Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Chileläinen kaivoskylä, jossa louhitaan salpietaria. Köyhistäkin köyhempiä kaivostyöläisiä ja heidän perheidensä asuttamia peltihökkeleitä. Köyhän perheen tytär María Margarita, josta tulee elokuvankertoja.

Näistä aineksista chileläinen kirjailija Hernán Rivera Letelier rakentaa pienoisromaaninsa Elokuvankertoja. Kaivostyöläisen perheen elämä on vaatimatonta ja työntäyteistä. Aivan erityisen kovaa siitä tulee, kun isä halvaantuu ja äiti sen takia jättää miehensä ja viisi lastaan. Perheen pään ja lasten on tultava toimeen vaatimattomalla sairaseläkkeellä.

Yksi intohimo isällä on viinin lisäksi: elokuvat. Terveinä työnteon päivinä koko perhe pääsi elokuviin viikonloppuisin. Nyt kolikot on säästettävä eläkkeestä, joka ei riitä edes ruokaan. Isä kilpailuttaa viisi lastaan: lähettää heidät kunkin vuorollaan elokuviin ja laittaa nämä kertomaan elokuvan muulle perheelle jälkeenpäin. Kaikki ovat hämmästyneitä siitä, että nuorin heistä ja vielä tyttö, María Margarita, voittaa kisan. Näin ainoasta tytöstä, jolle isä olisi halunnut antaa nimeksi Marilyn, tulee elokuvien kertoja.

María Margarita eläytyy kertomiseensa todellisen taiteilijan tavoin, harjoittelee äänenkäyttöä ja eleitä, hankkii rekvisiittaa ja pukeutuu kuhunkin osaan sopivasti. Perhe on ihastuksissaan, sillä joskus elokuva on kerrottuna parempi kuin nähtynä. Sana leviää, esityksiä tulee kuulemaan naapureita, sitten muita kyläläisiä. Jonkun satunnainen toteamus avaa perheen silmät. Tosiaan, hehän voivat kerätä pienen pääsymaksun yleisöltään.

Rivera Letelier kertoo viehättävästi nuoren tytön innostumisesta ja tietoisesta itsensä kehittämisestä elokuvien tuntijaksi ja kertoja-näyttelijäksi. Hän, tyttö, osaa jotain, mitä kukaan muu ei kylässä osaa. Joskus esityksen jälkeen yleisö taputtaa hänet esiin kolme kertaa.

Elokuvankertoja ei ole kuitenkaan pelkkä kaunis ja viehkeä satu, se on liiankin realistinen köyhälle, teini-ikäiselle tyttölapselle, jonka isä kuolee ja jonka yleisön televisio vie. Maan poliittisten myllerrysten keskellä koko kaivoskylä muuttuu aavekaupungiksi. Kirjan loppupuoli on varsin surullinen, mutta kerronnan hienoutta ja tarinan - ja elokuvien! -  taikaa se ei vähennä.

Uskoisin, että elokuvaharrastajalle kirja on erityisen kiinnostava, sen sivuilla vilahtaa tunnettuja filmejä ja näyttelijöitä Ben Hurista lännen elokuviin ja Marilyn Monroesta Charlie Chapliniin. Meksikolaiset ja muut espanjankieliset filmit ovat minulle tuntemattomia, vaikka ovatkin María Margaritan isän lempielokuvia.

              Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja, 133 s

              Kustantaja: Siltala 2012

              Alkuperäinen: La contadora de películas 2009 ; Suomentaja: Terttu Virta

              Kannen kuva: Wil Immink Design ja Getty Images

KIRJA on oma ostos kirjamessuilta.
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja (jossa lisää linkkejä)
HAASTEET: Kirjalla osallistun Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa lokakuun kieli oli espanja.

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen kolmas kirja herättää odotuksia, kovasti. Esikoinen Nälkävuosi suorastaan hurmasi minut, se kosketti ihan erityisellä tavalla. Toisesta romaanista Musta satu en saanut samanlaista otetta, mutta siinäkin kaunis kieli viehätti. Yhdeksi syyksi otteen saamattomuuteen arvelin aikoinaan pätkittäisen lukemisen. 

Nyt kun olen lukenut Ollikaisen kolmannen teoksen Pastoraali, ajattelen edelleen, että hänen romaaninsa ovat parhaimmillaan, kun ne lukee lyhyen ajan kuluessa. Pastoraali itsessään on yhden päivän tai oikeastaan yhden vuorokauden romaani, jossa eletään kesäinen päivä maatalossa ja sen naapurissa, järven rannalla jossain itäisen Suomen syrjäkylässä.

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaiuutta.  

Pastoraali alkaa aamusta, jossa Vilho ja Meri, isoisä ja tyttärentytär, soutavat rantaan verkkoja kokemasta, ja päättyy seuraavaan aamuun, jolloin aurinko nousee yöllä pyyhkineen ukkosmyrskyn jälkeen. Siinä välissä on tapahtunut paljon jokaisen kirjan henkilön elämässä. On Vilho, virkeä ikämies, ja hänen pahasti muistisairas vaimonsa Sirkka. On heidän tyttärensä Leena ja tämän mies Esko, jotka isännöivät maatilaa. On toisen tyttären tytär, 16-vuotias Meri, joka viettää pari viikkoa maalla isovanhempiensa luona. On Reino, joka on majoittunut Vilhon saunakamariin - hän on alun perin naapuritalosta kotoisin ja on nyt tullut hautaamaan velipuolensa kotipitäjän multiin, vaikka tämä oli asunut elämänsä Ruotsissa, sotalapseksi lähetettynä ja sinne jääneenä.

Sitten on naapuritalon väki, Reinon lapsuudenkodissa asuva, muuttanut tilalle vuosia sitten. On Aatu, joka silloin vaihtoi kaupunkielämän lammaspaimenen virkaan, jolla on käsivarrellaan ihmiseen leimautunut karitsa ja joka yöllä katsoo sutta silmiin, ja hänen vaimonsa Elina, joka kaipaa uutta kipinää. On Kaius, heidän 15-vuotias poikansa, Merille tuttu jo monelta kesiltä ja nyt uudella tavalla lähelle pääsevä. 

Kirjan alku on kesäisen idyllinen, ja minulle tulee mieleen F. E. Sillanpää, nobelistimme. Jokin suomalaisen kesäpäivän, järvimaiseman ja luonnon kuvauksessa sen tekee. Ehkä se on kesäaamun tunnelma. Ja kielen kauneus. Ei Ollikaisen ja Sillanpään kieli samanlaista ole. Nautin Sillanpään kirjoista, niiden hämäläisestä kielen- ja mielenmaisemasta, mutta Sillanpään kieli heijastelee kirjoitusaikaansa, kun taas Ollikaisen kieli on raikkaasti tätä päivää.

Päivän vaihtuessa hämyiseen iltaan ja yöhön kesäinen unelma, paimenidylli, pastoraali, muuttuukin ihan joksikin muuksi. Aki Ollikainen on mestari tarjoilemaan kauneutta ja rujoutta samassa paketissa. Vaikka hänen kielensä on hallittua, taitavaa ja paikoin lumoavaa, hänen romaaneissaan tapahtuu asioita, joita ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää hallituiksi tai kauniiksi. Niinpä kun aurinko herää uuteen aamuun, Pastoraalin jokaisen henkilön maailma on vääntynyt uuteen asentoon. 

Susi ei ollut mikä tahansa elukka. Se oli symboli, suomalaisen miehen viimeinen vertainen vastustaja. Sen pahuus oli kirkasta, osa luontoa. Susi ja metsämies, sellainen kamppailu piti käydä korvessa, siellä heistä otettaisiin mittaa. Kamppailu hyvän ja pahan välillä.

Pastoraalin päättyessä minulle tuli aluksi hieman hölmistynyt olo: kirjahan jäi kesken! Mitä henkilöt tekisivät, sanoisivat ja ajattelisivat, kun kaikki yöllä tapahtunut selviäisi heille? Ja koska se selviäisi? Mutta sitten hoksaan: tässähän on yksi Ollikaisen pienoisromaanin mittoihin mahtuvan teoksen vahvuus. Kirjailija jättää teoksensa tapahtumat, jos ei niinkään henkilöitä, kehittymään lukijan mielessä.

Pastoraali jättää jäljen. Se on kaunis ja hieman maaginen kuin aamu-usvainen järvi ja metsä. Surullinen, rosoinen ja julma niin kuin luonto kesäyönä voi olla. Ja yllättävä tavalla, johon vain ihminen kaikessa järjettömyydessään - vai inhimillisyydessään? - pystyy.

             Aki Ollikainen: Pastoraali, 138 s.
             Kustantaja: Siltala 2018
             Kansi: Elina Warsta

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan "46. Kirjan nimessä on vain yksi sana".

Aki Ollikainen: Musta satu

Luin Aki Ollikaisen romaanin Musta satu jo jokin aika sitten, mutta kynnys siitä kirjoittamiseen on ollut korkea. Kirjoittamisen kynnystä nostaa epäilemättä se, että ihastuin ikihyviksi Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi. Sen lukeminen kosketti erityisellä tavalla jotain kohtaa sisälläni, olin sukuharrastuksessani kohdannut juuri vähän aikaisemmin perheen, jonka äiti kuoli, isä katosi ja kolme tyttöä jäivät orvoiksi nälkävuonna. Mustan sadun historiallinen tausta ei koskettanut samalla lailla henkilökohtaisesti.

Musta satu kertoo sekin historiallisesta tapauksesta. Tattarisuon lammesta silloisen Helsingin pitäjän Malmilta löytyi kesällä 1931 ihmisruumiin osia, 9 jalkaa,  8 kättä, sormia, pää. Arvoitus ei ottanut ratketakseen. Syyllisiksi epäiltiin milloin pirtutrokareita, elettiinhän kieltolain aikaa, milloin noitamenoja, milloin varkautta anatomian laitokselta. Vuotta myöhemmin poliisit selvittivät tapauksen.

Eniten bloggaamisen kynnystä nostaa se, että luin kirjan ihan väärin. Kyllä vain, niinkin voi käydä. Jostain syystä luin Mustaa satua vähän kerrallaan, useassa osassa, ja tämä kirja olisi kannattanut lukea yhtenä rauhallisena päivänä, lukematta välillä muuta. Katkonaisella lukutavalla minun oli vaikea pysyä perässä kirjan eri aikatasoilla, eri kertojissa. 

Musta satu on Tattarisuon tapauksen ympärille kutoutuva sukutarina. Nykyajassa mies kuljeskelee lammen liepeillä, kiikaroi lintuja, autossa on kirjan keskeneräinen käsikirjoitus. Hänen isoisänsä (vai isoisoisänsäkö se oli?) eli siihen aikaan, kun Tattarisuon tapaus herätti kohua ulkomaita myöten. Synkeän suon laitamilla mies miettii sukunsa miehiä, heidän synkeitä salaisuuksiaan ja väkivallan ketjua. Siihen ketjuun yhtenä renkaana kuului Joona, miehen koulukaveri.

Tässäkin kirjassa Aki Ollikainen kirjoittaa kauniisti ja kuvaavia kielikuvia käyttäen. Teoksella on sisältöön hyvin sopiva nimi ja upea kansi, se on Elina Warstan käsialaa samoin kuin Nälkävuodenkin kansi.

Bloggaamisen kynnyksestä huolimatta jään odottamaan kiinnostuksella Aki Ollikaisen seuraavaa kirjaa. Jännittävää nähdä, millaiseen aiheeseen hän siinä tarttuu ja millaisen tarinan aiheestaan rakentaa. 

             Aki Ollikainen: Musta satu, 157 s.
             Kustantaja: Siltala 2015
             Kansi: Elina Warsta

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirjan on lukenut P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, joka listaa muita blogiarvioita.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän), 100 suomalaista kirjaa (no 32)

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkisen esikoiskirjalla on sille erinomaisen hyvin sopiva nimi, Pihkatappi, vaikka ymmärsin sen vasta lukiessani kirjan viimeisiä sivuja, joilla nimi saa selityksensä. Sitä ennen teoksesta on moneksi. Se on nuoren miehen kasvukertomus, jossa isänsä kanssa varttunut äiditön poika joutuu repäisemään itsensä rajusti irti isästään itsenäistyäkseen. Se on yhden perheen kolmen sukupolven tarina, jossa kertoja kirjoittaa isoukkinsa vuoden 1918 sotaan, ukkinsa jatkosotaan ja isänsä aikaan, jolloin maaseutu tyhjenee.

Kertoja Jussi on toimittaja, jonka näkemä videonauhoitus Kekkosen hautajaisista saa sekä kaivautumaan oman itsensä ja sukunsa menneisyyteen että myös toteuttamaan unelmansa kirjoittaa romaani. En ole tainnut vähään aikaan lukea kirjaa, joissa kehyskertomuksena ja päähenkilönä on kirjailija työssään, joten se tuntui varsin mukavalta kerrontaratkaisulta. Samalla lukija saa seurata romaanin kirjoitusprosessia vaihe vaiheelta ja kirjailijan matkaa oman itsensä tuntemiseen.

Pidin Pihkatapista! Aika sen lukemiselle oli parahultainen, sillä parin synkän- ja raskaanpuoleisen kirjan jälkeen kaipasin jotain hyväntuulisempaa, ja Antti Heikkisen kirja oli sitä. Se puhuu vakavista asioista, mutta tavalla, jossa on huumoria ja leppoisuutta, joka sai ainakin minut hyvälle tuulelle. Ehkä dialogeissa käytetyllä savon murteella oli paljon tekemistä asian kanssa, sillä siten juttelevat tuttavat ja työtoverit ovat kaikki leppoisia ihmisiä! Muutenkin kieli oli yltäkylläistä, ja kirjan henkilöihin kiintyi. Nautin myös kirjan eri aikatasoilla liikkumisesta. Kirjailija-kertoja eli Petransa kanssa nykyajassa ja kirjoitti toimittajan lomallaan romaania. Valokuvien siivittämänä hän kirjoittaa romaaniinsa omat muistonsa lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä sukunsa tarinat, joista osan hän myöntää olevan mielikuvituksensa tulosta, jotkin asiat kun ovat suvun vaiettuja salaisuuksia.

Pihkatappi  voitti vuoden 2013 Savonia-palkinnon parhaasta savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Kirjablogeissa kirjaa on luettu paljon, hauskimmin savon murteella siitä kirjoitti Amman lukuhetki, mutta muutkin ovat kovasti pitäneet kirjasta: Hengityskeinu, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Pihi nainen, Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit ja monet muut.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: MiMiTuI / Toimittaja-kirjailija.

Antti Heikkinen: Pihkatappi, 276 s.
Kustantaja: Siltala 2013

Graafinen suunnittelu: Pekka Loiri

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiaisen viime vuonna julkaistu Kirkkaat päivä ja ilta oli hieno kirja, jonka lukemisesta tuli tyytyväinen olo siitä, että oli nauttinut jotain hyvää ja mieltä kiehtovaa. Teoksessa kolmen henkilön palasina kerrotut elämäntarinat kietoutuivat yhteen yllätyksellisellä tavalla ja muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, joka jätti lukijan mielikuvituksellekin tilaa.

On Edla, joka elää ikääntyneen naisen elämäänsä kerrostalokodissaan tässä ajassa. Hän tassuttelee parvekkeelle ja valittaa ruokapalvelun lähetille ruuasta vain saadakseen tämän sanomaan enemmän kuin kolme sanaa. Muistot ovat lähellä, lapsuuden perhe ja sotavuodet lääkintälottana. Yhtenä päivänä hän lähtee pitkästä aikaa ulos kävelemään ja havahtuu yhtäkkiä keskellä risteystä siihen, että joku nuori mies taluttaa hänet turvaan tööttäilevien autojen keskeltä.

On Viljami. Hänestä tulee Edlan tuttu ja kodissa vierailija päivänä, jolloin hän on aamulla kuullut tulevansa isäksi. Hämmästys valtaa hänet, hehän ovat Veeran kanssa ystäviä, kuin sisko ja veli, ja vain kerran tapahtui se, mitä kumpikaan ei oikeastaan halunnut. Nyt hän kuulee Edlan tarinan ja Edlan siskon tarinan.

On Iida. Edlan vanhempi sisko on valmistunut kansakoulunopettajaksi ja on ensimmäisessa opettajan paikassaan kaukana lapsuudenkotoaan. Eletään talvisotaa edeltävää vuotta, ja Iidan sillalla kohtaama mies valtaa nuoren naisen ajatukset, tunteet ja elämän niissä muutamassa kohtaamisessa, jotka heillä on ennen Eliaan rintamalle lähtöä. Kirja on mielestäni eniten juuri Iidan tarina, vaikka niin Edla kuin Viljamikin ovat tärkeitä.

Inka Nousiaisen pienoisromaani valloitti minut, pidin kovasti sen tarinasta ja kauniista kielestä. Taitavasti ja eleettömästi avautui sisarusten ja sukupolvien tarina kerros kerrokselta, ja tunteet ja teot tulivat liki. Eri kertojien äänet ja aikatasot vuorottelivat kirjassa, ja kertojan vaihdos näkyi tekstin asettelussakin: Viljamin luvut alkoivat aina tavallista suuremmalla alkukirjaimella, Edlan luvuissa ensimmäinen lause oli aina kursivoitu, kummatkin ilman otsikkoa. Iidan lukujen ensimmäiset lauseet oli painettu otsikoiksi kuin ne olisi kirjoitettu vanhalla kirjoituskoneella, samalla fontilla kuin sanat kirjan kannessakin.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: Ihminen sodassa -lukuhaaste, jossa etenen alokkaasta sotamieheksi, sekä Mikä minusta tulee isona? -haaste, jossa kirjaan opettajan ammatin Iidan koulutyön kuvausten kunniaksi ja pääsen kolmannella kirjalla oppipojaksi.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta, 125 s.
Kustantaja: Siltala 2013

Graafinen suunnittelu: Satu Ketola