Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles (Klassikkohaaste 12)

A. (Arthur) Conan Doylen (1859-1930) Baskervillen koira on yksi salapoliisikirjojen klassikkoja, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut lukeneeksi sitä, vaikka muuten dekkareita kulutankin. Conan Doylen kirjojen terävä yksityisetsivä Sherlock Holmes mainitaan aina silloin tällöin lajin teoksissa jonkinlaisena esikuvana ja opastajana. Vähitellen olen sysännyt ennakkoluuloni syrjään: tähän on tutustuttava, ihan jo yleissivistyksen vuoksi. Siksi kahdestoista Klassikkohaasteen kirjani on The Hound of the Baskervilles. 

Ihan lyhykäisesti juonesta - lisää löytyy helposti netistä: Devonshiren kreivikunnassa Etelä-Englannissa kerrotaan legendaa, jonka mukaan Baskervillen kartanon herrasväkeä vainoaa kirous valtavan mustan, nummilta tulevan, koiran hahmossa. Kun Baskervillen omistaja Sir Charles Baskerville kuolee pihamaallaan epäillyttävissä olosuhteissa, hänen ystävänsä, kylän lääkäri ottaa yhteyttä Sherlock Holmesiin, joka kiinnostuu tapauksesta. Kartanon ja aatelisarvon perijä, Sir Henry Baskerville, on tulossa Kanadasta ottamaan kartanon ja sen maat haltuunsa. Lääkäri haluaa suojella nuorta miestä edeltäjiensä kohtalolta. Sherlock Holmes taas haluaa ratkaista mysteerin, sillä hän ei voi uskoa, että kaiken takana voisi olla ikivanha legenda ja kansanihmisten uskomukset helvetistä tulevasta koirasta. Sir Henryn saavuttua Lontooseen, Sherlock Holmesin apuri Doctor Watson lähtee hänen kanssaan Baskervillen kartanoon  suojellakseen uutta isäntää sekä kerätäkseen tietoa Sir Charlesin tapauksesta ja välittääkseen ne Holmesille, joka on jäänyt Lontooseen.

Omia vaikutelmia:

• Tämähän on tosi kiinnostava ja mukaansa tempaava! Ei puhettakaan, että kirjan voisi jättää käsistään ennen loppua.

• Miksi minulla on ollut ennakkoluuloja tätä kohtaan? Jostain olen saanut käsityksen, että kirjassa on yliluonnollisia elementtejä, ja se ei ole nostattanut lukuhaluja. Tavallaan tässä onkin, ainakin ihmisten mielissä, sillä monet uskovat vanhan legendan nummilta ilmestyvän koiran olevan syypää Baskervillen väen ennenaikaisiin kuolemiin. Kirjan minäkertojalla, tohtori Watsonilla, on kuitenkin jalat tukevasti maan kamaralla, ja hän etsii kaiken takaa luonnollisia selityksiä ja ihmisen tekoja.

• Tunnelma Baskervillen kartanossa on kuitenkin synkkä ja pahaenteinen. On syksy, sataa ja tuulee, nummen kainalossa on kylmä. Perin brittiläistä. Seudulla pelätään murhasta tuomittua vankikarkuria, jonka epäillään olevan lähistöllä. Tapahtuu murhayrityksiä.  Conan Doyle osaa totisesti rakentaa tunnelman haluamakseen. Jännite kasvaa vähitellen, juoni saa uusia kierteitä. Voin hyvin nähdä, miksi kirjaa pidetään genren klassikkona.

• Sherlock Holmesin työskentelystä tulee mieleen Hercule Poirot'n harmaat aivosolut ja päättely sekä pienten yksityiskohtien merkityksen näkeminen. A. Conan Doyle lienee ollut yksi Agatha Christien esikuvista.

• Conan Doylen muitakin Sherlock Holmes -kirjoja voisi lukea, vaikka itse Holmes onkin ärsyttävän turhamainen ja vaikka tohtori Watson ihailee häntä ärsyttävän sokeasti.

         A. Conan Doyle: A The Hound of the Baskervilles, 173 s. + Introduction
         Kustantaja: Ballantine Books (16th p. 1989; alkuperäinen 1901-1902)

KIRJAN hankin käytettyjen kirjojen nettikaupasta joskus koronakesänä.

Helmet-haaste: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (Dr. Watson kirjaa tapahtumat myös päiväkirjaansa.)

Osallistun Klassikkohaasteeseen 12, jota isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Olen aikaisemmin ollut mukana jokaisella haastekierroksella. Tämän kerran kooste ja linkit muiden osallistujien klassikkokirjoihin löytyvät täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

Vuosi kuvina - Tammikuu 2021

31.1.2021

Uusi vuosi ja uudet kuvat, vaikkakin samaan kuvasarjaan, jonka aloitin viime toukokuussa.

Tällä kertaa ei tarvinnut etsiä kuvauspäivää sen mukaan, että saisi lunta mukaan, sillä sitä on nyt joka paikassa runsaasti. Kävin nappaamassa kuvat tänään puolen päivän jälkeen, kun taivas oli pilvessä. Kotiin palattuani aurinko pilkisti pilvien lomasta ja loi hieman punertavaa hehkua ympärilleen. Näihin kuviin rusotus ei päätynyt.

Lampea kiertävä kävelytie on aurattu helppokulkuiseksi. Sillä kulkevia kuvalukutaitoisia koiria muistutetaan käyttäytymään ihmisiksi. 

Lähimaastossa on satumaisia lumipuita. Kaupungin keskustasta ei tarvitse kuin ylittää rautatiesilta, kun alkaa hiihtolatu, joka myötäilee ajotietä ja ohittaa lammen vastarannalla, kuusien vierestä. Kilometrin päässä keskustasta latu päätyy metsään ja suolle, sinne on tehty eripituisia latulenkkejä.

Pariisi-Dakar -kirjarallin vaiheet

Vuosi sitten lähdin innolla ajamaan Pariisi-Dakar -kirjarallia. Alkumatkalla peli kulki ja vauhti oli hyvä, ja olin varma, että maaliin päästään tuota pikaa. Katsoin etappeja valmiksi matkan varrelle, mutta ensin suoritin kolme erikoiskoetta Pariisissa loistavalla ajalla:

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot (blogissa 9.2.20)
on viehättävä sarjakuva neljästä suomalaisesta kuvataiteilijaystävyksestä, jotka muun muassa opiskelivat yhdessä Pariisissa yli sata vuotta sitten.

Fred Vargas: Pystyyn, kuolleet! (blogissa 14.2.20)

on rikoskirja, joka sijoittuu Pariisiin ja jossa neljä velmua kaverusta - neljä evankelistaa heidän etunimiensä mukaan - joutuu murhaajajahtiin virkaheiton poliisin kanssa. Pidän Vargasin kirjojen erikoisista tyypeistä ja huumorista.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa (blogissa 31.5.20)

on hieman surumielinen, hyvin tunteellinen ja mietteitä viljelevä kirja, joka alkaa Seinen varrelle pysäköidystä kirjakauppalaivasta ja päätyy Etelä-Ranskaan.

Nina Georgen kirjan matkassa kulkupelini oli jo Provencessa, ja Algeriasta erotti enää Välimeri. Silloin auto alkoi pahasti piiputtaa ja meinasi jo jäädä tienposkeen kokonaan. Onneksi kirjaralli jatkui yhden lisäkuukauden, ja varikolla auto saatiin kulkukuntoon. Luin sukuromaanin, joka sijoittuu sekä Ranskaan, myös Pariisiin, että Algeriaan:

Alice Zeniter: Unohtamisen taito (blogissa 18.1.21).

Seuraavaksi oli määrä mennä Timbuktuun, Maliin, mutta auto teki taas tenän, ja ralli oli keskeytettävä Algerian etapilla.

Kiitos haasteesta, Aino! Innostun aina maahaasteista ja haluan lukea maista, joista en ole aikaisemmin lukenut. Harmittelen, ettei auton rallikunto kestänyt loppuun asti. Sain kuitenkin uuden maan, Algerian, kirjalliselle kartalleni. 

Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding

9. elokuuta 1945 japanilaiseen Nagasakin kaupunkiin pudotettiin atomipommi, joka tappoi heti lähes satatuhatta ihmistä ja tuhosi osan kaupunkia täysin. Jackie Copleton on kirjoittanut koskettavaan esikisromaaniinsa  A Dictionary of Mutual Understanding yhden nagasakilaisen perheen tarinan.

Kirjan näkökulmahenkilö on Amaterasu Takahashi. Toisen maailmansodan aikaan hän on nelikymppinen vaimo ja äiti, jonka silmäteriä ovat hänen tyttärensä Yuko ja seitsenvuotias tyttärenpoikansa Hideo. Hideon isä on sodassa Uudessa Guineassa, ja hänestä ei ole kuulunut mitään kuukausiin.

Tulee elokuun yhdeksäs päivä 1945. Amaterasu on vienyt Hideon aamulla kouluun ja sopinut tapaavansa sairaanhoitajatyttärensä hänen lounastauollaan. Amaterasulle tulee kuitenkin viiivytys, ja hän harmittelee, että Yuko joutuu odottamaan häntä yksin Nagasakin  isossa katolisessa katedraalissa. Kello 11.02 kaupungin täyttää valtava, häikäisevä valo ja kuuluu kuin ukkosen jylinä. Katedraalista ei jää mitään jäljelle, ja Hideon koulu palaa poroksi.

Amaterasu ja hänen miehensä Kenzo etsivät Yukoa ja Hideota kaikista mahdollisista paikoista, ruumiskasoista ja palojätteiden seasta, sairaaloista ja kouluihin perustetuista ensihoitopaikoista. Turhaan. Viimein heidän on uskottava, että he ovat menettäneet ainoan lapsensa ja ainoan lapsenlapsensa. Vuotta myöhemmin he päättävät muuttaa pois Nagasakista ja Japanista ja päätyvät Amerikkaan.

Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin Amaterasu on leski, kun hänen ovelleen ilmestyy keski-ikäinen mies, joka väittää olevansa Hideo, Yukon poika. Hän ei kuollut 1945, vaan pelastui, vaikkakin kasvot pahoin palaneina ja muistinsa menettäneenä. Hän ei tiedä, onko hän Yukon poika ja onko Amerikassa asuva nagasakilaisnainen hänen isoäitinsä. Hänet kasvattanut lääkäri oli kertonut hänelle niin. Mies hoiti häntä orpokodissa pommituksen jälkeen ja hän oli tuntenut Yukon.

Amaterasulla on omat syynsä olla luottamatta Hideon kasvatusisään, mutta voiko hän uskoa Hideon olevan hänen kauan sitten kuolleeksi luulemansa tyttärenpoika? Kasvot ovat arpikudoksen peittämät, joten ulkonäostä häntä ei voi mitenkään tunnistaa, ja hänen pommiräjähdyksessä menettämänsä muistikuvat lapsuudesta eivät ole koskaan palanneet.

Jackie Copland liikkuu ajassa sulavasti. Hän kuvaa Nagasakin pommituksen kauheudet ja niiden vaikutukset ihmisten elämään. Takaumina hän tuo Yukon nuoruusvuodet ennen avioliittoa. Amaterasun Amerikan vuodet jäävät lähes piiloon, mutta lopussa hän muistelee omaa nuoruuttaan ja miten silloin tapahtunut on vaikuttanut siihen, miten hän pyrki järjestelemään tyttärensä elämää.

Copland on britti ja asuu Skotlannissa. Hän opetti kolme vuotta Nagasakissa ja Sapporossa. Voin hyvin kuvitella hänen kohdanneen ihmisiä, jotka kertoivat tarinoita, jotka sitten inspiroivat tämän romaanin. Pidin siitä kovasti, joskaan ihan kaikki ei tuntunut uskottavalta, vaan pikemminkin kirjailijan hakemilta kertojaratkaisuilta. Esimerkiksi Yukon ääni tulee mukaan hänen vanhoissa päiväkirjoissaan, joita äiti lukee vasta nyt vanhana naisena, mutta onko uskottavaa, että hän saa samaan aikaan luettavakseen myös Yukon rakastajan kuolleelle rakastetulleen vuosittain pommituksen vuosipäivänä kirjoittamat kirjeet?

Kirja kertoo paljon Japanista. Jokaisen luvun alussa on pieni katkelma teoksesta English Dictionary of Japanese Culture. Luen mielelläni Japanista ja sen kulttuurista, mutta nämä katkelmat alkoivat jossain vaiheessa ärsyttää. Eivät niinkään sisällöltään, niissä oli paljon kiinnostavaa kansanluonteesta ja tapakulttuurista, mutta kun ne tulivat keskeyttämään hyvän tarinan! Olisin halunnut tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu kirjan henkilöille, enkä lukea geishoista tai vaatimattomuuden hyveestä juuri siinä kohtaa. Katkelmiilla oli enemmän tai vähemmän yhteys luvun asioihin, mutta juoni koukutti sen verran, etten malttanut jäädä niitä pohtimaan.

Kirjassa on historiaa, sodan seurauksia, romantiikkaa, sattumuksia, ja loppu, joka onnistui herkistämään.

         Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding, 294 s.
         Kustantaja: Windmill Books 2015
         Kannen suunnittelu: Emma Grey Gelder

KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.

Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (Amaterasun elämä muuttui 9.8.1945).

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

"Hänellä ei ole mitään valtaa siihen, millaiseksi hänen poikansa tai yhdenkään hänen lapsensa tulevaisuus muodostuu, ja se tuottaa hänelle tuskaa. Hän tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras."

Ali on muuttanut perheineen Algeriasta Ranskaan vuonna 1962, jolloin Algeria itsenäistyi Ranskasta. Toisessa maailmansodassa hän taisteli Euroopassa Ranskan armeijassa ja sai sen jälkeen ranskalaista sotilaseläkettä. Sodan jälkeen hän vaurastui oliiviöljyllä ja piti yllä hyviä suhteita ranskalaisiin viranomaisiin. Siitä ei FLN, kansallinen vapautusrintama, pitänyt, kun se alkoi sodan ranskalaisia vastaan 50-luvulla. Alin oli jätettävä kaikki kotikyläänsä ja paettava henkensä kaupalla Ranskaan.

Alice Zeniterin romaani Unohtamisen taito kertoo ensimmäisessä osassaan Alin elämästä algerialaisessa kotikylässään 50-luvulta Ranskaan lähtöön saakka. Ali on perheensä ja sukunsa patriarkka, kylässään kunnioitettu, hänellä on asema ja arvostus. Se kaikki muuttuu laivamatkalla Välimeren yli. Ali perheineen sijoitetaan kuukausiksi siirtolaisten vastaanottokeskuksiin ja sieltä kylmään Normandiaan, jossa Alin perhe saa pienen kerrostaloasunnon ja Ali tienaa elannon tehdastyössä. Kirjan toisen osan päähenkilö ei kuitenkaan ole Ali, vaan esikoispoika Hamid, joka oppii kielen nopeasti ja joutuu kielitaitoisena hoitamaan vanhempiensa ja perheen asioita kodin ulkopuolella. Hän muistaa isänsä mahtavuuden ja arvostuksen kotikylästä, jonka jätti alle kymmenen ikäisenä, ja nyt häntä hävettää nähdä isänsä jotenkin surkastuneena ja arvonsa menettäneenä.

Hamidille on tärkeää sulautua ja sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Hänen muistikuvansa algerialaisesta lapsuuden kotikylästä haalistuvat, ja koska Ali ei puhu lapsilleen mitään menneisyydestä, Hamid ei oikeastaan koskaan ymmärrä, miksi he joutuivat lähtemään Ranskaan. Mutta ei häntä kiinnostakaan tietää, hän haluaa olla ranskalainen, vaikka saakin osakseen rasistista kohtelua. Pariisissa Hamid rakastuu ranskalaiseen Clarisseen, he menevät naimisiin ja saavat neljä tytärtä.

Zeniterin kirjan kolmannessa osassa näkökulma on Naïman, Hamidin ja Clarissen kolmannen tyttären, joka ei ole kuullut juuri mitään algerialaisista juuristaan ja isoisänsä menneisyydestä. Isä ei ole kertonut mitään, isoisä itse kuoli, kun Naïma oli vielä lapsi, ja hän ei ole koskaan oppinut tarpeeksi arabiaa kysyäkseen isoäidiltään. 2010-luvulla Naïma on kolmekymppinen ranskalaisnainen, joka työsketelee taidegalleriassa. Hän saa työnsä puolesta mahdollisuuden matkustaa Algeriaan, jossa kukaan hänen suvustaan ei ole uskaltanut vierailla. 

Unohtamisen taito on kolmen sukupolven sukutarina Algeriasta ja Ranskasta, mutta se on paljon enemmän. Alice Zeniter antaa äänen ensin maahanmuuttajille, heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, ja sitten heidän lapsilleen ja näiden lapsille. Heille, joiden on unohdettava omat ja  vanhempiensa muistot ja historia voidakseen sopeutua. Ja heille, jotka ovat sopeutuneet, mutta ovat kuitenkin vähän kahden välissä, vähän juurettomia. Alice Zeniter sanoittaa tätä maahanmuuttajien ristiriitaa ja oloa taitavasti ja ajatuksia avaavasti. 

"-- On sellaisiakin tilanteita, jolloin se ei ole mahdollista, Mehdi sanoo huokaisten, -- tilanteita, joiden rehellinen kuvaaminen vaatii kahta keskenään ristiriitaista väitettä."

Zeniterin romaanin kaltaista maahanmuuttajakuvausta en ole ennen lukenut enkä tiennyt kovin paljon Algerian historiasta. Tämä on hieno kirja, mutta ei päästä kovin helpolla, luin sitä hitaasti ja taukoja pitäen. Ajalliset siirtymät ja muistojen häilyväisyys vaativat valppautta. Ja onhan kirja aika muhkeakin, 569 sivua. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

         Alice Zeniter: Unohtamisen taito, 569 s.
         Kustantaja: Otava 2019 (Otavan kirjasto no 271)
         Alkuperäinen: L'art de perdre, 2017; suom. Taina Helkamo
         Kansi: Timo Numminen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Kirjaluotsi taustoittaa kirjaa hyvin, Oksan hyllyltä -blogi piti yhtenä upeimmista romaaneista pitkään aikaan.

Helmet-haaste: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Pariisi-Dakar kirjarallissa päästään Pariisista Algeriaan.

2020: Kirjahyllyn aarteet 2 koosteessa

Kirjasähkökäyrän Mai pisti pystyyn toista vuotta peräkkäin Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteen, tällä kertaa numero kakkosen. Kuva on lainattu Kirjasähkökäyrästä. Nimensä mukaisesti haasteessa luetaan oman hyllyn kirjoja. Niitä, jotka tuppaavat jäämään lukematta, kun nehän ovat aina saatavilla, kun taas lainatut kirjat pitää palauttaa määräaikana.

Luin 14 oman hyllyn kirjaa (vuosi sitten 22). Kirjasto on kirjallinen hovihankkijani. Tänä vuonna hurahdin myös Bookcrossingiin eli kirjojen kierrättämiseen. Sitä kautta on hyllyyn tullut lukemattomia lukemattomia opuksia ja toisaalta olen vapauttanut omia luettuja uusille lukijoille. Osa viipyy lyhyen ajan, osa saattaa majailla hyllyilläni kuukausia tai ehkä vuosia, mutta niitä en ole ottanut mukaan haasteeseen, koska ne ovat kiertäviä kirjoja.

Viime vuoden tapaan listaan oman hyllyn aarteet sen mukaan, miten ne ovat hyllyilleni kivunneet. Alla on katsaukseni.

Kiitos, Mai, haasteesta!

Vuonna 2020 luetut kirjanhyllyn aarteet

Arvontavoittona saatu

     William Anderson: Laura Ingalls Wilder - A Biography

Omat ostot (painetut kirjat)
     Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

     Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

     Stephenie Meyer: Kemisti (ei bloggausta)

Omat ostot (e-kirjat ja äänikirjat)
     JP Koskinen: Tulisiipi

     Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

     Seppo Jokinen: Suurta pahaa

Kirjaston poistomyynnistä ostetut
     Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Kirjaston asiakkaiden vaihtohyllystä poimitut

     John Galsworthy: Omenapuu
     Pirkko Arhippa: Verta veitsen terällä (ei bloggausta)

Lukukappaleina & Elisa-kirjan asiakaslahjana saadut:
     TaoLin: Kaunis maailma

     Heather Morris: Auschwitzin tatuoija
     Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat
     Tero Seppänen: Suruttomat urut

2020: Lukuvuosi numeroina

Viime vuoden alussa toivottelin blogin lukijoille antoisaa ja maailmoja avaavaa uutta lukuvuotta, kun kirjoitin jo tavaksi tullutta vuosikatsaustani. Reilu pari kuukautta sen jälkeen maailma alkoi sulkeutua, jopa kirjastot menivät kiinni joksikin aikaa. Sitä ennen hamstratut kirjaston kirjat, oman hyllyn luetut ja lukemattomat sekä verkkokaupasta haalitut täydennykset pystyivät kyllä pitämään lukijoiden maailmat avoimina joka suuntaan.

Paitsi että oma mieli ei ollutkaan niin avoin kuin olisi voinut olla. Lukeminen hidastui ja takkusi, kun koronauutisten seuraaminen vei huomion. Kirjoittaminen jumitti vielä enemmän, mutta siitä en syytä yksin koronaa. Koko vuoden opiskelin harrastuksena  kirjoittamista, ja kirjoitusaikaa ja -puhtia kului siihen liittyvien tehtävien tekemiseen. Vuosi 2020 oli blogissa hiljaisempi kuin yksikään aikaisempi.

Luettu 2020: Kiinnostavia kotimaisia siivekkäitä

Näppituntuma on, että luin ja kirjoitin blogiin vähemmän, luin enemmän kevyttä ja viihteellistä, enemmän englanniksi ja jätin suosiolla osan bloggaamatta, vaikka olen käyttänyt blogia lukupäiväkirjana. Katsotaan numeroiden valossa, miten tuntuma pitää paikkansa. Sulkeissa on vuoden 2019 lukemat.

• luin/kuuntelin 61 (86) kirjaa
• näistä rikos- ja jännityskirjoja 18 (25)
• lasten ja nuorten kirjoja 5 (4)
• sarjakuvia 2 (1)
• tietokirjoja, muistelmia, elämäkertoja 10 (8)
• novellikokoelmia 0 (4), runokirjoja 1 (4), näytelmiä 1 (0)
• englanninkielisiä 5 plus 1 puoliksi engl/suom (2)
• kotimaisia 36 (44) / ulkomaisia 25 (42)
• naisten 40 (53) / miesten 21 (32) / yhdessä 0 (1) 
• painettuja kirjoja 47 (63) / e-kirjoja 4 (12) / äänikirjoja 10 (11)
• tämän vuoden (2020) uutuuskirjoja 9 (28)
• viime vuonna (2019) julkaistuja 15 (18)
• 2010-2018 julkaistuja 19 (14)
• 1900-1940 julkaistuja 0 (5)
• 1800-luvulla julkaistuja 1 (Canth 1895) (4) ; antiikki 0 (1)

Luettu 2020: Ulkomaisia suosikkeja

Kovin paljon en ole tavoistani poikennut. Hienoisia muutoksia kuitenkin on: enemmän kotimaista kuin vuosi sitten, joka olikin harvinaisen tasapäinen tässä suhteessa, vähemmän viime vuoden uutuuskirjoja, mutta silti noin 40% 2019-20 julkaistuja, enemmän romaaneja ja vähemmän runoja tai novelleja kuin ennen.

Luettu 2020: Mieleisiä mysteerejä

Entä sitten alkanut vuosi 2021? 

Jatkan kirjoista ja lukemisesta kirjoittamista blogissani, mutta luulen, että siirryn vähän poispäin lukupäiväkirjan pidosta. Kun blogin alkuaikoina toin lähes kaiken lukemani blogiin, jatkossa kirjoitan vain osasta sekä mahdollisesti koostepostauksia siilloin tällöin. Haasteiden kanssakin otan maltillisemmin kuin ennen, mutta Helmet 2021 -haasteeseen aion taas liittyä, vaikka viime vuoden haaste jäi vähän vajaaksi - taas. Mutta kun se luettujen kirjojen sijoittaminen sinne haastelistaan on niin hauskaa...

Hyvää lukuvuotta 2021 meille kaikille!

2020: Tietokirjabingoilua ja helmeilyä

Tietokirjoja tulee luetuksi liian harvakseltaan, joten vuoden 2020 alussa oli kiva löytää Kirjat kertovat -lukupäiväkirjasta Tietokirjabingo. Jospa se innostaisi tarttumaan tietoon useammin. Bingo on ollut mielessä tietokirjoja lukiessa, mutta vasta nyt vuoden vaihtuessa mallaan ruksit ruudukkoon ja katson, saanko yhtään täyttä riviä. Sen olisi varmaan kuulunut mennä niin, että rasti ruutuun aina heti kirjan tultua luetuksi, mutta käynee se näinkin.

Onnistuin saamaan yhden täyden BINGON! Ei taida bingon ansiota olla, mutta tänä vuonna luin hieman tavallista enemmän tietokirjoja, kymmenen kaikkiaan. Pari niistä oli kuvitettuja lasten tietokirjoja ja yksi sarjakuva. Tässä saaliini:

BINGO:

Bloggaajan suosittelema kirja: Suomen lasten linnakirja (Leena Lumi -blogissa)
Kirja kertoo maasta. johon haluan matkustaa: Tyttö ja teeseremonia (Japani)
Kirjan aihe on ajankohtainen: Ankeriaan testamentti (uhkaava sukupuutto)
Julkisuuden henkilön elämäkerta: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Kirjassa on eläimiä: Suomen lasten majakkakirja (lokki ja hylje ja muita)

MUUT:

Kirjassa on valokuvia: Laura Ingalls Wilder - A Biography

Kirjan aihe on minulle tuttu: Maalarisiskot (taiteilijoiden elämäkerroista)
Kirjan nimi herättää tunteita: Kuinka kirjoitan romaanin
Opin kirjasta jotakin uutta: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen
Kirja jota suosittelen muillekin: Kirjoittamassa

Vuosi 2020

Kuluneena vuonna(kaan) en saanut Helmet-haastetta täyteen, se on tapahtunut vain kerran, kun Suomen 100 vuoden kunniaksi luin 100 kirjaa! En kuitenkaan jatka enää viime vuoden haastetta, kun uusi Helmet on jo julkistettu muutama päivä sitten (täällä)! Sain vuonna 2020 kaikkiaan 45 kohtaa suoritetuksi, ja lista luetuista kirjoista on omalla sivullaan.

Jostain syystä lukemistoni alkukielten valikoima oli viime vuonna tavallista suppeampi. Siksi käytin yhtä kirjaa, Tyttö ja teeseremonia (linkki yllä), kahteen kohtaan eli 

29. Japaniin liittyvä kirja, ja

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

Kahdesta kirjasta en kirjoittanut blogiin, mutta niillä saan somasti kuitatuksi lukuhaasteen kaksoiskohdan 

47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet

     Debbie Macomber: The Inn at Rose Harbor

     Elinor Lipman: The Inn at Lake Devine

Puuttumaan jäivät seuraavat kohdat:

11. Vaihtoehtohistoria

14. Urheiluun liittyvä kirja (hyllyssä odottaa Yksin : Romaani Paavo Nurmesta)

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä (hyllyssä odottaa Näkymätön lapsi)

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella .. Z .. (Zeniter:Unohtamisen taito kesken)

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Vähän mietin sitäkin, josko jättäisin Helmet 2021 väliin, mutta en kuitenkaan malta. Kirjojen sijoittaminen 50 kohdan listaan on sen verran hauskaa. Uusi lista vaikuttaa viimeaikaisia helpommalta, mutta voihan siellä piillä yllätyksellisiä hankaluuksia.