lauantai 31. maaliskuuta 2018

Tomek Tryzna: Mene, rakasta

Puolalaisen Tomek Tryznan romaanin Mene, rakasta sanotaan olevan omaelämäkerrallinen. Vuonna 1948 syntynyt kirjailja on sijoittanut romaaninsa 1950-luvun Puolaan ja kirjoittanut päähenkilönsä Romekin 11-vuotiaaksi, joten ihan yksi yhteen eivät Tomekin ja Romekin elämät käy.

On kuitenkin helppo kuvitella, että kirjailija on Romekin tavoin unelmoinut näyttelijän työstä ja maineesta, onhan hän Puolassa tunnettu paitsi kirjailijana, myös elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Romaanin Romek näkee Varsovassa näytelmän "Pikku taikurin lankeemus", monta kertaa, ja on vakuuttunut, että hän suoriutuisi sen pääosasta paljon paremmin kuin siihen valittu näyttelijä. Romek jopa kirjoittaa esitykseen uuden, paremman lopun, ja harjoittelee sen hyvin. Hän hakeutuu teatteriin ja esittää kirjoittamansa näytelmän päätöksen miehelle, jota luulee teatterin johtajaksi. Ovet maineeseen eivät avaudu vielä sillä kertaa.


Romek on neuvokas poika, joka on ottanut perheensä pelastamisen tehtäväkseen. Kun isä hassaa rahat juopotellessaan ja saa äidin hermoheikoksi, Romekista kehittyy varsinainen yrittäjä. Hän tekee kaksi muottia ja alkaa valaa tinasotilaita, joita myy koulukavereilleen. Yrittämisen malli on tullut kotoa: isä on lahjakas räätäli ja äiti taitava ompelija. Sodan jälkeen ei yksityisyritteliäisyyttä Puolassa kuitenkaan kaivata, vaan isän on työskenneltävä kombinaatissa. 
Eikä juonut neljään vuoteen. Hän ei ratkennut edes silloin, kun ne verovirastosta lätkäisivät hänelle valtavat mätkyt. Hän ei ratkennut silloinkaan, kun käsityöläisiltä alettiin viedä yksityisiä yrityksiä ja kansallistaa niitä. Isä luovutti verstaan, meni leikkaajaksi osuuskunta "Uuteen elämään" ja ompeli töiden jälkeen kotona. Salaa, kun semmoiset olivat ajat, ettei räätälillä saanut olla yksityistä ompelukonetta. Vasta varkauden jälkeen... Seuraavana päivänä varkauden jälkeen isä joi taas.
Romekin ollessa pieni hän jätti kerran oven vahingossa auki, ja varkaat ryöstivät heidän kotinsa, myös ne kaikki pimeästi ommellut asiakkaitten vaatteet. Siitä hetkestä heidän perheensä - isän, äidin, isosisko Matyldan ja Romekin - elämä alkoi mennä alamäkeä. Isä ryhtyi juomaan, äiti alkoi saada hysteriakohtauksia, jotka vain Romek sai rauhoittumaan. Vuosia myöhemmin 11-vuotias Romek kantaa taakkaa siitä, että perheen köyhyys on hänen syytään. Siksi hän päättää pelastaa äidin ja keksii keinon houkutella hänet joksikin aikaa asumaan kanssaan Varsovaan. Sielläkin rikkaudet ovat kerta toisensa jälkeen heidän ulottuvillaan, mutta aina tapahtuu jotain, joka pudottaa heidät takaisin köyhyyteen.

Mene, rakasta kirjan nimenä herätti aluksi kummastukseni, eritoten, koska teos on minämuotoinen ja lapsen näkökulmasta kirjoitettu. Alkulehdillä on sitaatti William Blakeltä: "Go, love without the help of anything on earth." Ja niin Romek totisesti tekeekin. Hän rakastaa perhettään suunnattomasti ja yrittää pontevasti yhtä jos toistakin heidän pelastamisekseen. Yhtä palavasti hän rakastaa orpoa mustalaistyttöä, jonka löytää pasaarista. Vilkas mielikuvitus on Romekin apuna ja vain se laittaa rajat hänen rakkaudenosoituksilleen. Lukijana en aina tiedä, mikä on kirjassa totta, mikä Romekin unta tai mielikuvitusta. Eipä taida Romekkaan osata niitä aina erottaa toisistaan.

Mene, rakasta on kiintoisa kirja lapsen arjesta ja mielikuvituksesta 50-luvun Puolassa. Sota on vielä läsnä isän ja muiden miesten sotakokemuksissa, Puolan historiasta nousee pojankin tunne merkityksestä, perinteistä  ja miehen ritarillisuudesta ja kunniasta. Jokapäiväinen elämä taipuu kuitenkin kommunismin alle - sen edessä pitää toistuvasti ihmetellä sitäkin, onko Joku olemassa ylhäällä, kuuleeko ja välittääkö se Joku tai Jokin vai onko se pelkkää satua. 

Kirjan takakansi lupaa "vinksahtaneen runollisen ja haikean humoristisen perhetarinan". Köyhyyden, onnettomuuksien ja nälän keskellä on paljon hassuja sattumuksia ja huumoria, kun idearikas poika keksii ja kokeilee aina vaan uusia juttuja.


          Tomek TryznaMene, rakasta, 255 s.
          Kustantaja: Otava, 2009
          Alkuperäinen: Idź, kochaj,  2002, suomentanut Päivi Paloposki

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa KiiltomatoKirjanainen, Mari A:n kirjablogi
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja". Maaliskuussa Kuukauden kieli on puola.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba

"Mä näen sivusilmällä, miten mun lentopussukka roikkuu ovenkahvassa. Äiti on ostanut mun passiin keltapallolliset suojapäällykset, mutta ei se ilahduta yhtään. Mä joudun silti lentämään yksin. Ja istumaan koneessa yksin. Ja kävelemään tuppisuisen saattajan kanssa Berliinin lentokentällä. Koko reitin isän luo tyhmä pussi kaulassa."
10-vuotiasta Ebbaa harmittaa aivan vietävästi, että hän joutuu lentämään Berliiniin isän luo heti heidän luokan itsenäisyystanssiaisten jälkeen. Saksassa asuva isä on kiva, mutta yksin lentäminen ei sitä ole, ei koskaan, ja juuri tänä nimenomaisena päivänä olisi vain mukava  käpertyä sohvalle äidin kainaloon Helsingin kodissa ja kertoa hänelle tanssiaisista. 

Tuomari on kuitenkin sanonut, että Ebban on lennettävä kymmenen kertaa vuodessa Helsingin ja Berliinin väliä, ja tänään on sopiva päivä, koska isällä alkaa viikon loma. 

Riikka Ala-Harjan lastenromaani Kahden maan Ebba kertoo Ebban yhdestä matkasta Suomesta Saksaan sekä isän ja tämän uuden perheen kanssa vietetystä viikosta. Kirja koskettelee monia vakavia asioita ja lapsen elämän murheita. Vanhemmat ovat eronneet ja sen jälkeen äiti on muuttanut Suomeen, joten Ebballa on kaksi kotia kahdessa eri maassa. Lisäksi isän uusperheessä on 6-vuotias Anna, ja Ebbaa ärsyttää suunnattomasti, että pikkutyttö kutsuu isää isäksi - eihän Ebban isä edes ole hänen isänsä, vaan Annalla on omakin isä. Yksin matkustaminen pelottaa, vaikka kaikki järjestelyt lentoyhtön kanssa tekevät matkasta taatusti turvallisen. Lisäksi Saksassa on terroristejä. Tällä kertaa lento sujuu mukavissa merkeissä, sillä matkalla on mukana toinen samanikäinen UM,  unaccompanied minor.

Kirja sai minut miettimään matkalaukkulapsia laajemminkin, heitä, joilla on vanhempien kotimaan passi, mutta jotka ovat asuneet ainakin osan lapsuuttaan ja/tai nuoruuttaan vanhempiensa mukana jossain toisessa maassa näiden työn takia. Ebba inhosi ja pelkäsikin yksin lentämistä, vaikka äiti piti häntä reippaana ja itsenäisenä matkustajana. Ebba selkeästi koki Suomen kotimaakseen. Ehkä siksi, että oli muuttanut Suomeen niin pienenä? Jotkut matkalaukkulapset ovat eniten kotonaan matkalla ja lentokentillä, koska eivät koe olevansa kotoisin vanhempiensa kotimaasta, mutta eivät oikein lapsuutensa asuinmaastakaan.

Kahden maan Ebba alkaa melko surullisissa tunnelmissa, mutta kirjan loppuosa on valoisa ja toiveikas. Moni asia näyttäytyy Ebballe itselleen mukavammalta kuin hän oli aikaisemmin ajatellut. Tämän päivän ilmiöitä hyvin peilaava kirja oli ehdolla vuoden 2017 Lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. 

        Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba 109 s.
        Kustantaja: Otava 2017

        Kansi ja kuvitus: Marika Maijala


KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Kia ("jätti hyvän ja lämpimän tunteen"), Mai ("suosittelen kolmannesta luokasta ylöspäin"), Mari ("lempeä, eläväinen ja lasta arvostava romaani"), bleue ("pidin ... kovasti").
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo"

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Kati Tervo: Iltalaulaja


Taidemaalari Ellen Thesleff matkustaa kesällä 1945 suvun kesähuvilalle Hämeeseen. Sota on ohi, matkustaa voi taas, vaikka monesta onkin puutetta. Perillä laivarannassa odottaa Taimi, kylän tyttöjä, joka on pestattu taiteilijan aputytöksi valkoiseen taloon, Casa Biancaan. Lapsesta asti Taimi on seurannut taitelijan ja tämän siskojen kesiä Ruovedellä ja nyt hän pääsee lähemmäksi ihailemaansa taiteilijaa. Hänkin, Taimi, haluaisi taiteilijaksi.

Kati Tervo on kirjoittanut fiktiivisen romaanin Iltalaulaja 75-vuotiaan taiteilijan viimeisestä kesästä rakkaalla kesäkodilla. Ellen Thesleff on vielä luomisvoimainen, aurinkoisina päivinä Taimi soutaa hänet saareen, jossa on oikeanlainen valo, mutta talossakin hän maalaa uusia töitä, yhä uudelleen levittää väriä kankaalle, vaikka aiheet ovat muuttuneet vuosien saatossa.
Entisinä kesinä Ellen istui kosken rantakivillä ja maalasi virtaa. Sitä kuvajaista koetti vangita. Se muuttui ja vaihteli alati. Valo katosi, tuulen puuskaus ja pilven lonkare sotkivat näyn. Mitä veteen piirtyi? Heijastuksia. Mitä se järvi peilasi? Rannan puita ja taivasta, pilviä. Miten veden sai näyttämään märältä? Kun veteen maalasi valoa, se muuttui märäksi. Se valaistui, kuulsi ja solisi.
Ellen ja Taimi muodostavat romaanissa vastaparin. Toinen vanha ja elämänsä ehtoopuolella, toinen nuori ja unelmia täynnä. Toinen sivistynyt, kouluja käynyt ja ulkomailla matkustellut, toinen taas yksinkertaisesta maalaismökistä. Ellen on aina ollut oman tiensä kulkija ja saanut siihen rohkaisua läheisiltään, Taimin taideinnostusta taas paheksutaan kotona, mutta Ellen kehottaa häntä olemaan uskollinen omalle itselleen. Taimin kasvutarinan rinnalla yksi kirjan vahvoista teemoista on vanheneminen, johon Ellen tuntuu suhtautuvan varsin sopuisasti, vaikka oma kömpelöksi käyvä keho välillä harmittaakin.
Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.
Tervon teoksessa on paljon kesän valoa, keveyttä ja kauneutta, tunnelma on aurinkoinen, vaikka välillä sataa ja ukkonen jyrähtelee. Iloon ja lämpöön lankeaa välistä varjoja. Ellen muistelee kesiä ja lintuja Italiassa, lyhyttä rakkauttaan siellä, keuhkotautiin nopeasti kuollutta sisartaan, jonka kanssa hän oli hyvin läheinen. Taimi suree siskoaan, joka on mennyt naimisiin ja muuttanut Helsinkiin sekä isäänsä, joka päissään näkee vihollisia joka puolella, vaikka sota on jo ohi.

Iltalaulaja on hieno pieni kirja, viipyilevä ja nopealukuinen samalla kertaa. Taimin viljelemästä murteesta tulee mieleen Heidi Könkään viime vuonna julkaistu Sandra, ruoveteläinen tämäkin, vaikka muuten kirjat ovat aiheeltaan hyvin erilaisia

Ellen Thesleff (1869-1954) on jäänyt minulle tuntemattomaksi taiteilijana, mutta kirja tekee janoiseksi: hänen taidettaan on päästävä katsomaan jonnekin muualle kuin netin saleihin. Nyt tuntuu olevan Thesleff-buumi: viime vuonna ilmestyi Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala, viime kuussa Pirkko Soinisen kirjoittama Thesleffin fiktiivinen päiväkirja Firenzen vuosilta nimellä Ellen.

        Kati Tervo: Iltalaulaja 177 s. (sähköisessä kirjassa)
        Kustantaja: Otava 2017

        Kansi: Päivi Puustinen

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sitä on luettu blogeissa siellä täällä, esimerkiksi Tuijata Kirjasähkökäyrä, Lukuneuvoja
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta". Lisään tämän myös Taiteilijaromaanihaasteen kirjoihin.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus


On vuosi 1409, toukokuun aamun Tallinnaa järkyttää uutinen saksalaisen ritariherran surmasta Toompealla. Eikä mistä tahansa surmasta!  Henning von Clingenstainin pää on sivallettu yhdellä miekaniskulla irti poikki ja nostettu kepin nokkaan kaiken kansan nähtäville. Suusta kierähtää maahan vanha kolikko, Gotlannin äyrityinen. Ritari on itse asiassa matkalla sijoituspaikastaan Gotlannista Marienburgiin, mutta matka päättyi nyt Toompealle.

Apteekkari Melchior Wakenstede kuulee pian uutisen apteekissaan, jonne kaupunkilaiset pistäytyvät apteekkisnapsille tai lääkkeitä ostamaan ja kuulumisia päivittelemään. On selvää, että murhamies on paennut Toompealta alas kaupunkiin hirvittävän tekonsa tehtyään. Tuohon aikaan Toompeaa hallitsi saksalainen ritarikunta ja alhaalla olevaa kaupunkia raati. Kummallakin puolella oli vallalla eri lait ja säädökset, ja siksi onkin erinomaisen tärkeää tietää, kummalta puolelta ritarin surmannut oli ja kumman siis pitäisi hänet kiinni ottaa.

Tallinnan oikeusvouti Wentzel Dorn pyytää Melchioria avukseen raadin murhatutkimukseen, sillä Dorn kyllä tuntee oikeuskäytännöt ja kaupungin lain, mutta nyt tarvitaan muutakin:
"... Niin on - aina löytyy joku neuvokas mies, joka osaa lukea rikoksentekijän jälkeensä jättämiä merkkejä ja löytää todistajia myös silloin, kun niitä ei näyttäisi olevankaan. Sillä tavoin ratkeavat mahdottomimmatkin rikokset, ja syylliset saavat oikeutetun rangaistuksensa."
Sitä paitsi: kuka kuulisi enemmän kaupungin asioista ja ihmisten kummallisista kulkemisista kuin apteekkari, joka hövelisti tarjoaa apteekkijuomaansa kenelle tahansa hämmentyneelle tai muuten vain sydäntään purkamaan pistäytyneelle.

Hämmästyttävän moni kaupunkilainen on käynyt Toompealla asialla korkea-arvoisen Gotlannin ritariherra Clingenstainin luona murhapäivänä. Entä sitten kun Olevisten kirkon rakennusmestari, Clingenstainin kanssa samasta kaupungista kotoisin oleva mies, löytyy päätä lyhempänä ja suussaan kolikko, tällä kertaa Tallinnan artig. Samana yönä dominikaaniluostarissakin vierailee kaamea kuolema. Melchiorin päättelykykyä kaivataan peljättävän Tallinnan murhaajan kiinni saamiseksi. Yllättävää loppuratkaisua saa odottaa kirjan loppuun saakka.

Kustantajan mukaan Indrek Hargla on kirjailijanimi, jota käyttää Viron tunnetuin scifi- ja fantasiakirjailiija. Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on perinteinen arvoitusdekkari, jossa rikos selviää tutkimusten ja oivaltavan päättelyn yhteispelillä. Taustalla elää, hengittää ja juonittelee keskiaikainen Tallinna, sen ulkomailta tulleet sotilaat, raatiherrat, kauppiaat, käsityöläiset ja dominikaanimunkit sekä Liivinmaan virumaalainen oman arvonsa tunteva rahvas. Jälkimmäiseen kuuluu myös apteekkari Melchiorin kelpo vaimo, nuori ja kaunis Keterlyn.

Kirjan taustalla on asiakirjoista löytyvä todellinen saksalaisen ritarin murha vuonna 1409. Rikos jäi ratkaisematta, vaikka eräs apteekkari Melchior pyysi lupaa saada kertoa raadille, kuka syyllinen on. Häntä ei kuitenkaan kuunneltu.

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus on kelpo dekkari. Parasta siinä on keskiaikainen Tallinna ja sen elämän hyörinä, ja opinpa jotain naapurimaan vanhemmasta  historiastakin. Päähenkilö Melchior ja hänen vaimonsa ovat sympaattisia, eikä rikosjuonessakaan ole vikaa. Vauhtia ja jännitystä kaipaaville tämä saattaa olla liian hitaasti etenevä, minunkin oli ajoittain vaikea tempautua tarinan matkaan, mutta pidän historiasta ja vanhoista ajoista, joten historiallisilla dekkareilla on oma taattu paikkansa lukusydämessäni. Keskiajalle sijoittuvista murhamysteereistä löytyy taruja, kirkkoja, luostareita, linnoituksia, kirouksia ja kansanuskomuksia. Niin tästäkin. Sekä hitunen romantiikkaa, kun kiertelevän lauluniekan repertuaari on niin kovin surullinen, sillä hän on onnettomasti rakastunut rikkaan kauppiaan nuoreen vaimoon.

Olevisten kirkon arvoitus aloittaa apteekkari Melchiorin rikostapauksista kertovan sarjan. Siitä on julkaistu suomeksi viisi ensimmäistä kirjaa. 


        Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus, 349 s.
        Kustantaja: Moreeni 2011
        Alkuperäinen: Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus 2010
        Suomentaja: Jouko Vanhanen
        Kansi: Mikko Rantanen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA  kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjamielellä ("oiva matkakumppani Tallinnan vanhassa kaupungissa"), Morren kirjanurkka ("keskimääräistä viihdyttävämpi ja parempi kirja") ja Eniten minua kiinnostaa tie ("ei vakuuttanut, olipahan joka tapauksessa vähän erityyppinen dekkari kuin yleensä").

HAASTEET: 
Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja". 
Se on myös (ensimmäinen) panostukseni Rakas Viro -haasteeseen, jossa onnitellaan naapurimaata 100 vuodesta. #rakasviro
Avaan samalla osaltani Jatkumon eli sarjakirjojen lukuhaasteen, johon kertynee ihan yrittämättäkin mukava sarja - heh! - eri kirjasarjojen luettuja osia. #sarjakirjahaaste

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Wisława Szymborska: Täällä


Ensitutustumiseni puolalaiseen Nobel-palkittuun runoilijaan Wisława Szymborskaan (1923-2012) on miellyttävä, oikeastaan hykerryttävän miellyttävä. Jos mielessä on pelkoja, että Nobelilla palkittu kirjallisuus, semminkin Nobelilla palkittu runous, on käsittämätöntä ja ymmärtämisen tuolla puolen, ne huolet voi heittää menemään Szymborskan kokoelman kanssa. Toki runoilijalla on tasoja, joita en, varmaankaan, ole kaikkia tavoittanut ja jotka saattavat aueta eri tavoin eri lukukerroilla, mutta näin Szymborska-noviisille runot ovat nautittavaa luettavaa.
En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
Täällä tehdään tuoleja ja murheita.
Saksia, viuluja, hellyyttä ja transistoreja,
patoja, piloja, kuppeja.
Ehkä jossain muualla kaikkea on enemmän,
mutta jostain tuntemattomasta syystä siellä ei ole maalauksia,
kuvaputkia, piirakoita, liinoja kyynelten kuivaamiseen.
                 (Runon "Täällä" alku)
Wisława Szymborska tarkastelee runoissaan elämää moniulotteisesti. Hän huomioi tavalliseen arkeen kuuluvia asioita, ihmisiä jokapäiväisessä elämässään, ja samalla ajatukset lentävät maailmoja ja avaruuksia syleileviin sfääreihin tai mikroskoopin lasin alle mikrokosmokseen.

Täällä on runokokoelma, joka on tässä ja nyt. Kirjailija ei häivytä itseään, hän kohtaa oman teini-ikäisen itsensä runossa "Teini-ikäinen" ja seurustelee muistinsa kanssa runossa "Vaikeaa yhteiselämää muistin kanssa". Runo voi syntyä niistä ajatuksista, joita mielessä risteilee kadulla kävellessä.

Kasvot.
Miljardeja kasvoja maan päällä.
Tiettävästi, jokainen on erilainen,
kuin ne jotka ovat olleet ja ne jotka tulevat olemaan.
Mutta Luonto - kukapa sen tietäisi -
väsyneenä alituiseen työhönsä
saattaa kerrata aiempia päähänpistojaan
ja antaakin meille kasvot,
joita joku on jo kantanut.
                 (Runon "Ajatuksia, jotka vierailevat luonani vilkkailla kaduilla" alku)

Huumoria Szymborska viljelee lempeästi ja hieman ironisesti, elämää ja ihmisiä hämmästelemään tottuneen tarkkailijan huumoria. Lomassa vilahtaa vakavampi maailma, toisen maailmansodan Puolassa elänyt runoilija kirjoittaa sodista, tuhoamisleireistä ja terroristeista yhtä hyvin kuin rakkaudesta ja sen loppumisesta. 

Asento! - ihmiset ovat pahoja.
Lepo! - ihmiset ovat hyviä.
Asennon aikana luodaan autiomaita.
Levon aikana koteja rakennetaan otsa hiessä
ja ne asutetaan pian.
                 (Katkelma runosta "Täällä")

Moni bloggaaja on kirjoittanut pitävänsä paljon Wisława Szymborskan runoista. Liityn mielelläni siihen joukkoon. Runot ovat raikkaita, oivaltavia - ja jotenkin niin arkisen tavallisia, että ne tavoittavat jotain olennaista ihmisenä olemisesta ja yhteiselämästä.

Wisława Szymborska sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1996 neljäntenä puolalaisena kirjailijana. Suomennettuun runokokoelmaan Täällä sisältyy samanniminen kokoelma, joka julkaistiin puolaksi vuonna 2009, sekä kuusi runoa edellisestä runokokoelmasta Kaksoispiste vuodelta 2005. Lisäksi suomentaja Martti Puukko on kirjoittanut teokseen Alkusanat ja Jälkisanat.


          Wisława SzymborskaTäällä, 60 s.
          Kustantaja: Savukeidas, 2012
          Alkuperäinen: Tutaj  2009, suomentanut Martti Puukko

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kokoelmasta on kirjoitettu blogeissa Hyönteisdokumentti, Jokken kirjanurkka, Kirjavarkaan tunnustuksia, Leena Lumi, Luettua elämää, Nannan kirjakimara,
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa 2018 kuittaan kohdan "9. Kirjan kansi on yksivärinen". Maaliskuussa Kuukauden kieli -lukuhaasteen kielenä on puola. Tästä tulee toinen luettu kokoelma tämän vuoden Runohaasteeseen 2018 - #runo18.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Markus Falk: Profeetan soturit


Täytyy heti alkuun tunnustaa, että tuntematon kirjailijanimi ja kirjan takakannen teksti eivät ehkä olisi riittäneet houkuttelemaan minua lukemaan Profeetan sotureita. "Kiivastahtinen trilleri iskee kansainvälisten uhkakuvien ytimeen." Sen sijaan kirjailijanimen takaa paljastuva kaksikko siihen riitti, oikein hyvin.

Kirjailijanimen Markus Falk takaa löytyy kaksi kirjailija-tutkijaa, aviopari Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila. Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Björk-dekkarisarja on koukuttanut minut seuraansa kirja kirjan jälkeen, ja muitakin kirjailijan romaaneja olen lukenut. Jaakko Hämeen-Anttilan erikoisalana on arabian kielen ja islamin tutkimus, ja hän on kirjoittanut lukuisia oman alansa tietokirjoja. Profeetan sotureissa näen kummankin vahvuuksia, vaikken tiedä, miten he ovat kirjoitustyön jakaneet: vetävä ja jännittävä juoni, kiinnostavat henkilöt sekä islamin niin kiihdottoman ja rauhaa haluavan kuin sotaisen ja väkivaltaisenkin puolen tuntemus.

Suomalainen Lähi-idän tutkija Tuomas Pyy matkustaa Libanoniin luennoimaan vanhoista käsikirjoituksista. Paikalla on myös hänen italialainen kollegansa Carla Conti, joka on saanut haltuunsa vanhan käsikirjoituksen. Siitä hän haluaa myös Tuomaan mielipiteen, ja yhdessä he ajoittavat löydön alustavasti 600-700-luvuille. Käsikirjoituksesta saa sen käsityksen, että  sen teksti on profeetta Muhammadin sanelema Suuren Rauhan Suura, joka on jostain syystä jäänyt pois Koraania koottaessa. Mikäli näin olisi, käsikirjoituksen löytyminen olisi kansainvälinen sensaatio. 

Jo Beirutissa käy ilmi, että käsikirjoituksen haluavat itselleen muutkin tahot, ja ne eivät kaihda keinoja sen saamiseksi. Tuomas pakenee Saksaan käsikirjoitus matkatavaroissaan. Perillä Frankfurtissa hän tapaa saksalaisen kollegansa, joka ajoittaa käsikirjoituksen yhtä varhaiseksi. Carlakin pääsee Saksaan, jossa kolmikolle tulee kuumat paikat, kun he joutuvat terroristihyökkäyksen kohteeksi.

Saksasta Tuomas ja Carla jatkavat pakomatkaansa Helsinkiin vain huomatakseen, että samat kansainväliset tahot tavoittelevat heitä - tai pikemminkin käsikirjoitusta. Kirjan ehkä vallattomin kohtaus tapahtuu sukulaisten syrjäisellä kesämökillä Asikkalan metsissä. Nahkatakkiset terroristit väijyvät Tuomasta ja Carlaa liiterin takana, ja yllättäen hiljaiseksi nyhveröksi itseään kutsuva Tuomas löytää persoonastaan aivan uuden puolen. Armeija-ajan hiomat ampumistaidot pääsevät oikeuksiinsa, kun hän tarttuu lankonsa metsästyshaulikkoon ja pamauttaa terroristin kintuille sorsahaulisatsin.

Suomesta tapahtumat siirtyvät Lontooseen, jonne käsikirjoituksen on tarkoitus päätyä British Libraryn käsikirjoitusnäyttelyyn. Uhka ja hyökkäykset vain kiihtyvät, luoteja, pommeja, surmatekoja. Suurta Rauhan Suuraa tavoittelee sekä rauhanomainen veljeskunta että väkivaltainen terroristiklaani. 

Profeetan soturit tarjoaa kansainväistä jännitystä, jossa ikivanha käsikirjoitus kiehtoo tutkijoita ja sytyttää intohimoja monella taholla. Nykyajassa liikkuvan tekstin lomassa on lukuja, joiden otsikkoina on vuosilukuja - 656, 1456, 1922 - ja joiden tapahtumat valaisevat käsikirjoituksen vaiheita yli tuhannen vuoden aikana. Jälkikirjoituksessa vuosiluvut liitetään islamilaisen maailman historiallisiin tapahtumiin ja kysytään kiinnostavasti, olisiko mahdollista, että Suuren Rauhan Suuran kaltainen teksti voisi vielä nykyaikana löytyä.

Profeetan soturit on mukaansatempaava, siinä on takaa-ajoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita juuri sopivasti kaltaiselleni kovan luokan trillereitä kaihtavalle. Pidän tavasta, jolla kirja yhdistää tietoa Lähi-idästä, islamista ja sen kirjoituksista kuviteltuun tarinaan. Kirjoittajien tausta yliopisto- ja tutkijamaailmassa välittyy tekstiin, sen verran tuntevasti liikutaan niin Helsingin yliopistossa kuin Brisih Libraryssakin. Ripauksen romantiikkaa tuo Tuomaksen ihastus häikäisevänkauniiseen Carlaan, mutta tällä on jo mukava poikaystävä. Avoimeksi jää, miten Tuomaksen ja Carlan yhteistyö artikkelin kirjoittamisessa tulee muuttamaan suhdekuvioita. Tai sitten ei. Onkohan kirjalle jatkoa luvassa?


        Markus Falk: Profeetan soturit, 345 s.
        Kustantaja: Otava 2018
        Kansi: Timo Numminen
        
KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Kirja vieköön ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan kirjan kohtaan "14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan".

torstai 8. maaliskuuta 2018

Naisten aakkoset: W

Kaksi vuotta sitten naistenpäivänä Tarukirja aloitti Naisten aakkoset -haasteen. Siinä nostetaan esiin naissuosikkeja kirjallisuuden tai muun kulttuurin aloilta, ja suosikit järjestyvät aakkosjärjestykseen. Kahdessa vuodessa olen päässyt W-kirjaimeen, joten vielä on muutama aakkonen jäljellä. Jokaisen kirjaimen kohdalla esitellään "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."



   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Kovin isoa W-suosikkia ei tule mieleeni, mutta nuorena Helen Wells oli suursuosikkini, kun ahmin hänen kirjoittamaansa Ursula-sarjaa ja unelmoin siitä, että minusta tulee sairaanhoitaja. Ei tullut, mutta kirjat tekivät minuun suuren vaikutuksen.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Minusta Martta Wendelinin maalaukset ovat ihania ja hänen kuvituksensa sekä kirjojen kansikuvansa ja postikorttinsa viehättäviä.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Suunnitelmissani on tutustua tässä kuussa puolalaisen nobelistin Wisława Szymborskan (1923-2012) runoihin

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä. Hän ei ole piirtänyt erikseen kuvaa aakkosten loppupään kirjaimille, joten käytän samaa kuvaa kirjaimista U - Z.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It                              U
        B  Bit It                          L  Longed for It                           V
        C  Cut It                         M Mourned for It                        W
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                          O Opened It
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It               T  Took It

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku


Eleetön. Kaunis. Tuntuu, että toistan itseäni, kun kirjoitan lukemistani japanilaisista romaaneista, mutta minusta niissä nyt on jotain samansävyistä eleetöntä kauneutta, jota olen alkanut pitää japanilaisuutena. Ja meille suomalaisille, hiljaisuuteen ja harvasanaisuuteen tottuneille, on ymmärrettävää, että vähillä sanoilla voi sanoa paljon.

Tällaisia tuli mieleeni, kun luin hiljattain julkaistua Hiromi Kawakamin romaania Sensein salkku. Se on neljääkymmentä ikävuottaan lähestyvän Tsukikon ja kolmekymmentä vuotta vanhemman Sensein, opettajan, tarina. Sensei oli Tsukikon lukioaikainen japaninopettaja, mutta nyt vuosien jälkeen he kohtaavat baarissa, jossa kummallakin on tapana viettää iltojaan olutta ja sakea ryypiskellen ja pikkupurtavaa napostellen. Vähitellen heille tulee tavaksi istua vierekkäin ja jutella jotain, välillä kävellä yhdessä ulkona.

Huomaamatta toisesta tulee tärkeä, häntä kaipaa, jos ei ole pitkään aikaan nähnyt. Ja häneen alkaa törmäillä sattumalta iltakävelyillä. Yhteinen sieniretki maaseudulle baarinomistajan kanssa, matka saarelle kahdestaan, kirsikankukkajuhla vanhalla koululla. Kaksi yksinäistä ihmistä viihtyy toistensa seurassa, vaikka heidän suhteensa on sovinnaisuussääntöjen vastainen. Ikäeroa on paljon, toinen on aikoinaan ollut opettaja ja toinen oppilas. Taustalla Japanin vuodenajat tuovat sadetta ja ukkosmyrskyn, punertavat syksyn lehdet ja pudottavat ne talven tullen maahan.

Sensein salkku ei kerro paljon Tsukikon muusta elämästä, työstä, aiemmista vuosista. Sensein avioliitosta ja jo edesmenneestä vaimosta he keskustelevat, mutta romaani elää ja hengittää tässä ja nyt, Tsukikon ja Sensein yhdessä viettämässä ajassa ja vähitellen kasvavassa rakkaudessa. Kirjassa ei tapahtu kovin paljon eikä mitään vauhdikasta, mutta tunteitten hiljaisesta heräämisestä ja niiden hämmästymään saattavasta tunnistamisesta syntyy intensiteetti, joka kantaa alusta loppuun.
"Sellaista rakkaus on", isotäti sanoi. 
Jos rakkaussuhde on tärkeä, kohtele sitä kuin puuntaimea. Ravitse, suojaa lumelta: on tärkeä vaalia sitä omin käsin. Jos se ei ole merkityksellinen, kannattaa olla kajoamatta ja antaa sen kuihtua pystyyn.
Eleetön, kaunis, epätavallinen, japanilainen rakkauskertomus.  Suosittelen. 

        Hiromi Kawakami: Sensein salkku, 243 s.
        Kustantaja: S & S, 2018
        Alkuperäinen: Sensei no kaban 2001, suomentanut Raisa Porrasmaa
        Kansi: Satu Kontinen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA sen ovat ehtineet lukea ainakin Mai, MarikaOksa, Riitta, Sirri, Suketus, TakkutukkaTuija
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa", sillä Sensei lukee runoja Tsukikolle ja myös opettaa Tsukikon kirjoittamaan haiku-runoja. Kuukauden kieli -haasteen myötä otin tavakseni tutustua tänä vuonna joka kuukausi sen kuukauden kielellä kirjoitettuun kirjallisuuteen. Helmikuun kieli oli japani, ja liitän tämän vielä siihen.