keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö


Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi kävin kirjakaupassa ostoksilla ja sain kaupanpäällisen, Elovena-tytön. Se on tilaustyönä kirjoitettu, Kirjakauppaliiton lahja asiakkaille, kuten aikaisemmat Kirjan ja ruusun päivän kirjat. Niitä on annettu 23.4. päivän tienoilla vuodesta 2012 alkaen.

Tämän vuoden lahjakirjan kirjailijaksi oli valittu Roope Lipasti ja kirjan kuvittajaksi Karoliina Korhonen. Molemmat ovat minulle uusia tuttavuuksia, mutta sen verran olen blogeja ja mainoksia lukenut, että kummankin olen sijoittanut enemmän huumoriosastoon.

Elovena-tyttö on kirja yhdessä taloyhtiössä asuvista suomalaisista sekä talon uudesta asukkaasta, maahanmuuttajasta. Kirja pölläyttelee suomalaisten kliseisiä käsityksiä niin itsestään kuin maahanmuuttajistakin. Voiko olla suomalaisempaa kuin vaaleahiuksinen Elovena-tyttö kauralyhde sylissään? Ja kun sellaisen näkee yksijalkaisen maahanmuuttajan jalantynkään tatuoituna, on varmaa, että näky herättää niin heltyneitä kuin raivostuneitakin reaktioita. Niin totta ja ajankohtaista Suomessa tänään.

Elovena-tytössä on lempeää ironiaa, road tripin veijarihenkeä, ja kaiken kruunaa kirjan loppu, jossa kliseitä näpäytetään. Kirjassa "kotoutuminen" saa aivan uusia merkityksiä. Kirjan lukujen välissä on lyhyitä katkelmia (fiktiivisestä) teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, joka sisältää "faktaa" Suomesta ja suomalaisista. Nämä olivat hupaisia paloja.
"Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta kyllä sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki." 
"Tuoreimpien tutkimusten mukaan suomalaisten esi-isät ja -äidit olivat konservatiivisia jääräpäitä ja saapuivat pohjoiseen, koska he eivät halunneet sopeutua mukavaan ja leppoisaan elämäntapaan, jollainen on suosittua etelämpänä."
Romaanin juoni on kudottu maahanmuuttajan ja hänen naapureidensa kohtaamisista, mausteena Elovena-tytön metsästystä, sillä hänet, suomalaisen vaalean Marjan, maahanmuuttaja oli jalkansa menetettyään kohdannut ja tämän hän nyt halusi löytää Suomesta.

Roope Lipasti kirjoittaa mukavan humoristisesti ja Karoliina Korhosen sarjakuvamaiset kuvitukset sopivat hyvin tekstin lomaan. Kirja on nopea hotkaista, mutta sisältää pistäviä oivalluksia, joita kannattaa pureskella ennen nielemistä.

Niin, ja minkä kirjan sitten kirjakaupasta ostin? Hankin omaan hyllyyni Luovan kirjoittajan työkirjan. Aion lukea sitä hitaasti ja hartaasti, joten saa nähdä, miten pitkään kuluu, ennen kuin tuon sen blogiin asti.

          Roope Lipasti & Karoliina KorhonenElovena-tyttö, 150 s.
          Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2017
          Kirjan kuvitus: Karoliina Korhonen; kannen suunnittelu Noora Iloranta

KIRJA on omasta hyllystä (kaupanpäällinen kirjakaupasta).
MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Jokke ja Tuijata.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (22. Kuvitettu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 28), Muuttoliikkeessä - lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Jalmari Finne: Verinen lyhty

Kirjaston uutuushyllystä löytyi kirja, jonka ensipainos on julkaistu 1928. Takakansitekstin mukaan se on "yksi varhaisimmista suomenkielisistä rikosromaaneista". Kun vielä kirjailijan nimi on Jalmari Finne - aivan, se Kiljusten herrasväen Jalmari Finne! - ei kaltaiseni dekkarien ja historian ystävän tarvinnut paljon miettiä, kun kirja jo sujahti lainausautomaatin kautta laukkuun.



Verinen lyhty tarjoaa rikoksen ratkaisua suomalaisen maalaispitäjän malliin. Aika on 1920-luku päätellen romaanin julkaisuajasta ja viittauksista autoilla liikkuviin salakuljettajiin. Peltolan talon ainoa poika Matti ammutaan keskellä maantietä yhtenä lauantaiehtoona aivan Heikkilän talon kohdalla. Matti on Heikkilän Annan sulhanen, talon tuleva vävy siis. Ampujaa ei kukaan näe, vain palvelija Kirsti näkee tumman hahmon juoksevan kyyryssä aitan ja tallin välistä maantielle. Myöhemmin verinen lyhty ja pistooli löytyvät Antti-rengiltä tallista.

Paikalle saapuu virkaintoinen nimismies Yrjö Valve, joka heti alkukuulusteluissa antaa pidättää Heikkilän Antti-rengin. Myöhemmin pidätetään toinenkin henkilö. Heikkilän talon vanhaemäntä ei ole kuitenkaan ollenkaan varma, että nimismiehen päätelmät syyllisestä ovat oikeita. Hän ryhtyy itse pohtimaan asiaa ja keskusteluttamaan talojen väkeä apunaan kummipoikansa Mattilan Kalle, joka veljensä Väinön kanssa tuli ensimmäisenä surman tekopaikalle.

Vuorotellen epäillään milloin ketäkin murhaajaksi, mutta niin nimismiehen kuin vanhanemännän ja Kallen päätelmät osoittautuvat yksi toisensa jälkeen paikkansapitämättömiksi. Vasta kun virkavalta ja talonpoikaisnainen sekä fiksu maalaistalon poika alkavat tehdä yhteistyötä rikollisen kiinni saamiseksi, murhan tekijä ratkeaa.

Jalmari Finne kirjoitti kelpo arvoitusdekkarin parhaiden salapoliisikirjojen hengessä. Talonpoikaismiljöö ja jopa maalaisromantiikka tekevät siitä kuitenkin perin suomalaisen kirjan. Matti Järvisen kirjoittamassa esipuheessa mainitaan, että aikoinaan Jalmari Finne suomensi tukun ranskalaisen Maurice Leblancin kirjoittamia Arsène Lupin -kirjoja, joten lajityyppi oli kirjailijalle tuttu, jos kohta suomalaisia rikosromaaneja oli julkaistu vain vähän1900-luvun alussa.

Salapoliisina maatalon vanhaemäntä ei ole todellakaan niitä tavallisimpia. Toinen erityispiirre kirjassa on, että emäntä on hyvin uskonnollinen, ja hengelliset asiat ovat esille reilusti ja runsaasti emännän pyytäessä Jumalan apua voidakseen toimia totuuden ja oikeuden puolesta. Järvinen nimittää sitä uskonnolliseksi paatokseksi, ja kieltämättä teksti tuntui minustakin paikoin melkoisen paatokselliselta, vaikka samalla oli virkistävää, että myös dekkarissa ihminen voidaan nähdä ruumiin ja sielun lisäksi hengellisenä olentona.

Matti Järvinen on toimittanut Jalmari Finnen kirjaa lisäämällä siihen henkilöluettelon alkuun, korjaamalla painovirheitä ja modernisoimalla kieltä hieman. Ei onneksi kuitenkaan liian paljon, esipuheen mukaan lähinnä kirjoittamalla "pistooli" Finnen käyttämän muodon "pistoli" tilalla ja kirjoittamalla "ennen kuin" Finnen "ennenkuin" tilalla. Tuollaisen nykyaikaistamisen vielä siedän, mutta 20-luvulla kirjoitettu kieli on osa ajankuvaa, josta haluan nauttia uudessakin painoksessa.

Huomaan pohtivani, mitä mieltä olen siitä, että joku ottaa vanhan kirjan, jonka tekijänoikeus on rauennut, toimittaa sitä vähän, julkaisee ja myy. Jokin siinä ajatuksessa häiritsee. Kaupallisuus, josta kirjailija itse ei ole enää hyötymässä. Toisaalta en olisi löytänyt tätäkään kirjaa, jos sitä ei olisi julkaistu uutena painoksena, että kai se on ihan hyvä, että vanhoja kirjoja herätellään uudelleen henkiin ja levitetään uusille lukijoille.

        Jalmari Finne: Verinen lyhty, 191 s.
        Kustantaja: Nysalor 2017, 2. toimitettu painos (1. p. 1928)
        Toimittanut: Matti Järvinen        Kannen suunnittelu: Matti Järvinen

KIRJA on kirjaston hyllyltä.
MUUALLA tämä on löydetty myös Mummo matkalla -blogissa.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 27)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Eeva Tikka: Haapaperhonen : Novelleja


Olen hiljakseen lukenut Eeva Tikan novellikokoelmaa Haapaperhonen. Sen 14 novellin keskushenkilöinä on "nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja kaikkia on kuvattu sekä lämpimästi että terävästi" (takakannesta). 

Novellien tunnelma on jotenkin vakava ja surumielinenkin. Monissa pohditaan tai eletään todeksi luopumista, voimien vähenemistä, kuolemaa, tai ainakin jostain tärkeästä ihmisestä tai eläimestä luopumista. Ihmiskuvauksessaan Eeva Tikka on herkkävireinen ja myötäelävä, muutamalla sanalla hän taitavasti antaa aavistaa kulloisenkin henkilönsä mielentilan. Samaa herkkyyttä hänellä on kynässään, kun hän kuvaa luontoa, erityisen paljon suota ja metsää, lintuja, perhosia.

Mielikuvituksellinen kokoelman novelleista on Pelon muistikirjasta, sen näkökulma on pelon. Pelolla on ollut otteensa Emiliasta siitä asti, kun hän oli pieni tyttö, ja se hykertelee tyytyväisenä nyt, kun Emilia on jo ikääntynyt eikä vieläkään uskalla kulkea silloilla. Sitten Emilia kuulee joen rantatöyrään koskikaroista, jotka voi nähdä sillalta. Myös Tarukirjan Margit on kirjoittanut tästä novellista.
Se on ihmisen käsi, hauras ja vahva. Hän itse on kokonaan hauras ja vahva. Hän ymmärtää että olisi vahvempi ilman pelkoaan, ilman minua. Hän katsoo suoraan minuun mietteliäin silmin, ymmärtää jotain, tekee päätöksensä. Hetkeksi kadotan hänet. (Pelon muistikirjasta)
Mieleenjäävä novelli on Ossianin kivi. Perheen kauan sitten kuolleen isän hautakivi on kaadettu eräänä yönä ja samalla kiven päällä ollut kivilintu on kadonnut. Äiti kääntyy vanhemman pojan puoleen asian kanssa, ja tämä keksiikin, kuka teon on tehnyt. Tapahtuman yhteydessä puhutaan ääneen perheen vaietusta salaisuudesta, ja, tässäkin novellissa, hauraasta löytyy sisäistä vahvuutta, joka yllättää ne, joiden vahvuus on ollut vaikenemista.
Isän hautakivi kuului siihen samaan koossapysymisen varustukseen. Luja, periksiantamaton. Aina kirkkaat kultaukset, vaikka kivi oli mustaa graniittia. (Ossianin kivi)
Liikuttavassa novellissa Kentässä Ate kuljettaa vanhan ja auton ajamaksi joutuneen koiransa Jalon haudattavaksi lammen rannalle. Matka upottavan suon taakse mäen rinteeseen, menneitten vuosien yhteiseen levähdyspaikkaan, on pitkä ja raskas, ja kun työ on tehty, Ate pyörii uupumiseen asti suolla etsien rahkasammaleesta kohtia, jotka kantavat hänen painonsa takaisin kotiin. Suo vetää puoleensa, mutta elämässä on vielä keskeneräistä.
Hän totteli ja meni ja istui kuin käskettynä kumpareelle, jäikö jokin asia tässä kesken. Istui siinä kuin koira koiran kaverina sileäkarvaiseksi suostuneena niiden asioiden edessä jotka aina ennen nostivat säkäkarvoja pystyyn. Melkein valmiina anteeksi pyytelemään, rypemään nöyryydessä niin kuin suossa äsken. (Kentällä)
Surumielisessä kokoelman niminovellissa Haapaperhonen eläkkeelle jäänyt tutkija muistaa nuoruuden innostustaan ja unelmaansa, jota ei aivan tavoittanut ja jota nyt kaipaa, kun elämä jotenkin meni toisin kuin oli tarkoitus.
Siellä kapeikosta avartui pieni lahdenpoukama, jonka pohjukasta vedestä nousi korkea jyrkkä kallio. Se yllätti hänet aina, kun se nousi soutuväylän mutkan takaa äkkiä eteen. Se työnsi lähes uhkaavana tieltään lehtimetsän reunustamia rantoja, valoa, kuhankeittäjän laulua jonka täällä muisti monta kertaa kuulleensa. 
Hän souti jyrkänteen tumman kyljen alle, se kimalsi varjoissa kuin hiili ja huokui häneen lämpöä joka pian haihtuisi. Se piteli venettä paikoillaan ja aivan kuin tunnusteli häntä, hänen lujuuttaan, hänen elämänsä mittaa. (Haapaperhonen)
Haapaperhonen ei ole ensitutustumiseni Eeva Tikan tuotantoon, sillä olen lukenut useita hänen teoksiaan ennen blogiaikaa, sekä romaaneja että novelleja. Eeva Tikka on julkaissut niiden lisäksi myös runoja ja satuja, ja hän on saanut kirjoistaan useita kirjallisuuspalkintoja ja ollut Finlandia-ehdokkaana kahdesti. Hän kirjoittaa taitavasti ja kauniisti, luonnossa tapahtuva heijastuu henkilöiden sisäisessä maailmassa ja sen oivalluksissa.

Ompun Novellihaasteeseen saan 14 novellia lisää.

          Eeva TikkaHaapaperhonen : Novelleja, 172 s.
          Kustantaja: Gummerus 2002
          Kannen kuva: Saara Tikka; kannen suunnittelu Liisa Holm

KIRJA on omasta hyllystä, jonne se on löytynyt paikalliselta kirpputorilta.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 26), Novellihaaste 9.11.2016 - 7.5.2017.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Toiseksi flunssaviikon äänikirjaksi lainasin Riikka Pulkkisen romaanin, jolla on merkityksistä raskas nimi: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Ehkä nimestä voisi jo päätellä jotain teoksen lajityypistä, mutta sisällönkin puolesta kirja on minusta chick lit -romaani. Kaiken tietävä Wikipedia määrittelee chick litin kaunokirjallisuudeksi, "joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti".


Kirjassa Iiris Lempivaaralla on elämässään yhtäkkiä iso ongelma, kun hänen kumppaninsa Aleksi seitsemän yhteisen vuoden jälkeen jättää hänet ja kertoo vielä, ettei ole koskaan rakastanut Iiristä. Järisyttävän järkytyksen keskellä on käyttöä kaikille hyville neuvoille, joita koulupsykologina työskentelevä Iiris keksii ajatella. Suklaa ja kenkien shoppailu ovat paikallaan. Parhain apu Iirikselle on kuitenkin keskustelut samassa kerrostalossa asuvan yli 80-vuotiaan Marja-Liisan kanssa. Tämä on viisas nainen ja ehdottomasti sitä mieltä, että tytön on opittava sanomaan "kyllä" silloin, kun itse haluaa sanoa "kyllä", ja "ei" silloin, kun itse haluaa sanoa "ei".

Omaterapia ja muiden neuvot tekevät tehtävänsä, aikanaan, ja Iiris kertoo tästä ajasta elämässään kolmantena alkuna. Kaiken kaikkiaan siis melko tyypillinen chick lit -henkinen nykytytön kasvukertomus omaksi itsekseen.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaara on nokkela, ironinen ja hauska. Silti. Ehkei sen kuunteleminen sohvalla kuumeisena tehnyt sille täyttä oikeutta, tai ehkei chick lit vain yksinkertaisesti ole minun genreni. Lainasin ensimmäistä kertaa äänikirjan sähköisten kirjojen Ellibs-kirjastosta, kuuntelin sen tietokoneellani. Hyvin toimi.


      Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, äänikirja.
      Kustantaja: Otava 2014 (alkuperäinen paperikirja 2013)
      Lukija: Leena Pöysti, MP3, kesto 4 t 47 min

ÄÄNIKIRJA oli laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA kirjan ovat lukeneet/kuunnelleet Aletheia, Katja/Lumiomena, Linnea, LukuneuvojaNiina T.,
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 25).

Terttu Autere: Sininen hatturasia

Kunnon kevätflunssa ajoi äänikirjojen pariin. Viime syksyn jälkeen autossani ei ole voinut enää kuunnella työmatkakirjallisuutta (!), ja automatkoista on selvästi puuttunut jotain. Taudin kynsissä en päiväkausiin jaksanut lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan. Onneksi on äänikirjat, onneksi on kirjastot, ja onneksi äänikirjoja voi nykyisin lainata kirjastosta sähköisesti. Sitäkin kokeilin ensimmäistä kertaa. Kuunneltavaksi halusin jotain kepeää ja viihdyttävää.

Terttu Autereen kirjan Sininen hatturasia kuuntelin ihan perinteisenä äänikirjana. Se kertoo pienen suomalaisen kaupungin ihmisistä yhtenä kesäkuun alun päivänä joskus 1920-luvulla, kun elämä on rauhoittunut suuren sodan jälkeen.

Kirjan tunnelma on kesäisen vanhanaikainen. Aamusta iltaan seurataan, mitä tapahtuu lyseon rehtori Martiskaisen talossa, miten rehtori itse ja miten hänen nuori Inga-vaimonsa viettävät päivänsä. Heidän piikansa tekee suursiivousta ja aina välillä rapisuttaa esiliinan taskussa juuri tullutta Amerikan kirjettä. Hänen hyvä ystävänsä oli muuttanut sinne ja saanut hyvän palveluspaikan isosta talosta.

Muualla kaupungissa lehtori Martti Fager ahkeroi suojeluskuntapäällikkönä, Sonja-vaimo käy vanhempiensa luona asemapäällikön talossa. Sahan esimiehen Bruno Holmin Margit-tytär saapuu lomalle kaupunkiin siitä maalaispitäjästä, jossa hän on työskennellyt talven kansakoulunopettajana. Päivän tapahtumat saavat syvyyttä takaumista, joissa eri henkilöt muistelevat elämänsä aikaisempia käänteitä. Aikanaan on rakastuttu, kosittu ja solmittu onnellisia avioliittoja, jouduttu luopumaan yliopisto-opinnoista kun rahat eivät ole enää riittäneet, ja ennen kuin kesäpäivän aurinko on laskenut mailleen, on yksi mies lyönyt vaimoaan ensimmäisen kerran.

Sininen hatturasia on viehättävä tunnelmapala ajasta, jota ei enää ole. Monet kaupungin henkilöt olivat entuudestään tuttuja Terttu Autereen murhamysteeristä Kuka murhasikaan rouva Holmin?, jonka kirjailija kirjoitti muutama vuosi Sinisen hatturasian jälkeen ja jonka tapahtumat hän sijoitti samaan kaupunkiin ja samoihin seurapiireihin kuin aikaisemman kirjansa, tosin aikaa on välissä eletty 20-luvulta 30-luvulle. Kirjoitin dekkarista sen luettuani, että se on "kodikas ja leppoisa", ja samaa voi sanoa Sinisesta hatturasiastakin.

Kirjailija itse lukee äänikirjansa, ja se on onnistunut ratkaisu. Terttu Auteretta on miellyttävä kuunnella, ja kirjailija nyt ainakin tuntee tekstinsä ja osaa tauottaa, hidastaa ja korostaa sopivissa kohdissa.

      Terttu AutereSininen hatturasia, äänikirja
      Kustantaja: Karisto 2012 (alkuperäinen paperikirja 2011)

      Lukija: Terttu Autere, 1 CD levy MP3, kesto 5 t 31 min.

ÄÄNIKIRJA on kirjastosta.
MUUALLA luettu: Kirjava kukko (kulttuuriblogi), Tuijata
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (15. Kirjassa harrastetaan, sillä asemapäällikkö Oskar Orell on harrastanut postimerkkeilyä vuosikymmenien ajan), 100 suomalaista kirjaa (no 24), Aistittavat kirjat (kuuloaisti)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoissa Enni Mustonen kertoo Ida Erikssonin elämästä Suomen kulttuurihenkilöiden palveluksessa. Ensimmäisessä osassa Paimentyttö Ida on Topeliuksen perheessä pikkupiikana. Professorin kuoltua Ida pääsee Sibeliuksille, mistä kertoo toinen osa Lapsenpiika. Säveltäjän perheen lähtiessä pitkälle matkalle Italiaan Janne-herra hankkii Idalle paikan taiteilija Albert Edelfeltin emännöitsijänä. 

Itse asiassa ajattelin säästää Emännöitsijä-romaanin vähän tuonnemmaksi, sillä vastahan luin Lapsenpiian. En kuitenkaan malttanut odottaa. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi  Albert Edelfeltistä herätti uteliaan kiinnostuksen siihen, millaisen kuvan Enni Mustonen rakentaa kansallistaiteilijasta.

Emännöitsijä on selkeästi kirja Ida Erikssonista ja hänen arjestaan eikä Albert Edelfeltistä, mutta sen verran läheltä hän isäntäänsä seuraa ja tästä huolehtii, asuuhan hän tämän atelieerihuoneistossa, että pakostakin taiteilijasta piirtyy muotokuva (!). Idan tullessa Edelfeltin palvelukseen Helsingin Elisabetinkadulle (nykyinen Liisankatu) on vuoden 1900 syksy, ja Albert-herra on 46-vuotias.

Idan silmin nähdään taiteilija siis vain hänen viimeisinä vuosinaan, kun taas Venla Hiidensalon kirjassa hänen elämäänsä tarkastellaan nuoruudesta viimeiseen hengenvetoon. Voisi siksi laittaa iän piikkiin sen, että Albert Edelfelt tuntuu Mustosen kirjassa melkoisesti seestyneemmältä kuin Hiidensalon romaanissa. Toki hän on edelleenkin viinaan ja naisiin menevä, juhlii ankarasti ystäviensä Pekka Halosen, Janne Sibeliuksen, Erik Järnefeltin, Juhani Ahon ja joidenkin muiden kanssa, ja saa siksi ankaria sairaskohtauksia, jolloin lääkäri määrää hänet vellikuurille.

Mutta ehkä seestyminen ei ole pelkkää iän tuomaa rauhoittumista. Hiidensalo päästää katsomaan Albert Edelfeltin mielen syövereihin, mies on vimmainen ja ahdistunut, omien intohimojensa, painajaistensa ja vapaudenjanonsa riivaama. Mustosen Albert Edelfelt on valoisampi, säätyläisperheen poika, hienostunut ja hyväkäytöksinen, emännöitsijälleen kohtelias ja ystävällinen. Hän on ansainnut taiteellaan sen verran varoja, että pystyy elämään mukavasti ja maksamaan Idallekin hyvän palkan. Albert-herran matkustellessa ulkomailla Ida auttaa Edelfeltin äidin ja sisarten taloudessa Aleksanterinkadulla sekä taiteilijan vaimon luona Espoon Kilossa. Kesät vietetään Haikkoossa, jonka talossa ja puutarhassa riittää työtä.

Taiteilija Albert Edelfelt on perso naiskauneudelle, ja hänellä on voimakas vaikutus kohtaamiinsa naisiin. Välttyykö Idakaan hänen lumoukseltaan, kun he asuvat samassa huoneistossa? Kun taiteilija kuolee vain 51-vuotiaana, Ida sanoo itsensä irti ja matkustaa Topeliuksen Eva-tyttären perheeseen Ruotsiin. Ida haluaa päästä pois Helsingistä, mutta muutenkin Suomesta muutetaan paljon länteen noina aikoina. Osa lähtee Ruotsiin pakoon Suomeen kohdistuvia venäläistämistoimia, osa taas Amerikkaan leveämmän leivän äärelle ja pakoon armeijan kutsuntoja kuten Ungerin sisarukset Naema ja Johan, Idan naapurit Elisabetinkadulta. Minusta on kiinnostavaa, että yksi Mustosen kirjaansa varten käyttämistä lähteistä on Liisankatu 27:sta kirjoitettu talohistoriikki. Siksi saattaa hyvinkin olla, että talon ihmiset saavat hahmonsa kirjassa ihan oikeannimisinä.

Mainiota historiallista ajankuvaa taas kerran. Erityisellä mielenkiinnolla seurasin Idan heräävää kiinnostusta taiteeseen ja lukemiseen, kun hän kävi Ateneumin taidenäyttelyissä ja lainaamassa kirjoja Kansankirjastosta Rikhardinkadulta. Jossain vaiheessa isännän ollessa ulkomailla Idan aika käy pitkäksi, mutta joutilaisuus on hyvästä: Ida huomaa haluavansa opiskella johonkin ammattiin, jolloin voisi tehdä muutakin kuin olla herrasväen piikana. Haave ei ehdi toteutua tässä kirjassa, mutta ehkä seuraavassa osassa Ruokarouva, joka ilmestyi viime vuonna. 

        Enni Mustonen: Emännöitsijä : Syrjästäkatsojan tarinoita III, 447 s.
        Kustantaja: Otava 2015
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen
        Kannen kuva: Otavan kuva-arkisto

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA se on luettu blogeissa Amman lukuhetki, Elämä on ihanaa, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kulttuuri kukoistaa

HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 23)

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kuukauden Tiina: Tiina saa suukon


23. Tiina-kirjassa puhutaan suukoista. Viisivuotias Tinttamari haluaa tietää, miksi aikuiset suukottelevat toisiaan. Tiina haluaa tietää, mitä Juha sanoi ja teki, kun Leila antoi Juhalle suukon. Ja Juha haluaa tietää, haluaako Tiina suukon. 

Suukkokeskustelut käydään saarella, jonne on lähdetty viikon retkelle. Juhan aikuinen Kake-serkku on menossa telttailemaan morsiamensa kanssa ja kutsuu Juhan ja Tiinan mukaan. Kaikkien ihmeeksi Tiina saa vanhemmiltaan luvan lähteä, mutta koko suunnitelma meinaa romuttua, kun Tinttamari uhkaa karata, ellei pääse mukaan. Lisäksi hän haluaa ottaa mukaan lastentarhakaverinsa Valton. Kake on reilu: Tinttamari on reipas ja kävelee hyvin, joten hän pääsee saareen, mutta Valto päätetään jättää kotiin, koska hän saattaisi pelätä.

Ennen saariretkeä ehtii kuitenkin tapahtua yhtä sun toista. Matti kutsuu luokkakaverinsa Tiinan ja Leilan kotiinsa juhliin, koska ei saanut yhtään nelosta todistukseensa. Yllättäen hän kutsuu myös Juhan sekä talon lapsista Elvin ja Kallen, joita ei koskaan kutsuta minnekään. Juhlat ovat naamiaiset, mikä ensin pelästyttää muut kuin vaatteita rakastavan Leilan, mutta aika vaivattomasti jokaiselle löytyy sopiva asu. Tiina pukeutuu mustissa trikoissa Mölliksi ja miukuu ja mouruaa rooliinsa sopivasti. Saapa hän käyttää kissankynsiäkin, ennen kuin ilta on ohi.

Kissankynsistä saa verinaarmut poskeensa eräs naamiaisiin tullut vieras poika, joka vie Tiinan tanssiin ensin Matilta ja sitten Juhalta. Näillä on ollut jatkuvaa keskinäistä kiistaa Tiinan suosiosta, nyrkitkin ovat joskus heiluneet, mutta yhteinen vihollinen saa pojat paiskaamaan kättä toisilleen, mistä erityisesti Tiina on iloinen.

Anni Polvan Tiina saa suukon -kirja julkaistiin 70- ja 80-lukujen taitteessa, ja siihen maailman aikaan Suomi kansainvälistyi kovaa vauhtia. Niinpä kirjassa Velin on tarkoitus lähteä Englantiin kielikurssille kahdeksi kuukaudeksi, ja Tiina miettii, että Juhan kanssa he puhuvat urheilusta tai pohtivat "mitä voisivat tehdä, niin että saisivat maitojauherahoja Kamputsean ja muiden maiden laihoille lapsille".

Tiina on kirjasarjassa vakuuttunut siitä, että tytöt ovat yhtä hyviä ja pärjäävät siinä missä pojatkin, mutta ihmeen mukautuvainen hän on aikaisemmissa kirjoissa ollut Juhan perinteisiin käsityksiin naisten ja miesten keskinäisistä rooleista. Olipa hän valmis uhraamaan haaveensa näyttelijän urastakin Juhan tähden aikaisemmassa sarjan kirjassa Tiinastako näyttelijä. Nyt Tiinasta on tullut entistä itsenäisempi, hänellä on selkeät ajatukset siitä, miten hän aikuiseksi naiseksi kasvettuaan haluaa elämänsä järjestyvän:
"Ai niin, siitä naimajutusta. Sitä minä vaan, kun sinä sanoit että minun on pestävä sinun housusi, niin en minä mitään pese, kun minä olen myös töissä. Molemmat pesee omat vaatteensa, kun molemmat ansaitsee rahaakin."
Tiina-sarjan edellinen kirja: Tiina ei löydä Tinttamaria.

        Anni Polva: Tiina saa suukon, 158 s.
        Kustantaja: Karisto 1998, 9. painos (1. painos 1980)

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: 
Ajattomia satuja ja tarinoita (lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja)
Helmet-lukuhaaste 2017 (25. Kirja, jossa kukaan ei kuole)
100 suomalaista kirjaa (no 22)

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Naisten aakkoset: K

Naisten aakkosissa on vuorossa yhdestoista kirjain, K. Tarukirjan aloittamassa haasteessa "... etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

K on jälleen helpompi kirjain, suosikkeja löytyisi useampikin, mutta valitsen heistä tällä kertaa Eeva Kilven. Hiljattain luin hänen hienon esikoiskirjansa, novellikokoelman Noidanlukko.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Tänään vastaus ei voi olla kukaan muu kuin Inari Krohn, kävin nimittäin iltapäivällä hänen upeassa retrospektiivisessä näyttelyssään Lähellä ja kaukana Riihimäen taidemuseossa. Näytteille on asetettu noin 100 teosta 1960-luvulta tälle vuosikymmenelle. Taidan käydä vielä uudelleen, ennen kuin näyttely päättyy. Taiteilija itse on paikalla esittelemässä näyttelyään pääsiäisen jälkeen lauantaina.  

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Haluaisin tutustua paremmin Inari Krohnin sisareen, kirjailija Leena Krohniin, jolta olen lukenut vasta pari kirjaa, viimeksi tiivistunnelmaisen ja kiintoisan teoksen Erehdys. Haluaisin nostaa esille myös Inari ja Leena Krohnin serkun, näyttelijä Heidi Krohnin, jonka roolitöistä olen pitänyt paljon niin televisiossa kuin elokuvissakin. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie     
        B  Bit It     
        C  Cut It     
        D  Dealt It
        E  Eat It
        F  Fought for It
        G Got it
        H Had it
        I (no rhyme)
        J Jumped for it

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi


Hanna Haurun pienoisromaanin Jääkansi voi lukea nopeasti. Siinä on 117 sivua, luvut ovat lyhyitä ja taitto ilmava. Nopea välipala siis?

Pienestä koostaan huolimatta Jääkansi ei olekaan kevyt luettava. Hauru kirjoittaa nautittavaa, sujuvaa ja tiivistä proosaa, jonka lauseet ovat tarkkaan harkittuja ja - sanovat pakahduttavan paljon vähillä sanoilla. Romaanin taiten rakennettu tunnelma ja tapahtumat tekevät romaanista pureskeltavan, ei millään mene yhdellä istumalla, vaan pitää välillä sulatella, jotta voi jatkaa.

Kirjan kertoja on kymmenvuotias, kun hän odottaa isää tulevaksi sodasta. Asemalaiturilla äiti vasta kertoo, että junalla tuleekin uusi isä ja että entinen tulee myöhemmin lautalaatikossa. Matkalla asemalta mökkiin tyttö antaa uudelle isälle nimen Paha. Ja muistaa, miten oikea isä aina tanssi kotimatkan asemalta heidän luokseen.

Paha on sodassa murtunut ja näkee ryypyksissään vihollisia missä vain. Tyttö kasvaa pelon alla, kunnes kasvettuaan pääsee työhön mielisairaalaan. Jossain vaiheessa Pahakin tuodaan sinne hoitoon. Jääkansi on kirja pahuudesta, kylmyydestä, kaltoinkohtelusta, ankea ja toivoton. Ja niin hienosti kirjoitettu.

Hanna Hauru luo vahvan draaman kaaren ja kertoo täyden, koskettavan ja surullisen tarinan, joka jättää tilaa omille mietinnöille. Ihan samaa olen kirjoittanut aikaisemmin lukemastani Haurun pienoisromaanista Paperinarujumala. Haurua on luettava lisää.

            Hanna HauruJääkansi, 117 s.
            Kustantaja: Like 2017


KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA Jääkannen ovat lukeneet bleue, Jonna, Laura, Mai, MaijaMaiskuMarika, Pihi nainen, Sirri, Ulla

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (2. Kirjablogissa kehuttu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 21) 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirja


Luontokirjojen lukemisesta ja katselemisesta tulee virvoittunut olo, ainakin, jos käteen sattuu yhtä viehkeä teos kuin Marjaliisa Pitkärannan Lasten oma metsäkirja ja jos aiheena on suomalainen metsä. 

Pitkärannan joulukorteista tuttu kuvitustyyli on samaan aikaan veikeä ja informatiivinen. Joka aukeama on runsaasti kuvitettu. Milloin koko sivun kuva esittää kohtauksen sadusta, milloin kirjailija taas marssittaa aukeamalle Suomen lehtipuut, ja kunkin puun vieressä on suurennos lehdestä ja kukista tai marjoista. Puiden lisäksi kirjassa tulevat tutuiksi eri sammalet, heinät, marjat, isot ja pienet eläimet, perhoset ja linnut. Suomen metsäluonto.  


Marjaliisa Pitkäranta on kirjoittanut kuvien kumppaneiksi tekstit, jotka esittelevät eri lajit ja niiden elinympäristöt. Lisäksi kirjaan on otettu kansansatuja, runoja ja sanalaskuja. Teoksen lopussa on tietoa metsässä liikkuvalle, luettelo jokamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista sekä askarteluohjeita, joissa hyödynnetään luontoretkeltä löytyviä aineksia. Niiden neuvojen mukaan valmistuu kaarnalaiva, tuohilippi ja pikkumetsä.

Kirja sopii monenikäiselle. Pienimmät lukijat tutkivat kuvia ja niiden yksityiskohtia ja kuuntelevat loruja ja satuja, isommat taas voivat lukea kirjaa itse, ja yhdessä aikuisten kanssa voi etsiä metsän ihmeitä kirjan kuvien ja selitysten opastuksella. Esimerkiksi sammalten kuvat olivat niin selkeitä, että minäkin mielelläni etsisin ja tunnistaisin eri sammallajit kirjan kuvien avulla.


Lasten oma metsäkirja on julkaistu jo 18 vuotta sitten, ja siitä on sen jälkeen otettu useita painoksia. Oma kappaleeni on parin vuoden takaa.

Marjaliisa Pitkäranta: Lasten oma metsäkirja, 72 s.
Karisto 2015 (17. painos; 1. painos 1999)
Kansi ja kuvitus: Marjaliisa Pitkäranta

KIRJA on omasta hyllystä. 

HAASTEET: Oksan hyllyltä -blogin Lumoava luonto -luontokirjahaaste 22.3.2017,
Helmet-lukuhaaste 2017 (5. Kirjassa liikutaan luonnossa), 100 suomalaista kirjaa (no 20). 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Minna Canth: Köyhää kansaa


Minna Canthin Köyhää kansaa on puistattavaa luettavaa, kirjoitti aikoinaan Juhani Aho. Ja niin realistisesti, voisi sanoa inhorealistisesti, Canth kuvaa työläisperheen oloja ja varsinkin äidin huolta, kurjuutta ja murtumista, että tosiaankin alkaa puistattaa. Ei inhosta, vaan myötätunnosta.

Mari Holpainen, työttömän työmiehen väsynyt vaimo, liekuttaa pientä tyttöään kätkyessä. Anni sairastaa eikä Mari saa nukkua öitään. Päivällä on hoidettava kolmea isompaa lasta, lähetettävä heistä vanhin kerjuulle, että perheellä olisi edes kuivia leivänkannikoita suolaveteen kastettavaksi ja suuhun pantavaksi. Nälän heikentämä Mari kävelee anomaan rouvasväen yhdistykseltä käsitöitä ansaitakseen edes vähän. Pahinta ei kuitenkaan ole ainainen nälkä, ryysyiset vaatteet ja väsymys, vaan yön pimeydessä lähestyvät ilkkuvat paholaiset, jotka kiusaavat tekemään kauheita.

Köyhää kansaa julkaistiin joulun alla 1886 eli 130 vuotta sitten. Kirja on terävää ajankuvaa 1800-luvun jälkipuoliskon Suomesta ja sen yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, ja paljon on sen jälkeen muuttunut niin Suomen sosiaaliturvassa kuin psyykkisten sairauksien hoidossa. Minna Canth nostaa esiin monia silloisen yhteiskunnan epäkohtia, enkä voi olla vertaamatta kirjaa nyky-Suomen puheenaiheisiin näin kunnallisvaalien alla, niin samanlaisia asioita yritetään vieläkin ratkaista. Nykytermein sanoitettuna voisi Minnan kirjan kysymykset kuulostaa vaikka tältä: Onko työttömyys ihmisten omaa syytä ja velttoutta vai peräti Jumalan tahto tai ainakin sallimus? Tuleeko yhteiskunnan antaa vastikkeetonta tukea köyhille ja työttömille? Mistä saa apua, kun palkka ei riitä ruokaan ja vuokraan? Estäisikö työtä vailla olevan äidin uupumisen ja sairastumisen, jos lapset olisivat kokopäiväisessä päivähoidossa? Kirjan hyväosaiset Canth kuvaa tylyiksi ja itsekkäiksi kuten vuokraisännän, joka maksamattomasta vuokrasta vie perheeltä sängyn.

Lukemaani kirjaan on sisällytetty Minna Canthin pienoisromaanin Köyhää kansaa lisäksi Juhani Niemen essee Syntyikö "Köyhää kansaa" omaelämäkerrallisista kokemuksista? (s. 5-11) sekä Minna Canthin norjalaisille lukijoille vuonna 1891 kirjoittama ja "Samtiden"-lehdessä julkaistu omaelämäkerta Minna Canth (s. 13-27). Molemmat antavat ymmärtää, että kuvaus Mari Holpaisen mielen murtumisesta pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Minna Canth ei ollut kurjista oloista kuten Holpaisen perhe, mutta hän jäi leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi 35-vuotiaana ja on kertonut senjälkeisestä vaikeasta ajasta, jolloin masennus oli nujertaa hänet.


Köyhää kansaa on klassikko, joka yhä koskettaa ja puhuttelee. Luin teoksen tänään vietettävän Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi. Päivää on liputettu vasta 10 vuotta eli vuodesta 2007.

     Minna CanthKöyhää kansaa, 113 s.
     Kustantaja: Sanasato 2006 (1. p. 1886)
     Kansi: Kaisa Lehto-oksa, kansikuvassa

         Eero Nelimarkka: Talonpoikaisväkeä

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Orfeuksen kääntöpiiri, P.S. Rakastan kirjojaYöpöydän kirjat

HAASTEET: Minna Canthin päivän lukuhaaste, josta olen poiminut yllä olevan kuvan; Helmet-lukuhaaste 2017 (47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit, sillä se on suomalainen klassikkokirja ja kertoo ajasta, jota en ole elänyt) ja 100 suomalaista kirjaa (no 19).


torstai 16. maaliskuuta 2017

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

Olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, mikä on aina riemastuttavaa. Ensikohtaamiseni Maritta Lintusen kanssa on toissa vuodelta, kun luin hänen novellinsa Rapallo useiden eri kirjoittajien kokoelmassa Sanasinfonia: novelleja Sibeliuksesta. Nyt tartuin Lintusen kirjaan Mozartin hiukset. Ja nautin!


Mozartin hiukset on yhdeksän novellin kokoelma. Niille on yhteistä musiikki sekä läheinen ihmissuhde, jossa tapahtuu jonkinlainen psykologinen muutos. Maritta Lintunen on novellin taitaja, henkilöiden maailmankuvan ja suhteen murros on novellien yllätyksellinen taitekohta. Kokoelman aloitusnovellissa Karavaani pikkutyttö Ruut pääsee isänsä ja setänsä kanssa mukaan pikkujoulukeikalle, isä soittaa saksofonia ja setä rumpuja. Ruut näkee, kuulee ja ymmärtää asioita ja huomaa maailmansa muuttuneen:
"Ennen nukahtamista raotin silmiäni ja hain vielä kerran turhaan ikkunatähteäni. Taivas oli liikahtanut toiseen asentoon sillä aikaa kun olin poissa huoneestani." (Karavaani)
Musiikki liukuu lajista toiseen, Karavaanin tanssimusiikista lapsen viulutunteihin, suomalaisen oopperatähden Suomen käynnistä Lapin joikuun. Maritta Lintunen osaa luoda vahvan tunnelman, ja novellien intensiteetti kantaa alusta lopun huipennukseen. Musiikin lisäksi kokoelmassa soljahtelee kieli, joka on nautinnollisen runollista ja tarkkaa.
Tyttö huojui sivulta toiselle, ääni pulppusi tummana suovetenä, mustissa hiuksissa räsähteli kipinöiden välke. Pienet tavut helisivät luukoruina tunturituulessa, poro kantoi niitä ylväästi sarvissaan. (Joiku)
Mystisin novelleista on Joiku. Eteläsuomalainen Tapani saa lahjaksi Lapin matkan jäädessään eläkkeelle, vaimokin kehottaa lähtemään. Tunturihotellissa Tapani kohtaa Piitun, joka ei unohdu kotiin palattua. Järkensä menettänyt kaupunkilaisorava ajaa miehen uudelleen tuntureille ja elämänsä käännepisteeseen, jossa joiku on "hellä ja parantava".

Absurdein on niminovelli Mozartin hiukset. Säveltäjää palvova nainen on saanut miehensä mukaan matkalle Eurooppaan, jossa he vierailevat Mozart-museossa. Paikka, säveltäjän musiikki ja häneen liittyvät esineet hullaannuttavat naisen, ja matkan jälkeen on uusien ratkaisujen aika.

Uuden alun edessä on myös Raija, joka novellissa Kiertotähti työskentelee siivoojana teatterissa. Sinne saapuu suosittu tanssija Sirius esiintymään, ja yllättäen Raija saa auttaa äänentoistolaitteiden kanssa miehen harjoitellessa iltaa varten. Palkkioksi siivooja saa kutsulipun esitykseen, ja sekös aiheuttaa vimmaisen käänteen Raijan ja hänen esimiehensä välille.
Jäntevä hahmo seisoi valokeilassa, ponnisti äkisti hyppyyn ja pyörähti saman tien akselinsa ympäri. Tuikahteleva musiikki paisui leveäksi aallokoksi, hypyt ja pyörähdykset hurjaantuivat piruettipyörteeksi, joka yhtäkkiä katkesi vaarallisen näköiseen horjahdukseen. (Kiertotähti)
Kipein novelli Habitus on sisaren ja veljen kohtaaminen. Sisar on tunnettu oopperalaulaja Keski-Euroopassa, ja kun hän käy jälleen kerran Suomessa, hän ja hänen isoveljensä käyvät sellaisen keskustelun lapsuudestaan ja nuoruudestaan, että sen jälkeen kumpikaan ei ole enää entisellään.

Maritta Lintusen novellit sytyttivät janon: tätä on saatava lisää. Seuraavaksi taidan kuitenkin kokeilla hänen romaaniaan: Heijastus odottelee omassa hyllyssä.

Ompun Novellihaasteeseen kokoan tästä 9 novellia lisää.

          Maritta LintunenMozartin hiukset, 222 s.
          Kustantaja: WSOY 2011
          Kansi: Sanna Sorsa

KIRJAN lainasin kirjastosta. 

MUUALLA kirjan ovat lukeneet Hanna/Kirjainten virrassa, Joana/Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Ketjukolaaja/Tahaton lueskelija ja Mustikkakummun Anna. Omppu luki kaksi kokoelman novellia Novellimaratonilla. Kirjailijan haastattelu tästä kirjasta on katsottavissa YLEn Elävässä arkistossa.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (35. Kirjan nimessä on erisnimi), 100 suomalaista kirjaa (no 18), Novellihaaste 9.11.2016-7.5.2017.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja


Heli Laaksosen kirja Sylvia, Tuija ja laulava patja on hauska luettava. Seitsemänkymppinen äiti- ja mummoihminen Tuija täyttää vuosia ja ilmoittaa suvulle, ettei halua perhejuhlia. Pitkäaikaisen hyvän ystävänsä Sylvian kanssa hän linnoittautuu nuorisoseurantalon näyttämölle. Sinne kannetaan ilmapatja Tuijan lekoteltavaksi, ja Sylvia hommaa muut tykötarpeet. Siitä viis, että lukitun oen ulkopuolella
Ryskeen pitävät ovet, joita sukulaiset tempovat. Lapsen ääni kiirii postiluukusta "Mamma, avaa, mamma!"
Kirja on kaunokirja, niin on teoksen alkuun präntätty. Erikoinen alkuasetelma selitetään alkusanoissa: Kirjailija mietti vakavasti alanvaihdosta "lähihoitajaks, kuarma-autonkuljettajaks ... taik syrjäytyneeks", kun hän elämänsä viimeiseksi aiotulla kirjakauppakeikalla tapasi näyttelijä Marjatta Rinteen, joka "käsk kirjotta jotta esitettävä hänel ja kaverilles, semmosen kamarinäytelmän-sorttisen kahrel seittemänkymppisel". 

Sellainen kirjasta syntyi. Tuijan ja Sylvian vuoropuhelu on hersyvää ja saa minut paikoin ääneen nauramaan. Dialogi on kirjoitettu Länsi-Suomen murteella ja selitykset ja ohjeet näyttämöesitystä varten "pitkällä suomella", kuten Heli Laaksonen sanoo. Tuija ja Sylvia ovat varanneet pinon runokirjoja mukaansa, ja niistä he valikoivat runoja aivan tiettyä tarkoitusta varten: 
SYLVIA: Näin se sähköpostitti: "Nuorisoseuran satavuotisjuhlan runokavalkadi, kootkaa omalla teatteriporukalla. Kesto: puolisen tuntia. Tyyli: sopiva, kyllä te tiedätte." 
TUIJA: Toi hänen "sopiva". See tarkotta varma sitä mitä ennenki? 
SYLVIA: Mää luulen juu. Pelkkä helilaaksost. Johtaja o senpäiväne fani. 
TUIJA: Tiätyste. Se on nii naivi ihmine. Mut mikäs täsä, meil o aikka plarata.
Runojen plarauksen ohessa jutustellaan seitsemänkymppisille tärkeistä asioista: menneistä työvuosista, miehistä, lapsista ja lapsettomuudesta, vanhuudesta ja kuolemasta. Ja ennen kaikkea ystävyydestä. Välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan, välillä pyydetään anteeksi ja ollaan ystäviä hamaan tulevaisuuteen. Ja aina välillä luetaan runoja.

Sylvia, Tuija ja laulava patja on riemastuttava hyvän mielen kirja kenelle tahansa, joka ei pelkää murretta. Minulle tämä on ensimmäinen lukemani Heli Laaksosen kirja, ja vaikkei länsisuomalainen puheenparsi olekaan minulle tuttu, proosatekstissä se oli helppo ymmärtää.

         Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja, 95 s
          Kustantaja: Kynälä 2016

          Kansi: Heli Laaksonen

KIRJA on kirjaston hyllyltä. MUUALLA kirja on luettu vaikka missä. Katso vaikka Elinan, Jonnan, Kirsin, Kristan, LinneanMain ja Tuijan blogeja. Kirsi on nähnyt kirjaan perustuvan kamarinäytelmänkin.

HAASTEET: Helmet -lukuhaaste 2017 (39. Ikääntymisestä kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 17)