Kirjoja kirjoittamisesta

Olen lukenut joitain mainioita kirjoja kirjoittamisesta tänä vuonna. Niistä voisi kirjoittaa kokonaisen blogipostauksen kustakin, ja hyvästä syystä, mutta tyydyn nyt vain pikaiseen esittelyyn, kun on kova tarve saada vanha lukuvuosi pakettiin. Kirjoittaminen on kiinnostanut, sillä olen harrastellut luovan kirjoittamisen opiskelua reilun vuoden verran, ja se jatkuu vielä ainakin ensi syksyyn. Yksi esiin nostamistani kirjoista kuului opintoihin, ja muista kahdesta kiinnostuin muuten vain.

Anneli Kannon Kirjoittamassa on oiva kirja bloggarille, sillä kun on koottujen blogi-kirjoitusten muoto. Kirjailija piti viisi vuotta blogia kirjoittamisesta, sai kommentteja kirjoituksiinsa, ja ne sysäsivät ajatuksia eteenpäin. Niistä teksteistä ja siitä prosessista muodostui kirjan pohjamateriaali. Kanto on kirjoittanut monenmoista - ainakin historiallisia romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä - joten hän on kokenut kirjailija. Kirjoittamassa on helppolukuinen ja ajatuksia herättävä kumppani kirjoittavalle ihmiselle, kuin luotu luku-kerrallaan lukemiseen.

Kirjoittamassa ei ole kirjoittamisopas, siinä ei ole harjoituksia, mutta kyllä siitä monenmoista vinkkiä ja neuvoa löytää. Anneli Kanto lähestyy kirjoittamista laajasti, joten tekstin ensimmäisen version tuottaminen on vain yksi osa kirjaa. Sitä käsittelee kirjan osa, joka on otsikoitu "Ideasta kirjoitukseksi". Historiallisten kirjojen kirjoittaja tietää, mitä tarvitsee tehdä ennen kirjoittamista, ja ammentaa kokemuksestaan osaan "Taustatyö". Siitä Kanto jatkaa eri versioiden työstämiseen, mutta kirjoittaa myös julkisuudesta ja toimeentulosta sekä kirjailijan työkyvyn ylläpidosta.

Kirjan kirjoitukset toimivat inspiraationa ja vertaistukena kaikille kirjoittajille, mutta erityisesti romaanin kirjoittamista miettivät löytävät siitä monenlaista hyödyllistä pohdittavaa.

            Anneli Kanto: Kirjoittamassa, 199 s.
            Kustantaja: Reuna 2020
            Kannen taulu: Tiina Poutanen "Mäyrämieli"

            Kannen suunnittelu: Paula Heiäng

  

Tartuin kirjastossa Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin -kirjaan, ja sepä olikin kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija ehättää heti kättelyssä sanomaan, ettei ole kirjoittamassa kirjoittamisopasta, vaan aikoo kertoa, miten hän työskentelee, kun kirjoittaa. Samalla hän kertoo paljon omista vaiheistaan kirjoittamisajankohtaan mennessä.

Olen lukenut joitain Tuurin kirjoja ja pidän hänen kirjoitustyylistään. Siksi ilahduin, kun Kuinka kirjoitan romaanin kertoo myös lukemieni Aitini suku -sarjan kirjojen Erikinpojat ja Ullan kirja syntyvaiheista. Hän kertoo hauskasti, miten matkusti Kanadaan tehdessään Uusi Jerusalem -romaanin taustatyötä (en ole lukenut vielä). Hän matkusteli pitkin poikin maaseutua siellä, minne suomalaisia oli aikoinaan muuttanut, ja etsi sopivaa paikaa, minne rakentaa kirjallisesti suomalaisten perustama ihannesiirtokunta Uusi Jerusalem. Ja niin vain löytyi autoajelulla sopva paikka ja maisema tulevan kirjan tapahtumille. Toki matka ja sillä kohdatut ihmiset tarjosivat paljon muutakin materiaalia romaaniin. 

            Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin, 151 s.
            Kustantaja: Art House 2004
            Kansi: Ville Laihonen

Kimmo Svinhuvfudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on pieni ja tehokas paketti inspiroivaa asiaa. Se on  teoreettisempi kuin kaksi muuta esittelemääni kirjaa, mutta se onkin tarkoitettu muun muassa oppikirjaksi kirjoittamista opiskeleville. Se nojautuu kirjoittamisesta eri maissa tehtyyn tutkimukseen. Minusta oli varsin kiinnostavaa  esimerkiksi eri vuosikymmenten saatossa muuttunut käsitys siitä, mitä luova kirjoittaminen on sekä miten sitä voi oppia ja opettaa. 

Svinhufvudin kirja tarjoaa paljon vinkkejä ja joitain harjoituksia kirjoittajille. Koin hyödyllisenä erityisesti jaksot kirjoittamisen vaiheista sekä palautteen merkityksestä kirjoittavalle ihmiselle, sen antamisesta ja vastaanottamisesta.

            Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, 165 s. (3. uud. p.)
            Kustantaja: Art House 2016

KIRJAT ovat kirjastosta.

Helmet-haaste: Svinhufvudin kirja menee kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi, sillä se kuului kurssikirjallisuuteen.

Vuosi kuvina - Joulukuu 2020

27.12.2020

Eilen, sunnuntaina, maa oli aamulla valkoinen. Ryntäsin päiväkävelylle lammen rantaan varmistaakseni lumikuvan vuosikuvien sarjaan. Vahinko vain, että oli kovin pilvinen päivä ja kuvasta tuli päivän valoisimpaankin aikaan harmaa. Mutta ei tänään, maanantaina, olisi ollut sen kummempaa.

Lampi on jään peitossa. Kesän sorsat ovat lähteneet jonnekin, jossa on avovettä ja ehkä lämpimämpää. Joulukuun kuvat on otettu samasta paikasta ja samaan suuntaan kuin marraskuun kuvat, toinen lammelle ja toinen sillalta joenhaaraan. Haaveilen, että helmi- tai maaliskuussa onnistun nappaamaan auringossa kimaltelevaa valkoista hankea.

Laura Ingalls Wilderin elämäkerta ja esikoiskirja

Nyt olen paikannut yhden aukon sivistyksessäni, kun olen lukenut (tai oikeammin kuunnellut) ensimmäisen Pieni talo -sarjan kirjan. Kas, kaikki alkoi siitä, kun sain Sheferijm-blogin arvonnasta Laura Ingalls Wilderin elämäkerran. Sitä lukiessa alkoi tuntua siltä, että pitäisi lukea jokin tai joitakin kirjailijan kirjoistakin. Niinpä kuuntelin Storytelistä hänen esikoisteoksensa Little House in the Big Woods (1932, suomennettu 1961 nimellä Pieni talo suuressa metsässä).

William Anderson on historioitsija, joka on tutkinut Laura Ingalls Wilderin (1867-1957) elämää ja kirjallista tuotantoa. Hän myös johtaa kirjailijan kotimuseota Missourissa, Yhdysvalloissa. Kirjassaan Laura Ingalls Wilder : A Biography  Anderson kertoo kirjailijan elämäntarinan lapsuudesta kuolemaan, ja paikkansa saavat myös Pieni talo -sarjan kirjojen syntyvaiheet.

Olin yllättynyt siitä, että Laura Ingalls Wilder oli jo 65-vuotias, kun hän julkaisi esikoiskirjansa. Hän oli toki kirjoittanut pitkään, sillä hän avusti useita lehtiä kirjoittaen artikkeleita pioneerinaisten ja -kotien näkökulmasta. Laura ja Almanzo Wilderin tyttärestä Rosesta tuli toimittaja ja myöhemmin myös kirjailija, ja hän rohkaisi äitiään kirjoittamaan lapsuus- ja nuoruusmuistoistaan. Tyttären neuvojen innostamana Laura teki työtä käskettyä, mutta kukaan ei julkaissut hänen omaelämäkerrallista käsikirjoitustaan. Vasta kun hän sai kustannustoimittajakseen lastenkirjallisuudesta vastaavan henkilön ja muokkasi teoksensa lapsille, Harper julkaisi vuonna 1932 esikoisen nimellä Little House in the Big Woods. Siitä ja sarjan muista lastenkirjoista tuli valtavan suosittuja Yhdysvalloissa ja niistä otettiin yhä uusia painoksia.

En ihmettele kirjojen suosiota. Ne kuvaavat pitkän jakson Amerikan historiaa, joka kirjojen julkaisuaikaan kuului jo menneisyyteen, ja Ingalls Wilder osasi kirjooittaa lapsia kiinnostavalla tavalla. Siksi koulut ja kirjastot tarjosivat kirjasarjaa lapsille luettavaksi. Elämässään Laura oli osa Yhdysvaltain lännen asutustoimintaa sekä lapsuusperheessään että aviomiehensä kanssa. Perheet muuttivat aina muutaman vuoden välein seuraavaan osavaltioon, kunnes Ingallsin perhe asettui Etelä-Dakotaan Lauran ollessa kouluiässä ja myöhemmin Wilderit vaelsivat Missouriin, jossa asuivat loppuelämänsä.

Alkuun minua häiritsi elämäkerrassa sen naiivius ja kielellinen yksinkertaisuus. Sitten tajusin, että Andersonin kirja on luokiteltu lasten ja nuorten kirjallisuudeksi eli kirjoitettu Laura Ingalls Wilderin suurimmille faneille. Ehkä se siksi esittää kirjailijan elämän todella positiivisessa valossa, ja hänen kohtaamansa suuret vaikeudet tuntuvat näin suomalaisesta aikuislukijasta jotenkin vaimennetuilta.

Opin kaikenlaista uutta Yhdysvaltojen pioneerihistoriasta. Kesken kirjan täytyi alkaa kuunnella Lauran esikoiskirjaa.

            William Anderson: Laura Ingalls Wilder : A Biography, 240 s.

            Kustantaja:  HarperTrophy 1995 (1. p. 1992)

            Kansi: suunnittelu Charles Kreloff, kuva Wendell Minor

Little House in the Big Woods kertoo Laura Ingallsin lapsuudesta Wisconsinissa. Hän syntyi siellä Pepinin kaupungin lähellä, isän perhe oli aikoinaan muuttanut New Yorkista länteen ja päätynyt suuren metsän laitamille Wisconsinin osavaltioon. Kun Laura oli vielä pieni, hänen vanhempansa muuttivat lapsineen Kansasiin, mutta perhe palasi jo vuoden kuluttua takaisin kotiin suureen metsään. 

Kirjassa Laura on neljän vanha, ja tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. On vuosi 1871. Sisar Mary on pari vuotta vanhempi ja Carrie vielä vauva. Teoksessa vuorottelevat Lauran kuvaukset arkielämästä hirsimökissä sekä leikeistä Maryn ja serkkujen kanssa ja isän ja isoisän tarinat metsästä ja heidän siellä kohtaamistaan eläimistä kuten susista, karhuista ja puumista. Paikoin Laura kertoo yksityiskohtaisesti kodin erityisistä askareista kuten vaahterasiirapin tekemisestä tai sian eri osien valmistamisesta ruoaksi teurastuksen jälkeen.

Kirja on herttainen lastenkirja, joka on luullakseni kirjoitettu selvästi nuoremmille lapsille kuin esimerkiksi L. M. Montgomeryn tyttökirjat. Storytelin sivustolla ikäsuositus on 6-9 vuotta. Äänikirja on luettu erittäin selkeällä englannilla, vaikka  erilaiset 1800-luvun työnkuvaukset vilisevät sanoja, jotka eivät välttämättä ole tuttuja nykysuomalaiselle englannin oppijalle.

Esikoiskirjansa hyvän vastaanoton rohkaisemana Laura Ingalls Wilder jatkoi lapsille kirjoittamista. Seuraavaksi vuorossa oli kirja hänen aviomiehensä Almanzo Wilderin kasvuvuosista New Yorkissa, Farmer Boy (1933), joka julkaistiin suomeksi 1973 nimellä Farmarin lapset. Kolmas kirja oli Pieni talo preerialla (Little House on the Prairie 1935, suomeksi 1957), ja sitä seurasi vielä viisi muuta teosta. Pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Pieni talo preerialla televisiosarjana Yle Areenasta?

          Laura Ingalls Wilder: Little House in the Big Woods, äänikirja
           Kustantaja: Harper Collins 2017 (äänikirja; 1. painettu painos 1932)
           Lukija: Cherry Jones,  3 t 41 min,

KIRJA (elämäkerta) on arvontavoitto - kiitos Aino! - ja ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytelista.

Helmet-haaste: Laura Ingalls Wilder : A Biography kohtaan 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Little House in the Big Woods kohtaan 45. Esikoiskirja.

Suomen lasten majakkakirja & Suomen lasten linnakirja

Hyvää 103. itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Lukaisin hiljattain kaksi viehättävää lasten tietokirjaa, jotka sopivat esiteltäviksi tänään, sillä ne kertovat maamme historiasta ja luonnosta. Toinen kirja on Suomen majakoista ja toinen Suomen linnoista.

Raili Mikkasen ja Sirkku Linnean Suomen lasten majakkakirja on hilpeä satu Moona-lokista, joka tapaa hylkeen ja antaa sille nimen Ville. Yhdessä ne päättävät lähteä tutkimaan Suomen majakoita. Toinen ui ja toinen lentää Porvoon edustalta Söderskärin majakalta Ahvenanmaan taakse Märketin majakalle, ja matkalla tutustutaan monen majakan historiaan, niistä kerrottuihin tarinoihin sekä meressä ja majakkasaarilla asuviin eläinkunnan edustajiin. Näitä ovat esimerkiksi Suomenlinnan majakanvartijan kissa, Lågskärin Urmas-rantakäärme ja Märketin Samu-sammakko.

Ystävysten matkalle sattuu seikkailuja ja myrskyjä, ja he oppivat paljon ennen kotiinpaluuta, myös ystävyydestä. Sirkku Linnea on kuvittanut sadun iloisesti, ja sivuille on sinne tänne ripoteltu pieniä tietolaatikoita majakoista ja saariston eläimistöstä. Kustantajan sivulla kirjan ikäsuositus on 5-12-vuotiaille, ja luulen, että pienimmät viihtyvät hyvin sadun parissa, mutta myös isommat löytävät kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa.

            Raili Mikkanen & Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja, 57 s.
            Kustantaja: Minerva 2018
            Kansi ja kuvitus: Sirkku Linnea

Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja on koottu samantapaisesti kuin majakkakirja, mutta linnoista ja linnoituksista. Teos on selkeästi vanhemmille lapsille kuin majakkakirja. Historiasta kertovat tekstit ovat pitempiä, mutta lomassa on linnoista kerrottuja juttuja ja tarinoita, mutta sadunomaista kehyskertomusta ei tässä kirjassa ole. 

Laura Valojärven kuvitus on kaunista, mielikuvistusta ruokkivaa ja antaa hieman hämyisen asun vaikkapa Raaseporin linnan kummitustarinalle. Kirjassa on paljon majakkakirjaa enemmän tekstiä, ja mielestäni kirjaa sopii paremmin isommille, jo lukemaan oppineille lapsille.

            Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja, 95 s.
            Kustantaja: Minerva 2011
            Kansi: Laura Valojärvi ja Leena Kilpi

KIRJAT olen ostanut lahjapaketteihn.

Helmet-haasteessa sijoitan Suomen lasten majakkakirjan kohtaan 2. Iloinen kirja, sillä se on hauska ja täynnä elämäniloa.

 

Suomen lasten linnakirjaa (ja montaa muuta opusta) olen lukenut Lilli-kissan kanssa (kuvassa kirjahyllyssä valitsemassa luettavaa ;-)), joten kirja sopii kohtaan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Vuosi kuvina - Marraskuu 2020

30.11.2020

Marraskuun kuva melkein unohtui, mutta eipäs kuitenkaan. Yöllä maan peitti kevyt lumihuntu, joten muuten ruskeanharmaassa maisemassa on jotain valkoista. Lampea peittää ohuen ohut jääkalvo, ja sorsat ovat kokoontuneet vastarannan tuntumaan, siellä on jäätöntä vettä. Sillalle - ja kuvaan - sattuu sopivasti hiekoittaja todisteena siitä, että talven tuntua on ilmassa ja maassa. 

Kamera sillalta Vantaanjokea kohti, lampi kuvaajan selän takana, ja hienoisen jääpeitteen alla virtaa ruskehtava vesi joen ja lammen välillä kanavaa tai oikeastaan ihmisten kaivamaa joen sivuhaaraa pitkin. Jokohan kuukauden kuluttua maata valkaisee kunnon lumipeite?

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo on kirjailija, joka on jäänyt minulla lukukatveeseen. Ei mitenkään tarkoituksellisesti, mutta en ole vain sattunut tarttumaan hänen teoksiinsa. Ehkä olen luokitellut hänen kirjoittamisensa genreen, josta en niin kovasti välitä. Niin tai näin, tänä syksynä tlanne muuttui. Ensin sain Linnunaivot kotiini Bookcrossingin kautta. Sitten huomasin kirjaston ilmoituksen Sinisalon kirjailijavierailusta. Päätin alkaa lukea ensimmäistä sinisaloani ennen vierailua.

Vierailu peruttiin, niin kuin näinä aikoina tuppaa usein käymään, mutta sainpas luettua Linnunaivot! Se oli mahtavan hyvä kirja, joka jäi mieleen kummittelemaan ja pohdituttamaan vielä viimeisen sivun jälkeen. Juoni on lyhykäisesti tämä:

Heidi on Lapissa työmatkalla ja tapaa illalla Jyrkin, joka työskentelee hotellissa baarimikkona. He alkavat harvakseltaan pitää yhteyttä Heidin palattua Helsinkiin. Jyrki kertoo aikomuksestaan lähteä puolen vuoden patikointimatkalle Australiaan ja Uuteen Seelantiin, ja Heidi haluaa mukaan. Valtaosa kirjasta kertoo heidän vaelluksistaan Oseaniassa, kaikkein eniten Tasmaniassa, jonne he päätyvät lähes sattumalta. 

Kirjan rakenne on kiintoisa: teksti koostuu vuorottelevista Heidin ja Jyrkin monologeista, jotka paljastavat heidän ajatuksensa matkanteosta ja toisistaan. Hehän tunsivat toisiaan varsin vähän ennen matkaa. Jyrki näyttäytyy luonnon ja ympäristön puolestapuhujana, joka paasaa siitä, etteiivät ihmisjätökset kuulu puhtaaseen luontoon. Hän noudattaa pilkuntarkasti omaksumiaan periaatteita ja on minusta ärsyttävän itsekeskeinen vaatiessaan samaa  Heidiltä, joka puolestaan on tottunut taipumaan ja tottelemaan ja olemaan pahoittamatta toisen mieltä, vaikka vaatimukset tuntuvat välillä mielettömiltä vaelluksen käytännöissä.

Tasmanian luonto esittelee niin kauniit kuin karut ja haavoiittuvatkin puolensa. Pieninä juoneen istuvina istutuksina Jyrki selvittää, mitä vahinkoa Australiaan aikoinaan muuttaneet eurooppalaiset ja sittemmin turistit ovat aiheuttaneet maan luontaiselle floralle ja faunalle. Vaelluskuvaukset ovat herkullisia kaikkine yksityiskohtineen ja paljastavat Heidin ja Jyrkin suhteen muuttuvaa dynamiikkaa. Jyrki, kokenut patikoija, haluaa tehdä yhä pitempiä päivämatkoja, sillä miksi tuhlata edes yhtä iltapäivää lepäämällä hiekkarannalla, kun voi vaeltaa pitemmälle tai nopeammin kuin kukaan muu aikaisemmin. Heidi puree hammasta ja paarustaa sinnikkäästi samat matkat samaa vauhtia, kunnes hänelle riittää.

Johanna Sinisalo kirjoittaa eloisasti, nautittavasti ja uusia ilmaisuja käyttäen. Viehätyin esimerkiksi sanasta "myrkkyisä" (myrkkyisä käärme). Hän rakentaa juoneen monia tasoja - luonnon ja ihmisen suhde, ympäristökysymykset, Jyrkin ja Heidin suhteen kehittyminen - ja tuo siihen viittauksenomaisesti kummankin päähenkilön taustaa, joka vaikuttaa nykyisyyteen. Välillä on kursiivilla kirjoitettuja tekstejä, joista lukija saa päätellä, kuka niiden minäpuhuja on. Lukujen väleihin on ripoteltu lainauksia Joseph Conradin teoksesta Pimeyden sydän, ja luulen, että ne olisivat puhutelleet enemmän, jos olisin Conradia lukenut. Näinkin ne käänsivät ajatuksia tehokkaasti pimeyden suuntaan. Linnunaivojen loppu on huikean jännittävä ja jää sillä tavoin avoimeksi, että se sekä harmittaa että saa mielikuvituksen rakentelemaan vaihtoehtoisia skenaarioita.

Hieno, ajatteluttava, taidokas. Sinisaloa on luettava lisää.

            Johanna Sinisalo: Linnunaivot, 331 s.
            Kustantaja: Teos 2008
            Kansi: Miika Immonen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta.

MUUALLA: Amman kirjablogi, Kirjavinkit, Tarukirja

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja, 25. Kirjassa ollaan saarella.

Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.

            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)

            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006

            Suomentaja: Outi Menna

            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Ann Cleeves: Musta kuin yö

Kun kuuntelin Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla pari vuotta sitten, päätin, että alan lukea jotain hänen dekkarisarjaansa. Sitä ennenkin oli houkutusta siihen suuntaan ollut, mutta  epäröin. Olin katsonut televisiosta sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetlantiin sijoittuvaa sarjaa, ja vaikka pidin niistä kovasti, en ollut innokas lukemaan samoista rikoksista enää kirjoissa. Mutta messuilla kirjailija jutteli kirjoistaan ja kirjoittamisestaan niin sympaattisesti ja innostavasti, että päätin heti sopivan hetken tullen tarttua hänen kirjoihinsa.

Hyvä oli, että tartuin, vaikka pari vuotta siinä meni. Musta kuin yö imaisi heti mukaansa, eikä loppuratkaisu ollut mitenkään selvä ennakolta. Kirjan edetessä ehdin epäillä yhtä jos toistakin rikoksesta, kuten asiaan kuuluu, mutta vasta lopussa syyllinen ja hänen motiivinsa paljastuivat.

Musta kuin yö aloittaa Shetlanti-sarjan, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Ei pidä antaa tv-sarjan sankarin ulkomuodon hämätä itseään, vaikka hän jatkuvasti tuppautuu mielikuviin, sillä tämännäköinen Ann Cleevesin luoma Perez on:

"Hän näki miehen kasvot kuin impressionistisena maalauksena, lasiin kertyneen höyryn ja lian hämärtäminä, villin mustan hiuspehkon ja voimakkaan koukkunenän, mustat kulmakarvat. Ulkomaalainen, hän ajatteli."

Jimmy Perez on syntyisin Shetlannin eteläisimmältä Fair Islen saarelta, mutta sukutarina kertoo yhden hänen varhaisen esi-isänsä rantautuneen saarelle Espanjasta. Jimmy opiskeli ja työskenteli pitkään Aberdeenissä Skotlannissa, mutta avioeron jälkeen hän palasi Shetlanninsaarille, komisarioksi Lerwickin kaupunkiin. Äiti yrittää houkutella häntä takaisin Fair Islelle maanviljelijäksi, eikä ihan turhaan, sillä poliisityö rauhallisilla saarilla on alkanut tuntua hieman pitkästyttävältä. Kunnes tapahtuu rikos, joka haastaa Jimmyn ryhmän ja Skotlannista tulevien vahvistusten taidot.

Fran Hunter on yksinhuoltajaäiti, joka on vienyt pikkutyttärensa Cassien tammikuun alun aamuna kouluun. Hän on taidemaalari, ja maiseman hehkuvat värit lumoavat hänet, punaisena nouseva aurinko, sädehtivä vastasatanut lumi ja sen yläpuolella villisti lentävät mustat korpit. Hän haluaa nähdä, miksi korpit kokoontuvat pellolle, ja havaitsee kaukaa jotain punaista maassa. Puoliksi lumeen peittyneenä makaa naapurin teini-ikäinen Catherine kuristettuna omalla punaisella huivillaan.

Catherinen murhan selvittäminen osoittautuu mutkalliseksi ja haastavaksi. Ravenswickin kyläläiset muistavat hyvin, että kahdeksan vuotta aikaisemmin kymmenvuotias tyttö, Catriona, hävisi tietymättömiin eikä häntä löydetty koskaan. Catrionan perhe asui silloin samassa talossa, missä Catherine on nyt asunut isänsä kanssa. Catrionan katoamisesta epäiltiin naapurissa asuvaa vanhaa ja yksinkertaisena pidettyä miestä, jonka kotona Catriona oli käynyt. Käy ilmi, että Catherinekin oli käynyt miehen luona kuolemaansa edeltävänä päivänä. Ihmiset pitävät varmana, että vanhus on syypää Catherinen kuolemaan, mutta poliisi viivyttelee hänen pidättämisessään.

 

Ann Cleevesin teos on psykologinen rikosromaani, jossa murhaa ratkotaan poliisityöllä ja rikoksen syihin pureutuen. Jimmy Perez on sympaattinen hahmo, ja ympärillä on  monipuolinen kattaus rauhallisen kyläyhteisön ihmissuhteita, joita käsittämätön rikos ravistelee. On koululapsia, Catherine ja hänen ystävänsä lukiosta, nuorten seurustelusuruja, Englannista muuttaneita ja siksi ulkopuolisia, paikallisia. Kaikki tuntevat kaikki, ja siksi ajatus murhaajasta heidän keskuudessaan herättää pelkoa. 

Shetlanninsaarten luonto ja kulttuuri tarjoavat hurmaavan miljöön Cleevesin sarjalle. Kirjailija lopettaa tämän aloitusosan koukkuun, jonka on täytynyt olla ehdottoman kiinnostava kakkososaa odotellessa: Koko kirjan ajan Perez on miettinyt kotisaarelleen muuttamista ja palaamista suvun elinkeinoon, mutta ei ole saanut soitetuksi äidilleen asiasta. Catherinen surman ratkettua Perez palaa Lerwickiin, ja kirjan viimeinen lause on: "Ennen asemalle menoa hän pistäytyi kotona soittamassa äidilleen." Toki lukijalle annetaan vihjeitä siitä, mikä Jimmyn vastaus äidille on.

Ihana sarja, jossa on onneksi runsaasti lukemista jäljellä: englanniksi sarja on kasvanut kahdeksan osan mittaiseksi. Löysin kirjailijan nettisivuilta Shetlanninsaarten kartan, johon on merkitty sarjan jokaisen kirjan tapahtumapaikka, myös tämän romaanin kuvitteellinen Ravenswickin kylä!

 

              Ann Cleeves: Musta kuin yö, 336 s. (pokkari)

              Kustantaja: Karisto 2010 (2. painos; 1. p. 2007) 

              Alkuteos: Raven Black, 2006, suomentaja Annukka Kolehmainen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta. 

MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Tarukirja

Helmet-haaste: 13. Kirjassa eksytään (Franin tyttö eksyy äidistään väkijoukkoon.)

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskisen Hukkuva maa on vetävä ja veikeä romaani. Se on vetävä, sillä Koskinen nyt vain osaa kirjoittaa houkuttelevasti. Ja se on veikeä paetessaan määrittelyjä ja lokerointeja ja muuntautuessaan moneksi.

Ensin luulen, että Hukkuva maa on dekkari. Viisi vuotta aikaisemmin teollisuusjohtaja ja kansanedustaja Jukka Vaateri on kadonnut autoineen tietymättömiin. Perheyhtiötä johtava tytär Sandra haluaa julistaa isänsä kuolleeksi käytännön asioitten helpottamiseksi. Poliisi avaa uudelleen tutkimuksen Vaaterin kohtalon selvittämiseksi, ja Sandran vanhempi veli, Niklas, alkaa tuntea olevansa epäilty isänsä kuolemaan. Lisäksi hänen sisaruksensa, äitinsä ja setänsä tuntuvat tietävän asiasta enemmän kuin hän.

Niklas Vaaterilla olisi ollut motiivi isän päästämiseen päiviltä, sillä hänestä piti tulla turvevoimayhtiön johtaja isänsä jälkeen. Sitten isä sivuutti hänet ja otti Sandran seuraajakseen. Niklas lopetti heti taloustieteen opiskelun ja vaihtoi alaa. Hänestä tuli ilmastotutkimuksen asiantuntija.

Seuraavaksi Koskisen romaani alkaa vaikuttaa lähitulevaisuuteen sijoittuvalta dystopialta. Se on aikaa, jolloin koronapandemia on ohi. Niklas Vaateri on parikymmentä vuotta tehnyt työkseen ilmastonlämpenemiseen liittyviä laskelmia, kiertänyt konferensseissa puhumassa löydöistään ja esitelmöinyt ja saarnannut ilmastonmuutoksesta väsymiseen ja turhautumiseen asti. Ihmiset eivät ole korvaansa lotkauttaneet, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että Vaaterin sukukartanokin meren rannalla on vaarassa. Merenpinta on noussut ja rantaviiva siirtynyt sata metriä sisämaahan päin.

Hukkuvassa maassa on aineksia myös sukuromaaniksi. Kun teoksessa on turvevoimayhtiötä johtava ja sillä sukua vaurastava sisko ja ilmastoasioiden erityistuntijana pidetty ja hiiidioksidipäästöjen vaaroista varoittava veli sekä siskon poika, joka on valmis fanaattisiin toimiin ilmastonlämpenemistä ja kuluttamista vastaan, ristiriidoilta ei voi välttyä. Ja ikään kuin se ei olisi vielä riittävästi, vähitellen paljastuu sukusalaisuuksia ja suhdesolmuja. Luvassa on tätä aikaa peilaava, tiivis ja viihdyttävä lukusukkula.

          JP Koskinen: Hukkuva maa, 232 s.
          Kustantaja: Like 2020
          Kansi: Tommi Tukiainen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haaste: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Luinpa kiinnostavan tietokirjan, ei voi muuta sanoa, vaikka ennen sen lukemista en oikein uskonut, että ankeriaat voivat olla näin mielenkiintoisia. Ei silti, ankeriaista en tiennyt juuri mitään. Jos jotain ajattelin, niin suurin piiirtein vain: kala kuin kala, pitkä, käärmemäinen. Koskaan en ole elävää ankeriasta nähnyt. En kyllä kuolluttakaan sen puoleen.

Patrik Svensson on kirjoittanut kirjan, joka on sekoitus  ankeriaasta kertovaa  tietokirjaa ja hänen omia muistelmiaan isästä, lapsuudesta ja heidän yhteisistä ankeriaanpyyntiöistään. Teoksen nimi on kaikkineen  Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Siinä henkilökohtainen lomittuu yleiseen, biologinen filosofiseen ja jopa uskonnolliseen.

"Haluan uskoa että myös sen takia ankerias on niin pitkään kiehtonut yhä uusia ihmsiä. Jokin houkuttelee meitä uskon ja tiedon rajaseudulle, sinne, missä tieto ei ole virheetöntä ja missä sen annetaan siksi sisältää faktan lisäksi ripauksia myyteistä ja mielikuvituksesta."

Ankeriaskysymyksen historiaa ja sen tunnettuja tutkijoita luodataan Aristoteleesta ja Sigmund Freudista alkaen. Ankerias on kiehtonut ja ärsyttänyt vuosisatoja, ja sitä on ympäröinyt joukko kysymyksiä aina viime vuosisadan alkuun asti: Onko ankerias kala vai jotain muuta? Ilmestyykö se tyhjästä, pohjamudasta, vai lisääntyykö se? Missä se syntyy ja missä kuolee? 

Yksi ankeriaan arvoituksen lumoihin joutuneista oli tanskalainen meribologi Johannes Schmidt, joka vuosikymmenten säntillisen tutkimisen jälkeen jäljitti ankeriaan syntymän ja kuoleman Sargassomereen. Hän kirjoitti:

"Minun nähdäkseni ankeriaan elämäntarina ylittää erikoisuudessa kaikki muut lajit koko eläinkunnassa."

Ankeriaan tarina ällistyttää minuakin suuresti: Että kaikki maailman ankeriaat syntyvät samassa maailmankolkassa. Että ne kulkevat tuhansia kilometrejä merivirtojen mukana pieninä toukkina ja muuttavat muotoaan usean kerran elämänsä aikana. Että ne etsiytyvät omaan paikkaansa, ehkä järveen tai jokeen, asettuvat ja elävät siinä jopa vuosikymmeniä. Että niille tulee hetki, jolloin ne lähtevät uimaan tuhansia kilometrejä takaisin Sargassomereen lisääntyäkseen siellä ja sitten kuollakseen pois. Ankeriaan aivan huikea tarina, josta en tiennyt mitään, ennen kuin Patrik Svensson sen kertoi.

Svensson tuo kirjaansa katkelmia maailmankirjallisuudesta, myyttejä ja tarinoita. Useimmat niistä esittävät ankeriaan inhottavana tai kammottavana - ehkä juuri siksi, että se on säilyttänyt arvoituksellisuutensa ja salaperäisyytensä. Svensson kirjoittaa sujuvasti ja kiehtovasti ja vie lukijan pohtimaan elämän ja kuoleman arvoitusta. Jossain vaiheessa tosin alkaa tuntua, että ajattelemaan johdattelevat kysymykset ovat turhan toisteisia ja päälleliimattuja (Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Kun ihminen etsii jonkin alkuperää, hän löytää myös omansa.),  mutta ne voi halutessaan ohittaa nopeasti, sillä kirjaa lukee kuin kiinnostavaa romaania.

Kustantaja luonnehtii kirjaa kertovaksi kaunokirjallisuudeksi parhaimmillaan.  Ankeriaan testamentti voitti vuonna 2019 Tietokirjallisuuden August-palkinnon, joka on Ruotsin Finlandia-palkintoa vastaava tunnustus.

 

            Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman

                        arvoituksellisimmasta kalasta, 272 s.

            Kustantaja: Tammi 2020, suomentaja Maija Kauhanen

            Alkuteos: Ålevangeliet - Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Luettua elämää, Nannan kirjakimara, Tuijata

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Osallistun kirjalla myös Nannan kirjakimaran merelliseen lukuhaasteeseen Kirjoja ulapalta.

Muut kaksi haasteeseen lukemaani kirjaa ovat Tove Janssonin Muumipappa ja meri sekä  Arnaldur Indriðasonin Petsamo, jossa osa tapahtumista liittyy Esja-laivan matkaan sen evakuoidessa sodan aikana Eurooppaan jääneitä islantilaisia Suomen Petsamon kautta Reykjavikiin.

Vuosi kuvina - Lokakuu 2020

31.10.2020

Pyhäinpäivän aamu on hiljainen Riihimäellä, ja syysusva henkäilee lammen rannoilla. Lokakuun aikana suihkulähde on kadonnut, se on epäilemättä viety talvisäilöön odottamaan kevään lämpimiä öitä. Vantaanjoen sorsilla taitaa olla kokoontumisuinnit, sillä niitä on paikalla paljon enemmän kuin kesäkuukausina. Lammen savisesta pohjamudasta löytyy apetta, kun jaksaa pyrstö pystyssä sukellella.

Rauhan lukuhaaste koosteessa

24.10. tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun Yhdistyneet kansakunnat, YK, perustettin. Tänä vuonna on kulunut yhtä monta vuotta siitä, kun toisen maailmansodan taistelut päättyivät. Näiden innoittamana Jokken kirjanurkassa alkoi vuoden alussa Rauhan haaste, johon on luettu toiseen maailmansotaan jollain tapaa liittyviiä kirjoja. Haaste päättyy huomenna.

Lähdin mukaan ajatuksena lukea ainakin pari kirjaa sodasta. Kirjoja on ihan huomaamatta kertynyt kahdeksan, sillä aika monessa uudessakin romaanissa käsitellään sotaa joko pääaiheena, takaumin tai yhtenä merkittävänä teemana.

Vain yksi kirjoista, Veijo Meren jo klassikoksi muodostunut Manillaköysi, kertoo varsinaisesta sodankäynnistä, mutta siinäkin sotatarinat kuvaavat sodan niin sattumanvaraiseksi ja kaoottiseksi toiminnaksi, että sotasankaruutta siitä ei löydä etsimälläkään. Muut kolme Suomen talvi- ja jatkosotaan liittyvää kirjaa kertoo kotirintaman naisten elämästä sodan aikana. Viides kotimainen, JP Koskisen Tulisiipi, taas sijoittuu osittain Suomen itärajan taakse ja Neuvostoliiton suureen isänmaalliseen sotaan.

Ulkomaisista teoksista yksi on tositapahtumiin perustuva fiktiivinen selviytymistarina keskitysleiriltä ja kaksi pohjoismaisia romaaneja. Niin islantilainen dekkarisarja ja sen kuvaama liittoutuneiden miehitys kuin norjalaisen romaanin takaumat sodanaikaiseen saksalaismiehitykseen ja norjalaisen vastarintaliikkeen toimintaan ovat minulle uusia näkökulmia toiseen maailmansotaan. 

Kaikki olivat hyviä kirjoja ja mieluisia luettavia. Suurimman vaikutuksen tekivät Heidi Könkään Mirjami ja Per Pettersonin Hevosvarkaat. Kiitos, Jokke, haasteesta. Toisten kirjoituksia ja koosteita on kiva bongailla.

Linkit luettuihin:

Talvi- ja jatkosota Suomessa (kotirintama)
     Heidi Köngäs: Mirjami

     Enni Mustonen: Sotaleski
     Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Talvi- ja jatkosota Suomessa (sotarintama)
     Veijo Meri: Manillaköysi

Neuvostoliiton suuri isänmaallinen sota
     JP Koskinen: Tulisiipi

Islannin ja Norjan miehitys
     Arnaldur Indriðason: Petsamo

     Per Petterson: Hevosvarkaat

Natsien vankina keskitysleirillä
     Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meren (1928-2015) esikoisromaani Manillaköysi on ollut lukulistalllani pitkään, mutta nyt vihdoin intouduin lukemaan sen. Halusin sen ehtivän Jokken rauhanhaasteeseen, joka päättyy lauantaina 24.10., ja siihen kirja sopii erinomaisen hyvin. Manillaköysi kertoo sodasta, mutta sota on kuvattu niin absurdiksi, että kirja puhuu vahvasti rauhan puolesta.

Manillaköyden keskeinen henkilö on Joose Keppilä, joka on jatkosodassa rintamalla. Eräänä päivänä hän löytää keskeltä huoltotietä manillaköyden ja päättää ottaa sen talteen. Koittaa päivä, jolloin Joose pääsee kotiin lomalle ja ottaa köyden mukaansa vaimolle pyykkinaruksi. Jotta saisi sen kuljetetuksi salaa, hän käärii köyden itsensä ympärille, vaatteitten alle, sotakavereidensa avulla. Nämä ovat hieman liian perusteellisia työssään, ja köysi kiertyy tiukaksi panssariksi, jonka alla Joose alkaa muuttua sinertäväksi ja huohottavaksi pitkän junamatkan aikana.

Joosen tarina kulkee romaanin läpi yhtenä lankana, vai pitäisikö sanoa köytenä. Sitä leikkaavat junassa matkustavien sotilaitten sotatarinat, joita he kertovat toisilleen matkan aikana. Kun Joose vihdoin pääsee kotiin, siellä naapurin iäkäs ukko patisee Joosen isän kanssa, ja jälleen on luvassa sotajuttuja, nyt ensimmäisen maailmansodan ajalta. Romaanin rakenne oli uusi 50-luvulla.

Manillaköydessä sota on täynnä mielettömiä sattumuksia, jotka osuvat ihmisten elämään. Tarinat ovat hullunkurisia, mutta niin yliampuvalla tavalla, että ne vaikuttavat absurdeilta. Ja niiden kuvaama sota on mieletön ja hullu. Eräs kirjan tarina kuvaa touhukkaan vääpelin järjestämää lisäkoulutusta rintamalla:

"Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään. Kauheasti ja melkein päättömästi hosumalla moni mies on pelastunut surman suusta. Jos tulee aivan mahdoton tilanne, muu ei auta kuin riehua mahdottomasti."

Veijo Meren romaani on täynnään sanontoja, jotka herättävät nostalgisia muistikuvia, sillä  niitä viljeltiin lapsuudenkodissani ja suvun piirissä. Pysähdyn miettimään, ovatko ne yleissuomalaisia ja siksi kaikille tuttuja vai onko Meri imenyt ne kouluvuosien kasvuympäristön puheenparsista Etelä-Hämeessä. Seudun murreilmaisu on kieltä, jota osa omaakin sukua puhuu.

Manillaköyttä pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden modernismin kauden ensimmäisistä merkkiteoksista ja Veijo Merta proosan modernismin keulakuvana. Manillaköysi on käännetty melkein 20 kielelle, ja Meri on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Lukemani laitos sattuu olemaan teoksen 50-vuotisjuhlapainos, jossa on Jussi Kaakisen kuvitus. Aikaisemmin olen lukenut Meren romaanin Vuoden 1918 tapahtumat, joka sekin näyttää sodan hulluna, järjettömänä ja kaoottisena toimintana.

                  Veijo Meri: Manillaköysi, 172 s.
                  Kustantaja: Otava 2007 - 50 v juhlapainos (1. painos 1957)

                  Kansi ja juhlapainoksen kuvitus: Jussi Kaakinen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Jokken kirjanurkka, Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, jossa lisää linkkejä blogeihin.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, johon on luettu 2. maailmansotaan liittyviä kirjoja. Kirjoitan myöhemmin haastekoosteen.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Lyhyesti rikoskirjoista - Kalman kevät ja Suurta pahaa

Viime kuukausina olen lukenut ja kuunnellut enemmän kuin olen kirjoittanut blogiin. Siksipä esittelen tänään lyhykäisesti pari kotimaista dekkaria yhteisessä postauksessa. Mukana on tämänvuotinen ja vanhempi teos. Kumpikin kuuluu sarjaan, jonka aiemmat osat olen tuonut blogiin, joten olen ehtinyt esitellä päähenkilöt ja sanoa jotain kirjoitustyylistä.

Aloitan Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimmista Karl-Axel Björkin tutkimuksista eli romaanista Kalman kevät, jossa elellään vuotta 1922. Rikosten tutkimista vapaa-aikanaan harrastava Björk saa uuden tehtävän, kun hänen ystävänsä Iida kertoo nuoresta naisesta, jonka eno Otto Granlund on kuollut tapaturmaisesti ja jonka kodissa on alkanut kummitella.

 

Niin Björk kuin Iidakin ovat ratsionaalisia 20-luvun ihmisiä eivätkä niin vain niele puheita kummituksista. Asia on kuitenkin tutkittava, ja Björkin tie vie niin spiritistiseen istuntoon kuin säikähdyttävään kohtaamiseen mainitun aaveen kanssa. Kun vielä enon kaatuessaan saamissa vammoissa on jotain outoa, Björk alkaa epäillä kuolemaa tahallaan aiheutetuksi.

Tutkimus vie Björkin tällä kertaa Viipuriin. Otto Granlund on aikaisemmassa elämässään asunut pitkään Venäjällä. Hänen kuolemansa jälkeen Helsinkiin ilmestyy mies, joka sanoo olevansa Granlundin ja venäläisen naisen poika, jolle hänen isänsä on testamentannut huomattavan summan rahaa. Tästä kaikesta on Björkin otettava selvää samalla, kun hän ratkoo aaveen arvoitusta.

Yksityiselämässä Björk tekee vihdoin päätöksen ja viettää kihlajaisia. Jo oli aikakin! Vuosia kestäneen epäröinnin jälkeen Björk on yllättynyt siitä, miten viihtyisää kihloissa oleminen on, ja ehkä jossain tulevassa kirjassa päästään Björkin ja hänen valittunsa häihin. Siis ellei jotain yllättävää tapahdu sitä ennen.

Kalman kevät on Björk-sarjan seitsemäs osa. Edellinen kirja on Kirkkopuiston rakastavaiset, ja blogikirjoituksesta löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin.

        Virpi Hämeen-Anttila: Kalman kevät, 351 s
         Kustantaja: Otava 2020

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä

Helmet-haaste: Kohta 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

         

Tunnustettakoon tässä, että olen melkoisen ihastunut Seppo Jokisen komisario Koskiseen, vaikka luen hänen kuulumisiaan harvakseltaan. Olen kyllä yrittänyt saavuttaa dekkarisarjan julkaisutahtia, mutta minkäs teet! Aloitin Koskisen kanssa treffailun ensimmäisestä kirjasta vasta silloin, kun romaaneja oli julkaistu kahdeksantoista, ja joka vuosi on tullut uusi jakso entisten päälle.

Poliisiromaanit sijoittuvat Tampereelle, ja kaupunki on kirjoissa oikeastaan yksi sen hahmoista. Onneksi kaupungin keskusta on jonkin verran tuttu, niin on helpompi seurata, minne Sakari Koskinen ja hänen alaisensa tai rosmot kulloinkin menevät kulkupeleillään tai jalkaisin. Nyt luin sarjan yhdeksännen osan Suurta pahaa, jossa komisario lähentyy jälleen ex-vaimonsa kanssa kuuden erovuoden jälkeen. He jopa suunnittelevat yhteistä ulkomaanmatkaa, vaikka Koskinen epäilee hankkeen järkevyyttä.

Rikosrintamalla on hiljaista, kunnes kirjaston historiakirjojen hyllystä löytyy ihmisen sormi muovipussissa. Vähän sen jälkeen löytyy päätön, tuntemattoman vainajan ruumis  hautausmaalta valmiiksi kaivetusta, mutta vielä käyttämättömästä haudasta. Samaan aikaan eräs vaimo ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Kun vielä poliisi löytää ihmisen pään Stockmannin tavaratalosta, seuraa hankala ja monipolvinen rikostutkinta. Mielettömille teoille ei tunnu löytyvän mitään motiivia, mutta Koskisella on vahva aavistus, että tapaukset liittyvät toisiinsa.

Lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin poliisi ja jännittää sitä, miten Koskinen ryhmineen pääsee perille rikoskuviosta. Taustalta löytyy yhteiskunnallisia ja psykologisia syitä, kuten Koskis-kirjoissa tapana on. Pienyrittäjien ahdinko suuryritysten siirtäessä tuotantoaan ja alihankintatöitä halpamaihin on tänään sama kuin kirjan julkaisuaikaan.

        Seppo Jokinen: Suurta pahaa, 248 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Crime Time 2004

Tätä ennen kirjoitin yhteisesti 7. ja 8. osasta: Piripolkka ja Vilpittömässä mielessä.

E-KIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. MUUALLA: Lukuneuvoja