perjantai 27. kesäkuuta 2014

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike



Tartuin uteliaana ja kiinnostuneena Tuomas Kyrön toiseen mielensäpahoittaja-kirjaan - luin sen ensimmäisen, Mielensäpahoittajan, joskus aikana ennen kirjablogia ja pidin sitä mainiona kirjana, joka nauratti ääneen. Vanha mies oli jäänyt yksin, kun vaimo oli joutunut terveyskeskuksen vuodeosastolle hoitoon, ja kommentoi maailmaa ja sen ilmiöitä, joista aivan liian monet olivat pahoittaneet hänen mielensä.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on jatkoa 80-vuotiaan päähenkilön yksinpuheluun. Miehen arjen auttaja kotipalvelusta, ruma ihminen, on otettu pois, koska hän viipyi kierroksellaan liian pitkään tehdessään hyvää työtä ja jutellessaan asiakkaiden kanssa. Mies ei aio antaa tilalle tulleen kauniin, mutta töykeän nuoren naisen tulla uudelleen kokkaamaan ja kylvettämään itseään, joten hänen ei auta muu kuin opetella laittamaan ruokaa. Pidin erityisesti kohtauksesta, jossa lääkäri Kivinkinen, kunnan sosiaalityöntekijä ja mielensäpahoittajan poika ovat saapuneet miehen kotiin keskustelemaan hänen yksin selviytymisestään ja mahdollisesta huostaan otostaan. Vanha mies on opetellut leipomaan ruisleipää ja valmistamaan täytettyjä uuniperunoita sekä paistamaan joulukinkkua. Mitä siitä, että on huhtikuu?
"Nyt leikkasin kinkusta viipaleita. Itsetehty sinappi kylkeen. Suljin pellit ja näytin Kivinkiselle kattoon kiinnittämäni upouuden palohälyttimen. Näytin myös kaiteet, jotka olin ruuvannut yläkerran portaisiin. He niitä enemmän tarvitsivat kuin minä." (s. 69)
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike oli hauska kirja, vaikka ihan yhtä usein se ei kirvoittanut nauruja kuin edeltäjänsä. Terävästi päähenkilö tässäkin huomioi ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, ja nautin Kyrön kielestä. Mukava oli myös kirjan kuvaliite, jonka vanhoja valokuvia mielensäpahoittaja esitteli hänelle ominaiseen tapaan. Tyttöjen lypsykuvan teksti kuului: "Kyllä oli entisajan lapsilla parempaakin tekemistä kuin pelata ATK-verkossa." Olen ajatellut, etten oikein ole humorististen kirjojen ystävä, mutta olen lukenut niitä viimeisen vuoden aikana muutaman, ja ne ovat järjestään osoittautuneet oiviksi ja viihdyttäviksi välipalakirjoiksi.

KIRJAN lainasin kirjastosta kesälukumaratonia varten,  siihen tarkoitukseen ja omaan senhetkiseen lukutuuleeni se sopi kuin nenä päähän, joten suosittelen tätä nopealukuiseksi maratonkirjaksi. Tätä on luettu blogeissa runsain määrin, tässä vain muutama poiminta: Pihi nainen piti tästä ja oli samaa mieltä suomalaisesta ruoasta, Maijalle Kirjojen keskellä tämä oli tahmeampaa luettavaa kuin Mielensäpahoittaja, Kirsin kirjanurkassa kyllä ei petytty tähän, Opuscolosta tämä ei vetänyt vertoja ensimmäiselle Mielensäpahoittajalle.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, 130 s
Kustantaja: WSOY 2012
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen; Kannen kuva: Laura Arvela

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Juuri luetulla kesälukumaratonilla valitsin yhdeksi kirjaksi ranskalaisen poliisiromaanin Sinisten ympyröiden mies, jonka sain loppuun vasta kimppaluvun jälkeen. Olipa mainion erilainen poliisimies ja dekkari!


Jean-Baptiste Adamsberg kasvoi Etelä-Ranskassa Pyreneiden vuoristossa ja toimi kotiseudullaan poliisina parikymmentä vuotta, ennen kuin muutti Pariisiin. Uudessa paikassa työtoverit eivät oikein ota selvää uudesta rikoskomisariosta. Hän on ruma kuin mikä ja käyttäytyy ja toimii aivan ennalta arvaamattomasti ja häilyvästi. Hänen maineensa vaikeitten tapausten ratkaisijana on kuitenkin kulkenut hänen edellään, joten hänen erikoisuutensa hyväksytään.

Tässä Fred Vargasin kirjoittamassa ensimmäisessä Adamsberg-dekkarissa Pariisin kaduille alkaa öisin ilmestyä liidulla piirrettyjä isoja sinisiä ympyröitä. Niiden keskelle on aseteltu aina jokin esine, papiljotti, kuvalehti, koiran kakka, paristo, villalangankerä, ja Adamsberg ounastelee pahaa, kun ympyrässä on ensin kuollut hiiri ja sitten kuollut kissa. Komisarion aavistukset käyvät toteen: ympyrästä löytyy nainen, jonka kaula on katkaistu.

Onko sinisten ympyröiden mies surmaaja vai onko joku muu tappaja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vierittääkseen syyn ympyröiden öiselle piirtäjälle? Adamsbergillä on oma tapansa työskennellä, sumea logiikka, joka ei avaudu hänen terävälle ja loogiselle ylikonstaapelilleen. Adamsberg itse sanoo, ettei hän osaa ajatella. Sen sijaan hän tietää. Hän aistii pahan ja ettei kaikki ole niin kuin pitää, ja hän tietää ennalta, mitä ihmiset aikovat sanoa, mikä on peräti ikävystyttävää, sillä komisario haluaisi edes joskus tulla yllätetyksi.

Nyt Adamsbergin mieltä askarruttaa Mathilde Forestier, syvänmerentutkija, joka tulee tapaamaan häntä ja joka on kulkenut öisillä kaduilla sinisten ympyröiden miestä jäjittäen. Mathilde on vuokrannut talostaan huoneiston vanhemmalle naiselle, joka auttaa häntä järjestämään tutkimusdioja, ja hyvännäköiselle, mutta häijylle sokealle miehelle. Kaikki he kiinnittävät Adamsbergin ja hänen konstaapeliensa huomion: miten he liittyvät ympyröitä piirustavaan mieheen?

Fred Vargasin sanotaan olevan Ranskan suosituin dekkarikirjailija. Hänen luomansa Jean-Baptiste Adamsbergin hahmo on omalaatuinen, lempeä ja häilyvä, mutta ratkaisee monimutkaisen tapauksen nerokkaasti intuitionsa varassa. Kirjassa on filosofisia keskusteluja ja paikoin sellaista kepeää absurdiutta, mikä tekee tästä kiinnostavan ja erilaisen rikosromaanin. 

KIRJAN lainasin kirjastosta. Minulla ei ole varsinaista TBR-listaa, mutta kerään puhelimeeni lyhytlistaa kirjoista, jotka haluan lainata kirjastosta jossain vaiheessa - ja siis lukea! - ja koska tämä kirja oli siellä puhelinlistalla viimeisenä, ruksaan sillä "TBR-listan viimeinen" -ruudun Kirjabingossa. Lisäksi saan suorituksen Rikoksen jäljillä ja Vive la France! -lukuhaasteisiin.

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies, 301 s.
Kustantaja: Gummerus 2007
Alkuperäinen: L'Homme aux cercles bleus, 1996; suomentaja Marja Luoma

Kansi: Sampsa Voutilainen

torstai 19. kesäkuuta 2014

Kesälukumaraton 19.6.2014 - Nyt mennään!


Logo: M. Carole

Tästä se lähtee, kesälukumaraton 2014 nimittäin. Tempauksen alku löytyy Annamin blogista Anna minun lukea enemmän. Viime vuonna osallistuin vastaavaan puuhaan ja olin ihan ähkyssä paljosta lukemisesta ja jälkeenpäin tuumailin, ettei taida olla minun juttuni. Vaan enpä voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan tähän joukkohullutukseen nytkin. Vakaa aikomus on pitää vauhti sen verran tasaisena, ettei ähkyä synny, ja tehdä muutakin kuin vain lukea.

Olen ollut päivän töissä ja kotiutunut sieltä vähän aikaa sitten. Ruokaostokset juhannusta varten hoitelin jo eilen. Nyt kahvikuppi toiseen ja kirja toiseen käteen, sohvan nurkkaan lokoisaan olotilaan ja hep, se alkaa! 

Tänne käyn päivittämässä maratonin edistymistä:


Lukumaratonin aloitus 19.6. klo 17.30

Silmäilin omia hyllyjä ja kirjastosta hamstrattua kesäpinoa ja ensimmäiseksi luettavaksi valitsin Fred Vargasin dekkarin Sinisten ympyröiden mies. On hyvä lukufiilis, joten aloitan tutustumalla itselleni uuteen dekkaristiin.

Palaan blogiin viimeistään illan päätteeksi.


Päivitystä 20.6. klo 12.50

Illalla jäi palaamatta blogiin. Luin Vargasia myöhään, mutta en saanut kirjaa kuin puoliväliin. Nukuin hyvin ja pitkään ja kaikenlaisten kotoisten aamupuuhastelujen jälkeen olen palannut kirjan ääreen ja tartuinkin vaihteeksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaan, jonka parissa olen viihtynyt hyvän tovin.

Palaan blogiin kuittaamaan maratonin lopetuksen ja sivumäärän. Taas mennään.

Päätös häämöttää 20.6. klo 17.15

Tämä maratoni on ollut mukavan letkeä, kävelyvauhdilla etenevää matkantekoa, jossa on aikaa jäänyt maisemien ihailuun, puroilla ja sivupoluilla poikkeiluun ja kaikenlaiseen oheispuuhailuun. Siispä luetut kirjat ja sivumäärät ovat, mitä ovat. itselleni tästä kesälukumaratonista jäi oikein hyvä mieli, ei ähkyä eikä pakkoa missään.

Luin 
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies, noin puolet, 145 sivua
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, 130 sivua
Lastenkirja Pikkuveli Tuulispää, 25 sivua

Yhteensä siis 2 ½ kirjaa ja 300 sivua. Tulipa sopivan tasainen sivumäärä!

Kirjoihin palaan arvioissa myöhemmin. Nyt kiiruhdan maalle ja juhannuskokkoa katsomaan.

Hyvää juhannusta lukijoilleni!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa JA kesälukumaratonia päin

Koskivuori-sarjassa olen edennyt viimeiseen osaan ja 1960-luvulle. Unikkoja ikkunassa -kirjan pääosissa ovat sarjan edellisestä kirjasta Metsäkukkia asvaltilla tutut Eeva ja Sirkka, nyt kymmenkunta vuotta vanhempina. Toinen heistä on jäänyt toistamiseen leskeksi ja toinen eronnut, kumpikin palaa takaisin Koskivuorelle.


Eeva on heittelehtinyt elämässään, ja viimeksi miesystävä on lähtenyt ja jättänyt. Eeva palaa kotiinsa Koskivuoren kartanoon, hän kirjoittaa lehdille artikkeleita ja reportaaseja ja haluaa nyt työrauhaa romaanin kirjoittamiseen. Sirkka puolestaan on myynyt vaateliikkeen Helsingissä ja perustaa kutomon, mitä varten hän on vuokrannut kunnalta tyhjillään olevan vanhan Koskivuoren kartanon koulun. Muista sarjan osista poiketen tässä kirjassa kertojina on Eevan ja Sirkan lisäksi myös nuoremman polven naisia. Sirkan teini-ikäinen tytär Maria muuttaa vastahakoisesti maalle ja koettelee äitinsä hermoja, mutta sopeutuu vähitellen. Viimeistään siinä vaiheessa asuinpaikka on siellä missä pitääkin, kun kartanon sukulaispoika Immu tulee soittamaan Flippers-yhtyeensä kanssa työväentalolle ja yöpyy keikan jälkeen kartanossa. Marian pikkuserkku Sanna, Sirkan Hanna-serkun tytär, taas tulee näppäräksi työntekijäksi kutomolle äitinsä kanssa. Kolmas nuori tyttö on Koskivuoren omistajan Annan tyttärentytär Satu, joka tulee Helsingistä Koskivuoreen lukemaan, koska reputti ylioppilaskokeitten ainekirjoituksessa.

Aika on muuttunut. aikaisemmin kartanon väki johti ja omisti, torpan väki palveli ja teki ruumiillista työtä. Nyt 60-luvulla Sirkasta tulee menestyvän kutomon vaatesuunnittelija ja johtaja, Eeva auttaa häntä toimiston puolella ja hoitelee kirjeenvaihtoa ulkomaisten asiakkaiden kanssa. Kartano joutuu uuteen aikaan, kun sen isäntä ja kalustetehtaan johtaja kuolee ja Eevan veli Pauli palaa Lontoosta hoitamaan asioita. 

Romantiikka on tässä osassa suuremmassa roolissa kuin aikaisemmissa, ehkä siksi, että kertojina oli kahden sijasta viisi naista ja kullakin heistä omat sydämenasiansa ja mielitiettynsä, jos toki pettymyksensäkin. Myös teemat olivat uudempia: alkoholismi, maaltamuutto, siirtolaisuus, parisuhdeväkivalta, syöpä, vaikka mitään niistä ei käsitelty sen syvällisemmin.

Ihan kelpo kirjasarja kevyempään lukemiseen, historiaa, ajankuvaa, viihdettä. Aikaisemmat osat viehättivät minua enemmän kuin tämä viimeinen, niissä historia tuntui olevan enemmän läsnä.

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa, 284 s
Kustantaja: Otava 2002

Kirjan lainasin kirjastosta. Tässä vielä linkit koko Koskivuori-sarjaan:

1. Verenpisara ikkunalla 1998
2. Ruiskukkaseppele 1999
3. Kielon jäähyväiset 2000
4. Metsäkukkia asvaltilla, 2001
5. Unikkoja ikkunassa, 2002



Ja seuraavaksi jotain muuta. Päätin osallistua Annamin blogin emännöimään Kesälukumaratoniin 19.6. Aloitan huomenna torstaina töitten jälkeen ja lopetan, kun on aika lähteä juhannuskokolle. Luettavaksi olen varannut vaikka mitä, jotta on jotain joka lukutuulta varten. Uutuuksista odottelevat Kultarinta ja Neljäntienristeys. Sarjakuvista Muumi ja Jane Eyre. LaNu-kirjoista Tiinoja ja Anne of Green Gables. Dekkaristeista Lang, Vargas, Jokinen, Vala, Hiekkapelto. Eiköhän jotain mieltä kiehtovaa löydy.


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

Vuosi sitten tempauduin Enni Mustosen Koskivuori-sarjan kirjojen mukana Suomen historian ja päähenkilöiden elämäntarinoiden pyörteisiin:
  • Verenpisara ikkunalla sijoittuu Suomen itsenäisyyttä edeltäviin kuukausiin ja sisällissodan aikaan. Saara tulee opettajaksi Koskivuoren kouluun Etelä-Hämeeseen ja ystävystyy Koskivuoren kartanon Koivikon torpan tyttären Vapun kanssa. Sota heittää heidät eri puolille, toisen lähelle valkoisia ja toisen lähelle punaisia. Molemmat kokivat menetyksiä, jos sitten kohtasivat onnea ja rakkauttakin. 
  • Ruiskukkaseppele-kirjassa eletään 30-luvun lama-aikaa. Edellisen kirjan koululaiset, Koskivuoren tytär Anna ja Koivikon Vapun pikkusisko Elina, ovat varttuneet aikuisiksi. Toinen lähtee opiskelemaan lääkäriksi, toinen työskentelee Koskivuoren sahan konttorissa. Kumpikin löytää oman ihmisensä ja tiensä.
  • Kielon jäähyväiset tapahtuu sota-aikaan. Saaran tytär Kristiina ja Vapun tytär Hanna palvelevat molemmat rintamalla lottana. Sodan keskellä kateissa oleva edellisestä kirjasta tuttu Elinakin löytyy.

Nyt palasin sarjan pariin ja vuorossa oli 1950-luku ja Metsäkukkia asvaltilla, jonka kertojina ovat kakkoskirjasta tuttujen Annan ja Elinan tyttäret, Eeva ja Sirkka. Kun edellisissä osissa päähenkilöt ovat olleet ystäviä keskenään, tässä kirjassa kartanon tytär on kouluaikana kovasti olevinaan ja hemmoteltu ja kiusaa luokkatoveriaan Sirkkaa ryssänpenikaksi. Torpan tyttö lähtee ompeluoppiin, kun Eeva taas menee lukioon ja sen jälkeen opiskelemaan estetiikkaa ja suomen kieltä.

Eletään sodanjälkeistä aikaa, monilla on vielä mielessä sodan tapahtumat ja sodan viemät tai haavoittamat rakkaat. Innolla valmistellaan Helsingin olympialaisia, ja sekä Eeva että Sirkka tekevät pitkää päivää urheilujuhlan kanttiinissa. Unkarin jalkapallojoukkueen hieroja Istvan ja Eeva kohtaavat, mutta tapaamiset järjestyvät vain juonimalla, sillä joukkue pitää silmällä, ettei suhteita länsimaiden ihmisiin pääse syntymään. Toinen osoitus kylmästä sodasta on Eevan matka Eurooppaan junalla. Enpä tiennytkään, että kun 50-luvun alussa juna jyskytti Helsingistä Porkkalan kautta Turkuun, sen ikkunat suljettiin ikkunaluukuin ja junaan astui venäläinen vahtisotilas aseensa kanssa. Enni Mustonen -nimellä kirjoittava Kirsti Manninen tekee yleensä hyvää taustatyötä, joten oletan, että juuri näin oli Turun junissa.

!950-luvun Suomi näkyy kirjassa: jo mainitut Helsingin olympialaiset, ruokakortit, Linnanmäki ja sen vedenneidot, kylmä sota, Euroopan sodanjälkeinen aika voittajien kesken jaettuine etupiireineen. 

Minua viehättävät Mustosen romaaneissa niiden liittyminen Suomen historiaan ja mielenkiintoinen kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan naisen ystävyys ja kummankin erilainen elämänkulku. Tässä kirjassa Sirkka joutui kokemaan köyhyyttä ja kovaa työntekoa sekä sirkuselämää olympialaisissa kohtaamansa miehen kanssa. Eeva taas löysi itsensä keskeltä Unkarin kansannousua 1956. Tämäkin sarjan osa oli nopealukuinen ja viihdyttävä, vaikka taustalla kuohui sodanjälkeinen ja raunioista nouseva Eurooppa. Vaikka kirjat kuuluvat sarjaan, ne voi lukea yksitellenkin, mutta täytyy myöntää, että minulle iso osa viehätystä tulee eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten ja heidän sukujensa liittymisestä Suomen vaiheisiin usean sukupolven ja vuosikymmenen ajan, mitä jatkumoa ei tulisi, ellei lukisi sarjan kirjoja järjestyksessään.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: Suketuksen Ihminen sodassa.

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla, 315 s
Kustantaja: Otava 2001

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941

Tielleni on osunut kevään aikana useita kirjoja, joissa lapset elävät sota-aikaa, erityisesti toisen maailmansodan vuosina. Yksi kirjoista on Arvet, Eeva Vuorenpään romaani, jossa kaksi pitkän elämän elänyttä naista kohtaa ja jakaa sitä, miten sotavuosi 1941 jätti heihin näkyviä tai näkymättömiä arpia.



Kirjan kehyskertomuksessa Aiju matkustaa ystävättärensä kanssa Helsingistä Tallinnaan keväällä 2009. Jo satamassa he kiinnittävät huomiota ikäiseensä hienostuneeseen ja ulkomaalaiselta näyttävään naiseen. Naiset tutustuvat toisiinsa, ja suomalainen Aiju ja israelilainen Nina alkavat kertoa tarinaansa, mutta miten erilaisia heidän lapsuuden sotakokemuksensa ovatkaan. Valtaosa kirjaa rakentuu lyhyistä, vuorottelevista Aijun ja Ninan luvuista, joiden lomaan tulee muutama välähdys Viron Pärnusta, jossa joukko juutalaislapsia menehtyi synagogassa samana vuonna 1941.

4-vuotiaan Aijun isä on rintamalla, kun tyttö sairastuu tulirokkoon ja saa sen jälkitautina vakavan korvatulehduksen. Lääkärin arvio on ankara: ellei tyttöä tuoda sairaalaan leikkausta varten kolmen päivän sisällä, vanhemmat saavat etsiä arkkua. Lahden sotasairaalan etevä kirurgi leikkaa korvan ja pelastaa tytön kuulon ja hengen. Sairaalassa olosta tulee pitkällinen, mutta kun kipu hellittää, pieni tyttö alkaa kulkea sairaalan käytävillä iso sotilaspaita yöpaitanaan. Hänestä tulee haavoittuneiden lemmikki, joka ilahduttaa heitä käynneillään ja kauniilla lauluäänellään. Joskus retkillään hän näkee pahasti haavoittuneita. Isää on ikävä.

Samaan aikaan 10-vuotias juutalainen Nina on viety Saksassa Ravensbrückin keskitysleirille äitinsä ja siskojensa kanssa ja huhujen mukaan isä ja veli olisivat joutuneet Auschwitziin. Leiri on kovaa työtä, nälkää, kylmää ja syöpäläisiä, sairautta ja kuolemaa. Päivä toistuvat toisensa kaltaisina, Nina ja isosisko Lea punovat oljesta mattoja, ja kun asiat ovat vaikeita, he pysyvät hengissä mielikuvitukseensa turvaten muistelemalla, millaista heidän varakkaan perheensä elämä oli ennen sotaa Göttingenissä.

Eeva Vuorenpään kirjassa sen rakenne kannattelee sitä: kehyskertomuksen sisälle mahtuu tyttöjen elämä sota pienine ja isoine tapahtumineen sekä lyhyesti heidän sodan jälkeiset vaiheensa. Kirjailija on osannut antaa oman äänen kummallekin kertojalle. Kehystä lukuunottamatta kirjassa ei ole kummoistakaan juonta, päivästä toiseen tassuteltiin sairaalassa tai kädet verillä punottiin mattoja ja kuurattiin vessoja leirissä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo sopi kirjaan hyvin: tyttöjen elämä oli odotusta, mielikuvitukseen ja uniin pakenemista, toivoa käsittämättömän sodan loppumisesta. Ninan vaiheissa näin paljon samaa kuin hiljattain lukemassani Schindlerin listan kuopuksessa ja taas ihmettelin, miten toivo vapaudesta ja vahva elämän tahto voivat kantaa mitä kauheimpien kokemusten läpi, vaikka sitten arpeutuneena.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ainakin blogissa Susan kirjasto, ja Keskisuomalainen on kirjoittanut siitä arvion. Kerään kirjalla pisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa saavutan tavoitteeni eli kersantin natsat, mutta tähyilen jo ylempiin sotilasarvoihin, kun aiheesta löytyy niin monenlaista luettavaa. Keskistysleirikuvausten tähden osallistun myös Hei me lusitaan! -haasteeseen, jossa kolmas kirja tuo ulkoiluoikeuden muurien sisällä matkallani eristyssellistä vapauteen.


Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941, 244 s
Kustantaja: Minerva 2011
Kansi: Leena Kilpi

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa


Outoja asioita tapahtuu Ehtoolehdossa, helsinkiläisessä vanhusten palvelutalossa. Kun asukkaiden kunto heikkenee ja muisti huononee, heidät sijoitetaan lukkojen taakse dementikkojen Ryhmäkotiin, jossa he pikatahtia muuttuvat kasveiksi. Kun yksi Ehtoolehdon asukkaista viedään hoitoon Meilahden sairaalaan, tapahtuu ihme ja hänen dementiansa paranee. Mitä Ehtoolehdossa oikein tehdään siellä asuville ja miksi?

Kuolema Ehtoolehdossa on hupaisa kirja, tämän tästä nauroin ääneen mummojen puuhille ja tokaisuille. Kun ikää on 94 tai 92 v, asiat voi sanoa niin kuin ne ovat, eikä tarvitse yrittää sanoa jotain muuta, kuin mitä itse ajattelee. Tästä Minna Lindgren punoo keskusteluja, jotka tuntuvat koomillisilta. Myös palvelutalon asukkaiden ajanvietto on lystikästä seurattavaa: pirteät mummelit huvittelevat vierailemalla toistensa asunnoissa murukahvilla, maksalaatikolla ja punaviinillä, ajelevat raitiovaunuilla pitkin Helsinkiä ja käyvät tuttujen - ja välillä vieraiden - hautajaisissa. Romantiikkakin kukkii.

Huumorin kautta voi kertoa vakavista asioista kuten vanhusten hoidon tilasta Suomessa sekä hyvän ja pahan häilyvistä rajoista ja ilmiasuista. Siellä, missä pitäisi olla hyvää hoivaa, onkin pahaa, kun taas sieltä, missä voisi kuvitella olevan rikollista, löytyykin hyvää. Kun Siiri, 94 v, pyörtyy palvelutalon toimistossa eikä häntä auteta, hänen naapurinsa ja hyvä ystävänsä Irma, 92 v, haluaa tehdä valituksen. Siiri tulee tietämään, että Irma on tehnyt monia valituksia eri instansseihin Ehtoolehdon henkilökunnasta ja toiminnasta. Nyt Irma on kuitenkin nopeasti käynyt muistamattomaksi, nukahtelevaksi ja vainoharhaiseksi ja viedään siksi viimein Ryhmäkotiin. Siiri oivaltaa, että Irmalle on annettu lääkkeitä, jotka ovat tehneet hänestä dementikon. 

Irmaa auttaakseen Siiri jatkaa Anna-Liisan, 92 v, kanssa selvitystyötä Ehtoolehdon hämäryyksistä. On tulipaloa, avuksi tuleva taksikuski, joka osoittautuu helvetin enkeliksi, hautajaisia ja häät. Ja aina välillä ajellaan raitiolinjojen kaikkia reittejä ja käydään kahvilassa Raitioliikennemuseon kahvilassa. Matkalla Siiri ihailee yhden ja toisenkin kuuluisan arkkitehdin suunnittelemia pääkaupungin rakennuksia.

Minna Lindgren on kirjoittanut hauskan kirjan, jossa on paljon vakavaa asiaa. Kieli on sujuvaa ja lohkaisut mainioita. Rikosromaaninakin kirjaa voi pitää, sillä mummot metsästävät hämärien puuhien syyllisiä ja paljastavat heidät, mutta avoimeksi jää, joutuvatko syylliset koskaan vastuuseen teoistaan. Ehkä se selviää seuraavassa osassa, joka on itse asiassa jo ilmestynyt  nimellä Ehtoolehdon pakolaiset. Täytyypä hankkiutua senkin äärelle, kun haluan nauraa ja samalla saada ajateltavaa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ja siitä on blogattu paljon. Amma piti kirjasta ja Annami viihtyi, vaikkei aivan lämmennyt sille. Kummaltakin löytyy lisää linkkejä arvioihin. Haasteosallistus: Rikoksen jäljillä Oksan hyllystä -blogissa.


Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, 302 s
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jenni Saari

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

1-vuotisarvonta suoritettu ja kevään-kesän lukutuulia


Blogini ensimmäinen arvonta yhden täyden blogivuoden kunniaksi on päättynyt. Vanhassa vara parempi: kirjoitin arpaliput, sekoitin ne perusteellisesti kesähatussa ja silmät ummessa napsin sieltä kolme lappua.


Arpaonni suosi Kaisa Reettaa, jolle tulee siis arvonnan voitto. Lohdutusvoiton saavat Irmeli N ja Leena Lumi. Paljon onnea voittajille! Otan teihin jokaiseen yhteyttä sähköpostilla kyselläkseni voittovalintaa ja osoitetta.



Menneelle keväälle en tehnyt paljonkaan lukusuunnitelmia, mutta arvelin lukevani historiallisia romaaneja ja dekkareja. Mietin myös pohjoismaisten dekkarien viikon tai kuukauden viettämistä. Kaikki tämä toteutui. Kovin vanhaan historiaan kirjat eivät minua vieneet, mutta luin useita, jotka sijoittuivat ainakin osittain 1900-luvun alkupuolelle tai sotavuosiin ja sen jälkeiseen aikaan, ja melkein kaikki niistä olivat sukupolviromaaneja, joissa aikatasot ja kertojat vuorottelivat. Voimakkaimmin mieleen jäi Jokapäiväinen elämämme ja lastenkirjoista Inkeri palasi Ruotsista, 1947 julkaistu sotalapsen tarina, joka siis ilmestymisaikanaan ei ollut vielä lainkaan historiallinen. Dekkareita luin monta suomalaista ja sitten vielä yhden ennen lukemattomalta kirjailijalta jokaisesta Pohjoismaasta. Jokainen niistä oli mukavasti erilainen. Sata vuotta sitten syntynyt ruotsalainen Maria Lang oli uusi löytö ja hänen kesäisen kepeän Pimeä elokuun yö -kirjan parissa viihtyi mukavasti. Tove 100 -vuotta vietin lukemalla kuvakirjan Muumit ja suuri tuhotulva ja lyhyitä kertomuksia sisältävän Kuvanveistäjän tytär. Venäjää valloitin kahden kirjan verran Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteessa.

Tähän kesään käyn melkein suunnittelemattomasti, mutta olen nyt mieltynyt dekkareihin, joten niiden kanssa luullakseni viihdyn seuraavina kuukausinakin. Lisäksi hyllyssä odottelee lomaa Anni Kytömäen Kultarinta ja kirjastosta on varauksessa Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Lisää sukupolviromaaneja siis. Haasteisiin kertyy samalla suorituksia, niistä viimeisimpänä innostuin kesän kestävästä Le Masque Rouge -blogin hauskasta Kirjabingosta, johon luulen osumia tulevan ihan itsestään. 

Ihanaa kesän alkua itse kullekin!