Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Luinpa kiinnostavan tietokirjan, ei voi muuta sanoa, vaikka ennen sen lukemista en oikein uskonut, että ankeriaat voivat olla näin mielenkiintoisia. Ei silti, ankeriaista en tiennyt juuri mitään. Jos jotain ajattelin, niin suurin piiirtein vain: kala kuin kala, pitkä, käärmemäinen. Koskaan en ole elävää ankeriasta nähnyt. En kyllä kuolluttakaan sen puoleen.

Patrik Svensson on kirjoittanut kirjan, joka on sekoitus  ankeriaasta kertovaa  tietokirjaa ja hänen omia muistelmiaan isästä, lapsuudesta ja heidän yhteisistä ankeriaanpyyntiöistään. Teoksen nimi on kaikkineen  Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Siinä henkilökohtainen lomittuu yleiseen, biologinen filosofiseen ja jopa uskonnolliseen.

"Haluan uskoa että myös sen takia ankerias on niin pitkään kiehtonut yhä uusia ihmsiä. Jokin houkuttelee meitä uskon ja tiedon rajaseudulle, sinne, missä tieto ei ole virheetöntä ja missä sen annetaan siksi sisältää faktan lisäksi ripauksia myyteistä ja mielikuvituksesta."

Ankeriaskysymyksen historiaa ja sen tunnettuja tutkijoita luodataan Aristoteleesta ja Sigmund Freudista alkaen. Ankerias on kiehtonut ja ärsyttänyt vuosisatoja, ja sitä on ympäröinyt joukko kysymyksiä aina viime vuosisadan alkuun asti: Onko ankerias kala vai jotain muuta? Ilmestyykö se tyhjästä, pohjamudasta, vai lisääntyykö se? Missä se syntyy ja missä kuolee? 

Yksi ankeriaan arvoituksen lumoihin joutuneista oli tanskalainen meribologi Johannes Schmidt, joka vuosikymmenten säntillisen tutkimisen jälkeen jäljitti ankeriaan syntymän ja kuoleman Sargassomereen. Hän kirjoitti:

"Minun nähdäkseni ankeriaan elämäntarina ylittää erikoisuudessa kaikki muut lajit koko eläinkunnassa."

Ankeriaan tarina ällistyttää minuakin suuresti: Että kaikki maailman ankeriaat syntyvät samassa maailmankolkassa. Että ne kulkevat tuhansia kilometrejä merivirtojen mukana pieninä toukkina ja muuttavat muotoaan usean kerran elämänsä aikana. Että ne etsiytyvät omaan paikkaansa, ehkä järveen tai jokeen, asettuvat ja elävät siinä jopa vuosikymmeniä. Että niille tulee hetki, jolloin ne lähtevät uimaan tuhansia kilometrejä takaisin Sargassomereen lisääntyäkseen siellä ja sitten kuollakseen pois. Ankeriaan aivan huikea tarina, josta en tiennyt mitään, ennen kuin Patrik Svensson sen kertoi.

Svensson tuo kirjaansa katkelmia maailmankirjallisuudesta, myyttejä ja tarinoita. Useimmat niistä esittävät ankeriaan inhottavana tai kammottavana - ehkä juuri siksi, että se on säilyttänyt arvoituksellisuutensa ja salaperäisyytensä. Svensson kirjoittaa sujuvasti ja kiehtovasti ja vie lukijan pohtimaan elämän ja kuoleman arvoitusta. Jossain vaiheessa tosin alkaa tuntua, että ajattelemaan johdattelevat kysymykset ovat turhan toisteisia ja päälleliimattuja (Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Kun ihminen etsii jonkin alkuperää, hän löytää myös omansa.),  mutta ne voi halutessaan ohittaa nopeasti, sillä kirjaa lukee kuin kiinnostavaa romaania.

Kustantaja luonnehtii kirjaa kertovaksi kaunokirjallisuudeksi parhaimmillaan.  Ankeriaan testamentti voitti vuonna 2019 Tietokirjallisuuden August-palkinnon, joka on Ruotsin Finlandia-palkintoa vastaava tunnustus.

 

            Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman

                        arvoituksellisimmasta kalasta, 272 s.

            Kustantaja: Tammi 2020, suomentaja Maija Kauhanen

            Alkuteos: Ålevangeliet - Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Luettua elämää, Nannan kirjakimara, Tuijata

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Osallistun kirjalla myös Nannan kirjakimaran merelliseen lukuhaasteeseen Kirjoja ulapalta.

Muut kaksi haasteeseen lukemaani kirjaa ovat Tove Janssonin Muumipappa ja meri sekä  Arnaldur Indriðasonin Petsamo, jossa osa tapahtumista liittyy Esja-laivan matkaan sen evakuoidessa sodan aikana Eurooppaan jääneitä islantilaisia Suomen Petsamon kautta Reykjavikiin.

Vuosi kuvina - Lokakuu 2020

31.10.2020

Pyhäinpäivän aamu on hiljainen Riihimäellä, ja syysusva henkäilee lammen rannoilla. Lokakuun aikana suihkulähde on kadonnut, se on epäilemättä viety talvisäilöön odottamaan kevään lämpimiä öitä. Vantaanjoen sorsilla taitaa olla kokoontumisuinnit, sillä niitä on paikalla paljon enemmän kuin kesäkuukausina. Lammen savisesta pohjamudasta löytyy apetta, kun jaksaa pyrstö pystyssä sukellella.

Rauhan lukuhaaste koosteessa

24.10. tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Yhdistyneet kansakunnat, YK, perustettin. Tänä vuonna on kulunut yhtä monta vuotta siitä, kun toisen maailmansodan taistelut päättyivät. Näiden innoittamana Jokken kirjanurkassa alkoi vuoden alussa Rauhan haaste, johon on luettu toiseen maailmansotaan jollain tapaa liittyviiä kirjoja. Haaste päättyy huomenna.

Lähdin mukaan ajatuksena lukea ainakin pari kirjaa sodasta. Kirjoja on ihan huomaamatta kertynyt kahdeksan, sillä aika monessa uudessakin romaanissa käsitellään sotaa joko pääaiheena, takaumin tai yhtenä merkittävänä teemana.

Vain yksi kirjoista, Veijo Meren jo klassikoksi muodostunut Manillaköysi, kertoo varsinaisesta sodankäynnistä, mutta siinäkin sotatarinat kuvaavat sodan niin sattumanvaraiseksi ja kaoottiseksi toiminnaksi, että sotasankaruutta siitä ei löydä etsimälläkään. Muut kolme Suomen talvi- ja jatkosotaan liittyvää kirjaa kertoo kotirintaman naisten elämästä sodan aikana. Viides kotimainen, JP Koskisen Tulisiipi, taas sijoittuu osittain Suomen itärajan taakse ja Neuvostoliiton suureen isänmaalliseen sotaan.

Ulkomaisista teoksista yksi on tositapahtumiin perustuva fiktiivinen selviytymistarina keskitysleiriltä ja kaksi pohjoismaisia romaaneja. Niin islantilainen dekkarisarja ja sen kuvaama liittoutuneiden miehitys kuin norjalaisen romaanin takaumat sodanaikaiseen saksalaismiehitykseen ja norjalaisen vastarintaliikkeen toimintaan ovat minulle uusia näkökulmia toiseen maailmansotaan. 

Kaikki olivat hyviä kirjoja ja mieluisia luettavia. Suurimman vaikutuksen tekivät Heidi Könkään Mirjami ja Per Pettersonin Hevosvarkaat. Kiitos, Jokke, haasteesta. Toisten kirjoituksia ja koosteita on kiva bongailla.

Linkit luettuihin:

Talvi- ja jatkosota Suomessa (kotirintama)
     Heidi Köngäs: Mirjami

     Enni Mustonen: Sotaleski
     Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Talvi- ja jatkosota Suomessa (sotarintama)
     Veijo Meri: Manillaköysi

Neuvostoliiton suuri isänmaallinen sota
     JP Koskinen: Tulisiipi

Islannin ja Norjan miehitys
     Arnaldur Indriðason: Petsamo

     Per Petterson: Hevosvarkaat

Natsien vankina keskitysleirillä
     Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meren (1928-2015) esikoisromaani Manillaköysi on ollut lukulistalllani pitkään, mutta nyt vihdoin intouduin lukemaan sen. Halusin sen ehtivän Jokken rauhanhaasteeseen, joka päättyy lauantaina 24.10., ja siihen kirja sopii erinomaisen hyvin. Manillaköysi kertoo sodasta, mutta sota on kuvattu niin absurdiksi, että kirja puhuu vahvasti rauhan puolesta.

Manillaköyden keskeinen henkilö on Joose Keppilä, joka on jatkosodassa rintamalla. Eräänä päivänä hän löytää keskeltä huoltotietä manillaköyden ja päättää ottaa sen talteen. Koittaa päivä, jolloin Joose pääsee kotiin lomalle ja ottaa köyden mukaansa vaimolle pyykkinaruksi. Jotta saisi sen kuljetetuksi salaa, hän käärii köyden itsensä ympärille, vaatteitten alle, sotakavereidensa avulla. Nämä ovat hieman liian perusteellisia työssään, ja köysi kiertyy tiukaksi panssariksi, jonka alla Joose alkaa muuttua sinertäväksi ja huohottavaksi pitkän junamatkan aikana.

Joosen tarina kulkee romaanin läpi yhtenä lankana, vai pitäisikö sanoa köytenä. Sitä leikkaavat junassa matkustavien sotilaitten sotatarinat, joita he kertovat toisilleen matkan aikana. Kun Joose vihdoin pääsee kotiin, siellä naapurin iäkäs ukko patisee Joosen isän kanssa, ja jälleen on luvassa sotajuttuja, nyt ensimmäisen maailmansodan ajalta. Romaanin rakenne oli uusi 50-luvulla.

Manillaköydessä sota on täynnä mielettömiä sattumuksia, jotka osuvat ihmisten elämään. Tarinat ovat hullunkurisia, mutta niin yliampuvalla tavalla, että ne vaikuttavat absurdeilta. Ja niiden kuvaama sota on mieletön ja hullu. Eräs kirjan tarina kuvaa touhukkaan vääpelin järjestämää lisäkoulutusta rintamalla:

"Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään. Kauheasti ja melkein päättömästi hosumalla moni mies on pelastunut surman suusta. Jos tulee aivan mahdoton tilanne, muu ei auta kuin riehua mahdottomasti."

Veijo Meren romaani on täynnään sanontoja, jotka herättävät nostalgisia muistikuvia, sillä  niitä viljeltiin lapsuudenkodissani ja suvun piirissä. Pysähdyn miettimään, ovatko ne yleissuomalaisia ja siksi kaikille tuttuja vai onko Meri imenyt ne kouluvuosien kasvuympäristön puheenparsista Etelä-Hämeessä. Seudun murreilmaisu on kieltä, jota osa omaakin sukua puhuu.

Manillaköyttä pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden modernismin kauden ensimmäisistä merkkiteoksista ja Veijo Merta proosan modernismin keulakuvana. Manillaköysi on käännetty melkein 20 kielelle, ja Meri on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Lukemani laitos sattuu olemaan teoksen 50-vuotisjuhlapainos, jossa on Jussi Kaakisen kuvitus. Aikaisemmin olen lukenut Meren romaanin Vuoden 1918 tapahtumat, joka sekin näyttää sodan hulluna, järjettömänä ja kaoottisena toimintana.

                  Veijo Meri: Manillaköysi, 172 s.
                  Kustantaja: Otava 2007 - 50 v juhlapainos (1. painos 1957)

                  Kansi ja juhlapainoksen kuvitus: Jussi Kaakinen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Jokken kirjanurkka, Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, jossa lisää linkkejä blogeihin.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, johon on luettu 2. maailmansotaan liittyviä kirjoja. Kirjoitan myöhemmin haastekoosteen.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Lyhyesti rikoskirjoista - Kalman kevät ja Suurta pahaa

Viime kuukausina olen lukenut ja kuunnellut enemmän kuin olen kirjoittanut blogiin. Siksipä esittelen tänään lyhykäisesti pari kotimaista dekkaria yhteisessä postauksessa. Mukana on tämänvuotinen ja vanhempi teos. Kumpikin kuuluu sarjaan, jonka aiemmat osat olen tuonut blogiin, joten olen ehtinyt esitellä päähenkilöt ja sanoa jotain kirjoitustyylistä.

Aloitan Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimmista Karl-Axel Björkin tutkimuksista eli romaanista Kalman kevät, jossa elellään vuotta 1922. Rikosten tutkimista vapaa-aikanaan harrastava Björk saa uuden tehtävän, kun hänen ystävänsä Iida kertoo nuoresta naisesta, jonka eno Otto Granlund on kuollut tapaturmaisesti ja jonka kodissa on alkanut kummitella.

 

Niin Björk kuin Iidakin ovat ratsionaalisia 20-luvun ihmisiä eivätkä niin vain niele puheita kummituksista. Asia on kuitenkin tutkittava, ja Björkin tie vie niin spiritistiseen istuntoon kuin säikähdyttävään kohtaamiseen mainitun aaveen kanssa. Kun vielä enon kaatuessaan saamissa vammoissa on jotain outoa, Björk alkaa epäillä kuolemaa tahallaan aiheutetuksi.

Tutkimus vie Björkin tällä kertaa Viipuriin. Otto Granlund on aikaisemmassa elämässään asunut pitkään Venäjällä. Hänen kuolemansa jälkeen Helsinkiin ilmestyy mies, joka sanoo olevansa Granlundin ja venäläisen naisen poika, jolle hänen isänsä on testamentannut huomattavan summan rahaa. Tästä kaikesta on Björkin otettava selvää samalla, kun hän ratkoo aaveen arvoitusta.

Yksityiselämässä Björk tekee vihdoin päätöksen ja viettää kihlajaisia. Jo oli aikakin! Vuosia kestäneen epäröinnin jälkeen Björk on yllättynyt siitä, miten viihtyisää kihloissa oleminen on, ja ehkä jossain tulevassa kirjassa päästään Björkin ja hänen valittunsa häihin. Siis ellei jotain yllättävää tapahdu sitä ennen.

Kalman kevät on Björk-sarjan seitsemäs osa. Edellinen kirja on Kirkkopuiston rakastavaiset, ja blogikirjoituksesta löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin.

        Virpi Hämeen-Anttila: Kalman kevät, 351 s
         Kustantaja: Otava 2020

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä

Helmet-haaste: Kohta 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

         

Tunnustettakoon tässä, että olen melkoisen ihastunut Seppo Jokisen komisario Koskiseen, vaikka luen hänen kuulumisiaan harvakseltaan. Olen kyllä yrittänyt saavuttaa dekkarisarjan julkaisutahtia, mutta minkäs teet! Aloitin Koskisen kanssa treffailun ensimmäisestä kirjasta vasta silloin, kun romaaneja oli julkaistu kahdeksantoista, ja joka vuosi on tullut uusi jakso entisten päälle.

Poliisiromaanit sijoittuvat Tampereelle, ja kaupunki on kirjoissa oikeastaan yksi sen hahmoista. Onneksi kaupungin keskusta on jonkin verran tuttu, niin on helpompi seurata, minne Sakari Koskinen ja hänen alaisensa tai rosmot kulloinkin menevät kulkupeleillään tai jalkaisin. Nyt luin sarjan yhdeksännen osan Suurta pahaa, jossa komisario lähentyy jälleen ex-vaimonsa kanssa kuuden erovuoden jälkeen. He jopa suunnittelevat yhteistä ulkomaanmatkaa, vaikka Koskinen epäilee hankkeen järkevyyttä.

Rikosrintamalla on hiljaista, kunnes kirjaston historiakirjojen hyllystä löytyy ihmisen sormi muovipussissa. Vähän sen jälkeen löytyy päätön, tuntemattoman vainajan ruumis  hautausmaalta valmiiksi kaivetusta, mutta vielä käyttämättömästä haudasta. Samaan aikaan eräs vaimo ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Kun vielä poliisi löytää ihmisen pään Stockmannin tavaratalosta, seuraa hankala ja monipolvinen rikostutkinta. Mielettömille teoille ei tunnu löytyvän mitään motiivia, mutta Koskisella on vahva aavistus, että tapaukset liittyvät toisiinsa.

Lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin poliisi ja jännittää sitä, miten Koskinen ryhmineen pääsee perille rikoskuviosta. Taustalta löytyy yhteiskunnallisia ja psykologisia syitä, kuten Koskis-kirjoissa tapana on. Pienyrittäjien ahdinko suuryritysten siirtäessä tuotantoaan ja alihankintatöitä halpamaihin on tänään sama kuin kirjan julkaisuaikaan.

        Seppo Jokinen: Suurta pahaa, 248 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Crime Time 2004

Tätä ennen kirjoitin yhteisesti 7. ja 8. osasta: Piripolkka ja Vilpittömässä mielessä.

E-KIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. MUUALLA: Lukuneuvoja