"Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Automatkoilla olen kuunnellut Ville Haapasalon muistelmia hänen ensimmäiseltä Venäjän vuosikymmeneltään, ja oikein muikeaa seuraa ja kuunneltavaa ne ovatkin. Kirjailija Kauko Röyhkä matkusti vaimonsa Olgan kanssa Moskovaan ja haastatteli Villeä siellä, ja näistä keskusteluista kertyi aineisto kirjaan Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä.

Ville Haapasalon (s. 1972) elämästä ei ole käänteitä puuttunut. Nuori mies hakeutui opiskelemaan - ihan sattuman oikusta - Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiaan vuonna 1991. Siellä ei ollut muita ulkomaalaisia siihen aikaan, eikä Ville puhunut venäjää lainkaan muuttaessaan Neuvostoliittoon. Pian maasta tuli Venäjä, opiskelukaupungista Pietari ja opinahjosta Pietarin valtiollinen teatteritaiteen akatemia. Mies oppi kielen nopeasti, mutta kyllä se työtäkin vaati.

Ville Haapasalolle oli varsinainen onnenkantamoinen, että hän pääsi mukaan näyttelemään pienellä budjetilla toteutettuun elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, johon tarvittiin suomalainen näyttelijä, ja joku muisti Pietarissa opiskelleen Villen. Elokuva keräsi kaikki huomattavimmat palkinnot Sotshin elokuvajuhlilla vuonna 1995, ja siitä on tullut kaikkien aikojen suosituin komedia Venäjällä. Se avasi naapurimaassa ovet kymmeniin elokuvaosiin ja tv-ohjelmiin.

Samaan aikaan Suomessa ei tiedetty Haapasalosta juuri mitään, mutta viime vuosina hänestä on tullut täälläkin julkisuuden henkilö erityisesti juontamiensa tv-ohjelmien ansiosta: Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä ja mitä kaikkia sarjoja niitä nyt on ollutkaan.

Kirjailija, rockmuusikko Kauko Röyhkä on tehnyt rennon haastattelukirjan Ville Haapasalon opiskeluvuosista ja uran alkuvaiheista Venäjällä. Röyhkä tunnisti Villessä heti alkuunsa niin hyvän jutunkertojan, että arveli kirjan kirjoittavan itse itsensä. Teoksessa Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä Kauko Röyhkä ja Ville Haapasalo jutustelevat kaikesta, välillä Olga sanoo jotakin, ja tämä on talletettu kirjan sivuille lähes sellaisenaan, tai ainakin sellaisen kuvan saa. Äänikirjana tämä toimii hyvin Ville Tiihosen lukemana, koska Ville Haapasalon tarinat ovat mielenkiintoisia ja hän kertoo ne huumorilla, televisio-ohjelmista tunnistettavalla tyylillä. Hieman minua hämmensi se, että kirja tosiaan on kirjoitettu haastattelukirjaksi, ja äänikirjan lukija mainitsee kaikkien vuorosanojen alussa puhujan nimen, joka ainoa kerta keskustelijan vaihtuessa. Aluksi se tuntui tosi tönköltä, mutta siihen tottui vähitellen, ja kai se äänikirjaformaatissa on välttämätöntäkin, kun käytetään vain yhtä lukijaa kahden keskustelijan äänenä. 

Teatterikoulutuksen ja elokuvien tekemisen lisäksi kirja kertoo Villen elämisestä Venäjällä 1990-luvun alkuvuosina, hänen päätymisestään ryöstetyksi useaan kertaan ja miliisien pieksemäksi, ja moniin muihin uskomattomiin tilanteisiin. Juttuja voi olla kiusaus pitää mielikuvituksen tuotteena, mutta päädyn ajatuksissani siihen, että 90-luvun Pietarissa saattoi tosiaan tapahtua kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kirjan lopussa keskustellaan enemmän Venäjästä ja vähemmän Villestä tai teatterista. Täytyy sanoa, että Haapasalo on päässyt näkemään ja kokemaan maan sellaisista vinkkeleistä, ettei monikaan suomalainen. Silti kirja saattaa mielestäni vahvistaa monia suomalaisten ennakkoluuloja itänaapurista. Jatkoa on mahdollista lukea / kuunnella teoksesta Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä.

Painetun kirjan kolmantena tekijänä on palkittu valokuvaaja Juha Metso, mutta äänikirjassa ei valokuvia pääse katsomaan! Jossain vaiheessa etsin kirjastosta käsiini perinteisen kirjan ihan vain katsoakseni Metson ottamat kuvat.

       Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon
                   varhaisvuodet Venäjällä, äänikirja
       Kustantaja: Docendo 2016 (painettu kirja 2013)
       Lukija: Ville Tiihonen, 3 t 46 min

ÄÄNIKIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Kasoittain kirjoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kolahduksia,

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja (koska Röyhkä), 23. Kirjan nimessä on jokin maa, ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana. 
Lisäksi: Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste

Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme

                                             Päivä kääntyy.
                                             Tyynen lammen yllä
                                             sumu.
                                             Sorsien iltakävely.

Aleksi Wileniuksen runot ovat suomalaisen oloisia, ne ammentavat ennen kaikkea Suomen luonnosta, sen kasvi- ja eläinmaailmasta ja vuodenajoista, sekä arjen pienistä huomioista. Niiden lomaan mahtuu hetket tärkeitten ihmisten kanssa, rippunen - tai enemmän - yhdessäoloa, läheisyyttä ja nuorta rakkautta. Joskus istahdetaan kivelle pohtimaan syvällisiä. Yksi hienoimmista rakkausrunoista on tämä, josta osan lainaan tähän:

                                            Miksemme mekin punoisi
                                            juuriamme
                                            toistemme kanssa yhteen,
                                            joka puolelle?

                                            Sinun janoosi minä imisin vettä.

Aleksi Wilenius on riihimäkeläinen lukiolainen, joka julkaisi viime vuonna ensin esikoisromaanin 17-vuotiaana ja sitten vielä esikoisrunokokoelman Tähdet ovat aina yllämme. Kokoelmassa on 58 runoa, lyhin on vain yhden säkeen mittainen, pisimmissä on muutama säkeistö. Jossain olen tunnistavinani aforismin ainekset. 

                                            Tuuli on vain sateen      kaiku.

Erityisen ihastunut olen runojen kauniiseen kieleen sekä moniin tuoreisiin kielikuviin, jotka tuntuvat hauskoilta: noinkin sen voi kuvata, osuvasti. Niihin runoihin ja kuviin pysähdyn pitemmäksi ajaksi ja palaan paikalle toistamiseen. Näitä voisin lukea toisenkin kokoelman. 

                                             Aava pelto ja punainen lato.
                                             Metsänlaidan kampa
                                             harjaa pilvipehkoa.


            Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme, 81 s.
            Kustantaja: Annorlunda 2018
            Kannen kuva: Aleksi Wilenius ; ulkoasu: Matti Mattila
 

KIRJA on oma ostos. Lainasin sen ensin kirjastosta, mutta halusin saada kokoelman omaan hyllyyn, joten tilasin sen kotikaupungin kivijalkakirjakauppaan.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Kirjarikas elämäni, Neonvalot

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa vaikka kohtiin 37. Pienkustantamon julkaisu, 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Osallistun kirjalla myös Kirjaostos-haasteeseen, jossa blogataan tässä kuussa ostetusta kaunokirjallisesta kirjasta. #kirjaostos

Anneli Kanto & Noora Katto: Virtaset huvipuistossa

Tuli tarve etsiä kolme vuotta täyttävälle pikkutytölle syntymäpäivälahjaa, ja koska olen viime aikoina pyrkinyt hankkimaan suvun pikkuväelle kirjalahjoja, suuntasin kirjakauppaan. Vietin hyvän tovin lastenkirjahyllyn tuntumassa, ja viimein valinta kohdistui Anneli Kannon ja Noora Katon iloiseen kuvakirjaan Virtaset huvipuistossa. Tämä on ensitutustumiseni "Viisi villiä Virtasta" -kirjasarjaan, joka osoittautuukin hauskaksi tuttavuudeksi. Kyseinen teos on sarjan kymmenes kirja.

Valintaan vaikuttivat huvipuistomiljöö, isot, värikkäät kuvat, joissa oli paljon yksityiskohtia, arvioni mukaan sopiva määrä tekstiä, tarina ja huumori, joka sattui silmiin jopa teosta kaupassa selatessa, sekä ensimmäinen sivu, jolla esitellään Kastehelmi, 3 vuotta ja 101 senttiä pitkä. Sillä saa jo oman rannekkeen huvipuistoon.

Virtasten viisi lasta ovat olleet kilttejä ja ahkeria kevään mittaan. Vanhemmat ovat luvanneet palkaksi reissun huvipuistoon. Kastehelmille on riittänyt kilttinä oleminen, mutta isommat lapset ovat ulkoiluttaneet koiraa, siivonneet kissan vessalaatikkoa, kitkeneet ja järjestäneet leluja. Viimein koittaa päivä, jolloin mennään huvipuistoon. Kaikilla on samanvärinen lippis päässään.

Perillä Kastehelmi pettyy kovasti, sillä hän ei pääsekään kaikkiin hurjiin kieputtimiin, vaikka on ollut tosi kiltti. Hän kiukustuu niin paljon, että lähtee omille teilleen huvipuiston vilinään, kun kukaan ei huomaa. Perhe huolestuu todella, kun he huomaavat Kastehelmin lippiksen kellumassa puiston läpi virtaavassa joessa. Kaikki päättyy hyvin: Kastehelmi löytyy, hän pääsee moniin pienillekin sopiviin hauskoihin laitteisiin, ja koko perhe herkuttelee päivän kunniaksi. Virtaset huvipuistossa kirjoittaa lapsille tutuista asioista lasten tasolta ja tarjoaa samaistumispintaa jokaiselle, joka ensin odottaa kovasti jotain hauskaa ja jota sitten harmittaa, kun ei saa tehdä kaikkea sitä, mitä isommatkin lapset. 

Anni Swan -mitali 2018 myönnettiin Anneli Kannolle kolmesta edellisestä "Viisi villiä Virtasta" -kuvakirjasta, ja samassa tilaisuudessa julkistettiin Virtaset huvipuistossa teos. Palkintoraati luonnehti kirjojen kieltä rikkaaksi ja houkuttelevaksi. "Teksti on monitasoista, tunteita koskettavaa ja monenlaisia ajatuksia herättävää, ja soveltuu erinomaisesti tunnekasvatukseen." "[M]yös leikki-ikäisille voi kirjoittaa kirjoja vaikeista aiheista kaunokirjallisten arvojen ja tarinan kiehtovuuden kärsimättä." (Lainaukset Grafomania-blogista.)

            Anneli Kanto & Noora Katto: Virtaset huvipuistossa, 32 s.
            Kustantaja: Karisto 2018
            Kuvitus: Noora Katto 

KIRJA on oma ostos (lahjaksi annettavaksi).
MUUALLA: Kirjavinkit, Luetaanko tämä?

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja, 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Osallistun kirjalla Kirjaostos-haasteeseen, joka on käynnissä Tuijata-blogissa vielä muutaman päivän eli helatorstaihin asti. #kirjaostos

Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle

Unkarilaisen Imre Kertészin muutkin kirjat alkoivat kiinnostaa luettuani hänen omakohtaisiin keskitysleirikokemuksiinsa kiinnittyvän romaanin Kohtalottomuus. Sille syntyi jatkoa kolmen kirjan verran, ja nyt luin kakkososan, Kaddish syntymättömälle lapselle. 

Kaddish on juutalainen surijan rukous, vaikka siinä ei mainitakaan kuolemaa - se rukoillaan hautaus- ja muistopalveluksessa sekä päivittäin suruaikana. Imre Kertészin Kaddish on tajunnanvirtaa, jota voi tulkita monella tapaa. Kirjan liepeen teksti kertoo: "Muodoltaan kerronta on tajunnanvirtaa: kirjailija rukoilee, huutaa, vitsailee, vaikeroi ja kuiskaa kaddish-rukouksensa lapselle, jota hän kieltäytyy siittämästä maailmaan."

Pysähdyttävintä kirjassa onkin painokas "Ei!", joka toistuu useaan kertaan. Kun teksti muuten on tajunnanvirran tapaan sinne tänne aaltoilevaa, samaa toistelevaa, välillä tapahtumiin ja välillä ajatuksiin keskittyvää, yhtä pitkää lukua koko teos, niin tuo painokas "Ei!" lainausmerkeissä ja uuden luvun alussa hyppää silmille ja tajuntaan rivien ja sanojen massasta. Samalla kirjailija puhuttelee syntymätöntä lasta, jota hän ei halua. 

        "Ei! en voisi koskaan olla toisen ihmisen isä, kohtalo, jumala, 
        "Ei!" älköön kukaan lapsi saako koskaan kokea sitä mitä minä, lapsuutta,
        "Ei! jokin minussa parkaisi, ulvahti, niin ei saa käydä hänelle - sinulle - 
     ja minulle, että hän kokisi sen, lapsuuden...

Pitkään ajattelin, että kirjan kertoja ei halua lasta keskitysleirikokemustensa takia, mutta kirja kertoo muutakin. Kertojan vanhemmat erosivat ja hän joutui käymään vuosia koulua internaatissa, kunnes isä meni uusiin naimisiin ja otti hänet luokseen. Mielessään kertoja rinnastaa sekä internaatin rehtorin että isänsä vallankäytön Auschwitziin.

Minusta tämäkin Kertészin kirja on hyvin omakohtainen, ja minusta oli hyvä, että olin lukenut Kohtalottomuuden ennen sitä. Tässä teoksessa hän kertoo vaimonsa tapaamisesta ja muutaman vuoden kestäneestä avioliitostaan, joka ilmeisesti kariutui, kun hän, mies, ei halunnut lasta, ja vaimo puolestaan halusi elää ja kokea täydellisyyden juuri oman lapsen kautta. Vaimolleen mies kertoo lapsuutensa kipupisteistä ja keskitysleiristä, puhuu ja puhuu, ja samalla tiedostaa piinaavansa vaimoaan puheillaan, mutta hänelle itselleen puhuminen on välttämätön paiseen puhkaiseminen, kivulias, mutta jälkeenpäin helpottava.

Tajunnanvirtamonologissaan kirjailija puhuu lapsuuden ja avioliiton lisäksi

• omasta työstään ("... onni, jota ehdin kokea vaimoni kanssa suhteemme aikana ja avioliittomme alussa, opetti minulle, että myös tuo tila, onni, vaikuttaa työhöni epäsuotuisasti. [...] mitä tämä oikein on, miksi työni asettaa näin painostavia ja rasittavia ehtoja ...")

• omasta kirjoittamisestaan ("... elän ja kirjoitan, ja molemmat ovat pyrkimyksiä, elämä sokeampi, kirjoittaminen näkevämpi, selvästi toisenlainen pyrkimys kuin elämä, ehkä se pyrkii näkemään sen mihin elämä pyrkii, ja siitä syystä, koska ei voi muutakaan, se toistaa elämälle elämää, toistelee elämää aivan kuin myös se itse, kirjoittaminen, olisi elämää, mutta sitä se ei ole, ei missään tapauksessa, ...")

• omasta juutalaisuudestaan ("... ne ovat täysin käyttökelpoisia ajatuksia, mukaanlukien, yhtenä ensimmäisistä, ajatus juutalaisuudestani, ei tietenkään yksinomaan miellyttävänä eikä varsinkaan kovin ymmärrettävänä asiaintilana, joka on lisäksi aika ajoin jopa hieman hengenvaarallinen, [...] jota on yritettävä rakastaa ehkä vain ja ainoastaan vaarallisuutensa takia ...")

Tajunnanvirta ei ole yleensä minulle helpointa lukemista, mutta Kaddish syntymättömälle lapselle kiinnostaa ja vaikuttaa monilla teemoillaan ja ajatuksillaan. Tunnustan, että kirjailijan kokemus Auschwitzissa ja Buchenwaldissa antaa ihan omanlaisensa pohjavireen tekstille, joka tämän tästä hätkähdyttää jollain odottamattomalla huomiollaan. Kuten toistuvalla maininnallaan hautojen kaivamisesta ilmaan - ja mitäpä muuta ajattelisikaan mies, joka poikana näki niin monen nousevan kammioista savuna ilmaan.

            Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle, 144 s.
            Kustantaja: Otava 2004 (Otavan kirjasto 165)
            Alkuperäinen: Kaddis a meg nem született gyermekért, 1990 
            Suomentaja: Outi Hassi

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Kuukauden kieli oli huhtikuussa unkari. Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen mahtuvat myös omaelämäkerralliset romaanit.

Eva Frantz: Sininen huvila

Pieni poika Bruno herää yöllä ja löytää äitinsä alakerrasta lattialta. Äiti ei herää, vaikka Bruno miten yrittää herätellä, joten poika lähtee yöpuvussaan kävelemään hakeakseen isän avuksi. Vanhemmat asuvat juuri silloin erillään, äiti ja Bruno sinisessä huvilassa metsän laidassa ja isä kaupungissa. Brunon tallustellessa autiolla tiellä kaupunkia kohti, pari nuorta palaa juhlista autolla, ja he löytävät pyjama-asuisen pojan. Kolmikko saapuu siniselle talolle, ja nuoret näkevät äidin verta vuotavana keittiön lattialla ja hälyttävät poliisin.

Kuka on hyökännyt Becca Stenlundin kimppuun ja haavoittanut häntä hengenvaarallisesti? Komisario Anna Glad alkaa tutkia tapausta, ja pian selviää, miksi sininen talo vaikuttaa hänestä niin tutulta: Becca on tunnetun Sininen huvila -blogin pitäjä. Blogin kommentteihin tulee heti seuraavana päivänä viesti Beccan kuolemasta. Kuka on voinut lähettää sen, kuka edes tietää hyökkäyksestä? Ja luulee hänen menehtyneen? Käy ilmi, että blogiin on lähetetty ilkeitä kommentteja ja jopa uhkauksia jo jonkin aikaa.

Poliisin epäilyt kohdistuvat monelle taholle. Missä oli Beccan aviomies Peter hyökkäyksen aikaan, kuka on blogissa uhkaileva Forneus, entä Brunon metsässä näkemä Peikko? Kuka tuo tuoreita kukkia tyhjään siniseen taloon? Anna Glad on tavallisen ja sympaattisen oloinen melkein nelikymppinen nainen, jonka työtoveri on vanhempi, luotettava ja mukava Rolf. Parisuhteessa Anna miettii ratkaisua väljähtyneeseen tilanteeseen. Avopuolison yritys on kärsinyt konkurssin, ja nyt mies on työttömänä ja pelailee konsolipelejä päivät pitkät.

Espoolaisen Eva Frantzin dekkarisarjan aloittava Sininen huvila liikkuu bloggarille kiinnostavasti blogimaailmassa, jossa poliisi joutuu selvittämään anonyymejä henkilöllisyyksiä ja trollauksen vakavia seurauksia. Romaani on rauhallinen tempoltaan, kevyt ja viihdyttävä, kelpo dekkari. Kirjailija on jättänyt loppuun melkoisen yllätyksen, mitä rikoksen taustoihin tulee, ja mukavan Anna Gladin tulevaisuuteen liittyvän koukun. Sarjan toinen osa Kahdeksas neito voitti Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka 2019 -palkinnon.

       Eva Frantz: Sininen huvila, äänikirja
       Kustantaja: S&S 2018 (paperikirja 2017)
       Alkuperäinen: Blå villan 2017, suomentanut Ulla Lempinen
       Lukija: Anna Saksman, 7 t 4 min
       Kansi: Emma Strömberg

ÄÄNIKIRJA on oma ostos.
MUUALLA blogeissa: Dekkaritalo, Kirjarikas elämäni, Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?

J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia

Lintuhäkin muotoinen soittorasia on pieni kirja, joka sisältää kokoaan suurempia tarinoita.

J. M. Meresmaan kertomuskokoelma on tosiaan kooltaankin pieni kirja, sopii taskuun tai käsilaukkuun mukaan otettavaksi. Tarinat ovat sivun mittaisia, melkein (mutta ei ihan) yhdellä silmäyksellä siemaistavia. Nopea nauttiminen on mahdotonta siksikin, että monella sivulla on lopussa sellainen yllätys, joka pakottaa pysähtymään ja makustelemaan.

En osaa laittaa Lintuhäkin muotoista soittorasiaa minkään yhden, tiukasti määritellyn genrerajan sisäpuolelle, tunnistan kirjan 24 tarinassa kummaa, kauhua, fantasiaa, unta. Kirjanen vie minut oman totutun lukumukavuusalueeni ulkopuolelle. 

Tarinassa "Ohuet seinät" kummaa on vauvan itku naapurista, se jatkuu kolmatta päivää, ja kertoja on helpottunut, kun naapuri kieltäytyy kyydistä lääkäriin: "Ääni oli karsea ja pelkkä ajatuskin huudon kuuntelemisesta tunnin automatkan ajan puistatti." Ja siihen on ihan oma outo syynsä.

Kauhu kasvaa vähitellen tarinassa "Sellaiset yöt". Se sinertää Miskan silmien alla ja murisee, kun Tom astuu liian lähelle keittiössä. Alussa on yö, joka herättää puremajälkeen käsivarressa, sitten pedonhajuinen läähätys.

Unenomainen on unitehdas tarinassa "AB Dröm Oy". Ilmassa leijuu ohuenohuita valkoisia rihmoja, seittejä. Ne ovat unenrippeitä. Viereisessä tehtaassa punotaan kohtaloita.

Vähemmän on enemmän, Lintuhäkin muotoisessa soittorasiassakin. J.S. Meresmaa kirjoittaa taiten ja punoo hienosti vinkeitä maailmoja, unia ja varjoja, jotka pakenevat reaalimaailman määrittelyjä. Pidin. Tämä on loistava tapa nauttia lyhyitä tarinoita silloin, kun aikaa on vähän, tai jopa tutustua johonkin uuteen, kuten kävi itselleni kumman kanssa.  

            J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia, 32 s. (e-kirja)
            Kustantaja: Osuuskumma 2019
            Kansi: J.S. Meresmaa


KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kustantajalle.
MUUALLA: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikka kohtiin 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue, 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Luin kirjan, joka on mielestäni valtavan hyvä ja vaikuttava, mutta ihan toisenlainen kuin kirjat, joista yleensä pidän. Niin, en oikeastaan voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta vaikutuin sen äärellä ja loppuun päästyäni minun on tunnustettava: mies on Nobelinsa ansainnut.

Kyseessä on unkarilaisen Imre Kertészin pääteos Kohtalottomuus, joka alkaa neliosaisen sarjan. Kirjailija käsittelee kirjoissaan keskitysleirikokemuksia ja niiden vaikutusta ihmiseen. Romaani on omaelämäkerrallinen, Kertész itse joutui keskitysleirille ollessaan 15-vuotias.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias koulupoika, György, joka on syntynyt juutalaiseen perheeseen Budapestissä. On vuosi 1944, koulu on jo loppunut sodan takia ja poika on töissä öljynjalostamossa. Eräänä päivänä matkalla työpaikalle poliisi pysäyttää bussin ja komentaa juutalaiset ulos. Heidät - ja monen muun bussin juutalaiset - viedään tullikamarille odottelemaan ja sitten yöksi talliin. Sitten heille tarjotaan työtä Saksassa tehtaassa. Ensimmäiseen junaan vapaaehtoisesti ilmoittautuvat saavat väljemmän kyydin ja parhaat mahdollisuudet perillä. György ystävineen ilmoittautuu mukaan, on mukava päästä Saksaan työhön ja nähdä vähän maailmaa.

Kohtalottomuus kulkee Györgyn matkassa usean päivän matkan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille, odottaa siellä hänen kanssaan ratapihalla nähdäkseen, kumpaan jonoon hän joutuu, siihen, joka katsotaan työkykyiseksi, vai siihen, josta ei ole hyötyä. Ilmoitettuaan olevansa 16-vuotias György pääsee työkommandoon. Auschwitzista matka jatkuu pian Buchenwaldiin ja sieltä jossain vaiheessa työleirille Freitziin. Ravinnon puute, sairaudet ja syöpäläiset tekevät tehtävänsä. Märkivät paiseet vievät pojan sairaalaan ja takaisin Buchenwaldiin. Se saattaa olla onnenpotku niissä oloissa, sillä György pääsee sairaalaan, jossa häntä hoitaa taitava lääkäri, joka on vangittuna poliittisten mielipiteittensä takia. Vuosi Budapestistä lähtönsä jälkeen György kävelee jälleen jalallaan ja pääsee palaamaan pitkän matkan takaisin Unkariin, kun amerikkalaiset joukot  vapauttavat Buchenwaldin keväällä 1945.

Kohtalottomuus on kirja keskitysleireistä, mutta se ei mässäile keskitysleirien hirveyksillä. Kyllähän György kokee kaikkea sitä, mikä on tullut tutuksi muista holokaustikirjoista, mutta Imre Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisia ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti. Tämä viileys asettuu hiljalleen sydänalaan, kylmäävänä ja koskettaen. Lähes tunteettomalta tuntuvaa tekstiä, paikoin aika tylsää ajatuksenvirtaa, ja silti se jättää raskaan painon.

Kirjan vaikuttavuus onkin jotain muuta. Yksi esimerkki: Kertész käyttää sanaa "luonnollisesti" tämän tästä, kyllästymiseen asti. Kun György on palannut Budapestiin, hän kohtaa raitiovaunussa lehtimiehen, joka kyselee häneltä hänen kokemuksistaan:

"Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivaantuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleirillä se kaikki on luonnollista. "Niin, niin," vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään [...]

Netistä luin, että Unkarin juutalaisia alettiin kuljettaa massoittain Auschwitziin vasta Saksan miehitettyä maan maaliskuussa 1944. Siksi ei ehkä ole kummallista se lapsenomainen luottamus, millä György ja hänen toverinsa suhtautuvat tarjoukseen matkasta Saksaan töihin. Vielä Auschwitziin saavuttuaan he eivät ymmärrä, mikä heitä odottaa, vaan katselevat innokkaina ympärilleen, näkevät nurmet ja jalkapallokentän ja ajattelevat viettävänsä niillä vapaa-aikaa työpäivän jälkeen.

Keskitysleirillä vangit saavat numeron, ja sen jälkeen kukaan ei kutsu heitä nimellä. Vankien keskuudessa herättävät arvostusta ne, joilla on alhainen lukema numerossaan. Nelinumeroinen luku on tyylikäs, sen haltija on mielipidevanki ja ollut leirillä kauan, kaksitoista vuotta. Toisin on, jos vanki "kantaa reilusti yli  kahdeksankymmenentuhannen numeroa - mikä ei ole kovin arvokasta täällä meidän huoneessamme".

Kirjan takakansi lainaa Expressen-lehden kritiikkiä: "yksi vaikuttavimmista ja kirjallisesti ehkä loistavimmista natsien keskitysleirien omaelämäkerrallisista kuvauksista." 

Imre Kertész (1929-2016) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana unkarilaisena kirjailijana. Hän on kirjoittanut myös käsikirjoituksen kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan Fateless.

            Imre Kertész: Kohtalottomuus, 240 s.
            Kustantaja: Otava 2003 (Otavan kirjasto 160)
            Alkuperäinen: Sorstalanság 1975, suomentanut Outi Hassi

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hurja Hassu Lukija, Kannesta kanteen, Kiiltomato, Lukimo Lumo 

Helmet-haasteessa mahdollisia kohtia ovat vaikka 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Europpalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Lisäksi: Kuukauden kieli (huhtikuussa unkari), Elämä, kerta kaikkiaan! (omaelämäkerrallinen romaani)

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Englantilaisen Elly Griffithsin luoma Ruth Galloway -sarja on hurmannut minut - ja monet muut! - ensimmäisestä osasta alkaen. Siinä on sopiva seos minulle mieluisia rikoskirjan elementtejä.

Tapahtumapaikkana on brittiläinen rannikkoseutu tuulisessa ja sateisessa Norfolkissa,  Itä-Englannissa. Sympaattinen, arkeologin työlleen omistautunut päähenkilö Ruth Galloway on tavallisenoloinen ja samaistuttava nelikymppinen nainen, joka avustaa äreää ja vähäsanaista, mutta lempeää rikoskomisario Harry Nelsonia aina, kun maastosta löydettyjä luita pitää ajoittaa. Ja sitten on tarkkaa ja systemaattista poliisityötä ja loppuhuipennuksessa hurja ajojahti ja/tai vaarallisia tilanteita. Välissä ripaus romantiikkaa ja vauva-arkea. Mainio brittidekkari siis.

Vaikka Ruth Galloway on hurmannut minut, olen nauttinut sarjan kirjoista maltilliseen tahtiin, mitä ei voi sanoa kirjailijan tai suomalaisen kustantajan julkaisuohjelmasta. Ensimmäinen Ruth Galloway julkaistiin Englannissa vuonna 2009, ja tänä keväänä ilmestyi jo yhdestoista kirja. Suomeksi sarjan ensimmäinen osa Risteyskohdat saatiin vuonna 2017, ja tulevana syksynä on luvassa jo kuudes osa Kadonneet ja kuolleet.

Itse olen lukenut sarjasta vasta kolme osaa. Sarjan kirjoista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta. Tai siis rikoksen ratkaisua en aio paljastaa, mutta en voi olla mainitsematta Ruthin yksityiselämän kuvioita, sen verran kutkuttavia ne ovat, ja kehittyvät sitä paitsi kirjojen julkaisemisen vauhdilla. Siksi suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, vaikka varsinaiset rikostapaukset toimivat kyllä yksittäinkin.

"Hei, tulkaa katsomaan!" Muut kävelevät hänen luokseen. Steve on kaivanut kivikkoon kulkutien ja kyyristynyt esiin saamaansa onkaloon. Se on luolamainen syvä kuilu, jonka yllä kivimassat riippuvat tummanpuhuvina ja painostavina. Steve on siirtänyt muuutamia isoja kiviä ja kumartunut jonkin hiekkaisesta maasta törröttävän esineen ylle.

Kolmannessa osassa Jyrkänteen reunalla löytyy luita aivan merenrannan tuntumasta, jossa ryhmä arkeologeja kartoittaa rannikon eroosiota. Luut ovat olleet hautautuneina syvälle onkaloon, mutta maanvyöry on siirtänyt kiviä ja maata ja paljastanut kätketyt luurangot. Paikalle kutsutaan poliisi ja Ruth Galloway, joka on vasta palannut äitiyslomalta. Kaikkiaan luurankoja on kuusi, ja näyttää siltä, että he ovat saksalaisten miesten. Vainajien kädet on sidottu selän taakse. Mutta miksi heidät on haudattu näin vaikeapääsyiseen paikkaan? Ja kuka heidät on haudannut, milloin ja miksi?

Tutkimukset paljastavat miehet saksalaisiksi, ja paikkakuntalaiset kertovat, että toisen maailmansodan aikaan huhuttiin saksalaisten maihinnoususta Englannin rannikolle.  Liittyvätkö luurangot siihen? Entä miten asiaan liittyy rannalla jyrkänteen partaalla sijaitseva sukutalo, jonka sodanaikainen isäntä toimi kodinturvajoukkojen varsin sotilaallisena kapteenina? Osa joukkoihin liittyneistä oli liian nuoria sotaan, teini-ikäisiä, ja yksi heistä on sattumalta Nelsonin pomon isoisä. Mutta onko sattumaa, että tuo iäkäs, mutta hyväkuntoinen mies yhtäkkiä kuolee hoitokodissa?

Arkeologien ja poliisien yhteisten ponnistelujen lisäksi lukija saa seurata Ruthin yksinhuoltajan elämää. Kirjan alkaessa Kate on juuri syntynyt, ja kun vauva on neljän kuukauden ikäinen, Ruth palaa työhönsä yliopistolla ja jättää tytön työpäiviksi hyvän hoitajan huomaan. Työn imu on vahva, ja Ruth rakastaa tyttöään, mutta tuntee itsensä huonoksi äidiksi jättäessään tytön joskus ystävälleen hoitoon. Katen isä haluaisi olla osa tyttärensä elämää, mutta Ruthin mielestä se ei olisi viisasta. 

Ruth saa myös vieraan menneisyydestä. Aivan yllättäen Tatjana soittaa, hän on tulossa Englantiin luennoimaan ja haluaa tulla kylään marskimaalle. Tatjanan tulo tuo muistoja ajalta, jolloin Ruth tutustui häneen. 90-luvun puolivälissä Ruth oli Southamptonin yliopiston tutkimusryhmän mukana Bosniassa, missä arkeologiopiskelijat kaivoivat ruumiita joukkohaudoista Srebrenicassa. He pyrkivät varmistamaan, että mahdollisimman moni vainaja tunnistettiin.

Sarjan neljäs osa Käärmeen kirous jo odottelee hyllyssä.

Ruth Galloway -mysteerit:
          #1: Risteyskohdat (2009, suomeksi 2017)
          #2: Januksen kivi (2010, suomeksi 2017)
          #3: Jyrkänteen reunalla (2011, suomeksi 2018)

          Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla, 273 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2018 (paperiversio 2018)
          Alkuperäinen: The House at Sea´s End 2011, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat
HAASTE: Liityn kirjalla merikirjahaasteseen Kirjoja ulapalta, sillä meri on kirjassa läsnä kaiken aikaa: luut löytyvät rantakivikosta, jota vuorovesi huuhtelee, merestä löytyy kiinnostavaa, on tutkintaa majakkasaarella...