torstai 29. toukokuuta 2014

Markus Ahonen: Jäljet

Helsinkiläisessä elokuvateatterissa surmataan mies kesken toimintaelokuvan. Kukaan ei huomaa mitään, ennen kuin näytös päättyy ja teatterin työntekijät näkevät yhden katsojan jääneen paikalleen istumaan. Yksi isku takaapäin, katsomon tuolin läpi, on osunut suoraan uhrin sydämeen. Tekijä on haihtunut kuin tuhka tuuleen, itsestään merkkiä jättämättä. Tai ei aivan. Kadulta löytyy erikoinen kengän jälki, jossa on enkelin kuva ja pudonnutta verta.


Näillä tapahtumilla alkaa Markus Ahosen murhamysteeri Jäljet, jossa ensimmäistä terävällä veitsellä surmattua uhria seuraa toinen, sitä kolmas ... Surmat tapahtuvat aivan Helsingin keskustassa, hyvin julkisilla paikoilla, eikä tekijästä silti saada kummoisiakaan tuntomerkkejä. Hänet nähnyt rouva kuolee sydänpysähdykseen Meilahden sairaalassa.

Surmia tutkii rikosylikonstaapeli Markku Isaksson työtovereineen. Tämä on Ahosen kolmas Isaksson-kirja, mutta ei haitannut yhtään, vaikken ollut aikaisempia osia lukenutkaan. Isaksson on kokenut rikostutkija, ja lukija pääsee kurkistamaan hänen työ- ja päättelytapoihinsa. Yksityiselämässään ylikonstaapeli elää onnellisen herkässä rakkaussuhteessa avovaimonsa kanssa, joka on poliisi hänkin, tosin nyt sairaslomalla. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta.

Kirjan luvuissa vuorottelevat niin Isakssonin ja tutkinnan näkökulmat kuin surmatöiden tekijänkin ajatukset. Näin lukija alkaa aavistella, minkälaisesta tekijästä on kysymys ja mitkä saattaisivat olla motiivit, vaikka ne selviävät täysin vasta aivan lopussa niin lukijalle kuin poliiseillekin. Kirjan loppu yllätti minut täysin, ja päällimmäinen tunne mielessä oli lähinnä sääli. Muutenkin tunnemaailma teoksessa oli monipuolisempi kuin monissa muissa poliisiromaaneissa.

Jäljet koukutti lukemaan. Se ei mässäillyt raakuuksilla, vaan ennemminkin etsi tekojen syitä lapsuuden kokemuksista ja koetuista epäoikeudenmukaisuuksista. Ripaus mystiikkaa sai realistiset selitykset, enimmäkseen, eikä hengellisyyttäkään oltu täysin unohdettu. Joitain painovirheitä oli jäänyt tekstiin, ja ajoittain lauseitten monimutkainen rakenne pakotti kertaamaan juuri luetun pätkän, mikä ei dekkarin jännityksen kannalta ollut kovin mukavaa. Juoni oli kuitenkin varsin houkuttava ja Markku Isaksson oikein sympaattinen sankari sarjalle. 

Minusta on mukava lukea romaaneja, jotka sijoittuvat tuttuihin paikkoihin. Käyn harvoin elokuvissa, mutta aikaisemmin tässä kuussa menin Helsingissä koulutuspäivän päätteeksi katsomaan filmiä elokuvateatteri Maximiin, jossa olin ensimmäistä kertaa. Sali oli vanhanaikaisen oloinen ja viehättävä, seinällä komeilikin vuosiluku 1909. Ihan tuon elokuvissa käynnin takia Jäljet imaisi mukaansa heti alusta asti, sillä kirjan ensimmäinen rikos tapahtui juuri Maximissa Kluuvikadulla.

KIRJA on tarjottu arvostelukappale, kiitokset! Luin sen e-kirjana eli pdf-tiedostona tietokoneellani. Haasteosallistus: Rikoksen jäljillä.


Markus Ahonen: Jäljet, 158 s
Kustantaja: Smashwords 2014, E-kirja, PDF-tiedosto
Kannen suunnittelu: Tatiana Vila
Kannen Helsinki-kuva: Markus Ahonen

maanantai 19. toukokuuta 2014

Vuosi kirjablogia ja arvonta




Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin kirjablogin. Ensimmäisessä kirjoituksessani kerroin, miten sukuharrastuksen kautta olin jotenkin löytänyt kirjablogit ja houkuttunut aloittamaan oman. Nyt tuntuu hienolta nähdä, että minulla on puolisataa lukijaa ja muita, jotka käyvät sivulla kurkkaamassa ja kommentoimassakin. Kiitos teille kaikille ja tervetulleeksi!

Kulunut vuosi on muuttanut lukuharrastusta. Luen enemmän ja tietoisemmin. Seuraan kirjablogeja, ja vaikken olekaan kovin ahkera kommentoija, poimin vaikutelmia ja vinkkejä omaan lukemiseeni. Lukemisesta on tullut sosiaalisempaa. Nautin omien lukemisteni suunnittelusta ja sitten niistä poikkeamisista lukutuulten mukaan ja teen kasvavia listoja kirjastokäyntejä varten, jossa sitten löydän ja lainaan jotain ihan muuta. Haasteisiin olen vallan hurahtanut, sellaisiin, joiden kirjoja mielestäni muutenkin lukisin, mutta huomaan, että kirjastoreissuilla haasteet kääntävät huomion kirjoihin, jotka haasteitta saattaisin ohittaa.

Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta olen vuoden mittaan ostanut enemmän kirjoja kuin ennen. Siis muutaman!! Ja olen innolla osallistunut blogien arvontoihin ja saanut sieltä mukavaa luettavaa. Niistä pitäisikin tehdä ihan oma esittelypostauksensa. Tässä keväällä rohkaistuin pyytämään ensimmäistä arvostelukappaletta kustantajalta, kirja ei ole tullut vielä painosta. Menneellä viikolla minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa kirjaa luettavaksi ja arvioitavaksi blogissa.



Ensimmäisen kirjablogivuoteni merkeissä järjestän pienen arvonnan 19.-31.5.2014. Siihen voi osallistua jättämällä viestin tämän kirjoituksen kommenttikenttään ja kertomalla, minkä mielenkiintoisen kirjan on lukenut viimeksi. Toisen arvan saa, jos on liittynyt blogini lukijaksi sivupalkissa tai liittyy nyt. Arvonnan suoritan sunnuntaina 1.6., joten lauantain loppuun mennessä kommenttinsa jättäneet ehtivät arvontaan.

Arvonnan voittoja on yhden blogivuoden kunniaksi YKSI, eli onnekas saa valita yhden voiton seuraavista:


Arvon lisäksi kaksi lohdutuspalkintoa. Toisen ja kolmannen voiton saaneet voivat valita yhden seuraavista kirjoista siten, että ensin kirjan valitsee toisen arvan saanut ja sitten jäljellä olevista kolmannen arvan saanut.

  • Tove Jansson: Kesäkirja (pokkari)
  • Outi Pakkanen: Kiinalainen aamutakki (pokkari)
  • Kaarina Sakala: Kylä järven kainalossa (nidottu)
  • Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (pokkari)
  • Antti Tuomainen: Parantaja (sidottu)

Lohdutusvoittokirjat ovat uusia tai kerran luettuja (kuin uusia). Mikäli et ole lukijani tai sinulla ei ole omaa blogia, laita mukaan sähköpostiosoite, josta sinut tavoitan voiton osuessa kohdallesi.

Mukavaa toukokuun viikkoa!

lauantai 17. toukokuuta 2014

Jännitystä Pohjolassa - Nimimerkki Prinsessa Tanskasta

Rikoskierros Pohjoismaissa on saapunut viimeiseen etappiinsa, jossa luin vetävän poliisiromaanin Nimimerkki Prinsessa. Se on tanskalaisen Sara Blædelin kirjoittama ja ensimmäinen, jossa rikoksia ratkoo kööpenhaminalainen etsivä Louise Rick. 

Kirja alkaa rikoksesta, joka ei ole kaunis. Susanne, yksin asuva kolmekymppinen nainen, raiskataan raa'asti ja jätetään asuntoonsa sidottuna ja runnottuna. Lukija tietää, miten rikos on tapahtunut, mutta tekijästä hän ei tiedä enempää kuin tapausta tutkivat poliisit, sillä Susanne ei muista hänestä muuta kuin tumman tukan. Hän oli tavannut kohteliaan ja ritarillisen miehen nettipalstalla, kirjoitellut hänen kanssaan, käynyt kahvilassa ja viimeisellä tapaamiskerralla päätynyt kodissaan rikoksen uhriksi. Hän saa kriisiapua psykologilta, ja osoittautuu, että raiskauksen ohella häntä vammauttaa suhde omistushaluiseen ja dominoivaan äitiin, joka nyt pilkkaa tytärtään siitä, että tämä on joutunut etsimään miestä netistä.

Kun poliisi muistaa samantapaisen selvittämättömän tapauksen parin vuoden takaa ja kun seuraava uhri löytyy kuolleena asunnostaan, tekijän etsimiseen lisätään kierroksia. Heillä on tarpeeksi teknisiä todisteita, mutta itse miehestä heillä ei ole aavistustakaan, sillä ainoat johtolangat ovat deittipalstan nimimerkki ja profiili sekä internetkahviloiden koneilta kirjoitetut viestit. Louisa Rickin hyvä ystävä, toimittaja Camilla Lind, kärkkyy juttua, ja saakin Susannen haastattelun lehtensä etusivulle. Rikokset alkavat selvitä kuitenkin vasta, kun Louise päätyy surffailemaan deittipalstoilla ja saa yhteyden tekijään käyttäen nimimerkkiä Prinsessa.

Nimimerkki Prinsessa oli koukuttavasti kirjoitettu dekkari, jota oli vaikea laskea käsistään, kun lukemisen vauhtiin pääsi. Jokainen uusi rikos kuvattiin lyhyesti uhrien kokemina ensin, eivätkä ne olleet erityisen mukavia luettavia. Rikostutkinnassa oli kuitenkin naisuhreja ymmärtävä näkökulma. Louise Rick perehtyi nettideittailuun sekä luotasi deittipalstoilla pyörivien psykologisia motiiveja ja persoonallisuuksia. Ajankohtainen aihe siis. Raiskauksen uhrien lannistunut epävarmuus siitä, olivatko he itse syypäitä tilaansa, ja kriisiavun psykologilta saatavan tuen tarve oli hyvin kuvattu. Kaiken keskellä etsivä Louise Rick kokee oman kriisinsä henkilökohtaisessa elämässään.

Alkuperäinen kirja ilmestyi jo viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta suomalainen käännös vasta viime vuonna. Tänä vuonna on jo ehtinyt tulla painosta toinen Louise Rick -dekkari, Vain yksi elämä, mitä en kylläkään ole vielä lukenut. Kustantajan sivulta nappasin tiedon siitä, että Sara Blædel on Tanskan myydyin kirjailija. Tämän kirjan perusteella arvioin, että ajankohtainen aihe, ripaus psykologiaa, sympaattinen rikosetsivä ja toiminta koukuttavat lukijat sarjaan. Itsekin tykkäsin.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: Rikoksen jäjillä -lukuhaaste.
Muualla sitä on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä, Luen ja kirjoitan ja Rakkaudesta kirjoihin.

Jännitystä Pohjolassa huhti-toukokuussa 2014 Kirjan pauloissa:
       Arnaldur Indriðason: Räme - Islanti
      Maria Lang: Pimeä elokuun yö - Ruotsi
      Antti Tuomainen: Parantaja - Suomi
      Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus - Norja

      Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa - Tanska


Sara Blædel: Nimimerkki prinsessa, 369 s.
Kustantaja: Karisto 2013
Alkuperäinen: Kald mig Prinsesse, 2005; suomentaja Elina Uotila

tiistai 13. toukokuuta 2014

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja


Luin suomalaisista tyttökirjoista kirjan, joka oli innostava kuin tyttökirjat itse. Se kertoi tytöistä, joista monet rakastuivat lukemiseen varhain ja alkoivat kertoa tai kirjoittaa satuja ja tarinoita nuorina. Jotkut heistä olivat vakavaraisista kodeista, ja kirjallinen maailma oli heidän lapsuuskotinsa perintöä. Toiset tulivat työläiskodeista ja joutuivat auttamaan perheen elannon hankkimisessa nuoresta pitäen; osa heistä ryhtyi kirjoittamaan saadakseen lisätuloja selviytyäkseen. Kaikista kirjan tytöistä tuli suosittuja suomalaisia tyttökirjailijoita.

Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja : Rakkaat suomalaiset tyttökirjat oli varsin viehättävä kirja. Luin sitä hitaasti ja hartaasti, palan kerrallaan, pitäen taukoa ja taas palaten kirjan pariin. Sellaiseen lukemiseen kirjan rakenne taipui oikein hyvin, sillä pääosa kirjasta koostui kymmenen suositun tyttökirjailijan pienoiselämänkerrasta, heidän tuotantonsa esittelystä ja lukijoiden muistoista suosikeistaan. Ei haitannut, että tutustuin Anni Polvan elämään ja kirjailijaksi kasvamiseen monta kuukautta sitten, kun luin yhtä hänen Tiina-kirjaansa, ja sitten pitkän tauon jälkeen jatkoin Anni Swanin esittelystä.

Kirjailijaesittelyt oli mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettuja ja toivat mieleeni, miten jossain vaiheessa luin runsaasti elämänkertoja. Niihin pitäisi tarttua taas useammin. Erityisherkkua oli löytää nuortenkirjailijoita, joista en ollut kuullutkaan, kuten Helga Nuorpuu ja Rebekka Räsänen. Teoksen lopussa esitellään lukuisia kirjailijoita, jotka eivät ole saaneet omaa elämänkertaansa kirjassa. Etsinpä yhden kirjan kirjastosta tuolta löytämäni lyhyen johdattelun perusteella, Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista.

Kirjoittaja Sara Kokkonen tekee väitöstutkimusta suomalaisesta tyttökirjallisuudesta. Hän oli esittänyt kirjoituskutsun, jossa oli pyytänyt lukijoita kertomaan omista tyttökirjojen lukukokemuksistaan. Osa näin saadusta aineistosta päätyi Rasavillejä ja romantikkoja -kirjan sivuille. Oli kieltämättä mukavaa lueskella eri-ikäisten naisten - ja muutaman miehenkin - ajatuksia ikisuosikeista, mutta joissain kohdin olisin nipsaissut muutaman aineistolainauksen pois, sillä kokemukset samoista kirjoista alkoivat paikoin toistaa itseään. Minulle innostavinta kirjassa oli kuitenkin kirjailijoihin ja heidän kirjoittamiseensa tutustuminen. Ja sain kyllä aikamoisen kipinän etsiä käsiini useammankin tähän asti tuntemattomaksi jääneen tyttökirjan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Kirjailijan omassa blogissa Saran kirjat on koottu blogistien arvioita teoksesta.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja : Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 261 s
Kustantaja: Avain 2013
Kannen kuva: Martta Wendelin
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

torstai 8. toukokuuta 2014

Jännitystä Pohjolassa - Pieni kultainen sormus Norjasta

Kultasormus putoaa jokeen sillalla kulkevalta tytöltä ja katoaa. Paljon myöhemmin hän rakastuu kanadalaiseen mieheen, menee naimisiin tämän kanssa ja elää onnellisena. Sitten mies kuolee, hän on kantanut koko avioliiton ajan kaulassaan amulettia, pientä puurasiaa. Vasta miehen kuoltua nainen avaa sen ja löytää sisällä olevan salaisuuden, sormuksen, jonka mies oli nuorena löytänyt kalastamansa lohen vatsasta. Koko heidän yhteisen elämänsä ajan rasia oli aivan naisen käden ulottuvilla, tämän koskaan tietämättä sormuksesta.


Kjell Ola Dahl kertoo tarinan tytöstä ja sormuksesta dekkarissaan Pieni kultainen sormus. Ensin kertomus tuntuu irralliselta juonen kannalta, mutta kirjan loputtua sillä onkin selvä yhteys rikosromaaniin: salaisuuksia piilossa, lähellä ja kuitenkin näkymättömissä.

Katrine on ollut vieroituksessa ja päässyt kuiville huumeista. Hän viettää illan juhlimassa narkomaaneille tarkoitetun hoitoyhteisönsä henkilökunnan kanssa. Seuraavana päivänä hänet löydetään maantien ojasta kuristettuna. Kuka on voinut haluta hänen kuolemaansa ja miksi? Katrine on ollut vuosia yhteisössä, ja syyllistä etsitään hoitopaikan liepeiltä. Kun Katrinen ystäväkin kuolee, tapaus monimutkaistuu, puhumattakaan siitä surmatyöstä, joka oli tapahtunut parikymmentä vuotta aikaisemmin ja liittyi kiinteästi Katrinen historiaan.

Rikoksia tutkii apulaispoliisipäällikkö Gunnarstranda, lyhyenläntä ja laiha mies, joka on yrmeä, kirjan (tai pikemminkin suomentajan) sanaa käyttääkseni, niin työtovereilleen kuin asiakkaillekin, mutta terävä ja havaintokykyinen rikosten taustojen selvittelyssä. Sellaisena hän on varsin tuttu tyyppi pohjoismaisista poliisiromaaneista. Apulaisensa kanssa Gunnarstrandalla on hyvät välit ja toimiva yhteistyö.

Kirjailija Kjell Ola Dahlilla on takanaan opintoja sekä oikeustieteissä että psykologiassa, ja jälkimmäinen näkyy kirjassa vaikkapa yhden henkilön pohdiskeluissa siitä, kuka on ja mistä on tullut, mikä on oma identiteetti. Sama ihmismielen pinnan alle hakeutuva ote tulee esiin ajoittain dialogeissa:
"... Mutta pahinta tässä on se, etten pysty enää muistamaan sitä puolta itsestäni, jota joskus muinoin pidin kaikkein arvokkaimpana." NN puri hampaita yhteen ja sähisi sylki suupielistä roiskuen: "Ainoa mikä ei koskaan kalpene, ainoa totuus, joka on ja pysyy, on se että minä vihasin Heleneä!"
"Vihaatteko häntä vieläkin yhtä paljon kuin silloin?"
"Taas tuo alkoi", NN sanoi ja puhalsi ilmaa ulos silmät ummessa. "Joskus vihaan. Yleensä en."
"Et pysty siihen", Gunnarstranda sanoi yhtäkkiä.
"Mihin en muka pysty?"
"Et pysty purkamaan vihaasi ja katkeruuttasi kuolleeseen Heleneen."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Luulen että olet oikeasti vihainen ja katkera jollekulle toiselle." (s. 357)
Pieni kultainen sormus on ensimmäinen Dahlin kirjoittama romaani, jossa päähenkilönä on Gunnarstranda. Verkkaisemmin luetun alun jälkeen juoni koukutti ja tuli tarve saada tietää, mistä surmissa oikein oli kyse ja kuka oli syyllinen. Motiivi selvisi vasta, kun kirjailija sen lopussa paljasti, ja sen myötä tekijäkin.

Jossain vaiheessa luin norjalaisen Karin Fossumin psykologisia dekkareita ja pidin niistä kovasti. Kjell Ola Dahl ei ole mielestäni maannaisensa veroinen, mutta ihan mukiinmenevä tämäkin oli; sujuvasti kirjoitettu (ja suomennettu) ja sisälsi ihmismieleen syvemmälle menevää juonikuviota, joka puree minuun. Voinpa palata Gunnarstrandan seuraan vielä muissa kirjoissa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista aloitti sopivasti kesän kestävän Rikoksen jäljillä -lukuhaasteen, ja tästä kirjaan heti ensimmäisen suorituksen sinne. Samalla tämä kirja jatkaa ikiomaa huhtikuista pohjoismaisten dekkareitten sarjaani, joka siis on venynyt toukokuun puolelle. Vielä on tanskalainen rikosromaani jäljellä.

Jännitystä Pohjolassa huhti-toukokuussa 2014 Kirjan pauloissa:
      Arnaldur Indriðason: Räme - Islanti
      Maria Lang: Pimeä elokuun yö - Ruotsi
      Antti Tuomainen: Parantaja - Suomi
      Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus - Norja

Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus, 384 s.
Kustantaja: Like 2010, 2. painos (1. painos 2005)
Alkuperäinen: En liten gyllen ring, 2000; suomentaja Outi Menna

Romaanillaan Dahl sai Riverton-palkinnon vuoden 2000 parhaasta rikostarinasta.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus

Olen katsonut Schindlerin listan useaan kertaan ja aina herkistynyt elokuvan loppuessa. Siksi tartuin Leon Leysonin kirjaan innostuneena, kun sen kirjastossa näin, vaikka muistankin hänet elokuvasta vain juuri ja juuri - ehkä. 


Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus on Leon Leysonin kirjoittama muistelmateos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina siihen asti, kun hän 19-vuotiaana muutti vanhempiensa kanssa Amerikkaan. Kirjailijan jälkisanoissa valotetaan lyhyesti hänen vaiheitaan uudella mantereella. Leon Leyson kuoli tammikuussa 2013 saatuaan käsikirjoituksen valmiiksi. Hän ei ehtinyt kuulla, että se hyväksyttiin julkaistavaksi.

Kirjailija syntyi Leib Lejzon -nimisenä juutalaispoikana pienessä kylässä koillis-Puolassa vuonna 1929. Elämä sujui perinteiseen tapaan, ja 1930-luvun Narewka oli idyllinen paikka. Useimmat eivät olleet koskaan käyneet kylän ulkopuolella, ja tuhatkunta juutalaista eli sovussa puolalaisten kristittyjen kanssa.

Leibin isä hakeutui lasitehtaaseen töihin, ja hänestä tuli erittäin ammattitaitoinen koneenkäyttäjä. Kun tehdas muutti Krakovaan, isä muutti perässä ja säästi viisi vuotta, kunnes voi hakea perheensä luokseen. Silloin elettiin jo kevättä 1938. Kohta alkoi kuulua hälyttäviä uutisia levottomuuksista Saksassa, mutta Puolassa arki jatkui tavalliseen tapaan. Pian kuitenkin juutalaisista alkoi kulkea huhuja, ja Leibin uudet puolalaisystävät alkoivat vältellä häntä. Juutalaisten tuli istua raitiovaunujen takaosissa, kunnes heiltä kiellettiin yleisissä kulkuneuvoissa matkustus kokonaan. Juutalaislapset eivät saaneet enää käydä koulua.
"Näin heidän kävelevän kouluun aamulla, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka minun elämässäni kaikki oli nyt toisin. Enää en ollut se huolettoman iloinen, seikkailunhaluinen poika, joka oli odottanut pääsevänsä matkustamaan pummilla raitiovaunussa. Jollakin ihmeen tavalla minusta oli tullut Saksan maailmanherruutta haittaava tekijä." (s. 72)
Leon Leyson koki juutalaisvainot, Krakovan geton ja keskistysleirit Puolassa, Saksassa ja Tsekkoslovakiassa nuorena poikana. Hän oli kymmenvuotias, kun juutalaislapsia kiellettiin käymästä koulua, ja 16-vuotiaana hän vapautui keskitysleiriltä sodan loputtua 1945. Hän, hänen vanhempansa ja kaksi sisarustaan selvisi hengissä noista järkyttävistä vuosista ja palasi Krakovaan. 
"Junan jyskyttäessä kohti itää annoin itselleni luvan tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt vuosiin: ajatella tulevaisuutta." (s. 176)
Elämä ei kuitenkaan jatkunut entiseen rauhalliseen tapaansa, vaan juutalaiset saivat kokea väkivaltaa ja vainoa kaupungin asukkaiden taholta. Näin Leysonin perhe päätti etsiä uuden kotimaan.

Poika joka pelastui oli koskettava kirja, niin kuin kaikki holokaustista kertovat kirjat minulle ovat, mutta se ei mässäile kauheuksilla. Kurjuuden, kylmän ja nälän vastapainona kuvataan perheenjäsenten lämpimiä välejä, milloin he vain saavat olla yhdessä, ja Oskar Schindlerin, natsiliikemiehen, sankarillisuutta hänen pelastaessaan 1200 juutalaista kuolemalta riskejä ottaen ja omia varojaan käyttäen. Heistä Leib Lejzon oli nuorin.

Kirja oli mielenkiintoinen sisällöltään ja nopealukuinen ja sujuva kieleltään. Leyson ei juuri puhunut kokemuksistaan julkisesti ennen Schindlerin lista -elokuvaa, mutta sen jälkeen hän kiersi paljon kouluissa, yliopistoissa, kirjoissa ja syngogissa. Vuosien myötä hänen puheensa muotoutuivat tarinaksi, joka on kirjassa kerrottu. Helppoudesta voisi ajatella, että se on kirjoitettu juuri nuoria aikuisia lukijoita ajatellen, alkuperäinen teos on julkaistu Atheneum Books for Young Readers -sarjassa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Siitä on vaikututtu ja liikututtu näissä blogeissa: Amman kirjablogi, Hemulin kirjahylly ja Lillin kirjataivas; muualla lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi, vaikka kirjaa suositeltiinkin luettavaksi kouluissa: Luen ja kirjoitan ja Mari A:n kirjablogi.

Haasteosallistus: Suketuksen Ihminen sodassa ja Elegian Hei me lusitaan!


Leon Leyson, yhdessä Marilyn J. Harranin ja Elisabeth B. Leysonin kanssa: 
      Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus, 246 s
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuperäinen: The Boy on the Wooden Box, 2013; suomentaja Annika Eräpuro
Kansi: Laura Lyytinen