Khadija on somalityttö, jonka lapsuus on turvallinen, mutta onneton. Hän asuu äitinsä ja veljensä kanssa pienessä kylässä aavikon laidalla. Päivän askareissa hän kantaa vettä, käy pesemässä pyykit, juottaa kamelit ja paimentaa lampaita, vuohia, kameleita. Khadija on orpo, sillä isä on kuollut. Äiti moittii jatkuvasti Khadijaa siitä, että tämä on vain tyttö eikä voi jatkaa isänsä ja klaaninsa nimeä. Kun isovelikin kuolee, äiti Fatima ja Khadija ovat surun murtamia. Kun vain Khadija olisi poika, hän voisi kostaa isän kuoleman.
Khadijan tyttöpäivät loppuvat, kun rosvot ryöstävät hänet hänen paimentaessaan eläimiä. Kohdalle sattuu kuitenkin hyvä mies, joka pelastaa hänet ja vie kotiinsa. Aikaa myöten mies mieltyy nuoreen ja kauniiseen Khadijaan ja haluaa hänet toiseksi vaimokseen. Fatima suostuu. Ei auta, vaikka Khadija karkaa miehensä luota häiden jälkeen. Palattava hänen on. Perheen ja klaanin kunnia on tärkeintä.
Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani ja jo siitä syystä ansaitsee arvostavan huomion. Kuinka moni uuteen maahan 13-vuotiaana muuttanut oppii kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Näin juuri Nura Farah on tehnyt. Kirja on sujuvaa ja kiinnostavaa kerrontaa, joka kuvaa Khadijan, somalialaisen naisen, elämää lapsuudesta aikuisuuteen, pienestä tytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Ajallisesti se sijoittuu 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Vuosilukuja tai muitakaan aikamääreitä kirjassa ei mainita, mutta Khadijan mies odottaa kiihkeästi maansa vapautumista valkoisista valtiaista, ja itsenäisyys toteutui vuonna 1960. Silloin Khadija oli jo varttunut viisaaksi naiseksi, jolla oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä.
Hiljattain kirjoitin blogiin Tiina-kirjasta Tiina etsii juuriaan, enkä nyt voi olla vertaamatta suomalaisen ja somalialaisen tytön elämää toisiinsa - kummankin kirjan tytöt elivät 1900-luvun puolivälissä. Siinä missä Tiina voi käydä koulua ja leikkiä ja seikkailla vapaasti niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, Khadija tekee pienestä asti töitä kotona eikä opi lukemaan eikä kirjoittamaan. Tietyssä iässä hän alkaa pukeutua peittävämpiin vaatteisiin ja hänet ympärileikataan, jotta hän varmasti säilyy puhtaana avioliittoon. Kun Tiina voi kaikessa rauhassa ihastua Juhaan ja kaveerata hänen kanssaan, varsin nuoren Khadijan avioliitosta päättää hänen tuleva miehensä ja äitinsä, ja avioliiton alkuaikoina Khadija joutuu sietämään miehensä ensimmäisen vaimon ankaraa mustasukkaisuutta ja vihaa.
Anni Polva jätti uskonnon lähes kaikkien Tiina-kirjojen ulkopuolelle. Nura Farahin Khadijalle ja hänen perheelleen uskonto on heidän elämänsä peruspilari, ja sen arvoja opetetaan ahkerasti myös jälkikasvulle. Tosin Khadija ja ensimmäinen vaimo turvautuvat myös taikamenoihin, kun yhteinen aviomies kertoo ottavansa kolmannen vaimon, kuolleen veljensä lesken, josta klaanin tulee pitää huolta.
Antoisinta kirjassa on se, miten se avaa ikkunan uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan, erityisesti eri-ikäisten naisten näkökulmasta. Jäin miettimään, miten opiskelu ja työ Suomessa ovat vaikuttaneet Farahin naiskuvaan, sillä hänen Khadijansa on voimakastahtoinen, joskin perinteisten roolien ja elämäntavan sisällä. Aavistettavissa on myös Somalian uusi aika ja sen tuomat muutokset, kun maa itsenäistyy. Kaukana ovat vielä ne päivät, jotka ajavat osan kansasta kaukaisiin maihin pakoon ja turvallisemman elämän etsintään.
Nura Farah: Aavikon tyttäret, 236 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Timo Numminen
KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä), 100 suomalaista kirjaa (no 39).
