perjantai 31. heinäkuuta 2015

Juhani Aho: Papin rouva (klassikkohaaste)


Papin rouva, Elli, on ollut naimisissa viisi pitkää vuotta, kun heidän kotiinsa tulee vieras kesäksi. Hän on pastorin vanha ystävä, joka on viettänyt iloista elämää kaupungissa opiskellen ja huvitellen, matkustellut ulkomailla ja ollut kahdesti kihloissa. Nyt hän vetäytyy ystävänsä luokse maaseudun rauhaan ja aikoo vakaasti kirjoittaa väitöskirjansa valmiiksi.

Papin rouva -romaanin alussa Elli muistelee aikaa, jolloin oli tutustunut kesävieraaseen ensimmäisen kerran viisi vuotta aiemmin. Silloin tämä, ylioppilas Olavi Kalm, oli ollut Ellin isän vieraana vain pari päivää ja jättänyt Ellin sydämeen lähtemättömän kaipauksen. Siitä ja Ellin kasvuvuosista Juhani Aho kirjoitti kirjansa Papin tytär.

Tässä toisessa kirjassa Elli on vielä kuin nuori tyttö, kulkee metsiä ja rantoja, haaveilee, ja ikävöi elämää, jossa kaikki ei olisi niin tasaista ja surumielistä. Avioliitto pastorin kanssa on Ellin osa, johon hän on myöntynyt, mutta jossa hän on onneton ja alakuloinen. Kaikki kuitenkin muuttuu kesävieraan asetuttua yliskamariin ja osoitettua kiinnostusta Ellin ajatuksiin ja puuhiin. 
"Hän oli näinä päivinä kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa, kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein pelottivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot."
En voi olla ihailematta Juhani Ahon rikasta kieltä, ilmeikkäitä sanoja ja lauseitten rytmiä, aivan kuten ihailin sitä Papin tyttäressäkin. Kirjailija käyttää erityisen taitavasti luonnonkuvauksia osoittamaan tunnetiloja, niiden hienoja säikeitä ja myrskyisiä muutoksia. Nautin myös täysillä vähän vanhahtavasta kielestä.

Ahon voi nähdä Ellin kautta tuovan esiin miesten ja naisten erilaisia mahdollisuuksia tehdä elämässä valintoja ja antaa toisaalta tunteen ja toisaalta sen, mikä on moraalisesti oikein, ohjata näitä valintoja. Kirja ei lopu järkytykseen, mutta jotenkin surullisen, alakulisen traagisesti.


Juhani Aho: Papin rouva. E-kirja.
Kustantaja: Project Gutenberg; digitoitu paperikirjasta: WSOY 1920 (alkuperäinen ilmestyi 1893)
Ladattu Project Gutenbergistä.



HAASTEET:
Klassikkohaaste, osa 1, joka käynnistyi Reader, why did I marry him? -blogissa. Tarkoitukseni oli lukea sivumäärältään huomattavasti muhkeampi teos eli Sinuhe egptiläinen, mutta toisin kävi. Papin rouva oli kuitenkin hieno klassikko luettavaksi.
Haasteeseen luettujen koonti täällä.

Maalaismaisemia -lukuhaaste 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Minä olen Malala


Voisiko naistenviikon lukutempaukseen oikeastaan lukea sopivampaa kirjaa kuin elämäkerran tytöstä, joka jo 10-vuotiaana kuuli kutsumuksekseen naisten puolesta puhumisen?
"Kun sitten saimme kuulla hänen kuolleen, sydämeni sanoi minulle: Miksi et lähtisi taistelemaan naisten oikeuksien puolesta?" (s. 121)
Tyttö on pakistanilainen koulutyttö Malala ja hän oli juuri kuullut ihannoimansa naisen, maan entisen pääministerin Benazir Bhutton, kuolleen salamurhan uhrina. Malala kertoo tarinansa kirjassa Minä olen Malala : Tyttö, jonka Taliban yritti vaientaa.

Kirjassa on viisi osaa, joista kukin kertoo Malalan elämästä aikajärjestyksessä. Se antaa samalla hyvän kuvan Pakistanin poliittisen tilanteen muuttumisesta noina vuosina. Ensimmäisessä osassa Malala kertoo lapsuudestaan kauniissa, vuoristoisessa Swatin maakunnassa Pakistanin luoteisosassa. Paikka tuntuu olleen hyvin idyllinen siihen aikaan, ihmiset kuuluivat vieraanvaraiseen pataaniheimoon, ja sukuyhteys oli vahva. Vaikka Malalan oma äiti ei osannut lukea ja kirjoittaa, hänen isälleen oli kaikkien lasten koulutus hyvin tärkeää, ja jo varsin nuorena Malalasta tuli tyttöjen koulutuksen puolesta puhuja.

Sitten kaikki muuttui Swatin laaksossa. Tulivat talibanit ja kielsivät tyttöjen koulunkäynnin, kielsivät musiikin ja poliorokotteen. Tuli taisteluja, itsemurhapommeja, sota. Tuli armeijan joukot, jotka ajoivat talibanit vuorille. Kun tavallisten ihmisten ja erityisesti naisten ja tyttöjen elämää rajoitettiin, jotkut ryhtyivät taistelemaan sitä vastaan politiikan asein. Yksi heistä oli Malalan isä, opettaja, joka oli perustanut kouluja ja toimi nyt rehtorina. Hän ei halunnut antaa periksi talibaneille, mutta viimein hänenkin perheensä oli lähdettävä sotatoimien tieltä. He jättivät kauniin laaksonsa ja heistä tuli maan sisäisiä pakolaisia. 

Kolmannessa osassa armeija on karkoittanut talibanit, siltä näyttää, ja Malalan perhe palaa laaksoon ja tytöt taas kouluun. Mutta talibanit toimivat tällä kertaa toisella tapaa, yksityisemmin ja piilopaikoista. Ystävät kehottavat Malalan perhettä lähtemään laaksosta, sillä heitä on uhkailtu, mutta nämä jäävät. Eräänä iltapäivänä Malalan palatessa koulubussilla koulusta kotiin talibantaistelija pysäyttää sen ja ampuu tyttöä ja hänen kahta koulukaveriaan.

Neljäs osa kertoo Malalan taistelusta henkensä puolesta ja taitavista armeijan lääkäreistä, jotka pelastavat hänen henkensä, sekä lähikaupungissa sattumalta olevista brittilääkäreistä, jotka näkevät, että Pakistanin oloissa tyttö ei selviytyisi eikä saisi välttämätöntä kuntoutusta. He järjestävät hänelle hoitopaikan Englannista, Birminghamistä, jonne muu perhe seuraa muutaman viikon päästä. Viides osa päättää kirjan kuvaamalla Malalan kuntoutumista ja perheen elämän järjestymistä Englannissa.

Malala sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2013, historian nuorimpana henkilönä. Kirjassa minua kosketti se antaumus ja rohkeus, millä Malala ja hänen isänsä ystävineen antautuivat puhumaan ja toimimaan lasten ja erityisesti tyttöjen oikeuksien puolesta. Se oli heille jotain niin tärkeää, että he uhmasivat hengenvaaraa ilmaistessaan mielipiteensä. 

Paitsi koskettava, kirja oli myös valaiseva. Ennen Malalan tarinaa en tiennyt paljonkaan Pakistanin historiasta, nyt tiedän enemmän. Kirjansa alussa Malala käy lyhyesti läpi Pakistanin 1947 tapahtuneeseen itsenäistymiseen vaikuttavia asioita ja mitä maassa on tapahtunut sen jälkeen. Lopussa on vielä kronologinen luettelo tärkeimmistä tapahtumista. Kieltämättä kuuntelen nyt uutisia Pakistanista ja lähialueilta uusin korvin. Kirjassa on myös paljon valokuvia Swatin laaksosta ja Malalasta perheineen ja ystävineen.



Malala Yousafzai & Christina Lamb: Minä olen Malala :Koulutyttö jonka 
          Taliban yritti vaientaa, 292 s.
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuperäinen: I am Malala. The Girl Who Stood Up for Education and 

          Was Shut by the Taliban, 2013. Suomentaja Jaana Iso-Markku.
Päällys: Mario J. Pulice & Ploy Siripant

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta.

MUUALLA kirjaa on luettu mm. blogeissa Ainakin 52 kirjaa, Hyllytontun höpinöitä, Kirjakaapin kummitus


HAASTEET:

Tuijata-blogin alkama Naistenviikon lukutempaus

les! lue! -blogin Elämäkertahaasteeseen - sen toiseen minihaasteeseen tämä sopii ulkomaalaisen naisen, vielä elävän ja ei-taiteilijan, elämäkerraksi. Minun piti lukea se jo ensimmäiseen minihaasteeseen poliitikon / yhteiskunnallisen vaikuttajan elämäkertana, mutta toisin kävi.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Anni Swanin Sara ja Sarri -kirjat

Anni Swanin (1875-1958) kirjat olivat lapsuudessani suosikkien joukossa, ja Iris rukka niistä rakkain. Tänä vuonna rakastetun kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta, joten tartuin hänen Sara ja Sarri -kirjoihinsa, joita en muista aikaisemmin lukeneeni.


Sara ja Sarri
kertoo orvoksi jääneestä Sarrista eli Saara Krankista, papin tyttärestä, joka on kasvattina kanttorin perheessä. Kanttorska pitää kovaa kuria ja töitä on tehtävä paljon. Sarrin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hänen sukulaisensa, tehtailijan tytär Sara Krank, kaipaa toveria. Sara on menettänyt äitinsä, sairastelee eikä jaksa käydä tavallista koulua, joten hänen leski-isänsä etsii tyttärelleen toveria hyvästä perheestä. Kanttorilaan tulee kirje, ja Sarri matkustaa tuota pikaa Kaunialan kartanoon Helsingin lähelle. Oi onnea! Miten kaunis talo, oma huone ja sieviä vaatteitakin. 

Sarasta ja Sarrista tulee erottamattomat, niin koulunkäynnissä kuin kaikissa kepposissakin, joihin Sara saa kiltin Sarrin houkutelluksi. Erään kerran he vaihtavat keskenään vaatteita kylään mennessään, ja paikalla olevat nuoret kohtelevat Saran vaatteissa olevaa Sarria kuin tämä olisi rikas perijätär. Tytöt vannovat viattomuuttaan - heillähän on sama nimi, joten voiko heitä syyttää, jos ihmiset olettavat olemattomia vain heidän ulkoasunsa perusteella.

Saran isän onni kuitenkin kääntyy, hän menettää kaiken omaisuutensa, ja muuttaa tyttöjen kanssa Saran äidinperintonä enoltaan saamaan Louhelaan, jossa he elävät paljon niukemmin kuin ennen ja joutuvat perehtymään puutarhanhoitoon ja maanviljelykseen. Kepposia ei täältäkään puutu, ja kerrotaanpa Louhelassa tarinaa aarteestakin, jonka merikapteeni-eno olisi sinne kätkenyt. Sitä havittelee myös enon häijy laivapalvelija. Tyttöjen avuksi tulee heidän ystävänsä Paul, - ja loppu hyvin, kaikki hyvin.


Sara ja Sarri matkustavat
on kertomus Euroopan matkasta, jolle Sara isänsä ja Sarrin kanssa lähtee hoidattamaan isän terveyttä. Mukaan he palkkaavat tyttöjen seuraksi ja kaitsijaksi Bellan, joka kertomansa mukaan on balttilaista aatelissukua ja mielellään livauttaakin hienojen sukulaistensa nimiä.

Ensin matka suuntautuu Italiaan ja aina Sisiliaan asti. Siellä käydään monissa vanhoissa kaupungeissa, ihaillaan kirkkoja ja museoita, ja yövytään pienissä hotelleissa, joista monet ovat herra Krankille tuttuja hänen aikaisemmalta matkaltaan. Italian osa kirjaa oli yksitoikkoisempi kuin muu matka, sillä se sisälsi runsaasti kuvauksia matkanteosta, maisemista, kirkkorakennuksista ja siellä olevista kuvista ja patsaista. Ehkä 30-luvun lapsesta se oli kiintoisaa, kun ei ollut televisiota, ei kaikille värikkäitä kuvalehtiäkään.

Italiasta matka jatkuu terveyskylpylään Tšekkoslovakiaan, sieltä yön selässä valepukuista ja passitonta sotilasta auttaen Unkariin, Budapestistä Wieniin ja Tirolin sekä Venetsian kautta viimein kotimatkalle pohjoiseen. Italian jälkeiseen loppumatkaan mahtuu uskomattomia seikkailuja, ja monista kohdatuista ihmisistä tulee tyttöjen ystäviä. Seikkailujen lomassa tytöt kuulevat taruja ja legendoja näkemistään paikoista, ja Keski-Euroopan valtioiden historiakin tulee tutuksi sen keskellä elävien uusien ystävien kautta.

*** *** *** *** ***

Sara ja Sarri on perinteinen tyttökirja teemoiltaan: orpotyttö, kohtalonomaisia käänteitä rääsyistä rikkauteen ja varakkuudesta vaivoihin, reippaita ja rohkeita tyttösankareita, kepposia, kummituksia, aarteenetsintää, lujaa ystävyyttä ja onnellinen loppu. Tämä oli ihana kirja, koskettava ja reipas samaan aikaan. Oli mukava lukea myös vanhahkoa suomen kieltä!

Sara ja Sarri matkustavat on taas matkakertomus, joka tyttökirja-aineksen lisäksi sisältää paljon kansantaruja eri maista, viittauksia tunnettuihin historian henkilöihin, hallitsijoihin, kansallissankareihin, kirjailijoihin ja muihin taiteilijoihin. Minä opin uutta Keski-Euroopan maiden historiasta ennen vuotta 1930: eri sodissa jaetut maat ja valtiot ovat erottaneet perheenjäsenet eri puolille rajaa ja tuoneet hallitsijoita, joiden aikana oma kieli ja kansallisidentiteetti eivät ole olleet sallittuja. Pitäisikin etsiä jotain historiallista luettavaa alueelta! 


      Anni Swan: Sara ja Sarri. Kootut kertomukset 7. 212 s.
      Kustantaja: WSOY 1976 (10. p., ensipainos 1927)

      Kannen kuva: Martta Wendelin

      Anni Swan: Sara ja Sarri matkustavat. Kootut kertomukset 8. 218 s.
      Kustantaja: WSOY 1980 (9. p., ensipainos 1930).
      Kannen kuva: Martta Wendelin


KIRJAT lainasin kirjaston varaston lastenosastolta.

MUUALLA: Saran kirjat -blogissa viihdyttiin molempien kirjojen seurassa, Assyriologin lifestyle -blogissa ikävöitiin Roomaan Saran ja Sarrin matkassa.


HAASTEET:
Osallistun kirjoilla Naistenviikon lukutempaukseen Saaran päivänä 19.7. Onnittelut vain kaikille Saroille ja Saaroille!

Sara ja Sarri sopii maataloustöiden kuvauksellaan Maalaismaisemia -lukuhaasteeseen.
Sara ja Sarri matkustavat taas sopii Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, jossa sen kanssa päästään Wieniin asti.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Thomas Mann: Varhaista tuskaa


Thomas Mannin Varhaista tuskaa kertoo yhdestä päivästä saksalaisen historian professori Corneliuksen perheen elämässä. Tuon päivän iltana perheen 18- ja 17-vuotiaat nuoret, "isot", ovat saaneet luvan järjestää illanvieton ystävilleen, ja niissä valmisteluissa päivä kuluu, ja ilta juhlitaan ja tanssitaan.

Erityisen hurmaavaa tässä laajassa novellissa on professorin kiintymys perheeseensä ja erityisesti nuorempiin lapsiin, "pieniin", joita ovat viisivuotias tytär Eleonora (Lorchen) ja nelivuotias poika Beisser. Heti tytön synnyttyä professori menetti tälle sydämensä täysin.
"... kun hän äidin hymyillessä varovasti raotti isomman vuoteen viereisen pienen vuoteen verhoa ja huomasi pikkuruisen ihmeen, joka niin kaunismuotoisena ja kuin suloisen sopusoinnun kirkkauden valaisemana lepäsi patjojen välissä kätösineen, jotka jo silloin, mittasuhteiltaan vielä pienempinä, olivat yhtä kauniit kuin nytkin, silmät avoinna, jotka silloin olivat taivaansiniset ja kuvastivat kirkasta päivää - melkein samana sekuntina hän tunsi olevansa valloitettu ja sidottu; se oli ensi katseen rakkautta, ainiaaksi luvattua, mutta tunnetta, joka odottamattomana ja toivomattomana - mikäli on puhe tietoisuudesta - valtasi hänen olemuksensa ja jonka hän heti iloisesti hämmästyen käsitti eliniän kestäväksi." (s. 22)
Novelli julkaistiin vuonna 1925, pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ostokset nuorten kutsujen tarjoiluun tehdään rahasummalla, jonka arvoa ei saa päästää enää alenemaan, ja perheen kotia esikaupungissa ei ole voitu korjata rakennustarpeiden puutteessa. Nuoret kuitenkin viis veisaavat säästäväisyydestä ja vanhoista hyvistä tavoista, he pukeutuvat aikuisten tyylisäännöistä piittaamatta ja kuuntelevat musiikkia, joka on "uuden maailman ihmeellisiä säveliä".

Novellissa vanha sukupolvi huomaa nuoremman elävän jo uutta aikaa, kun se itse haluaa vielä pitää kiinni vanhoista käyttäytymistavoista ja arvoista. Niihin kuuluu yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus, joka sekin on lapsissa murtumassa, niin välittömästi he suhtautuvat perheen palvelijoihin. Thomas Mann tuo perheen sisäisen lämmön ja välittämisen rinnalle Saksan sodanjälkeisen yhteiskunnallisen muutoksen.

Tanssi-ilta tuo ennen päättymistään varhain koetun tuskan. 

Karisto julkaisi Varhaista tuskaa itsenäisenä teoksena Helmi-sarjassa. Novelli on ilmestynyt toisena suomennoksena mm. Tammen Keltaisessa kirjastossa nimellä "Hämmennystä ja varhaista tuskaa" kokoelmassa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia (1985), mistä Mr Rainbold kirjoitti arvion Kirja-aitassa

Tämä oli ensi tutustumiseni Thomas Manniin (1875-1955), en ole lukenut hänen tunnettuja romaaneitaan vielä (Taikavuori, Buddenbrookit). Tänä vuonna tuli kuluneeksi 140 vuotta Mannin syntymästä. Vuonna 1929 hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon.


Thomas Mann: Varhaista tuskaa, 79 s.
Kustantaja: Karisto, Helmisarja 28, 1966 (2. painos).
Alkuperäinen: Unordnung und frühes Leid (1925), suomentaja Anna Leiwo


KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: Idän pikajunan kirjallisuushaaste, jossa saavun Müncheniin. Thomas Mann asui kaupungissa vuosina 1893-1933 työskennellen mm. pilalehden toimittajana ja kirjoitti sinä aikana tämän novellin ja monet tunnetuista teoksistaan. Margit on Tarukirja-blogissaan kirjoittanut Münchenin paikoista, jotka liittyvät kirjailijan elämään.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Arne Nevanlinna: Marie

Marie on satavuotias ja elää helsinkiläisessä hoitokodissa. Hän ajattelee elämäänsä, tärkeitä ihmisiään ja miten he kaikki ovat eläneet Euroopan historian myllerryksissä. Mies on kuollut yli puoli vuosisataa sitten, ainoaa poikaansa hän odottaa käymään, koska ei muista, ettei tätäkään enää ole. Tai ei koskaan asiaa ymmärtänyt.



Arne Nevanlinnan romaani Marie on hienovireinen kirja, joka pitää lukijan valppaana ja varaa loppuun yllätyksen. Alku oli hidas, ja kirjan tekstiin sisään pääseminen kesti, luin Marieta useita viikkoja. Vähitellen kirjan - Marien - maailma kuitenkin otti omakseen, ja loppu oli kiehtova.

Marie elää romaanissa yhden päivän aamusta iltaan - ja samalla menneet sata vuotta, sillä hän käy ajatuksissaan elämänsä läpi. Nevanlinnan kirja on monella tapaa kerroksellinen, yksi valppautta vaativista jännitteistä tulee ajatuksenvirrasta, jossa Marie muistaa vanhempiaan, veljiään, miestään ja tämän sukulaisia eri aikoina, ja ajatus kääntyy nopeasti eri vuosikymmeneen ja eri tapahtumiin, kuin mistä liikkeelle lähti. Niin kuin ihmiset ajattelevat. Kun ikää on vuosisata - ja millainen kuohuva vuosisata -, ajatuksilla on ilmaa virrata moneen suuntaan, niin todellisesti tapahtuneisiin asioihin kuin Marien omiin muistikuviin ja ajatuksiin tapahtumisista ja ihmisistä. Hoitokodin sängyssä maatessa on aikaa, ja sitten huomio kääntyy yhtäkkiä siihen, että hänen pitäisi kääntää kylkeään, ettei tule makuuhaavoja, mutta väsyttää niin kovasti, ja että kukahan hoivakodin henkilökunnasta tulee tuomaan ruokaa. Heille kaikille hän on antanut omat nimet, Enkeli, Topelius, Mongoli, Edit Piaf.


Marie syntyi Strasbourgissa 1800-luvun viime päivinä. Kaupunki oli kahden maan rajalla ja Marien syntyessä kuului Saksalle ja sodan jälkeen Ranskalle. Strasbourgissa hän kohtasi suomenruotsalaisen kirurgin, Wilhelmin, työskennellessään sotasairaalassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. He rakastuivat, menivät naimisiin ja pian muuttivat vasta itsenäistyneeseen Suomeen. Wilhelm - tai Guillaume, kuten Marie häntä kutsui - Myhrborgh on kotoisin ruotsinkielisestä kalastajaperheestä, on opiskellut kirurgiksi ja noussut hyvään yhteiskunnalliseen asemaan. 

Strasbourgissa sodan aikaan ei ollut hyvä olla ranskalainen saksalaisten sotilaiden liikkuessa kaupungissa. Suomessa Marie kokee ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka oppiikin ruotsia kohtalaisesti. Ulkomaalaisena hän on muukalainen, ulkopuolinen miehensä sukulaistenkin keskellä, ja suomenkieliset ovat hänelle palvelusväkeä.
"... kaikilla seinillä kirjahyllyjä kattoon saakka, onko asukas suomalainen niin kuin Enkeli, välitunnilla saa puhua ruotsia, suomenruotsalainen niin kuin Gabriel, välitunnilla saa puhua suomea, ranskalainen niin kuin Victor, välitunnilla ei saa puhua saksaa, saksalainen niin kuin Hans, välitunnilla ei saa puhua ranskaa tai elsassi - alsacienne, chère Maman, alsacienne, et kai ollut liian kauan naimisissa Papan kanssa - niin kuin Hélène, välitunnilla saa puhua mitä tahansa, tai juutalainen niin kuin Laurent, välitunnilla ei saa puhua kumpaakaan." (s. 223)
Marien muistelusten lomassa kulkevat jonkun paljon nuoremman päiväkirjamerkinnät, mitkä tuovat yhden lisäkerroksen romaaniin. Kun Marien vuorokausi jakaantuu aamuun, aamupäivään, päivään, iltapäivään ja iltaan, vastaavasti päiväkirjamerkintöjen suomalainen nainen kasvaa lapsesta tytöksi, opiskelijaksi, naiseksi. 

Yllättäen hoitokodissa yöhoitajana työskentelevästä Pirkosta tulee Marien kuuntelija ja uskottu. Marien elämäntarina avautuu Pirkolle jännittävän erilaisena ja kiinnostavana - ja avaa hänelle uskomattoman oven hänen omaan menneisyyteensä. 

Marie on hieno kirja, joka vaati sisäistä työtä, mutta kirjan loppu sitoi sen mahtavaksi tarinaksi yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Se on Arne Nevanlinnan esikoisromaani, vaikkakaan ei esikoiskirja, ja oli ilmestymisvuonna Finlandia-ehdokkaana.


Arne Nevalinna: Marie, 289 s.
Kustantaja: WSOY 2008 (7. painos)

Päällys: Kristina Segercranz

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: 
Elinalle kirjan teki erityisen mielenkiintoiseksi eurooppalaisen kulttuurin ja historian välähdykset, Suketuksen mielestä Nevanlinna kuvaa naiseutta, naisen elämää ja ajatusmaailmaa kauniisti, Lumiomenan Katjalle tämä oli tavattoman hieno yhdenpäivänromaani, Margitille hyvä elämäkertakirja.

HAASTE: 
Olen lähtenyt matkalle Euroopan halki Idän pikajunan kirjallisuushaasteen  mukana. Lähtöasema oli Pariisi, ja tämän kirjan kanssa saavun Strasbourgiin Ranskan ja Saksan rajalle, josta Marie oli kotoisin ja jossa vietettyä lapsuutta ja nuoruutta hän muistelee kirjassa paljon. - Seuraava etappi matkalla on München, jonne matkaan nobelisti Thomas Mannin kirjoittaman novellin kanssa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Hilja Valtonen: Hätävara - ja BINGO!

Vappu Kankareesta tulee koulunsa toverikunnan puheenjohtaja suositun Jali Kinnusen jälkeen. Ihan sitä tyttö ei tarkoittanut, kun hän poikien haluttomuudesta kimmastuneena ehdotti jonkun pirhakan tytön valitsemista. Sillä
"Ei kukaan yläluokkien pojista halunnut ruveta puheenjohtajaksi. Kaikilla oli päteviä esteitä. Aina huono sika syitä löysi, maa kova, kärsä kipeä. Me tytöt olimme totisesti hämmästyneitä todetessamme, miten sairaalloisia, rujoja, läksyjen rasittamia meidän miespuoliset koulutoverimme saattoivat olla. Kyllä oli mieskanta maassamme huononemassa!" (s. 7)
Hilja Valtosen Hätävaran ilmestyessä 1938 saattoi olla isokin tapaus, kun tyttö nousi vetämään toverikuntaa, varsinkin kaikkien ihaileman vanhemman pojan jälkeen, mutta Valtosen kirjoissa päähenkilöt tapaavat olla sanavalmiita nuoria naisia, jotka rohkeasti tarttuvat haasteisiin, kun tilanne sitä vaatii. 



Vapulla on räiskyvän punainen tukka ja hänen nokkelat ja humoristiset päiväkirjamerkintänsä tuovat mieleen Valtosen esikoisromaanin Nuoren opettajattaren varaventtiili. Mutta siinä missä opettajatar Liisa Harju oli muistini mukaan yhtä terhakka koko kirjan ajan, Hätävarassa kouluaikojen pirhakasta Vapusta tulee naimisiin mentyään varsin alistunut ja reippautensa karistanut nainen, joka pelkää olevansa miehelleen vain hätävara, paremman puutteessa otettu.
"Vappu Kinnusessa on entistä vain etunimi ja kiusallinen punainen tukka. Hänen kerkeä kielensä, jolla ennen pyöri aina valmiina nenäkäs vastaus, on vaimennettu. Monet katkerat kyyneleet ovat saaneet vuotaa, ennen kuin kieli alistui. Se kuulemma turmeli miehen suhteita. ..." (s. 86)
Valtosmaiseen tapaan Vappu ottaa kuitenkin itseään niskasta kiinni, salaa mieheltään kirjoittaa lehtiin ja jopa esikoisromaanin ja tienaa siitä omaa rahaa. Seuraa kutkuttavia käänteitä, tahattomia väärinkäsityksiä, sydämen tykytyksiä ja romantiikkaa. Kaikessa nokkeluudessaan Hätävara on mielestäni kuitenkin astetta Nuoren opettajattaren varaventtiiliä vakavampi. Jälkimmäinen toi huumorin keinoin esiin naisen ja miehen epätasa-arvon opettajan työssä, edellinen koskettelee avioliiton ongelmia ja perheellisen naisen oikeutta työssä käyntiin ja rahan ansaitsemiseen.

Hätävara on kevyttä ja reipashenkistä kesäviihdettä, Mainiota on 1930-luvun ajankuva. Joissain asioissa maailma ja ihmisten asenteet ovat muuttuneet kuluneina 80 vuotena, toisissa taas ei vielä riittävästi.

Hilja Valtonen: Hätävara, 156 s.
Kustantaja: Otava 1975 (10. p., ensipainos 1938)
Kannen piirros: Alexander Lindeberg


KIRJAN lainasin kesälukuhaasteeseen kirjastosta.

MUUALLA kirja on luettu viime tai tänä vuonna mm. blogeissa Anna minun lukea enemmän, Kirjanmerkki hukassa ja Luetut, lukemattomat.

HAASTEET: 
BINGOOO! Kansikuva sopii hyvin Kirjankansibingon ruutuun "Punainen". Saan ensimmäisen rivini:

Punaisilla tähdillä merkitty bingorivi on:
   Punainen - Hätävara
   Siluetti - Huvimaja Monrepoossa
   Kengät - Tiinan uusi ystävä
   Värikäs - Kuolema Niilillä
   Monta henkilöä - Kuinka sydän pysäytetään

torstai 2. heinäkuuta 2015

Vladimir Krjukov: Huvimaja Monrepoossa

Luettuani takakansitekstin luulin, että Huvimaja Monrepoossa on täysverinen dekkari ja murhamysteeri. Kyllä siinä tapahtuu surmatyö ja kyllä poliisi etsii syyllistä, mutta kirjassa on sen verran muitakin aineksia, että sen luokittelu kaipaa ainakin lisäluonnehdintaa.

Vladimir Krjukovin kirjan tapahtuma-aika on kiintoisa, vuosi 1913. Venäläisen sahanomistajan poika Nikolai palaa kotiin Lappeenrantaan Saksasta, jossa hän on opiskellut filosofiaa. Heti kohta isän sahalta löytyy ruumis, joka osoittautuu sahan murhatuksi vartijaksi. Kenellä on voinut olla syytä surmata tuo harmiton mies?

Nikolailla on mielitietty Viipurissa, varakkaan tehtailijan tytär, ja nuorten vanhemmat toivovat heidän sukunsa yhdistävää liittoa. Isä toteuttaa Nikolain unelman ja ostaa hänelle pienen laivan, jolla tämä haaveilee alkavansa laivaliikenteen Saimaalta Viipuriin tai ehkä peräti Pietariin asti. Ensimmäisellä matkalla Savonlinnaan tapahtuu kuitenkin onnettomuus, joka päättyy ikävästi, ja Nikolaita syytetään sen aiheuttamisesta sekä samalla sahan vartijan murhasta. Nikolain ei auta muu kuin paeta, ensin Pietariin ja sitten syvemmälle Venäjälle.

Rikosten selvittely tapahtuu Krjukovin kirjassa jotenkin taustalla, vaimeasti, etualalla on Nikolai ja hänen vaiheensa. Viipurilaisen tehtailijan tytär vie hänen sydämensä, aina Monrepoon puiston huvimajassa sattuneeseen kohtaukseen asti. Sydämen asiat saavat uutta syvyyttä, kun Nikolai pakomatkallaan päätyy perivenäläiseen maalaiskylään ja saa kumppanin matkalleen. Talon omenapuutarha ja ennen kaikkea maalaiselämän tunnelma tuovat mieleen venäläisen kirjallisuuden teokset, ja niihin kirjassakin viitataan. 

Poliittisilta toimilta ja vehkeilyiltä ei romaanissa vältytä. Lappeenrannassa, Viipurissa ja Pietarissa on vallankumousta ajavia, joiden lentolehtisiä löytyy mm. Nikolain isän sahalta.

Kaiken kaikkiaan Huvimaja Monrepoossa on mielenkiintoinen ja nopealukuinen romaani, joka sijoittuu autonomian ajan loppuvuosiin, sisältää ajankuvaa, rikosta ja rakkautta. Melkoinen paketti siis.

Vladimir Krjukov on minulle aivan outo kirjailija, mutta nettihaun mukaan hän on syntynyt Pietarissa ja sittemmin lappeenrantalaistunut. Tämä on hänen toinen suomennettu kirjansa, aikaisemmin on julkaistu Pirunsormi.

KIRJA löytyi kirjastosta, kun etsin lukumaratonille luettavaa.


Vladimir Krjukov: Huvimaja Monrepoossa, 190 s.
Kustantaja: Zona A 2011
Alkuperäinen: Besedka v Monrepo, suomentaja Kirsi Monni

Kansi: Toms Gutmanis