. Ja ihmistä, joka osaa lukea sisintä niin hyvin, että tietää tarkkaan, mikä kirja tarvitaan kussakin sieluntilassa. Toisaalta kirjailija pudottelee mietelauseiksi käyviä ajatelmia elämästä, ihmissuhteista ja kirjoista siihen malliin, että ensin sen ihastuttaa ja saa haluamaan äänivirran hidastumista. Sitten se alkaa kyllästyttää. En tiedä, miltä olisi tuntunut kirjan tekstin lukeminen omaan tahtiin, näihin mietelmiin pysähdellen.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on sekin oivaa pakoa arjesta, jos ei kaihda tunnemyllerryksiä ja mutkallisia ihmissuhteita. Sen lukee yksi suosikkilukijoistani Erja Manto.

ÄÄNIKIRJA on aikaa sitten tehty oma ostos Elisa-kirjasta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Osallistun myös kirjalliseen Pariisi-Dakar -ralliin.

      Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Äänikirja.

      Kustantaja: Bazar 2018 (suomenkielinen painettu kirja 2016)

      Alkuperäinen: Das Lavendelzimmer, 2013

      Suomentaja: Veera Kaski ;  Lukija: Erja Manto, 11 t 48 min.

Vuosi kuvina - Toukokuu 2020

27.5.2020

Muissa blogeissa on aina silloin tällöin  harrastettu vuoden kulun kuvaamista. Viimeksi sellaisen olen bongannut Oksan hyllyltä -blogissa, jonka viime kuviin pääsee linkkiä klikkaamalla. Keväthuumassa Kirjan pauloissakin innostuttiin asiassa, joten luvassa on 12 kuvaa samasta paikasta, noin kuukauden välein.

Riiihimäellä Peltosaaren kaupunginosassa on lampi, joka saa vetensä lähellä virtaavasta Vantaanjoesta. Lampi on rautatieaseman ja keskustan lähellä, ja sen ympäri kulkee kävelypolku, jonka varrella on penkkejä, joilla lepuuttaa jalkojaan tai vain nauttia aurinkoisesta päivästä ja luonnon vedestä.

Vaikka lammen vesi on luonnon vettä, itse lampi ei ole luonnon muovaama, vaan se on kaivettu ihmisvoimin. Paikalla sijaitsi v. 1926-1956 Riihimäen ensimmäinen maauimala, uimalaitos, jossa naisten ja miesten puoli oli erotettu veden alla olevalla seinäkkeellä. (Lähde: Kartsalla/Maauimala). Uimalaitoksen toiminta lakkasi, kun uusi moderni maauimala valmistui 1956, mutta sen jälkeenkin kaupunkilaiset uivat vielä lammessa ja kävivät siinä mattopyykillä. Vähitellen lampi kävi uimakelvottomaksi. Nykyiseen asuunsa se on kunnostettu tällä vuosituhannella.

Kuvauspäivänä lammen vastarannalla kukkivat voikukat ja tuomet.

Pirkko Arola: Tuuliköynnös

- Sinä taidat osata lukea tyttö, mummu toisti ja huokasi. Taas mummulla oli se ilme, jossa oli verho kasvoilla ja mummu katsoi jonnekin. 

- Olet ollut liikaa yksin, hän sanoi. 

Esteri ampaisi sireenimajaan, yksinpaikkaan. Hän vaihtoi oloa kahden penkin välillä ja nojasi pöytään. Tuuli kahisutti sireenin oksia ja lehtiä. Sireenin kukkiessa oli kuin tuoksupussissa.

Esteri syntyy Tampereen Nekalassa joskus 40-luvun lopussa. Kolmivuotiaana tyttö ihmettelee, minne äiti on mennyt heidän luotaan ja miksi hänen laukkunsa ja vaatteensa ovat kuitenkin vintillä. Esteri asuu mummunsa ja isänsä kanssa, ja äidin mentyä heillä käy vain Sylvia-täti. Täti se viimein kertoo pienelle tytölle, ettei äiti ole lähtenyt, hän on ollut niin sairas, että on kuollut. Sunnuntaisin Esteri haluaa Tuomiokirkkoon, vaikka Viinikan kirkko olisi lähempänä, sillä Tuomiokirkossa ovat kuvat, se haavoittunut enkelikin, jota pojat kantavat.

Yksinäinen tyttö piirtää kaikkea, mitä näkee, ja saa taidoistaan tunnustusta koulussa. Isompana hän haaveilee taideopinnoista, mutta päätyy opiskelemaan proosallisempaa sosiaalialaa Helsingin yliopistoon. Vähän ennen valmistumistaan Esteri tapaa Tuuren, lentäjän, ja naimisiin mennään pikavauhtia, vaikka Esteri muistelee vielä Skotlannissa kielikurssilla tapaamaansa ensirakkauttaan.

Yhteinen koti perustetaan Suomenlinnaan Tuuren lapsuudenkotiin, josta hänen vanhempansa muuttavat eläkeasuntoon Katajanokalle. Pian syntyy Aarne, jonka hoitamiseen Esteri keskittyy. Vuodet vierivät, Esteri ja Tuure vieraantuvat toisistaan, eivät kai koskaan ole oppineet puhumaan avoimesti. Sitten Esterille paljastuu yksi Tuuren salaisuuksista. Kun jo viisikymppinen Esteri jää vuorotteluvapaallle työstään, hän muuttaa kesäksi lapsuudenkotiinsa Tampereelle ja alkaa remontoida sitä jo aikuisen Aarnen kanssa. Onko pojan vanhempien avioliitto tullut matkansa päähän?

Kotimatkalla Erätielle Esterin mieleen tuli Haavoittunut enkeli. Sehän oli heidän avioliittonsa. He kantoivat sitä vielä, mutta katseet kärsivinä, yksin kumpikin. Enkeli nuokkui maata kohti. Unohtunut kukkakimppu pysyi vaivoin sen kädessä. Taivas oli ohentunut olemattomaksi, eikä kukaan sitä katsonutkaan.

Tuuliköynnös on Pirkko Arolan ensimmäinen julkaistu romaani, mutta esikoiskirja se ei ole, sillä Arola on aikaisemmin kirjoittanut useita runo-, laulu- ja aforismikokoelmia sekä näytelmiä. Runoilijan kädenjälki näkyy Tuuliköynnöksessä, kirjassa on kolme tekijän runoa. Muutenkin teksti on paikoin hyvin kaunista arkisesta sisällöstään huolimatta. Se soljuu rauhallisesti, sen mukana on helppo solahtaa Esterin elämään, hänen mietteisiiinsä itsestään, miehestään, kummankin perhetaustasta ja heidän avioliitostaan. Kirjassa ei hötkyillä ja rimpuilla, vaan kasvetaan Esterin kanssa lapsuudesta keski-ikään, etsitään apua kipeitten muistojen ja solmujen purkamiseen, kypsytään.

Pidin kirjasta kovin, se on kevyt lukea, mutta syvällinen kaikissa Esterin oivalluksissa ja ajatuksissa, niin kuin aforistin romaanille sopiikin. Kirjailija on sisällyttänyt kirjaan myös Esterin äidin sota-ajan päiväkirjan, jonka Esteri löytää lapsuudenkotinsa kirjahyllystä. Kirjan lähdetietojen mukaan päiväkirja perustuu todelliseen päiväkirjaan. Kirjailijan äidinkö?  Tuuliköynnöksen jälkeen Pirkko Arola on kirjoittanut kaksi muutakin romaania, Kuun päivä ja Ruusa, jotka ovat nyt lukulistallani.

             Pirkko Arola: Tuuliköynnös, 153 s.
            Kustantaja: Hai 2018

KIRJA on kirjastolaina.
Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 25. Kirjassa ollaan saarella, 34. nimessä on luontoon liittyvä sana, 39. lennetään ja 42. on isovanhempia.

TaoLin: Kaunis maailma

Ensi silmäyksellä näen Kauniin maailman kannessa vain kukkia, jotka olen tunnistavinani elämänlangoiksi. Kun alan lukea, heti ensimmäisessä novellissa on kohtaus, joka alkaa kauniisti. Jatko sävähdyttää ja on mielestäni kaikkea muuta kuin kaunis. Vasta silloin huomaan kannen kukkien lomassa luikertavan käärmeen.

Kaunis maailma on TaoLinin ensimmäinen novellikokoelma. Sitä ennen hän on kirjoittanut kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Olen lukenut hänen ensimmäisen romaaninsa Suomen taivaan alla, joka on sekä kieleltään kaunis ja sujuva että sisällöltään kiinnostava, sillä se antaa mahdollisuuden kurkistaa suomalaiseen elämänmenoon ulkopuolisin silmin. Romaanin kiinalainen päähenkilö muuttaa Suomeen suomalaisen miehensä luo ja asettuu elämään täällä. Kirja kertoo hänen ensimmäisestä Suomen vuodestaan. 

En voi mitään sille, että aloittaessani Kaunista maailmaa mielessäni on kiinalaissyntyisen kirjailijan ensimmäinen romaani ja sen maahanmuuttajan näkökulma. Hämmästyn, että novellikokoelma on niin - no, suomalainen. Ensimmäinen novelli alkaa näin:

"Merja teki rutiiniretkensä. Taivas oli kirkas ja päivä upea. Lämpötila oli lähellä nollaa, vaikka oli syvä talvi. Metsä oli rauhallinen ja maa lumen peittämä, aurinko heijastui lämpimänä puiden riveistä. Puiden oksat välkkyivät hopeisina keskellä valkoista hiljaisuutta." (Novellista "Retki")

Kokoelmassa on kaikkiaan 18 lyhyttä novellia sekä prologi ja epilogi. Novellit on jaettu neljään ryhmään, joiden otsikot ovat "Muistoja", "Rooleja", "Kirjaimia" ja "Kaunis maailma". 

Ensimmäisen osan novelleista "Retki" kertoo Merjan hiihtoretkestä, joka tuo mieleen kokemuksen koulukiusaamisesta, "Bussimatka" taas kertoo Allin matkustamisesta, jolloin hän muistaa lapsuutensa matkan äidin kanssa, ja seuraavassa, "Vanhainkoti", Merja ja Alli ovat naapurihuoneissa vanhainkodissa. Novelleissa on kauneutta, johon kietoutuu jotain rumaa ja kipeää, joskus karkeaa tai noloakin.

"Rooleja" osan novellit kertovat kaikki oman roolin ottamisesta, oli se sitten näytelmässä tai omassa elämässä. Novelli "Viimeinen tunti" kertoo historian opettajasta, joka tulee uuteen kouluun valmiina auttamaan jokaista oppilasta oppimaan niin oppiaineen asiat kuin sosiaalisia taitojakin. Todellisuus osoittautuu haasteelliseksi. Novelli "Risteytys" alkaa:

"Olen lampaasta ja sudesta syntynyt. En havainnut aikaisemmin, ehkä en yksinkertaisesti ollut kypsä tajuamaan sitä. Olen risteyksessä, en tiedä enää kumpi minä olen: lammas vai susi?" (Novellista "Risteytys")

Useissa novelleissa on jotain vinkeää, toisissa filosofista, ja joskus mennään maagisen realismin puolelle. Kaikissa katsotaan asiaa uusista näkökulmista, ja tässä epäilemättä auttaa kirjailijan oma historia kahden kulttuurin kansalaisena. Erityisen kiinnostavia minusta olivat osan "Kirjaimia" novellit, sillä ne liikkuvat kirjoittamisen maailmassa. Novellissa "Inhokkikirjailija" Mikko on varma, että hänestä tulee kirjailija, ja hän osallistuu kirjoittamisen mestarikurssille. Yhtenä harjoitustehtävänä on kirjottaa oman suosikkikirjailijan ja inhokkikirjailijan profiilit. Kun se on tehty, luennoitsija sanoo, että tehtävässä tärkeintä on projisointi: omat torjutut tai käsittelemättömät ominaisuudet herättävät ärtymystä, kun he nähdään muissa. Samalla tavoin muiden ihaillut ominaisuudet ovat meissä läsnä ja ohjaavat kirjoittamisen suuntaa. Mikko lukee kirjoittamansa inhokin profiilin uusin silmin.

TaoLinin novellit ovat nopealukuisia, mutta ne sysäävät ajatuksia liikkeelle moneen suuntaan. Siksi niitä ei halua lukea kovin monta peräjälkeen. Suosittelen Kaunista maailmaa jokaiselle, joka haluaa tulla yllätetyksi ja nähdä asiat eri vinkkelistä kuin tavallisesti. 

Kirjalija viimeistelee nyt uutta romaaniaan (kirjailijan kotisivu Taon teehuone). 

            TaoLin: Kaunis maailma, 113 s.
            Kustantaja: Enostone 2019
            Kansi: Katri Niinikangas

KIRJA on lukukappale, kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Edellisestä Tove Janssonin Muumi-kirjasta on jo aikaa. Nyt lukuun tuli Muumipappa ja meri, ja jälleen äänikirjana, vaikka Muumipapan urotyöt kuunneltuani tuumin, että seuraavan Muumi-kirjan luen taas ihan painettuna kirjana. Ja täytyy todeta, että olisi se varmaan nytkin ollut antoisampaa. Tove Jansson kuvaa luontoa ja sen yksityiskohtia niin herkullisesti, että sen sävyt tulevat parhaiten esiin ihan paperilta nautiskellen ja makustelemaan pysähdellen. Toisella kertaa sitten. Jos haluaa uppoutua juoneen ja seikkailuihin, siihen Ahti Jokisen tulkitsema äänikirjaversiokin tarjoaa kyllä mainion ja eläytyvän mahdollisuuden.

Muumipappa on tylsistynyt ja apea. Kaikilla muilla perheen jäsenillä on puuhansa ja toimensa, mutta hän kokee itsensä vallan tarpeettomaksi. Siihen vaivaan löytyy oiva lääke, kun Muumipappa päättää viedä perheensä pienelle majakkasaarelle ja ryhtyä päälliköksi ja sankariksi. Elämä saarella ei kuitenkaan ole niin hohdokasta, kuin se vaikutti Muumipapan kuvitelmissa. Hän ei osaa sytyttää majakkaan valoa eikä tehdä monia muitakaan saaren vaatimia töitä, mutta onneksi mukana on tasainen, taitava ja viisas Muumimamma. Saarella riittää tutkittavaa, eikä niistä vähäisin ole se, miksi majakanvartija sammutti majakkansa jä häipyi pois.

"Mitä jos saari irtoaisi pohjastaan ja äkkiä, jonakin aamuna se liplattelisikin kotilaiturin lähettyvillä. Tai mitä jos se ajelehtisi kauemmas ja purjehtisi vuosikausia, kunnes luiskahtaisi maailman laidan yli kuin kahvikuppi liukkaalta tarjottimelta..." 

"Ja saari tuli yhä levottomammaksi. Puut kuiskailivat ja hytisivät, variksenvarpujen yli kävi pitkiä väristyksiä kuin meren laineita. Rantakaura rapisi ja painautui litteäksi, se yritti riuhtaista juurensa irti päästäkseen pakoon." 

Muumipappa ja meri -kirjassa minua ihastuttaa kovasti Tove Janssonin tapa tehdä meri- ja saaristoluonto eläväksi, jopa inhimilliseksi, kuten sadun maailmassa kuuluukin. Meri ei ole minulle kovinkaan tuttu elementti, mutta Tove Janssonin seurassa siihen on helppo rakastua. Meri ja saari ovat kauniita ja niissä on paljon tutkittavaa, mutta myrskyn puhjetessa leikki on kaukana. Tosin rajuilma voi olla hyödyllinenkin.

Kuten aina, tämäkin Muumi-kirja on täynnä seikkailua ja jännittäviä käänteitä. Samalla se tarjoaa tarkkoja huomioita elämästä ja perheenjäsenten keskinäisistä suhteista, merestä ja saaresta sekä omien pelkojen voittamisesta. Tarkasti sanoitetut ajatushelmet ovat aikuisellekin riemastuttavaa ja oivalluttavaa lukemista.

Ensimmäisen muumikirjan, Muumit ja suuri tuhotulva, julkaisemisesta on tänä vuonna kulunut 75 vuotta. Moomin Charcters ja John Nurmisen säätiö ovat yhteistyössä rakentaneet tämän vuoden kestävän #MEIDÄNMERI-kampanjan, jonka nettisivun kautta voi halutessaan osallistua Itämeren puhdistamiseen ja suojelemiseen.

Aikaisemmin lukemani Muumi-kirjat (ruotsinkielisten kirjojen julkaisujärjestyksessä): Muumit ja suuri tuhotulva (1945/1991), Muumipapan urotyöt (1950/1963), Taikatalvi (1967/1968).

      Tove Jansson: Muumipappa ja meri. Äänikirja.

      Kustantaja: WSOY 2011. (Suomenkielinen painettu kirja 1965.)

      Alkuperäinen: Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen

      Lukija: Ahti Jokinen, 5 t 46 min.
      Kansi: Tove Jansson.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelussa.

Osallistun kirjalla - myöhästyneesti - Kian Luetaanko vielä tämä? -blogin Muumi-kirjojen lukuhaasteeseen, jossa suojellaan Itämerta lukemalla. Haasteen kooste on täällä.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 25. Kirjassa ollaan saarella, sekä 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja, sillä se on Tarja Halosen ja Pertti Arajärven yhteinen kirjasuositus.

Kesän 2020 Kirjoja ulapalta -haaste Nannan kirjakimarassa.