sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kuukauden Tiina - Tiinaa harmittaa

Nyt Tiinaa kyllä harmittaa. Hiihtoloma on tulossa, ja äiti on saanut päähänsä, että Tiina on kalpea ja tarvitsee raitista ilmaa maalla pysyäkseen terveenä. Niinpä Tiinan edessä on lomaviikko Emma-tädin, äidin naimattoman serkun, luona. Emma-tädin! Tiina ei usko kestävänsä viikkoa siellä, sillä Emma-täti on vielä paljon siivous- ja järjestysintoisempi kuin äiti.

Mutta maalle Tiinan on mentävä. Siltä ei pelasta edes Juhan äidiltä kalpeuden peitoksi lainattu ruskea väripuuteri. Emma-täti hoivaa Tiinaa, ja saa lisääkin hoivattavaa, kun Tiina pääsee vauhtiin. Ensin tädin vaaleanpunaiseen taloon kirkonkylän keskustassa muuttaa pieni kissanpoikanen, jonka Tiina saa lahjaksi uudelta kuusivuotiaalta ystävältään Heikiltä. Sitten muuttaa poika itse, kun hänen äitinsä joutuu äkillisesti sairaalaan eikä isätön poika voi jäädä kylmään mökkiin itsekseen. Ja viimeksi muuttaa pojan Rakki-koirakin, jonka Tiina oli aikaisemmin pelastanut tulvivasta ojasta.

Siinä hoivattavien joukossa on tädillä tekemistä, mutta onneksi paikalle sattuu vanha nuoruudenystävä. Äkkiä lämmenneiden tunteiden imussa täti hyväksyy taloonsa väkeä, joka aikaisemmin ei olisi tullut kuuloonkaan. Kirja koskettelee vielä nytkin ajankohtaista erilaisuuden hyväksymistä ja rotuennakkoluuloja. 

Hulvattomin kohtaus tässä Anni Polvan 13. Tiina-kirjassa ajoittuu kuitenkin sunnuntaipäivään ennen hiihtoloman alkua ja alkaa Tiinan harmittomalla aikeella paistaa lettuja Juhalle. Jauhopussia kurotteleva Tiina astuu Möllin hännälle sillä seurauksella, että pussi lentää lattialle, ja niin tyttö kuin kissakin ovat valkoisen jauhon peitossa. Kissa pitää pestä ennen äidin kotiin paluuta, mutta kylpyhetkellä on onnettomat seuraukset, kun turkkiin tarttunut vehnäjauho liisteröityy veden kanssa. Saksitta siitä ei selvitä.

Tiinaa harmittaa -kirjassa on runsaasti autettavia eläimiä, ja löytää Tiina tietysti apua tarvitsevia ihmisiäkin. Perustiinamaista menoa siis.

Seuraavaan Tiina-kirjaan palaan ennen ensi kesää. Nyt seuraa jälleen tavanmukainen talven kestävä tauko sarjasta.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta.

HAASTE: Puolet kirjasta Tiina viettää hiihtolomaa maalla kirkonkylässä, joten osallistun tällä Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. 

Sarjan edellinen Tiina-kirja on Tiinastako näyttelijä.


Anni Polva: Tiinaa harmittaa, 167 s.
     Kustantaja: Karisto 1987, 8. painos (1. painos 1968)
     Kansikuva: Maija Karma

tiistai 13. lokakuuta 2015

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä


Soiva metsä on ihana kirja. Se on maalattu kielellä ja sävelillä ja herkin, paikoin lystikkäinkin, kuvin. Se menee sydämeen niin montaa reittiä, että sen seurassa voi vain ihastella ja huokailla.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä : Jean Sibeliuksen matkassa on lapsille kirjoitettu kuvitettu elämäntarina, jota on sopivasti ryyditetty säveltäjän lastenlasten muistamilla hauskoilla tapauksilla. Kieli soljuu, lauseet ovat lapsille sopivan lyhyitä, miltei runollisen kauniita. Sanoissa soi se musiikki, jonka Sibelius kuuli kaikin aistein ja jonka pappa tartutti lapsenlapseenkin:
- Kuuletko, kuinka metsä tuoksuu! pappa huudahtaa. 
Tuuli humisee ja puut laulavat,kun juoksen pitkin metsäpolkua.    Metsä soi! Vihreä laulaa!Kukat kuiskivat! hihkun iloisena.

Katri Kirkkopellon kuvat ovat ilmeikkäitä ja viehättäviä, niissä elää Ainolan kodin tunnelma sadan vuoden takaa ja mummin puutarhan lumous. Tästä luonnon keskellä olevasta vihreästä maailmasta kumpusivat monet säveltäjän teoksista ja siellä oli lastenkin hauska leikkiä.

Kokonaisuuden täydentää kirjan mukana tuleva CD, jolla Nazig Azezian (piano) ja Jussi Makkonen (sello) soittavat kuusi Sibeliuksen sävellystä. Osa niistä on päässyt mukaan kirjan tekstiinkin tai kuviin vaikkapa radiosta kuunneltuna lauluna. Tunnetuimmat CD:n teoksista ovat Valse triste ja Finlandia, mutta viehätyin kovasti myös Granen (Kuusi) ja Souvenir -sävellyksistä.



Kirjan lopussa on lyhyt Jean Sibeliuksen elämäkerta. Tiedollista ainesta täydentää pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti ja nuoremmille lukijoille ymmärrettävästi muutama musiikkiin liittyvä sana kuten "sävellaji" ja "sinfonia".

Kirja on kerrassaan hieno ja tutustumisen arvoinen. Lapset voivat lukea sitä itse, mutta se taipuu myös ääneen lukemiseen pienemmille vaikka pienissä osissa. Kuvasivut ovat isot, moniella tekstiä on vähän. Isommille kirjassa on sopivasti tietoa ja historiaa säveltäjästä. Aikuinenkin lukee, katselee ja kuuntelee tämän mielellään. Ulkomaalaisten ystävien iloksi tämä on julkaistu myös ruotsiksi ja englanniksi.

Suosittelen!


      Katri Kirkkopelto: Soiva metsä : Jean Sibeliuksen matkassa. 36 s.
      Kustantaja: Lasten keskus 2015.
      Sisältää CD:n, jolla Sibeliuksen musiikkia soittavat Nazig Azezian (piano) ja
                    Jussi Makkonen (sello).

Nyt vietetään Kirjan vuoden Lasten- ja nuorten- kirjallisuuden viikkoa

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta. 

MUUALLA tähän ovat ihastuneet Leena Lumi, Maria/Sinisen linnan kirjasto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Pälvi Ahoinpelto/Valomerkki

HAASTE: Osallistun Elämäkertahaasteeseen tällä kuvitetulla Sibeliuksen elämäkerralla lapsille.

perjantai 9. lokakuuta 2015

James Herriot: Elämäni kissat




Eläinten viikolla päästetään kissat vauhtiin. En muista, olenko lukenut aikaisemmin yhtään eläinlääkäri James Herriotin kirjaa, mutta televisiosta hänen eläintarinansa ovat tulleet tutuiksi. Nyt luettavakseni sattui hänen kokoelmansa kissatarinoita, joista monet (elleivät peräti kaikki) ovat ilmestyneet hänen aikaisemmissa kokoelmissaan.

Elämäni kissat on hellyttävä kirja, jossa jokainen luku kertoo yhden tai parin kissan tarinan ja miten he päätyivät eläinlääkäri Herriotin suojateiksi tai potilaiksi. Lääkärimme kohtelee heitä hellyydellä ja asiantuntemuksella ja osaa kirjoittaa kaikesta sydämeen käyvästi ja huumorilla. Kirjan ihmisistä monelle kissa on tärkeä ystävä ja kumppani, joka tuo paljon iloa ja hellyyttä päiviin.

Kirjan kanteen ovat päässeet Olli ja Inkku, puolivillit kissanpoikaset, joista kasvoi eläinlääkärin ja hänen vaimonsa lemmikkejä, joita ruokittiin ulkona. Yksi Herriotin elämän ja uran suurimpia saavutuksia oli voittaa niiden luottamus pitkän ja sinnikkään ponnistelun tuloksena.


Oma suosikkini on Oskari, jonka joku kyläläinen löytää pahoin vammautuneena tien poskesta. Herriot on varma, että se kuolee, joten parasta on olla sille armelias ja säästää se turhilta kivuilta. Kissa kuitenkin henkitoreissaankin kehrää kuin rukki, joten Herriot ja hänen apulaisensa heltyvät yrittämään, pesevät ja ompelevat sen reikäiset suolet ja lääkitsevät kissan. Ihme tapahtuu, kissa selviää. Sen kotia ei kuitenkaan löydy, kukaan ei tunnu tietävän, kenen kissa on. Niinpä se jää Herriotien lemmikiksi, jolle he antavat nimeksi Oskari.

Yhtenä iltana Oskari on kadonnut, ja Herriotit ovat varmoja, että se on karannut. Illalla pastorin rouva kuitenkin palauttaa sen, Oskari oli tullut äitikerhon kokoukseen ja kuunnellut keskusteluja. Sama toistuu muina iltoina, Oskari häipyy, mutta palaa aina kotiin oltuaan tikanheiton mestaruuskisoissa, kotitalouskerhossa, missä milloinkin.
"- Nyt tiedän, sanoin. - Mitä tiedät? - Sen, miksi Oskari lähtee iltaretkilleen. Se ei karkaa - se kyläilee. - Kyläilee? - Niin. Ymmärrätkö? Se haluaa liikkua, se pitää ihmisistä, varsinkin ihmisjoukoista, ja sitä kiinnostaa katsella mitä ihmiset tekevät. Se on luonnostaan seurallinen." (s. 48)
"Saimme loputonta huvia seuratessamme sen uutta harrastusta. Se suoritti vierailukierroksensa säntillisesti osallistuen lähes kaikkeen kaupungissamme tapahtuvaan toimintaan. Siitä tuli tuttu näky visti-illoissa, kirpputoreilla, koululaiskonserteissa ja partiomyyjäisissä." (s. 49)
Lopulta pitkän ajan kuluttua Oskarin alkuperäinen isäntä saapuu Herrioteille poikansa kanssa. Kukaan ei osaa sanoa, mitä kissalle oli tapahtunut ja miten se oli päätynyt pahasti vammautuneena 50 kilometrin päähän omasta hyvästä kodistaan. Oskari pääsee takaisin oman perheensä luo - Herriotien suruksi, sillä he olivat jo ehtineet kiintyä seuralliseen lemmikkiin.

Elämäni kissat on hyvän mielen kirja kaikille vinkeistä ja viisaista karvakeristä pitäville. Luin sitä tarina, pari kerrallaan ennen unen tuloa ja kävin nukkumaan hymyillen. Teos on kuvitettu herkin ja viehättävin maalauksin, jotka antavat tuntumaa Brittein saarten Yorkshireen sijoittuvaan kylään, sen kissoihin ja vähän ihmisiinkin.

     James  Herriot: Elämäni kissat, 175 s.
     Kustantaja: Otava 1995
     Alkuperäinen: Cat Stories, 1994; 
suom. Aarne T.K. Lahtinen, Heidi Järvenpää
     Kuvittanut: Lesley Holmes

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjan kissat ovat hellyttäneet myös Vauhkon ja Jennin ja Cj:n.

HAASTE: Maalaismaisemia -lukuhaaste.koska kirjan kissat elelevät yorkshireläisellä maaseudulla, jolla eläinten tohtori ammattiaan harjoittaa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Leonie Swann: Murha laitumella (äänikirja)


Kuuntelin lammasdekkarin. Alusta loppuun, 13 tuntia, luulin kuuntelevani irlantilaisen kirjoittajan murhamysteeriä. Miten muuten voisi olla, kun pääosassa on lammaslauma irlantilaisella paikkakunnalla, jonka nimi on Glennkill? Vasta valmistautuessani kirjoittamaan kirjasta tänne blogiin tein hämmästyneen havainnon: kirjailija Leonie Swann on saksalainen ja kirjoittanut teoksensa saksaksi.

No, mikäpäs siinä, kyllä minulle saksalainenkin kelpaa. Murha laitumella -kirjassa glennkilliläinen lammaslauma löytää paimenensa George Glennin makaamasta kuolleena heidän laitumellaan ison lapion lävistämänä. (Mikä mainio sanaleikki paimenen nimen ja kirjan alkuperäisen nimen välillä muuten. Saksaksi kirja kulkee nimellä Glennkill : Ein Schafkrimi.) Siitä alkaa tietysti rikostutkinta, mutta kun ihmiset eivät saa asiasta selkoa, lampaitten on ryhdyttävä selvittämään, kuka on syyllinen heidän Georgensa surmaan, sillä sen on George totisesti ansainnut. Hän oli hyvä paimen, lukikin ääneen lampaille, pääasiassa romanttisia Pamela-romaaneja.

Ja niin siinä käy, että seuraamalla laitumella liikkuvia ihmisiä ja kuuntelemalla heidän puheitaan lampaat arvelevat keksineensä syyllisen. Lisäksi he keksivät, miten paljastaa hänet ihmisille. Tilanne ei mene ihan niin kuin lampaat ovat ajatelleet, mutta, yhtä kaikki, se selviää, miten ja kenen toimesta lammaspaimen George kuoli.

Kirja on omaperäinen - enpä ole ennen lukenut kirjaa, jossa lampaat ovat pääosassa ja ratkovat rikosta ja jossa näkökulma on heidän. Kun Georgen jo aikuinen tytär saapuu Glennkilliin punaisessa mekossaan, lampaat puhuvat hänestä Georgen punaisena karitsana. Suorastaan herkullinen on lammasten pohdinta siitä, onko ihmisillä sielua. Sitä nimittäin sopii epäillä, koska sielu on hajuaistissa, ja ihmisillä se on tunnetusti varsin kehnosti kehittynyt.

Tuohon omaperäisyyteen sisältyy mielestäni myös kirjan heikkous, sillä paikoin kävi pitkästyttäväksi kuunnella lammasten aivoituksia ja järkeilyjä asioista. Lampaat ovat aikamoisia jaarittelijoita, ja huonosti haistavana ihmisenä minua ei erityisemmin kiinnostanut kuunnella pitkiä erittelyjä esimerkiksi hiiriheinän - mitä se sitten onkaan - ylivertaisuudesta laitumen muihin antimiin verrattuna tai kummasteluja ihmisten oudoista edesottamuksista.

Tämä on arvoitusdekkari eläinten ystävälle, joka haluaa katsoa maailmaa aivan uudesta näkövinkkelistä, pitää pehmeistä arvoista, luonnosta ja hyvän mielen huumorista.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA tätä on luettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, Jäljen ääni, joka löysi lammasten nimille kirjallisia esikuvia klassikoista, Kirjoihin kadonnut, Kirjanurkkaus ja Nenä kirjassa, jossa tätä verrataan Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan.

HAASTE: Maalaismaisemia-lukuhaaste.


      Leonie Swann: Murha laitumella. Äänikirja.
      Kustantaja: WSOY 2011. Paperikirja 2007.
      Alkuperäinen: Glennkill : Ein Schafskrimi, 2005, suomentaja Helen Moster.
      Lukija: Sinikka Sokka. 12 CD-levyä, noin 13 tuntia.
      Pakkaus: Kai Toivonen