Kim Thúy: Ru

"Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi tulla oikeasti valikoiva ja sen sopukoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyväisyyttä, hairahduksia. Ne ovat minulle mieluisampia, koska voin muunnella niitä mielentilani mukaan, kun taas esineet ovat joustamattomia, jäykkiä, tilaa vieviä."

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn kirjoittama Ru on viehättävä ja koskettava pienoisromaani. Kirjailija syntyi vuonna 1968 Saigonissa Vietnamissa, pakeni 10-vuotiaana perheensä kanssa merelle, päätyi ensin pakolaisleirille Malesiaan ja sieltä venepakolaisena Montrealiin Kanadaan. Aikuisena hän palasi työn takia kolmeksi vuodeksi Vietnamiin Hanoihin.

Kirjailija on kirjoittanut kirjansa ranskaksi, mutta kirjan nimessä hän liittää kaksi kieltään toisiinsa:

"Ranskan kielessä sana "ru" tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä sana "ru" tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista."

Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani virtaa vauraasta lapsuudesta ja Saigonin palatsikodista Kanadaan saapumisen ensimmäiseen päivään ja lentokoneen ikkunasta nähtyihin häikäisevän valkoisiin lumipenkkoihin. Virta keinuttaa läpi Vietnamin sodan äänien ja paon yhdessä kahdensadan muun pakolaisen kanssa, vie läpi kouluvuosien Montrealissa, aikuisen naisen elämään ja omiin lapsiin, ja viimein takaisin  muuttuneeseen Vietnamiin. Tarina aaltoilee edestakaisin entisen - tai monen entisen - ja nykyisen välissä, eri aikatasot vaihtelevat luontevasti, samalla tavoin kuin ajatus virtaa muistosta, tapahtumasta ja ajasta toiseen.

Kim Thúy koostaa elämäntarinansa  pienistä paloista. Kirjassa ei ole otsikollisia lukuja, mutta jokainen elämäntarinan palanen on oma lukunsa, joka alkaa uudelta sivulta, vaikka pala olisi vain muutaman rivin tai pisimmillään pari sivua.  Tämä tekee kirjan taitosta ilmavaa ja väljää. Kokonaisuudesta muodostuu mosaiikkimainen, samalla kertaa täyteläinen ja aukkoinen.

Kirjailijan kerronta on eri ajoissa viipyilevää, paikoin ajatus ja muistelu vain pyyhkäisee tapahtumia unenomaisesti, välillä tarkentaa yksityiskohtiin. Kieleltään romaani on kauniin runollista, vaikka onnistuu pysäyttämään katseen moniin rujoihinkin asioihin. Koskettavimmillaan Kim Thúy on kuvatessaan pakenemisen ja muuttamisen, uudessa maassa alkamisen ja kahteen kulttuuriin kuulumisen tematiikkaa. Perhe on tärkeä, omat vanhemmat ja koko suku, sekä kaksi omaa poikaa, joista toinen on puhumaton ja kosketusta kaihtava autistinen lapsi. 

Vähin elein romaani sanoo paljon. Vietnamilaisessa kulttuurissa on loukkaus koskettaa toisen päätä. Siksi ujo kahdeksanvuotias vietnamilaispoika muuttuu raivoisaksi tiikeriksi, kun amerikkalaista jalkapalloa pelatessa joukkuetoveri pörröttää hänen hiuksiaan. Ja:

"Olen onnekas, koska olen oppinut nauttimaan siitä hetkestä, kun painan pääni toisen ihmisen kämmentä vasten." 

"Olen koskenut oman isäni päätä  yhden ainoan kerran. Hän käski ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli."

Viehätyin Rusta kovasti. Viehätystä lisää se, että muistan ajan, jolloin omaan kotikaupunkiini tuli vietnamilaisia venepakolaisia ja vapaaehtoiset kalustivat heille asuntoja ja hankkivat talvivaatteita, ihan samalla tavalla kuin vapaaehtoiset kummiperheet vastaanottivat Kim Thúyn ja hänen perheensä Kanadassa. 

Odotan innolla Kim Thúyn jo tulevana syksynä ilmestyvää seuraavaa romaania Vi. Hän on toukokuussa yksi Helsinki Lit 2019 -festivaalin vierailevista kirjailijoista.

              Kim Thúy: Ru, 144 s.

              Kustantaja: Gummerus, 2019

              Alkuperäinen: Ru, 2009 ;   Suomentaja: Marja Luoma

              Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Anun ihmeelliset matkat, Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää, Lukijatar, Mari A:n kirjablogi

Helmet-haasteessa tämän voi laittaa vaikka kohtiin 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja. Lisäksi kirja sopii Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen (omaelämäkerrallinen romaani).

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

"Dottie tiesi että kyse oli kulttuurien eroista, vaikka sen oppimiseen olikin mennyt vuosia. Hänestä tuntui että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut sopivaa. Mutta Dottie uskoi, ettei niistä puhuttu myöskään siksi, etteivät ihmiset oikeasti ymmärtäneet, mitä luokkaeroilla tarkoitettiin. Jos ihmiset esimerkiksi olisivat tienneet, että Dottie ja hänen veljensä olivat lapsina syöneet roskiksesta, mitä he olisivat ajatelleet?" (Novellista "Dottien aamiaismajoitus")

Elizabeth Strout ei kaihda luokkaeroista kirjoittamista, vaikka tekeekin sen hienovaraisesti ja saarnaamatta. Henkilöidensä kautta hän näyttää äärimmäisen köyhyyden, osattomuuden ja häpeän, johon toiset jäävät loppuelämäkseen, mutta josta osa murtautuu ulos, pois lähtemällä.

Stroutin toinen suomennettu kirja, Kaikki on mahdollista, on kokoelma novelleja, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa ja myös kirjailijan ensimmäiseen suomennettuun teokseen, Nimeni on Lucy Barton. Novellien päähenkilöitä yhdistää heidän pieni ja köyhä lapsuuden kotikaupunkinsa, Yhdysvaltojen Illinoisin Amgash, ja he ovat toistensa sukulaisia tai kouluaikojen ystävä tai työkavereita, tai näiden sisaruksia. Niinpä kunkin novellin päähenkilön lisäksi niissä piipahtelee samoja henkilöitä, ja kuva Amgashin sosiaalisista suhteista - ja juoruista - valottuu sirpalemaisesti monesta näkökulmasta.

"Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän [Patty] tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli - kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taaksensa." (Novellista "Tuulimyllyt")

Lucy Barton vilahtaa novelleissa usein, sillä kaikki Amgashissa tuntevat hänet: surkeista oloista ponnistanut naapurin tyttö päsee opiskelemaan, muuttaa asumaan New Yorkiin, ja hänestä tulee kuuluisa kirjailija. Lucy ei ole käynyt Amgashissa vuosikausiin, ei kertaakaan isänsä hautajaisten jälkeen, mutta nyt hän luennoi Chicagossa ja päättää tulla katsomaan veljeään Peteä, joka asuu edelleen heidän lapsuudenkodissaan. Novelli "Sisko" kertoo tästä Lucyn vierailusta Peten tykö. Myös heidän sisarensa Vicky tulee paikalle. Kun Lucyn sisarukset alkavat muistella vanhempiaan ja tiettyjä lapsuuden tapahtumia, Lucy saa paniikkikohtauksen ja joutuu äkisti lähtemään Amgashista. Koko episodi solahtaa siihen mielikuvaan, mikä syntyi Lucyn lapsuudesta romaania Nimeni on Lucy Barton lukiessa, lisää kuvaan jotain, ja edelleen jättää sen haperoiseksi.

Elizabeth Strout kirjoittaa taitavaa ja hienoa proosaa, se on näennäisesti arkista, sisältää tarkkoja huomioita ja yksityiskohtia, rosoakin, mutta samalla se piirtää asioille uusia merkityksiä ja psykologisia ulottuvuuksia, jotka ovat jäädä huomaamatta. Kuten Patty, joka ajaa maissi- ja soijapapupeltojen halki ja katselee tuulimyllyjä. Sitten hän istuu auringossa juttelemassa Charlien kanssa, jolla on vaaleansiniset silmät, ja heidän välilleen syntyy tunne toisen ymmärtämisestä. Ja Patty huomaa ajattelevansa tuulimyllyjä:

"Hän muisti korkeat valkoiset tuulimyllyt. Miten niiden hoikat valkeat käsivarret olivat liikkeessä kaikki, mutta eivät koskaan yhdessä, paitsi joskus, kun kaksi niistä pyörähti yhtä aikaa, ja niiden lavat osoittivat samaa kohtaa taivaalla."  (Novellista "Tuulimyllyt")

Ihailen Elizabeth Stroutin kieltä ja kirjoittamista niin novellikokoelmassa kuin romaanissakin. Kumpaakin on ylistetty blogiarvioissa, bloggarit äänestivät Nimeni on Lucy Bartonin viime vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi käännöskirjaksi, ja itse asiassa pidän yhdeksän novellin kokoelmasta enemmän kuin romaanista. Samaan aikaan ihailun kanssa kirjat herättävät minussa myös ristiriitaisia, jossain määrin vieraannuttavia, tunteita. En usko sen olevan pelkästään rosoisuuden syytä, ehkä novelleissa vain tulee minulle vastaan jotain ei-niin-samaistuttavaa. 

Edellä olevasta huolimatta suosittelen Kaikki on mahdollista -kokoelmaa. Kieli on upeaa, ja yksittäisistä tarinoista rakentuu taitava, joskin huokoinen kokonaisuus.

          Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista, 261 s.

          Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 495), 2019

          Alkuperäinen: Anything Is Possible, 2017

          Suomentaja: Kristiina Rikman

          Kansi: Laura Lyytinen

KIRJA on kirjastosta. 
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Leena Lumi, Lumiomena

Lapseni on poissa - Kirja suruun

Saima Harmajan runojen jälkeen tuntuu tavallista luontevammalta tarttua kirjaston esittelyhyllyllä teokseen, jossa kuolema on koskettavasti läsnä. Kirjan aihe, oman lapsen kuolema, ei ole omakohtainen eikä tällä hetkellä ajankohtainen kenellekään lähelläni, mutta silti kirja onnistuu alkuluvuillaan itkettämään ja puristamaan sydämen kokoon. Kirja on kirjoitettu vertaistueksi suruun, ja sellaisena uskon sen hyvin täyttävän tehtävänsä.

Eeva Peura ja Tarja Tervahauta ovat toimittaneet teoksen Lapseni on poissa - Kirja suruun. Se koostuu lyhyistä kirjoituksista, joissa lapsensa kuolemalle menettäneet kertovat surunsa tarinaa. Teoksen rakenne on kiinnostava. Ensimmäinen luku on otsikoitu "Kun pahin on tapahtunut", ja sen sirpaleet kertovat eri kirjoittajien sanoin siitä hetkestä tai päivästä, jonka he eivät koskaan uskoneet tulevan: kun vauva syntyy liian sairaana elääkseen, kun reipas alakoululainen jää autossa junan alle, kun teini-ikäinen heppatyttö sairastuu ja kuolee syöpään, kun kesken hyvin alkaneiden ylioppilaskirjoitusten nuori mies ei yhtäkkiä jaksa enää elää. Osa sirpaleista on vain muutaman rivin pituisia, pisimmät taas parin kolmen sivun mittaisia. Tätä ensimmäistä lukua en pystynyt kerralla lukemaan, niin sydäntä raastavia kirjoitukset ovat.

Toinen luku "Elämä pysähtyy" kertoo ajasta heti kuoleman jälkeen ja hautajaisista, kolmas luku "Tunteiden myllerryksessä" taas siitä, kun rakas lapsi on jo haudattu. Näin luku luvulta kirja etenee surutyön vaiheissa ja tahtiin. Luvussa "Tahdon tarttua huomiseen" on jo toivoa selviytymisestä. "Jossakin vaiheessa surutietä kulkiessani huomasin, että valoa oli sittenkin tunnelin päässä. Huomasin nousevan auringon, valon lisääntymisen, kevään heräämisen."

Kirjassa saavat sanavuoron myös lapsena tai nuorena kuolleen isovanhemmat, jotka surevat paitsi lapsenlastaan, myös lapsensa surua, sekä sisarukset. Kaikkiaan kirjoittajia on yli kaksikymmentä. Teoksen toimittajat ovat terapeutteja ja päättävät kirjan suruprosessin kuvauksella, pienillä toimintavinkeillä kuten "Puhu muille kokemuksestasi, jos vain suinkin pystyt." sekä listalla asioista, jotka osoittavat, milloin  ammattiapu on surijalle tarpeen.

Suru tarvitsee vertaistukea, ja kirja on oivaa sellaista. Monesta kirjoituksesta huokuu, miten vanhempi, isä tai äiti, kokee helposti syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, oli sen syy mikä tahansa. Auttaa, kun huomaa, että muillekin on tapahtunut samaa, ja he ovat selvinneet siitä. "Vertaistuen avulla puhumattomat ajatukseni ja tuntemukseni saivat äänen ja ymmärryksen."

Minusta on hienoa, että Lapseni on poissa - Kirja suruun valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2018. Valinnan suoritti piispa Teemu Laajasalo. Hän perusteli valintaansa: "Tämä kirja on pieni ja suuri, kevyt ja raskas, kaunis ja karmea. Tekstit ovat yhtäältä lyhyitä, helppolukuisia ja nopeita, toisaalta päivän pysäyttäviä, arkea häiritseviä ja rauhaa järkyttäviä."

Suosittelen lämpimästi kirja heille, joiden lapsi on kuollut, tai lapsen menettäneiden läheisille tai vietäväksi surukotiin, sekä avuksi ammatti-ihmisille, jotka työssään kohtaavat surevia.

Enkä malta olla sanomatta tätäkin: Minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, ettei viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla järjestynyt puoleksi tunniksi lavaa, jolla Vuoden kristillinen kirja 2018 olisi voitu julkistaa ja palkita aikaisempien vuosien tapaan. Olen ollut usein sunnuntaina Kirjamessuilla palkitsemistilaisuudessa, mutta nyt jäi se messupäivä kokonaan käymättä. Toki julkistaminen tapahtui, yhden näytteilleasettajan osastolla, mutta eikö tosiaan järjestynyt lavaa tätä tilaisuutta varten? Tämä kirja jos mikä olisi ansainnut lavan verran näkyvyyttä. Sekä sen omien ansioiden että lastaan surevien vanhempien takia, vaikka tietenkään messuorganisaatio ei asiasta päättäessään tiennyt, mihin kirjaan piispan valinta lopulta kohdistuisi.

          Peura & Tervahauta (toim.): Lapseni on poissa - Kirja suruun, 119 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 2018
          Kansi: Elina Warsta

KIRJA on kirjastosta. 
MUUALLA: Helsingin Uutiset, Kotimaa 

Helmet-haasteessa tämän voi laittaa kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (lapsen kuolema, itsemurha), 29. Kirjassa nähdään unia, ja 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema

Väitän, että dekkari voi olla aurinkoinen. Jonkin laajalle levinneen kirjoittamiskäytännön mukaan Pohjolassa (lue: Suomessa ja Skandinaviassa) julkaistun rikoskirjan sankarin tulee olla yksin elävä ihminen (lue: eronnut tai leski), jolla on jonkin sortin ongelma tai useampia (lue: alkoholi- tai muu riippuvuus, työnarkomania, avioeroprosessi päällä) ja joka yksinään tai työtoverin kanssa synkeässä säässä pohtii rikostapauksen sisäistä dynamiikkaa ja motivaatiota. Poikkeuksia toki löytyy. Aurinkoinen dekkari taas on kerrassaan toista maata.

Kolkosta nimestään huolimatta Terttu Autereen rikoskirja Kuokkavieraana kuolema on aurinkoinen, ja siihen löytyy ilmiselviä syitä.

Kirja alkaa häillä, ja miten kesähäät idyllisessä järvenrantakaupungissa voisivat olla muuta kuin aurinkoiset, kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä saa toisensa. Tätä tiedettiin jo odottaa, sillä Autereen edellisen kirjan Kaunis mutta kuollut lopussa jo sovittiin hääpäivästä. Sopijina olivat lääninrikospoliisin etsivä Juhani Kuikka ja hänen morsiamensa, äidinkielenopettaja Onerva Ojala. Ja vaikka yksi häävieraista lyyhistyy hengettömänä viinilasinsa ääreen, sitä pidetään valitettavana sairauskohtauksena, ja onneksi hääpari oli siinä vaiheessa jo ehtinyt lähteä viettämään kuherruskuukauttaan.

Pian selviää, että kuolleen naisen, rouva Enni Lundenin, kohtaloksi ei tullut sairaus, vaan myrkky, jonka joku oli tipauttanut hänen lasiinsa. Murha on vakava rikos, mutta teoksen aurinkoisuutta ei pysty pimentämään se,  että siinä kuolee henkilö, joka esitetään varsin epämiellyttävänä. Rikospoliisissa on huono tilanne: yksi etsivistä on lomalla ja tavoittamattomissa - eletään 30-lukua eikä kännyköistä edes uneksita vielä - ja toinen työkyvytön vasta operoidun umpilisäkkeen jäljiltä. Niinpä Juhani Kuikka velvoitetaan remmiin, ja hän keskeyttää kuherruskuukauden, jota on ollut viettämässä nuorikkonsa kanssa täysihoitolassa, joka tuli heille kummallekin tutuksi kirjassa Kuolema Eedenissä.

Niinpä etsivä Kuikka palaa vaimonsa kanssa tämän kotikaupunkiin ja anoppinsa lihapatojen äärelle. Hän tutkii murhatapausta kaupungin konstaapelien Kämäräisen ja Kiiskisen kanssa. Jututetaan rouva Lundenin miestä ja palveluskuntaa, sisarta, ja hääpaikan, Seurahuoneen, henkilökuntaa. Puitteet ovat valoisat: kaunis kesäkaupunki järven rannalla, aurinkoa ja uintiretkiä, lämpöä ja elokuun samettisia iltoja, jolloin tuore aviopari tekee pitkiä kävelyretkiä tai kuhertelee puutarhakeinussa. Rikostutkinta junnaa päiväkausia paikallaan. Ilmeisiä epäiltyjä on yksi, mahdollisia muutama muukin, mutta vasta kirjan lopussa selviää, miten rikos tapahtui, kuka on syyllinen ja miksi.

Onervan kotikaupunki, häitten ja rikoksen tapahtumapaikka, on idyllinen kesäkaupunki, johon virtaa matkailijoita. Terttu Autere sijoittaa rikoskirjansa eri paikkakunnille, joita hän ei nimeä, mutta kertoo niistä kyllä riittävästi, jotta ne on mahdollista tunnistaa. Tai ainakin kuukkelin avulla arvata. Tämän kirjan paikkakunta oli minulle taas helpompi keksiä, kunhan olin muistuttanut itseäni siitä, että oltiin Itä-Suomessa 1930-luvulla, jolloin itäraja oli kartalla toisessa kohtaa kuin nykyisin. Lukijana saan siis toimia salapoliisina ja jäljittää tapahtumapaikan annettujen vihjeiden perusteella. Hauskaa!

Sarjan akaisemmissa osissa Onerva on osallistunut aktiivisesti rikosten ratkaisuun, mutta nyt hän jää siitä syrjään. Hänen äitinsä sen sijaan ei malta olla utelematta tutkinnan kulusta, kun kerrän vävy, läänin rikosetsivä, nyt asuu hänen talossaan ja syö hänen herkkuruokiaan, mutta Juhani toimii ammatillisesti eikä paljasta salaisuuksia tunnetusti juoruilunhaluiselle anopilleen.

"Maistui oikein hyvältä, kiitos", Juhani Kuikka sanoi, vaikka vallan hyvin tiesi, mitä anoppi tarkoitti. Anoppi piti nyt vaan alusta asti saada ymmärtämään, että mitään tietoja ei herunut ulkopuolisille, ei edes anopille, ennen kuin tutkimukset oli saatu loppuun. Tutkimusten alku oli aina ärsyttävää hapuilua, neulan etsimistä heinäsuovasta. Jossain vaiheessa tutkimukset sitten lähtivät kuin lentoon. Ja lopuksi löytyi ratkaisun avain. Mutta se vei aikansa, vaati kärsivällisyyttä ja sitkeyttä."

Aurinkoinen ja viihdyttävä välipalakirja sellaiseen hetkeen, kun haluaa uppoutua menneeseen maailmaan ja hyvähenkiseen vanhan ajan rikoskirjaan. Suosittelen kesälomalukemiseksi, mikäli cozy crime -henkiset dekkarit maistuvat. Teoksella on mainion nostalginen kansi, Pirta Syrjäsen suunnittelema. Jatkoa sarjaan odotellessa.

Juhani Kuikka -sarjassa julkaistut kirjat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

      Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema, 281 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Luetut kirjat ("Huikea ja tyylikäs vanhanajan rikostutkinta Komisario Palmu -hengessä.")
Helmet-haasteessa tämä sijoittuu hyvin kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Saima Harmaja: Huhtikuu

Saima Harmaja on runoilija, jota olen lukenut ensimmäisenä ja ehkä eniten elämäni aikana, ja edelleen pidän paljon hänen lyriikastaan. Hiljan ilmestynyt Ritva Ylösen kirjoittama elämäkerta Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913-1937 innoitti minut lukemaan sitä rinnan runoilijan esikoisrunokokoelman Huhtikuu kanssa, ja se on osoittautunut  yllättävän antoisaksi. 

Ritva Ylönen on paitsi sujuvasanainen kirjoittaja, myös kirjallisuudentutkija, joka on perehtynyt arkistossa Saima Harmajaa koskevaan aineistoon ja sen tuloksena asettanut kirjassaan runot, päiväkirjamerkinnät ja mahdolliset Saiman kirjoittamat kirjeet ja kertomukset rinnakkain, ja sitä taustaa vastaan tutut runot sykkivät uudella tapaa minullekin. Tämän kirjoituksen elämäkerralliset taustat olen poiminut juuri Ylösen kirjasta.

WSOY julkaisi Huhtikuun vuonna 1932 runoilijan ollessa vasta 19-vuotias. Keväällä 1930 Saima Harmaja oli matkustanut äitinsä kanssa Keski-Eurooppaan, muun muassa Unkariin, ja matka inspiroi runoja, joiden kuvasto on selvästi Suomen ulkopuolelta. Muutama näistä runoista päätyi kokoelmaan.

                                                  Tasangon tummuessa
                                                  tuoksuvat akaasiat.
                                                  Valmujen punaiset liekit
                                                  hiljaa sammuvat.
                                                                        ("Yö tasangolla", 1. säkeistö)

Keväällä 1931 heräsi epäilys, että Saima Harmajalla oli hitaasti kehittyvä keuhkotuberkuloosi, ja se loi varjonsa kesälomaan, jonka Saima vietti tapansa mukaan perheensä kanssa rakkaassa kesäpaikassa Heimossa, Lohjanjärven saaressa. Sinä kesänä syntyi runoja, joissa näkyy toisaalta Saiman rakastaman luonnon kauneus ja toisaalta siihen aikaan usein kuolemaan johtavan sairauden synnyttämä pelko ja kauhu.

                                                Tulen kuoleman varjon maasta,
                                                tulen iltaan vaaleaan.
                                                Näen mykkänä: vihreä huntu
                                                on tullut ja kietonut maan.
                                                Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
                                                ja linnunlaulua soi,
                                                - kun omassa rinnassani
                                                sydän kuoleva vaikeroi.
                                                         ("Kevät", 1. säkeistö, toukokuulta 1931)

Sairauden mahdollisuus sai Saiman kuumeisesti viimeistelemään runojaan, sillä hän halusi saada valmiiksi hopeamerkkinäytteen Nuoren Voiman Liitolle. Ennen kesän loppua hän postitti näytteen runot Liitolle, ja hyvä niin, sillä syksyllä hän joutui keuhkotautiparantola Nummelaan Nurmijärven Röykän kylään. Siellä syntyi yksi Saima Harmajan tunnetuimmista runoista, jonka Tapani Suonto on säveltänyt lauluksi. Runossa näkyy teemat, jotka olivat Saimalle tärkeitä luonnon ja rakkauden lisäksi: sairaus, kuolema ja tuonpuoleisuus. Monet hänen runoistaan ovat syvästi hengellisiä.
                                                Oi Jumala, siipeni murtuneet
                                                ota käsiisi ihmeellisiin!
                                                Olen lentänyt liian kauas,
                                                olen lentänyt eksyksiin.
                                                ---
                                                Nyt rajalla viimeisen taivaan
                                                ja rajalla kuoleman maan
                                                minä vapisen enää hiljaa
                                                ja rukoilen, rukoilen vaan.
                                                                         ("Sairas III", 1. & 3. säkeistö)

Syksy 1931 toi mukanaan monta hyvää asiaa: Saima toipui tuberkuloosista ja kotiutettiin parantolasta, hopeamerkkinäyte hyväksyttiin, ja oli toiveita, että hänen runokokoelmansa julkaistaisiin. Huhtikuu-kokoelmaan päätyivät hopeamerkkinäytteen runot täydennettyinä parantolassa syntyneillä runoilla. Mika Waltari toimitti käsikirjoituksen WSOY:lle, jonka kirjallinen johtaja soitti Saimalle jo parin päivän kuluttua kertoakseen sen julkaisemisesta. Huhtikuu sai pääasiassa erinomaiset arvostelut, runojen omaelämäkerrallisuus huomattiin, ja kokoelman mainittiin olevan lyyrinen ja rytmiltään helkkyvä. Joitain runoja verrattiin milloin Elina Vaaraan, milloin P. Mustapäähän tai Kaarlo Sarkiaan.

Saima Harmaja runoili muustakin kuin kuolemasta. Yksi hänen pidetyimmistä runoistaan on  Huhtikuu-kokoelmaan sisältyvä, herkkä ja koskettava "Rannalla", joka on äänestetty runoilijan parhaaksi runoksi Saima Harmaja -seuran äänestyksessä. 
                                                Ihanat vaaleat pilvet
                                                liukuvat taivaalla.
                                                Hiljaa ja lumoavasti
                                                laulaa ulappa.

                                                Aaltojen hyväilyistä
                                                hiekka on väsynyt.
                                                Tulisit aivan hiljaa,
                                                tulisit juuri nyt -

Saima Harmajan runokieli on kaunista ja herkkää ja tavoittaa syvimpiä, vaikeitakin tunteita koskettavasti. Minua se puhuttelee edelleen, vaikkakin eri lailla kuin nuorta, murrosikäistä minua. Harmaja tunnetaan loppusoinnullisesta, loppuun asti hiotusta runosta, mutta tässä ensimmäisessä kokoelmassa on myös vapaampia, riimittömiä runoja. 

Aikaisemmin: Saima Harmaja: Sateen jälkeen (1935)
"Oi Jumala, siipeni murtuneet" löytyy YouTubesta Tapani Suonnon laulamana. 

          Saima Harmaja: Huhtikuu, 71 s.
          Kustantaja:  WSOY 2007 (näköispainos 1. painoksesta 1932)
          Kansi: Onni Oja

KIRJA on kirjastolaina (jostain omista kätköistä se löytyy Kootuista runoista).
MUUALLA: Jokken runonurkka, Kirjojen pyörteissä, Yöpöydän kirjat

Helmet-haasteessa tämä sopii mm. kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (kuolema, vakava sairaus) ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste

Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937

Sain teini-ikäisenä lahjaksi Saima Harmajan kootut runot. Kyseessä oli Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, jonka runoilijan äiti kokosi ja jonka ensimmäinen painos julkaistiin runoilijan kuoleman jälkeen vuonna 1938. Se oli minulle merkittävä teos. Saiman runoihin oli helppo murrosiän kuohuissa samaistua, ja kirja inspiroi minut kirjoittamaan sekä päiväkirjaa että runoja.

Niinpä viime kuussa julkaistu Ritva Ylösen elämäkerta Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937 kertasi osin tuttuja vaiheita runoilijan lyhyestä ja traagisesta elämästä, mutta sisälsi myös monenlaista mielenkiintoista ja uutta tietoa. Jo 9-vuotiaana runoja kirjoittamaan alkaneen tytön suuri kutsumus oli tulla runoilijaksi, ja unelma toteutui, kun WSOY julkaisi hänen ensimmäisen runokokoelmansa Huhtikuu. Silloin oli vuosi 1932, Saima Harmaja täytti 19 vuotta ja pääsi ylioppilaaksi. Sairastaminen varjosti elämää ensimmäisen kerran kouluvuosina, jolloin hän jo vietti viikkoja eri lepokodeissa ja parantoloissa heikkohermoisuuden takia. Silloin hän myös sairastui ensimmäisen kerran tuberkuloosiin, joka uusiutui muutamaa vuotta myöhemmin ja johon hän menehtyi hieman ennen 24. syntymäpäiväänsä.

Ritva Ylönen käy elämäkerrassa kronologisesti läpi Saima Harmajan elämän vaiheet ja sijoittaa kirjoitetut runot, päiväkirjaotteet sekä lainaukset kirjeistä ajallisesti oikeisiin kohtiin. Se on helppo tehdä, sillä nuorella runoiljalla oli tapana päivätä runonsakin. Konteksti avaa runoja. Suuri osa runoista onkin omaelämäkerrallisia. Ylönen on ottanut mukaan myös katkemia julkaisemattomista, päiväkirjoista löytyneistä runoista sekä arkistosta löytämistään luonnoksista. Hän viittaa usein aikaisempaan, Kaarina Helakisan kirjoittamaan, elämäkertaan Saima Harmaja : Legenda jo eläessään (1977), joka on yksi lähteistä, ja Saiman tunteneiden haastatteluihin tai kirjoituksiin.

Tällainen monipuolisten lähteiden ristivalotus antaa rikkaan kuvan suositun runoilijan elämästä, kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja sisäisistä kamppailuista. Nyt on tullut tavaksi murtaa aikaisemmin syntyneitä/synnytettyjä, kirjailijoita koskevia myyttejä ja tulkintoja, eikä Ritva Ylönen tee tässä poikkeusta. Hän esittelee Saiman, joka ei ole pelkästään teinitytöille sopiva idoli rakkaudenetsinnässään ja "taivaita tavoittelevassa henkisyydessään". 

Runoilijan kuoleman jälkeen julkaistut päiväkirjat olivat rankasti karsittuja, sillä kokoelman toimittanut äiti Laura Harmaja oli valinnut kirjoista sen, mikä "äidin mielestä kuvasi parhaiten tyttären kehittymistä runoilijaksi", ja jättänyt pois aineistoa, jonka äiti oli kokenut liian henkilökohtaiseksi tai arkaluontoiseksi. Nyt Ylösellä on ollut käytettävissään loputkin päiväkirjat, jotka olivat olleet Saiman sisaren Kirsti Topperin hallussa, sekä Saiman salakihlanneen Jaakko Holman perikunnalta saadut Saiman Jaakolle kirjoittamat kirjeet. Saima Harmaja ei näyttäydykään enää samalla tavalla äidin sensuroiman version luomalta sadunomaisen ja mystisen kiehtovalta, eteeriseltä henkilöltä, jonka lyhyen elämän traagisuus, runoilijan kutsumus, sairaus ja kuolema nousivat etualalle ja jonka maallinen rakkaus oli piilotettu pois näkyvistä.

Ritva Ylönen tuo kirjaan laajasti myös Suomen 20- ja 30-lukujen kirjallisen eliitin. Saima Harmaja liittyi Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja tutustui sen myötä 15-vuotiaana Mika Waltariin, josta tuli Saiman elämän merkkihenkilö ja vaikuttaja, sielunveli. Nuorvoimalaisten kirjallisissa kerhoissa liikkuivat myös sellaiset kirjoittajat kuin Oiva Paloheimo, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, Helvi Hämäläinen ja Einari Vuorela, joitakin mainitakseni. Saima opiskeli syyslukukauden 1932 Virossa Tarton yliopistossa ja tapasi sinä aikana muun muassa Aino Kallaksen.

Ennen kuolemaansa Saima Harmaja valmisteli kolme runokokoelmaa julkaistavaksi (Huhtikuu 1932, Sateen jälkeen 1935 ja Hunnutettu 1936) sekä pitkälle myös neljännen, postuumisti ilmestyneen kokoelman (Kaukainen maa 1937). Aikalaisarvostelut näistä olivat kiittäviä, ja niissä mainittiin Harmajan runoilijuuden erityislaatu ja kypsyys. Hänen aiheitaan olivat ennen kaikkea luonto, rakkaus, sairaus ja kuolema.

Ritva Ylönen on kirjoittanut antoisan ja valaisevan elämäkerran yhdestä tunnetuimmista suomalaisista klassikkorunoilijoista. Kirjaan tekee mieli palata vielä uudelleen, sen sivut vilisevät kiinnostavia lukuvinkkejä. Ylönen on tehnyt paljon taustatyötä ja perehtynyt arkistolähteisiin, kirjassa on lähelle 500 viitettä. Arvostan kirjan lopusta löytyvää laajaa lähdeluetteloa ja henkilöhakemistoa.

Luin rinnan elämäkerran kanssa Saima Harmajan esikoiskokoelmaa Huhtikuu. Palaan siihen seuraavassa blogikirjoituksessa.

      Ritva Ylönen: Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937, 298 s.
      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) 2019
      Kansi: Mika Tuominen

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Kirjavinkit, Yle Radio1/Kulttuuriykkönen 21.3.2019

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 32. Kirjan nimessä on ammatti (runoilija) ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteessa luetaan elämäkertoja