perjantai 29. kesäkuuta 2018

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta


                                       JA ÄKKIÄ ON ILTA

                                       Jokainen yksinään maan sydämellä
                                       auringonsäteen lävistämänä:
                                       ja äkkiä on ilta.

Sisiliassa syntyneen Salvatore Quasimodon (1901-1968) runot sattuivat käsiini, kun etsin kirjastosta italialaista runokirjaa. Pian minulle selvisi, että runoilija on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1959, ja silti käsissäni oleva kokoelma on ainoa suomeksi julkaistu teos hänen säkeitään. Joitain yksittäisiä runoja on ilmeisesti julkaistu jossain antologiassa, ehkä useammassakin, sekä Parnassossa ainakin 1960-luvulla pian Nobelin myöntämisen jälkeen.

Ja äkkiä on ilta -teoksen runot on koottu suomennokseen useista italiaksi julkaistuista kokoelmista. Suomentaja Elli-Kaija Köngäs on kirjoittanut alkuun valaisevan johdannon Quasimodon runoilijakehityksestä. Hän jakaa runoilijan tuotannon kahteen jaksoon. Ennen toista maailmansotaa kirjoitettu tuotanto on yksilökeskeistä (minä), siitä esimerkkinä tuo alkuun kirjoittamani runo, josta koko suomenkielinen valikoima on saanut nimensä. Sodan jälkeen Quasimodon huomio kiinnittyi yhteiskuntaan (me), ehkä politisoituikin, sillä sota ja sen kauheudet muuttivat hänen käsitystään ihmisestä.

Monet Salvatore Quasimodon runot avautuvat minulle vaivoin, jos ollenkaan. Enkä taida olla yksin hämmennykseni kanssa. Nobel-palkinnon myöntäminen oli kiistanalainen, monien mielestä vanhemmat runoilijat Ungaretti ja Montale syrjäytettiin, ja lehdistö teilasi Quasimodon tuotannon suurimmalle osalle lukijoita luoksepääsemättömäksi. Yksi minua askarruttaneista runoista on otsikoitu "Kuolleet" ja alkaa näillä säkeillä:

                                       Minusta tuntui että ääniä avautui
                                       ja huulet hapuilivat vesiä
                                       ja kädet kurkottivat taivaisiin.

                                       Ne taivaat! Valkeammat kuolleita,
                                       he aina minut herättävät hiljaa,
                                       he ovat avojaloin, eivät kulje kauas.

Ja sitten sama runo päättyy kolmanteen säkeistöön, jonka herkkiin luontokuviin pysähdyn ihastuen:
                                       Oliko gaselleja lähteillä juomassa,
                                       näppäilemässä tuuli katajia
                                       ja oksat nostamassa tähtiä?

Muutenkin kuolema on usein läsnä, alkupuolen runoissa jotenkin kauniina, kuin elämän yhtenä (vai ainoana?) ilmentymänä. Sodan jälkeen runojen kuolemasta tulee kauhea ja uuvuttava kuten katkelmassa runosta "Itkuvirsi Etelälle":

                                        ...
                                        Ihminen silti kaikkialla suree isänmaan kohtaloa.
                                        Ei kukaan enää vie minua Etelään

                                        Voi, Etelä on väsynyt kuolleita laahaamaan
                                        malariasoiden rantamilla,
                                        väsynyt orpouteen, väsynyt kahleisiin,
                                        sen suu on väsynyt
                                        jokaisen ihmisrodun kirouksista
                                        joka on huutanut kuolemaa sen kaivot kaikuen,
                                        joka on juonut veren sen sydämestä.
                                        ...

Runojen avautumattomuudesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Quasimodon runokokoelman. Siksi, että on hyvä haastaa itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja jo siksikin, että hiljattain lukemani dekkarin Komisario Bordellin nimihenkilö mainitsi Quasimodon nimen muistellessaan jotain runoa! Lopuksi vielä muutama säe elämästä runon "Harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa" alusta:

                                        Ehkä juuri tämä on elämän merkki:
                                        ympärilläni lapset kevein
                                        päänliikkein tanssivat rytmien
                                        ja äänten leikkiä kirkon
                                        kentällä. Illan hartaus, varjot
                                        taas hohtavat vihreällä ruoholla
                                        niin perin kauniina kuun tulessa.
                                        ...

          Salvatore QuasimodoJa äkkiä on ilta, 85 s.
          Kustantaja: Kirjayhtymä 1988 (2. painos, 1. painos 1962)
          Kokoelman koonnut ja suomentanut: Elli-Kaija Köngäs

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu LukijaHyönteisdokumentti, Kirja-aitta, Tarukirja

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Osallistun teoksella Runohaasteeseen sekä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa kesäkuun kielenä on italia.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

2. Novellihaaste koottuna


Viime yönä päättyi Novellihaaste 2, joka kesti juhannuksesta juhannukseen. Sen alkupostauksessa ilmaistu tavoite toteutui kohdallani: luin novelleja ja kirjoitin niistä - kumpaakin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja löysin joitain hienoja kirjailijoita ja hienoja novelleja.

Niin kuin nyt eilen. Koko vuoden novellini olivat kaikki kotimaisia, ja päätin rikastuttaa valikoimaani yhdellä tai kahdella Alice Munron novellilla. Vaan kuinkas kävi? Niitä oli saatava lisää. Ja lisää. Kuusi novellia ehdin lukea ja tänään jatkan. Munro olikin yksi hieno löytöni. Toinen yllätyslöytö oli suomenruotsalainen kirjailija Solveig von Schoultz. Nämä olivat vuoden helmiä, mutta hyviä novelleja oli paljon muissakin lukemissani kokoelmissa.

Sitten tilastoja: Vuoden mittaan 
        luin 7 kokonaista kokoelmaa, 
        luin yhdestä kokoelmasta 6 novellia, 
        kuuntelin äänikirjana 1 rikosnovellin,
        kuuntelin yhdestä antologiasta 11 rikosnovellia

        eli yhteensä 86 novellia.

Haasteessa saattoi myös peukuttaa ansiokkaita novelleja joistain ominaisuuksista. Ihan en yltänyt peukuttajaksi asti, sillä peukutin kuutta novellia. Teemasta jäi peukuttamatta, vaikka siihenkin olisi varmasti ainesta ollut.

Tässä lista lukemistani ja kuuntelemistani novellikokoelmista ja yksittäisistä novelleista lukumäärineen ja peukutuksineen.

NOVELLIKOKOELMAT

Markku Hattula, 8 novellia: Hurmuri (KONFLIKTI)
Aino Kallas, 7 novellia: Lähtevien laivojen kaupunki (NÄKÖKULMA)
Alice Munro, luettu 6 novellia: Liian paljon onnea
Pirjo Puukko, 18 novellia: Mutkanlukutaito (PAIKKA)
Marisha Rasi-Koskinen, 7 novellia: Vaaleanpunainen meri (JUONI)
Tero Seppänen, 20 novellia: Syöksyvirtauksia
Taina Teerialho, 6 novellia: Huuli ja muita kertomuksia
Solveig von Schoultz, 2 novellia: Kuka veisi Mariannen tanssiin (SÄVY)

RIKOSNOVELLI (äänikirjana)

Harri Nykänen, 1 novelli: "Raidin joulu"

RIKOSNOVELLIANTOLOGIA (äänikirjoina)

Tykki, josta kuuntelin 11 novellia:
      Tapani Bagge, 1 novelli: "Seppä"
      Seppo Jokinen, 1 novelli: "Kapiainen"
      Marko Kilpi, 1 novelli: "Maasta sinä"
      Tuomas Lius, 1 novelli: "Suden tunti"
      Juha Numminen, 1 novelli: "Leskirouva"  (HAHMO)
      Eppu Nuotio, 1 novelli: "Perintö"
      Outi Pakkanen, 1 novelli: "Naisen kosto
      Markku Ropponen, 1 novelli: "Porakorpi"
      Matti Rönkä, 1 novelli: "Viattomat"
      Jarkko sipilä, 1 novelli: "Tuntematon mies"
      Antti Tuomainen, 1 novelli: "Rako"
jo ennen haastetta kuunneltu Harri Nykänen: "Jahti"

        
Kiitos haasteen isännälle, Nipvet-blogin Juhalle, antoisasta haasteesta ja kivasta peukutus-ideasta. Voisin lähteä uudellekin novellihaastekierrokselle, sen verran tämä auttoi sekä muistamaan novellien olemassaolon että lukemaan niitä ja nauttimaan niistä.

Tässä vielä Nipvetin koostepostaus, josta löytyy linkit muitten haasteeseen osallistuneitten koosteisiin. Mikä määrä lukuvinkkejä!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Alice Munro: Liian paljon onnea

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei novelleja halua lukea kovin monta kerrallaan, ja olin tarttunut Alice Munron kokoelmaan Liian paljon onnea lukeakseni siitä novellin tai pari,  havahduin siihen, että hei, nämä novellit haluan lukea ihan kaikki ja vikkelällä tahdilla. 


Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?

   1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja  muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.

   2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon.. 

   3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.

Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.

Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.

Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää. 

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA kokoelma on luettu esimerkiksi blogeissa Cats, books & meEniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Lukuisa

      Alice Munro: Liian paljon onnea, 366 s.
      Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 413), 2013
      Alkuperäinen: Too Much Happiness, 2009
      Suomentaja: Kristiina Rikman
      Kansi: Markko Taina

Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Sateisesta ja tuulisesta juhannusaatosta muodostui sisätiloissa vietetty lukujuhla, jossa nautiskelin muun muassa novelleista. Niitä ei oikein halua lukea kovin montaa kerrallaan, välissä pitää nostaa katse kesämaisemaan, tuumailla, ja vaikka tarttua johonkin toiseen kirjaan. Loppuun sain jo jonkin aikaa iltalukemisina olleen Pirjo Puukon kokoelman, jolla on kutkuttava nimi Mutkanlukutaito.



Kirjailijan esikoisteoksen novelleissa tarkastellaan yhtäältä ihmissuhteita ja niiden monenmoista dynamiikkaa ja toisaalta ikääntymistä. Monessa nykyhetken tapahtumat tai tapahtumattomuus tuovat mieleen menneen elämän muistoja. 

Puukko on jakanut novellinsa kolmeen osaan. Ensimmäisen osan otsikkona on "Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa". Voiko sen selvemmin sanoa? Pitkässä parisuhteessa ajautuu helposti kostamaan sen, mitä kumppani ei tarjoa, ja voi vaikka itse tulla yllätetyksi, kuten novellissa "Kosto". Naapuruussuhteet ne vasta todistavat kahdesta maailmasta, ja tunteet kiristyvät rauhallisemmallakin novellissa "Omenapuun oksat".

Pirjo Puukko on valinnut kirjalleen, sen jokaiselle osalle ja novelleille hienot ja paljon puhuvat nimet. Toisessa osassa "Asiat väistävät suunnitelmia" elämä menee toisin kuin on ajateltu. Treffejä suunnitteleva miehenköriläs ajaa ojaan ja hukkaa jotain tärkeää tienpenkalle pungertaessaan ulos apumiehen puolen ikkunasta novellissa "Mutkanlukutaito". Irina elää hyvin tarkkaan säädeltyä ja säntillistä elämää:
"Sisäinen vartija on antanut selkeät ohjeet. Kaikki menee hyvin, kun vain noudattaa ohjeita. On järjestettävä päivät ja hetket niin, että mikään ei vie entiseen aikaan." (novellista "Selkeät ohjeet")
Osassa "Vinoja katseita" ihmiset eivät ole aivan sitä, miksi toiset heidät aluksi arvioivat ja  luokittelevat. Puukko käyttää herkullista kieltä ja tekstistä löytyy tuoreita kielikuvia: "Maaliskuu maiskuttelee huuliaan ja tarjoilee pirskahtelevia kevätripauksia." "Äidin mieli on välillä kuin aikajanana tanssiva kuminauha, ..." "Jalat tuntuvat vanhoilta silitysraudoilta, joita ei ole kuumennettu tarpeeksi, ne ovat tahmeat eivätkä tahdo siirtyä eteenpäin."

Novellissa "Viileyden vuoksi" eletään tukahduttavan kuumaa kesäkuuta, helle jatkuu kolmatta viikkoa. Elna kärvistelee kerrostaloasunnossaan ja kokeilee temppua jos toistakin. Sitten hän keksii keinon, joka tepsii: taloyhtiön kylmäkellari. Yksi naapurikin hoksaa saman asian, ja yhdessä on rattoisampaa. Joku toinen tulee kellariin etsimään lohtua suruunsa, toinen taas piristettä piilostaan.

Peukutan novellia "Viileyden vuoksi" sen paikasta. Kirjailija on rakentanut arkisesta ja lähes huomaamatta jäävästä tilasta paikan, josta yllättäen tulee merkityksellinen siellä kävijöille.  

          Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito, 135 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman


KIRJA on arvostelukappale, kiitokset kustantajalle!
MUUALLA kirjaa on luettu monessa blogissa, esimerkkinä nämä: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön, Villasukka kirjahyllyssä

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "25. Novellikokoelma". Osallistun kirjalla myös huomenna päättyvään Novellihaaste 2:een, johon kerään tästä 18 novellia ja peukutuksen paikasta.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

                               Hyvää juhannusta blogissani pistäytyville!

Reetta Niemensivu on kertonut ja kuvittanut kotiseutunsa historiaa sarjakuvaromaanissaan Saniainen kukkii juhannuksena. 90 vuotta sitten juhannusaatto Parkanossa oli sellainen kuin aatot siihen aikaan olivat, illalla istuttiin rannassa kokolla ja yöllä tehtiin lemmennostatus- tai ainakin lemmenennustustaikoja. Ken uskoi niihin, teki taikoja, ken ei, ei tehnyt. Nuoret miehet sopivat menevänsä juhannuspäivän kirkkoon rippityttöjä katselemaan.


Juhannuspäivä alkoi tukahduttavan helteisenä. Väki tungeksi juhlaksi koristeltuun kirkkoon, ovelta kääntyi pari miestä pois, kun istumapaikkoja ei enää ollut. Nuori poliisikonstaapeli sai vielä paikan miesten lehteriltä. Hänen morsiamensa istui kuorolaisten penkillä, heidät kuulutettaisiin tänään. Rippikoululaisten käydessä kirkon etuosaan alttarille alkoi sade, ja sisällä kirkossa tuli pimeää. Sitten
"Juhannuspäivänä 1928 salama iski Parkanon kirkkoon, ensin kellotapuliin ja siitä kirkon nurkkaan, miesten lehterille. Tapaus on tiettävästi pahin salaman aiheuttama onnettomuus Suomessa: neljä kuoli ja kymmeniä loukkaantui."
Pidän kovasti Reetta Niemensivun sarjakuvista. Hän kertoo tarinaa erittäin kiinnostavasti, ja tarinassa kuvat, värit ja puhe toimivat hienosti yhdessä. Hänen värinsä miellyttävät silmääni suuresti ja ne rakentavat osaltaan tunnelman lisäksi juontakin. Kannen juhannusyön taiat ovat siniharmaata ja roosaa, myrskyinen taivas sinisen musta ja juhannuspäivän ukkospilvi ja salaman halkoma taivas kirkon yllä tiilenpunaisia. Upeaa!


Albumissa on runsaasti sivuja, joissa ei ole henkilöitten vuorosanoja lainkaan. Milloin niitä on, puheessa kuuluu hienoisesti paikallinen murre. Sivujen alalaidassa on lauseiden käännökset englanniksi. 

Olen lukenut myös Niemensivun kaksi aiempaa sarjakuva-albumia Lempi ja rakkaus sekä Aavepianisti ja muita kertomuksia. Nekin  ovat historiallisia ja sijoittuvat tekijän suvun kotikonnuille Parkanon seudulle.

         Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena, 96 s. 
         Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2013
         Englanniksi: The Fern Blooms on Midsummer
         Käännös: Noora Varjonen

SARJAKUVA-ALBUMI on kirjastolaina. MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin JonnaKatri ja Mari 

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Hieno fontti". Osallistun albumilla myös Sarjakuvahaasteeseen.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Leskirouva ja muita Tykki-rikosnovelleja

Äänikirjojen kuuntelemiseni on melkoisesti vähentynyt sen jälkeen, kun en ole voinut enää kuunnella niitä auton CD-soittimella. Jotenkin en ole oppinut nauttimaan puhelimella kuuntelusta, vaikka olen sitäkin yrittänyt. Asia muuttui, kun tajusin, että automatkoilla pääsen äänikirjojen maailmoihin bluetoothin kautta, ilman kuulokkeita tai muita härveleitä.

Jo pitempään kuuntelussa on ollut suomalaisten dekkaristien rikosnovelleja. Hankin kokoelman Tykki muutama vuosi sitten novelli kerrallaan. Niitä on kaikkiaan täysi tusina, ja ne ovat juuri sopivanmittaisia tunnin ajomatkoille. Kaikki pitävät mielenkiinnon yllä juonikehittelyllään ja onnistuvat ällistyttämään minut loppukäänteillään. Asialla on joukko ammattitaitoisia rikosgenren taitajia. 


Jokaisen novellin rikokseen liittyy Lahti-35 sotilaspistooli eli Tykki. Että yhdestä aseesta saakin niin erilaisia tarinoita! Esittelen tässä vain sarjan neljännen osan, Juha Nummisen kirjoittaman novellin "Leskirouva". Numminen on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus, mutta sen verran herkullisesti hän henkilöitään ja juontaan kiepauttelee, että luulen hakeutuvani hänen dekkareidensa pariin toistekin ja silloin romaaninmittaisella rikosjutulla.

"Leskirouvassa" pari taparikollista suorittaa aamuyössä ryöstöä iäkkään leskirouvan asunnossa tämän mentyä kylpylään joksikin aikaa. Kaikki ei suju suunnitelmien mukaan, ja hädissään Koukku tarttuu aseeseen. Hän pakenee paikalta polkupyörällä. Polkiessaan vinhaa vauhtia karkuun hän joutuu onnettomuuteen auton kanssa.

Samana yönä Ville Eronen, joka on Helsingissä työmatkalla viimeistä päivää, päätyy illalla sattumoisin samaan ravintolaan nuoruudenrakkautensa Marjan kanssa. He viihtyvät yhdessä, ja Eronen palailee aamuöisessä pääkaupungissa kortteeriinsa juuri samalla kadulla, missä Koukku joutuu onnettomuuteen. Eronen löytää maassa makaavan miehen rintataskusta Lahti-pistoolin ja nappaa sen mukaansa. Myöhemmin pistoolia käytetään erään rikoksen yhteydessä, ja paikalle saapuu rikosylikonstaapeli Esko Heiskanen, joka on Marjan veli. Hänet ammutaan. Tutkimuksissa selviää, että pistooli on sama kuin se, jota käytettiin leskirouvan ryöstön yhteydessä.


Peukutan "Leskirouva"-novellia sen sivuhahmosta: Marjan veli osoittautuu monitahoisemmaksi kuin ensi silmäyksellä voisi nähdä. Lisäksi peukutan Nummisen luomaa hahmoverkostoa, jossa satunnaiset henkilöt liittyvät toisiinsa monin yllätyksellisin tavoin.

      Juha Numminen: Leskirouva, äänikirja
      4. luku rikosnovellikokoelmasta Tykki
      Kustantaja: CrimeTime 2011
      Lukija: Petteri Kaukoranta, 57 min


Muista novelleista nosta esiin Tuomas Liuksen ja Eppu Nuotion tarinat, ne kun onnistuivat yllättämään käänteillään eniten. Kaikki olivat kuitenkin laadukasta kuunneltavaa jännitysnälkään. Yhden sarjan novelleista olen esitellyt blogissa jo aikaisemmin, Harri Nykäsen vauhdikkaan takaa-ajonovellin "Jahti", joka innosti lukemaan muitakin Nykäsen dekkareita. 

Muut kokoelman kirjoittajat ovat Tapani Bagge (novelli "Seppä"), Seppo Jokinen  ("Kapiainen", mukana Sakari Koskinen), Marko Kilpi ("Maasta sinä"), Tuomas Lius ("Suden tunti"), Eppu Nuotio ("Perintö"), Outi Pakkanen ("Naisen kosto"), Markku Ropponen ("Porakorpi"), Matti Rönkä ("Viattomat"), Jarkko Sipilä ("Tuntematon mies", mukana Osmo Takamäki) ja Antti Tuomainen ("Rako"). Saatan jossain vaiheessa tuoda lisää yksittäisiä Tykki-novelleja blogiin.

ÄÄNINOVELLI on oma ostos. 
Osallistun novelleilla Novellihaaste 2:een, johon saan 11 novellia lisää (Nykäsen novellin kuuntelin jo ennen haastetta) ja peukutuksen hahmosta,

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Matka jatkuu, Thaimaasta palataan Eurooppaan. Dekkariviikon kolmannessa kirjassa viivähdetään Italiassa aikamatkaillen, sillä Marco Vichin poliisiromaani Komisario Bordelli  sijoittuu vuoden 1963 Firenzeen.



On tukahduttavan kuuma elokuu. Poliisivoimissa työskentelevä komisario Bordelli hikoilee pienessä kuplavolkkarissaan, joka virkamatkalla pörisee rinnettä ylös kukkulalle. Siellä olevasta hulppeasta vanhasta talosta on löytynyt kuolleena talon omistaja, kuusikymppinen leskirouva Rebecca Pedretti. Kuolema vaikuttaa äkilliseltä, mutta luonnolliselta: naisella oli astma, ja yöpöydältä löytyy lääke, joka auttaa nopeasti kohtauksen tullessa. Nyt sekään ei ole auttanut, vaan varakas huvilan omistaja on kuollut rajuun astmakohtaukseen kasvoillaan tuskanirve.

Ruumiinavaus paljastaa, että astmalääkettä ei löydy lainkaan menehtyneen vastasta, sen sijaan kylläkin reilu annos kielen päältä. Lisäksi lääkepullon korkki on kiinni, vaikka naisen asento on selvästi sellainen, että kuolema on tullut rajusti ja äkillisesti eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta sulkea korkkia. Bordellilla ja hänen sisilialaisella konstaapelillaan Piraksella on melkoinen murhamysteeri selvitettävänään.

Rebecca-rouvan lähimmät sukulaiset ovat originelli veli Dante ja kaksi sisarenpoikaa vaimoineen. Melko pian Bordelli ja Piras päätyvät pitämään jälkimmäisiä todennäköisinä syyllisinä murhaan, sillä he tuntuvat kärkkyvän rikkaan tätinsä perintöä tai ainakin osaa siitä. Mutta miten todistaa heidän syyllisyytensä, kun veljeksillä ja heidän vaimoillaan on täysin pitävä alibi rouvan kuolinillalle; he olivat todistetusti kilometrien päässä rannalla illastamassa ja tanssimassa. Ja miten he oikein tekivät murhan? Bordelli ja Piras tietenkin onnistuvat ratkaisemaan visaisen tapauksen, ja pieni, mutta tärkeä vihje tulee sattumalta Rosalta, ilotytöltä, jolla on viaton ja kultainen sydän. Olenkohan lukenut aikaisemmin dekkaria, jossa murhaaja on syytön! 

Komisario Bordelli on persoonallinen tapaus, kuten rikoskirjojen sankarit tapaavat olla. Hän on 53-vuotias perheetön mies, joka unelmoi löytävänsä sen oikean naisen elämäänsä. Toisessa maailmansodassa hän taisteli fasisteja vastaan, ja hikisinä, unettomina öinä hänen mielensä täyttyy sota-aikaisista taistelumuistoista, jotka valvottavat häntä. Yksi hänen parhaista sotakavereistaan oli ollut Piraksen isä. Bordelli on leppoisa ja joviaali mies, joka ei kaihda niiden seuraa, jotka ovat poikenneet lain väärälle puolelle, mutta joilla on sydän paikallaan.

Marco Vichin dekkarisarjan ensimmäinen osa on sopivaa kesäluettavaa, (vähän liiankin?) rauhallista tempoltaan. Ei tappeluja, ei väkivaltaa, vaan arvoituksen pohdiskelua Italian helteisessä elokuussa. Yksi komisarion muistelus ajalta, jolloin hän oli kahdeksanvuotias lapsi, jää kuitenkin häiritsemään, minusta vastenmielinen rikos esitetään turhan positiivisessa valossa. Kirjan henkilögalleria on varsin omintakeinen ja pirteä ja tuo kepeyttä ja huumoria tarinaan.

          Marco Vichi: Komisario Bordelli, 238 s.
          Kustantaja: Aviador 2016
          Alkuperäinen: Il commissario Bordelli 
2002

          Suomentaja: Enneli Poli

          Kansi: Matti Vuohelainen, kannen kuva Yari Marcelli

KIRJAN lainasin kirjastosta.
Muualla sitä on luettu blogeissa Kirja vieköönLuettua  elämää, Mummo matkalla, Oksan hyllyltä.

Kirja on kolmas - ja viimeinen - lukemani Dekkariviikon  kirja.  Kirjankansibingoon saan ruksata ruudun "Kaupunki".  Kesäkuun Kuukauden kieli on italia, ja rohmuan yhden kirjan lisää sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

torstai 14. kesäkuuta 2018

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Sumuiselta ja myrskyiseltä Iso-Britannian marskimaalta aurinkoiseen ja hymyilevään Aasiaan. Dekkariviikon toisen kirjani tapahtumapaikkana on Chiang Main kaupunki Pohjois-Thaimaassa ja erityisesti kaupungin suurin - ja paras - sairaala Sriphat.



Ladarat Patalung on Sriphatin sairaalan hoitoeetikko. Ei ole tullut aikaisemmin dekkareissa vastaan hoitoeetikkoja enkä itse asiassa ole tiennyt, että moista ammattikuntaa on edes olemassa. Mutta Chiang Maista sellainen löytyy, ainakin fiktiossa, enkä tiedä, onko se thaimaalainen erikoisuus vai yhdysvaltalainen, sillä amerikkalainen kirjailija David Casarett on ammatiltaan lääkäri, joka on työskennellyt myös Thaimaassa. 
"Eetikon työssä oli ennen kaikkea kyse havainnoinnista. Ja se taas oli ennemminkin... tapa. Siihen pystyi kuka tahansa. Oli vain oltava hiljaa, kuunneltava ja katseltava. Siinä kaikki." 
"Kun potilaan hoito herätti epäilyitä, hän ryhtyi tutkimaan. Vaikka ei hän varsinaisesti sitä sanaa käyttänyt. Hän katseli ja kuunteli ja esitti kysymyksiä. Hän yritti määritellä, olivatko hänen työtoverinsa menetelleet oikein. Ja silloin kun he eivät olleet, hän koetti auttaa hoitoon osallistuneita lääkäreitä ja hoitajia ymmärtämään, mitä he olisivat voineet tehdä toisin."
Hoitoeetikon yössään Khun Ladarat joutuu selvittämään, kuka on se mies, joka tulee viettämään aikaa teho-osastolle potilaitten omaisten joukkoon, vaikkei hänellä ilmeisesti ole ketään sukulaista sairaalassa. Tai kertomaan amerikkalaisen turistin läheisille, ettei häämatkalla väkivaltaisen norsun vaurioittama mies todennäköisesti selviäisi vammoistaan.

Eräänä päivänä etsivä Wiriya Mookjai istuu ensimmäistä kertaa Ladaratin toimistossa sairaalassa. Khun Wiriya on Thaimaassa harvinainen ilmestys, rehellinen poliisi, ja nyt hän on tullut pyytämään Ladaratin apua arkaluontoisessa tapauksessa. Eräs nainen oli tuonut yöllä sairaalaan miehensä, joka perille päästyä oli jo kuollut. Päivystävä lääkäri kirjoitti kuolintodistuksen, ja asian piti olla sillä selvä. Sairaalan päivystyksessä oli kuitenkin ollut valvontavuorossa nuori konstaapeli, joka muisti nähneensä naisen aiemminkin. Se oli ollut toisessa sairaalassa, ja nainen oli silloinkin tuonut sinne sairastuneen miehensä, joka oli ehtinyt kuolla ennen lääkärin luo pääsemistä. Ja se oli tapahtunut vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Kumpikin mies oli kiinalainen ja heillä oli aivan sama, tosin hyvin tavallinen, kiinalainen nimi.

Khun Wiriya toivoo Ladaratilta apua sen selvittämiseen, onko syytä epäillä murhaa vai onko nainen ollut vain tavanomaista epäonnisempi aviomiestensä suhteen. Näin saa alkunsa Ladaratin hoitoeetikko-etsivän työ, jossa tutkimuksia tunnollinen ja ehdottoman oikeudenmukainen Ladarat tekee oman sairaalatyönsä ohella. Etsivän apulaisena hän saa tietoja krikettiliigasta ja vierailee tyttöbaarissa, perehtyy kiinalaisten miesten vaimon etsintään ja hänen autoaan uhataan, ja työpäivän jälkeen uuras työmuurahainen ostaa ruokakojuista houkuttelevia thairuokia ja hedelmiä. Hänen kissansakin maistelee mielellään kypsää mangoa. Kuolleita miehiä sairaalaan kuljettavan naisen tapaus selviää, kuinkas muuten.

David Casarettin kirjoittama Kuolema Kukko-onnen majatalossa : Chiang Main Eettinen etsivätoimisto 1 tarjoaa lempeää ja eksoottista viihdykettä. Vinhaa vauhtia tai verta ja väkivaltaa ei tarvitse pelätä, tämä on kodikas arvoitusdekkari eikä edes kovin jännittävä. Sivuilla vilistelee pitkiä thaimaalaisia nimiä, Ladaratin kissa esimerkiksi on "Maewfawbaahn", ja monenlaisia herkkuja nautitaan päivien kuluessa aterioilla ja välipaloina. 

Dekkari tuo eittämättä mieleen Alexander McCall Smithin kirjoittaman Mme Ramotswe : Etsivätoimisto no 1, ei vain kirjan nimen takia, vaan vähän tyyliltäänkin. Samaan hersyvään afrikkalaiseen iloon Casarettin teos ei yllä, ehkä sen ei tarvitsekaan, Aasiassa kun ollaan, mutta jotain muutakin tämän vetovoimasta puuttuu. Ladarat on opiskellut hoitoeetikon työtä Chigagossa Yhdysvalloissa, ja siksi hän usein herkullisesti vertailee  amerikkalaista ajattelua, tapakulttuuria ja sairaalamaailmaa thaimaalaiseen, yleensä thaimaalaisen eduksi. Taitava veto amerikkalaiselta kirjailijalta. 

Myös sarjan toinen osa, Tiikkipuulehdon arvoitus, on julkaistu suomeksi. Ehkä luen sen joskus, kun kaipaan kirjassa aasialaista elämänmenoa ja aasialaisia herkkuja. Kaakkois-Aasiaan sijoittuvia kirjoja tulee sen verran harvoin vastaan, että ihan näitä hyvän mielen dekkareita lukaisee jo sen tähden.

          David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa, 222 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Otava 2016 (paperiversio 2016)
          Alkuperäinen: Murder at the House of Rooster Happiness 
2016

          Suomentaja: Antero Tiittula

E-KIRJA on oma ostos. 
Muualla se on luettu blogeissa Evarian kirjahylly, Kirjamerestä ongittuaKirjapolkuni, Kirjavinkit.

Osallistun kirjalla Dekkariviikon kamppanjaan. Lisäksi Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Keltainen ja oranssi" ja korjaan suoritukset niin Jatkumo-haasteeseen kuin Yhdysvallat-lukuhaasteeseenkin. 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Dekkariviikko on taas täällä, ja mikä sen oivallisempi aika silmäillä rikos- ja jännityskirjavinkkejä kuin dekkariviikon blogipostaukset. Vuosi sitten dekkariviikon aluksi esittelin yhdeksän kotimaista dekkarisarjaa. Tänä vuonna vuoron saa muutama ulkomainen sarja. Tänään starttaan todella mieleisellä brittituttavuudella.




"He nousevat autosta ja kävelevät märän ruohon yli marskimaalle. Tuuli kuiskii kaislikossa, ja siellä täällä synkät vesilammikot heijastelevat harmaata taivasta. Ruth pysähtyy marskimaan laidalle etsimään ensimmäistä vajonnutta tolppaa, mutkittelevaa sorapolkua, joka vie petollisen veden yli ulommas laskuveden jättämälle mutapohjalle. Kun hän löytää sen puoliksi murtoveteen uponneena, hän lähtee kävelemään taakseen katsomatta."
Marskimaalla harmaan taivaan alla kävelee Ruth Galloway, lähes nelikymppinen arkeologi, joka asuu kahden kissansa, Sparkyn ja Flintin, kanssa aivan marskimaan laidalla. Ruth opettaa forensista arkeologiaa eli rikosteknistä ihmisluiden tutkimusta yliopistossa  Norfolkissa Englannin itärannikolla. Nyt marskimaalta on löytynyt pienikokoisia luita, ja äreä rikoskomisario Harry Nelson tarvitsee Ruthin apua niiden ajoittamisessa. Vuosikymmen sitten katosi viisivuotias pikkutyttö jäljettömiin eikä häntä koskaan löydetty. Sitä tapausta Nelson ei ole kyennyt unohtamaan, hän on vannonut itselleen, että vielä selvittää tapauksen, jotta tytön vanhemmat saavat rauhan. Lisäksi näinä aikoina lähiseudulta on kadonnut toinenkin pieni tyttö.

Löytyneet luut osoittautuvat todella vanhoiksi, ne ovat peräisin rautakaudelta parintuhannen vuoden takaa, vaikka ovat säilyneet turpeessa hyvin. Sitten löytyy jotain paljon tuoreempaa... ja alkaa murhaajan etsiminen. Kuka on voinut olla asialla? Mitään  johtolankoja ei löydy, joten poliisi tutkii viime vuosina marskimaalla liikkuneita ja sen tuntumassa asuvia. Ruthin ex-poikaystävä Peter tulee seudulle ja pyrkii takaisin Ruthin elämään, samaan aikaan on tulossa norjalainen Erik, joka oli aikoinaan Ruthin arkeologian opettaja, ja yhdessä kolmikko teki kaivauksia marskimaalla yhtenä kesänä kymmenen vuotta sitten. Ryhmässä oli myös eräs mies, joka sittemmin joutui vankilaan ja on hiljattain vapautunut ja asuu lähistöllä asuntovaunussa.

Ruth Galloway on niin tavallinen ja sympaattinen naisihminen, että hänen seurassaan murhamysteerin ratkaisu on varsin viihtyisää, vaikka tunnelmat harmaassa englantilaisessa syksyssä ovatkin ajoittain aika synkkiä. Tavallisennäköinen, ylipainoinen Ruth omistautuu arkeologin työlleen intohimoisesti. Peterin silloin vuosia sitten lähdettyä heidän kodistaan Ruth on asunut yksin pikkutalossaan marskimaan liepeillä, tai siis kissojensa kanssa. Hän on tietoinen biologisen kellonsa tikityksestä ja suree sitä, ettei hänellä ole omaa lasta. Marskimaan luitten löydyttyä hän joutuu rikospoliisin avustajana melkoiseeen pyöritykseen ja jopa hengenvaaraan. Kaiken lisäksi hän huomaa, että kaikki poliisin epäilemät henkilöt ovat hänelle tuttuja, ellei tekijä ole sitten satunnainen marskimaan samoilija. 

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan aloitus ihastutti. Niin tavallisenoloinen päähenkilö, niin englantilaisen sumuinen ja tuulinen marskimaa ja niin synkeitä rikoksia. Ripaus kelttiläistä mytologiaa. Uhkauskirjeitä.  Ja niin etäisenä alkanut yhteistyö poliisin kanssa. Ajan kanssa tullaan kuitenkin tutuiksi ja välit lämpenevät, ja Ruth ja Nelson oppivat arvostamaan toistensa tarkkuutta ja samanlaista ammatillista suhtautumista tutkimustyöhön.

Tämän sarjan lukemista aion jatkaa. Ehdottomasti. Laadukas brittidekkari, kiinnostavat henkilöt ja kiehtova mysteeri karulla alueella maan ja meren välissä. 

          Elly Griffiths: Risteyskohdat, 249 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2017 (paperiversio 2017)
          Alkuperäinen: The Crossing Places 
2009, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina


E-KIRJA on oma ostos. Dekkari on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkkaLeena Lumi, Lukuneuvoja, LumiomenaSinisen linnan kirjasto, Yöpöydän kirjat.


Aloitan kirjalla tämän vuoden Dekkariviikon, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Risteyskohdat on brittiläisen Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa.

Helmet-haasteessa kirjaan tämän kohtaan "40. Kirjassa on lemmikkieläin". Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Veden olomuoto". Osallistun myös Jatkumo-haasteeseen, jossa luetaan sarjakirjoja, sekä Kirjoja ulapalta -haasteeseen, koska kirjassa eletään ja tutkitaan rikoksia meren ja maan liittymäkohdassa, merta ja vuoroveden nousemista tarkkaillen ja välillä paetenkin.