keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Pari Heljä Liukko-Sundströmin kuvakirjaa

Heljä Liukko-Sundströmin keramiikkataulut ja -esineet ovat ihania, ja nostinkin hänet hiljattain yhdeksi suosikikseni Naisten aakkoshaasteessa. Vasta sitä kirjoittaessani tajusin, että kuvataiteilija on myös sanataiteilija. Tai kuvakirjataiteilija. Se piti heti todentaa, ja kirjaston hyllystä löytyikin kaksi erilaista lastenkirjaa.


Toi rusakko on kipeän söpö kertomus erilaisuudesta, toisten auttamisesta ja ystävyydestä. Ruskea rusakkojänis näkee pienten valkoisten kanien luistelevan somissa sinisissä mekoissaan ja haluaa mukaan. Sitä varten hän ompelee itselleen suojapuvun valkoisesta lakanakankaasta, mutta sekään ei tee isosta ja kömpelöstä jäniksestä siroa pientä muodostelmaluistelijaa.

Kun rusakko Roi kaatuu luistimillaan ja suojapuku repeää, joukkue hyväksyy hänet mukaansa hänen erilaisuudestaan huolimatta. Vain yksi kani ei siedä rusakkoa ja keksii keinot, miten saa Roin pois heidän joukkueestaan. Jännittävien käänteiden jälkeen opitaan sanomaan "Anteeksi!" ja "Pidetään yhtä!". Roin rusakkokaverit opettelevat luistelemaan ja rusakot opettavat pupuille metsässä selviämisen taitoja.

Heljä Liukko-Sundström on kuvittanut Toi rusakko -kirjan maalauksillaan, jotka tuovat mieleen hänen keramiikkatyönsä ja niiden luonto- ja eläinaiheet.

Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä on juuri sitä, tarina ystävyydestä. Ystävykset ovat Olli, oikea ihminen, mutta tässä kirjassa jänis. Ja Dolli on oikea ihminen, mutta tässä kirjassa riepunukke. Jänis ja riepunukke on ommeltu kankaasta pehmeiksi nukeiksi, sitten niistä on valettu kipsimuotit. Valmiit keramiikkanuket on maalattu Olliksi ja Dolliksi.

Olli on loikkiva ja tanssiva jänis, joka kohtaa Dollin, keramiikkataiteilijan, jolla on vikaa käsissä ja jaloissa ja joka tarvitsee muiden ihmisten apua liikkuessaan pyörätuolilla. Olli auttaa häntä, eikä vähiten silloin, kun hän lennättää Dollia tanssiessaan. Kun Dolli kruunataan Koristeiden kuningattareksi, Olli on aidosti iloinen taiteellisen ystävänsä puolesta.

Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä on kuvitukseltaan omaperäinen, mutta sopii keramiikkataiteilijalle. Valokuvatut kipsinukkehahmot ovat herkkiä ja kömpelöitä samaan aikaan. Taiteilija on joutunut tekemään valoksen jos toisenkin saadakseen nukkensa kuviin eri asennoissa ja asuissa.

             Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä, 32 s.
             Kustantaja: Otava 2005
             Kuvitus: keramiikkanuket Heljä Liukko-Sundström;  valokuvat
                      Timo Kauppila 

             Heljä Liukko-Sundström: Toi rusakko, 30 s.
             Kustantaja: Kirjapaja 2008
             Kansi: Maria Appelberg; kannen kuva: Heljä Liukko-Sundström

KIRJAT löytyivät kirjaston lastenosaston hyllyltä.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 36-37)

torstai 25. toukokuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Muutama aika sitten luin Katja Kallion tämän kevään uutuusromaanin Yön kantaja. Ihan heti sen jälkeen en voinut alkaa mitään toista kirjaa, sen verran vaikuttunut olo oli, ja vieläkin on. Kerrassaan hieno kirja!



Alkuun pääsy Yön kantajan kanssa oli hieman hidasta. Amanda Aaltonen näkee Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjän ja järjestää itsensä mukaan seikkailuun, matkalle Pariisiin ja jopa Lontooseen, yli kaupunkien, jokien, peltojen, välillä pilven sisässä leijuen. Takaumien kautta Amandan elämän alkuvaiheet tulevat tutuiksi, lapsuus äidin kanssa, työteliäs isäpuoli, jonka kanssa tyttö ei tullut toimeen. Useita kertoja Amanda oli tuomittu Hämeenlinnan vankilaan irtolaisuudesta ja siveettömyydestä. 

Amandan palattua Pariisista hänen sopeutumaton ja ajan sopivuussäännöistä piittaamaton elämäntapansa sekä ajoittaiset raivonpurkauksensa toimittivat hänet ensin sairaalaan hoidettavaksi ja sieltä loppuiäksi Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaana. Diagnoosi oli "insania epileptica menstrualis", kuukautishulluus. Naisten sairaus, naiseuden sairaus. Tuolloin, vuonna 1891, Amanda oli 26-vuotias. Hän kuoli Seilin saarella syksyllä 1918.

Katja Kallion Amanda Fredrika Aaltonen on fiktiota, mutta hänellä on esikuvansa oikeasti eläneessä henkilössä ja hänen elämäntarinassaan. Mutta millaisen kirjan Kallio on Amandasta kirjoittanut! Se miten hän kuvaa Amandan mielensisäisiä liikkeitä niin sairaampina kuin terveempinä päivinä, ajatuksia, ahdistusta, tunteita, se on jotain aivan huikeaa. Tämän tästä huokailin vain ihastuksesta Kallion kielen äärellä. Hän on taidokas sanankäyttäjä ja hänen kielikuvansa tuoreita. Tulee olo kuin aina koskettavan taiteen äärellä, samalla kertaa janoinen ja tyytyväinen.

Amanda Aaltosen kohtalo on puhutteleva ihan itsessäänkin ja pala Suomen historiaa. Seilin saarelle eristettiin aikoinaan lepraa sairastavat, mutta kun heitä ei enää ollut, saarta käytettiin parantumattomasti sairaiden naisten sairaalana, jonne jouduttuaan heillä ei ollut toivoa poispääsystä. Joukossa oli todella sairaita, mutta mukana oli myös sellaisia kuin Greta, nuori tyttö, joka oli tullut raskaaksi raiskauksesta ja joka oli surmannut vauvansa heti syntymän jälkeen. Sellaisen täytyy olla hullu ja sellainen siirretään loppuiäksi Seiliin.

Seilin sairaala oli omanlaisensa suljettu yhteisö, jossa oli tiukat säännöt ja tiukat hierarkiat, paremmat potilaat olivat vapaakävelijöitä, jotka pääsivät liikkumaan ja toimittamaan askareita saarella, huonosti käyttäytyvät eristettiin pitkiksi ajoiksi. Kirjan ankkuroi historiaan myös viranomaisdokumentit, joissa Amandan sairastumiseen liittyviä elämänvaiheita ja toisaalta oireita, käyttäytymistä ja määrättyä lääkitystä Seilissä raportoidaan yksityiskohtaisesti. Nuo kirjelmät ja raportit ovat uskoakseni autenttisia ja arkistoista löytyneitä.

Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni tavattoman kauniit.
"Unen päästä hän ei saanut kiinni pitkään aikaan. Jossain vaiheesa valve muuttui kelluvaksi horteeksi, ja yhtäkkiä hän oli tuntenut olonsa voimakkaaksi ja taitavaksi siinä pitäessään unta loitolla. Hän oli kuvitellut kantavansa yötä muiden nukkua, olevansa jonkinlainen yön ylläpitäjä." 

             Katja Kallio: Yön kantaja, 253 s.
             Kustantaja: Otava 2017
             Kannen suunnittelu: Piia Aho; kannen kuva Fonderie Deberny


E-KIRJA on Ellibs-laina kirjastosta.
MUUALLA: Netistä löytyy runsaasti kirja-blogien arvioita kirjasta.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis), 100 suomalaista kirjaa (no 35)

lauantai 20. toukokuuta 2017

Mari Pyy: Kadonnut


Tyttö katoaa alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Espoossa. Ensin odotellaan, tuleeko tyttö takaisin, ja sitten hälyteään poliisi. Viivyttelyllä on syynsä, ja virkavaltakin ryhtyy nihkeästi etsintöihin. Usein turvapaikanhakijat vain jatkavat matkaansa toiseen maahan sanomatta siitä kenellekään. Nasimin tapauksessa tosin mietityttää se, ettei hän ollut vielä saanut turvapaikkapäätöstä. Yleensä katoamiset tapahtuvat vasta kielteisen päätöksen jälkeen.

Takakannessa kirja esitellään näin: "Kadonnut on espoolaisen Mari Pyyn vahvasti elämänmakuinen ja kantaa ottava esikoisjännityskirja." Ja että Pyy on työskennellyt alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottotyössä. Jännityskirjan päähenkilö ei olle poliisi eikä etsivä, vaan vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa. Hänen ansiotaan on, että Nasimin katoamista ylipäätään aletaan tutkia, sillä Inka ei usko, että Nasim olisi vain jatkanut matkaa Lontooseen.

Vaikka sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa päätyy itsekin tutkimaan katoamistapausta ja joutuu hengenvaaraan niin tehdessään, kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa. Paikoin se on luennoiva, kun joku käyttää pitkän puheenvuoron ja selvittää faktatietoja maahanmuuttajista tai joku toinen selvittää kirjeessä, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii ihmiskauppaa käydessään. Mielenkiintoinen kirja kuitenkin kieltämättä on, ajankohtaisempi nyt kuin silloin, kun se julkaistiin. Sitä on helppo lukea ajatellen, että tällaisia asioita todella tapahtuu, juuri näin. Enkä ole sjatuksineni yksin: Ihmisiä_muuttoliikkeessä -sivusto haastatteli Mari Pyytä ja kirjoitti Kadonnut-kirjasta otsikolla "Fiktiota, joka voisi olla faktaa."

           Mari Pyy: Kadonnut, 261 s.
           Kustantaja: Myllylahti 2013


KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 34), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kuukauden Tiina: Tiina eksyy


Anni Polvan 24. Tiina-kirja on aikamoisen uskomaton seikkailu. Onhan Tiina pirteä ja räväkkä tyttö, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, kaiken aikaa ja varsinkin lomilla, mutta tähänastisten kirjojen yksittäiset sattumukset ovat kuitenkin mielestäni olleet uskottavia tai ainakin mahdollisuuksien rajoissa. 

Tiina eksyy -kirjassa Tiina, kuinkas ollakaan, eksyy, missä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Hän lähtee yksin Pohjanmaalle viikoksi lomailemaan isänsä serkun kotitaloon Koivulaan. Matka sujuu hyvin linja-autolla, ja Tiina jää pois autosta ennen kirkonkylää, koska muistaa serkun ohjeet oikotiestä metsän halki. Oikotien on määrä lähteä ladon kulmalta ja viedä suoraan Koivulaan.

Serkku on kuitenkin unohtanut mainita, että polku haarautuu kerran jos toisenkin, ja Tiina päättää aina seurata sitä jälkeä, joka näyttää eniten kuljetulta. Tuntien harhailun jälkeen sankan kuusimetsän sisässä hämärtää, ja Tiina on niin uupunut, että käy pehmeälle mättäälle pitkäkseen. Ihmeellinen murina havahduttaa hänet, ja ennen pitkää kova ukkonen ja rankkasade ovat kohdalla. Tiina huomaa makaavansa vesilammikossa sammalen päällä läpimärkänä.

Jos yö yksin metsässä, ukkosmyrskyyn joutuminen ja kaikenlaisten öttiäisten luikerteleminen hänen suuhunsa ja sieraimeensa ei ole tarpeeksi uskomatonta, sitä on ainakin seikkailun jatko. Aamulla pensaasta työntyy karvainen takapuoli ja sen perässä sekarotuinen koira, joka johdattaa Tiinan varmasti harmaalle hirsimökille. Sen sisältä löytyy koiran isäntä, jonka Tiina huomaa sairastuneen. Hän makaa liikunta- ja puhekyvyttömänä sängyssään ja on ilmeisesti ollut useita päiviä kykenemätön nousemaan jalkeille. Tiina ei uskalla jättää miestä yksin edes sen vertaa, että hakisi apua, varsinkaan kun ei tiedä, mistä suunnasta sitä voisi löytyä. Sen sijaan hän alkaa huolehtia miehestä varsin toimeliaasti, löytää kaapeista ruokaa, siivoaa, pesee pyykit, vaihtaa jopa halvaantuneen miehen vaatteet ja lakanat aivan yksin.

Seikkailu päättyy tietenkin hyvin. Juhan pitikin tulla Koivulaan muutama päivä myöhemmin, ja kun hän pääsee sinne eikä Tiinasta näy jälkeäkään, hän tekee vähän salapoliisityötä kylällä ja löytää niin tytön kuin vanhan miehenkin. Siksikään mitään tällaista ei taitaisi tapahtua tänä päivänä, koska jokaisella Tiinan ikäisellä on kännykkä, jolla ollaan yhteydessä kavereihin ja vanhempiin, jos lähdetään matkalle matkojen päähän. Ja jolla voidaan kutsua apua paikalle, jos tupsahdetaan mökkiin, jossa isäntä on saanut sairaskohtauksen.

Kirja alkaa Juhan ja Tiinan riidalla, jonka jälkeen he eivät edes puhu toisilleen pariin päivään. Kirja päättyy siihen, että Juha ostaa Tiinalle yllättävän lahjan. Siinä välissä Juhan Amerikan-täti tulee Suomeen sukulaisen 80-vuotispäiville ja tutustuu Tiinaankin. Näiden tapahtumien olosuhteet selviävät kirjasta, jossa Tiinalle tapahtuu paljon muutakin kuin metsään eksyminen.

Sarjan edellinen kirja on Tiina saa suukon.

        Anni Polva: Tiina eksyy, 152 s.
        Kustantaja: Karisto 1981, 3. painos (1. painos 1981)

        Kansi: Satu-Sisko Sintonen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 33), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Aki Ollikainen: Musta satu


Luin Aki Ollikaisen romaanin Musta satu jo jokin aika sitten, mutta kynnys siitä kirjoittamiseen on ollut korkea. Kirjoittamisen kynnystä nostaa epäilemättä se, että ihastuin ikihyviksi Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi. Sen lukeminen kosketti erityisellä tavalla jotain kohtaa sisälläni, olin sukuharrastuksessani kohdannut juuri vähän aikaisemmin perheen, jonka äiti kuoli, isä katosi ja kolme tyttöä jäivät orvoiksi nälkävuonna. Mustan sadun historiallinen tausta ei koskettanut samalla lailla henkilökohtaisesti.

Musta satu kertoo sekin historiallisesta tapauksesta. Tattarisuon lammesta silloisen Helsingin pitäjän Malmilta löytyi kesällä 1931 ihmisruumiin osia, 9 jalkaa,  8 kättä, sormia, pää. Arvoitus ei ottanut ratketakseen. Syyllisiksi epäiltiin milloin pirtutrokareita, elettiinhän kieltolain aikaa, milloin noitamenoja, milloin varkautta anatomian laitokselta. Vuotta myöhemmin poliisit selvittivät tapauksen.

Eniten bloggaamisen kynnystä nostaa se, että luin kirjan ihan väärin. Kyllä vain, niinkin voi käydä. Jostain syystä luin Mustaa satua vähän kerrallaan, useassa osassa, ja tämä kirja olisi kannattanut lukea yhtenä rauhallisena päivänä, lukematta välillä muuta. Katkonaisella lukutavalla minun oli vaikea pysyä perässä kirjan eri aikatasoilla, eri kertojissa. 

Musta satu on Tattarisuon tapauksen ympärille kutoutuva sukutarina. Nykyajassa mies kuljeskelee lammen liepeillä, kiikaroi lintuja, autossa on kirjan keskeneräinen käsikirjoitus. Hänen isoisänsä (vai isoisoisänsäkö se oli?) eli siihen aikaan, kun Tattarisuon tapaus herätti kohua ulkomaita myöten. Synkeän suon laitamilla mies miettii sukunsa miehiä, heidän synkeitä salaisuuksiaan ja väkivallan ketjua. Siihen ketjuun yhtenä renkaana kuului Joona, miehen koulukaveri.

Tässäkin kirjassa Aki Ollikainen kirjoittaa kauniisti ja kuvaavia kielikuvia käyttäen. Teoksella on sisältöön hyvin sopiva nimi ja upea kansi, se on Elina Warstan käsialaa samoin kuin Nälkävuodenkin kansi.

Bloggaamisen kynnyksestä huolimatta jään odottamaan kiinnostuksella Aki Ollikaisen seuraavaa kirjaa. Jännittävää nähdä, millaiseen aiheeseen hän siinä tarttuu ja millaisen tarinan aiheestaan rakentaa. 

             Aki OllikainenMusta satu, 157 s.
             Kustantaja: Siltala 2015
             Kansi: Elina Warsta


KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirjan on lukenut P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, joka listaa muita blogiarvioita.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän), 100 suomalaista kirjaa (no 32)

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Novelleja kootusti


Viime kuukausina on tullut luetuksi novelleja, kiitos Ompun aloittaman novellihaasteen, joka päättyy tänään. Haaste lähti osaltani käyntiin joulukuun Novellimaratonilla ja on jatkunut kotimaisten kirjoittajien kokoelmilla. Täytyy sanoa, että olen tykästynyt novelleihin kirjallisuudenmuotona ihan eri tavalla kuin ennen. Ehkä kohdalle on sattunut juuri minua puhutelleita taitureita tai muuten on ollut otollinen aika lyhytproosalle.

Alla on saaliini, kaikkiaan 59 novellia. Erityisesti minua miellyttivät Maritta Lintusen novellikokoelmat, mutta pidin paljon myös Eeva Kilven ja Eeva Tikan novelleista. Novellimaratonilta päällimmäisenä jäi mieleen nimi Joyce Carol Oates.

          Novellimaratonilla luettua (12 novellia)
          Eeva Kilpi: Noidanlukko (16 novellia)
          Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (9 novellia)
          Eeva Tikka: Haapaperhonen : Novelleja (14 novellia)
          Maritta Lintunen: Tapaus Sidoroff (8 novellia)


Ompun Koostepostauksesta löytyy linkit kaikkien haasteeseen osallistuneiden koosteisiin. Haasteessa sai arvata myös sitä, kuinka monta novellia haasteeseen yhteensä luetaan. Oma arvaukseni oli 888. Päivitän oikean lukumäärän tänne myöhemmin.

Kiitos vielä, Omppu, mahtavan antoisasta haasteesta!

Maritta Lintunen: Tapaus Sidoroff

Minusta on ihan Ompun novellihaasteen ansiosta tullut Maritta Lintusen fani. Vähän aikaa sitten luin hänen kokoelmansa Mozartin hiukset ja nyt palasin hänen lyhytproosaansa aikaisemman kokoelman Tapaus Sidoroff myötä.



Maritta Lintunen kirjoittaa novelleissaan tiiviiseen pakettiin kokonaisen draaman kaaren. Paikoin tiheä tunnelma on melkein hengästyttävä,  toisen kerran taas tapahtumasarja etenee rauhallisemmin huipennustaan kohti. Lintunen rakentaa novelliensa juonet tavattoman taitavasti ja juoninovellien (tarinanovellien) perinteitä noudattaen, niistä erottaa käännekohdan ja huippukohdan. Joidenkin yllätyksellinen loppuratkaisu hätkähdyttää. Joskus kirjailija taas jättää lukijansa novellin henkilön kanssa oven taakse luomaan omassa mielessään jatko tapahtumille.

Tunnelma on tiivis novellissa Vakoojat. Siinä Maija patistaa miehensä Pertin korjaamaan nurmikolle unohtuneen lehtikasan pois. Sen ovat kuitenkin omineet päiväpesäkseen siilit, jotka iltahämärissä liikuskelevat puutarhassa. Maijalla on salaisuus, ollut vuoden ajan jo, ja hän viipyilee haaveellisena muistoissaan. Asiat saavat uuden käänteen, kun Maija alkaa ensin epäillä ja sitten mielestään varmistuu siitä, että Pertti vakoilee häntä aivan uskomattomalla tavalla, johon siilit liittyvät. Maija päättää toimia. Hän tekee julman teon. Vain päivää myöhemmin hänelle yllättäen selviää teon täydellinen tarpeettomuus.
Suuta kuivasi. Hän ei vieläkään voinut uskoa ajoituksen käsittämätöntä epäoikeudenmukaisuutta: jos uutinen olisi ollut lehdessä päivää aikaisemmin, kaikki olisi nyt toisin. Sama musertava ajatus sukkuloi mielessä vimmaisesti edestakaisin. Yksi vuorokausi olisi riittänyt. (Vakoojat)
Novellissa Jääpeili Saku pelaa jääkiekkoa. Kotona ei olisi siihen muuten varaa, mutta isä toimii valmentajana, ja siksi poika saa vapautuksen joukkuemaksuista sekä pääsee ilmaiseksi leireille ja turnauksiin. Sitten isä loukkaantuu jäällä ja joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle kellosepän ammatistaan. Kerran palatessaan harjoituksista Saku ymmärtää jotain. Novelli päättyy sanoihin:
Pudotin luistimet ja mailan ulko-oven eteen ja koetin keksiä miten pitkittää tätä hetkeä. Muistaisin kuitenkin kauan tämän illan, mitä kohta tapahtuisi - ehkä myös rauhan. Hitaasti satelevat pilvet äänettömien pihojen yllä. (Jääpeili)
Tapaus Sidoroff -novellikokoelma kertoo väärinymmärryksistä, kuvitelmista ja puhumisen vaikeudesta tai mahdottomuudesta, joka saa henkilöt hankaliin ja melkein absurdeihin tilanteisiin. Niin kuin niminovellissa Tapaus Sidoroff. Siinä poika Sidoroff, kapteeni, on puhujana lukemattomissa itsenäisyys- ja veteraanijuhlissa ja kuljettaa niissä mukanaan sodassa haavoittunutta yhdeksänkymppistä isäänsä. Viitatessaan isänsä urhoollisuuteen ja uhriin poika ei tiedä, mitä isälle rintamalla todella tapahtui. Eikä isä ole koskaan voinut kertoa, sillä vammautuessaan hän menetti alaleukansa ja kielensä.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, jotka liitän tänään päättyvään Novellihaasteeseen. Kirjoitan vielä erikseen koosteen siihen lukemistani novelleista.

          Maritta LintunenTapaus Sidoroff : Novelleja, 149 s.
          Kustantaja: WSOY 2008
          Kansi: Sanna Sorsa

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos tarjouskirjakaupasta).
MUUALLA: Maritta Lintusen kotisivulla on arvosteluotteita kokoelmasta.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 31), Novellihaaste (8 novellia)

lauantai 6. toukokuuta 2017

Anni Swan: Iris rukka

Iris rukka oli lapsuusaikojen kirjasuosikkini, ja paljon pidin muistakin lukemistani Anni Swanin lastenromaaneista. Nyt tartuin pitkästä aikaa uudelleen Iriksen tarinaan - ja kuinkas siinä kävikään? Kirja on edelleen viehkeä ja liikuttava ja toivoa luova. Vaikka siinä menetetään ystävä sairaudelle ja kuolemalle, siinä myös parannutaan, keppostellaan ja uskotaan sekä toivotaan, että elämässä käy vielä hyvin kaiken ikävän, surun ja tylyn kohtelun jälkeen.

Mutta muistikuvani kirjan tapahtumista eivät pitäneet paikkaansa! Tai siis eivät pitäneet kaikilta osin paikkaansa. Joko olin unohtanut asioita tai sitten näkemäni Iris rukan elokuvaversiot eivät olleetkaan yhtenevät romaanin kanssa, sillä ne taidan nyt muistaa paremmin. Esimerkiksi Iriksen ja hänen isänsä ensimmäisen kohtaamisen tapahtumapaikka oli muistini mukaan ihan eri kuin mitä kirjasta nyt luin. Ja täysihoitolan tapahtumista minulla oli hyvin vähäisiä ja hämäriä muistikuvia. Aivan täysin olin unohtanut sen, että Iris keksi kaikenlaisia kommelluksia ja kepposia. Mieleeni ovat syvemmälle painuneet kaikki liikuttavat ja surulliset kohtaukset. Mikä kertonee jotain asioiden mielessä pysymisestä ja yli päätään oppimisesta.

Elämänsä alkutaipaleen Iris kasvoi maaseudulla etäisten sukulaisten hoivissa. Äiti oli kuollut, kun Iris oli aivan pieni, ja isä lähtenyt heti sen jälkeen konsertoimaan ulkomaille. Nyt tyttö on 11-vuotias, ja hänen enonsa kutsuu hänet Helsinkiin perheeseensä asumaan, jotta Iris pääsisi kouluun ja saisi kunnon kasvatusta. Alku kaupungissa on hankala: serkut vieroksuvat ja häpeävät häntä hänen maalaisuutensa tähden. Iris taas ystävystyy sellaisten lasten ja nuorten kanssa, jotka osaavat arvostaa hänen teeskentelemättömyyttään ja suoruuttaan. Monien koettelevien ja surullisten vaiheiden jälkeen asiat kääntyvät lopulta hyvälle tolalle Iris rukalle ja hänen läheisilleen.

Ihana kirja, joka jaksaa liikuttaa edelleen. Nyt huomasin muutakin. Kieli on hurmaavan vanhahtavaa, eikä ihme, sillä Anni Swan kirjoitti kirjan jo 1916. Kasvatuksellinen ote kirjassa on paikoin osoitteleva - hemmotellut, pinnalliset enon lapset ja heidän rinnallaan hyväsydäminen Iris-luonnonlapsi -, mutta tuollainen taisi olla tapana tuon ajan lasten ja nuorten kirjoissa. Koululaiselämän kuvaus on kiintoisaa ajankuvaa ja luullakseni aitoa, sillä kirjailija toimi opettajana pitkään viime vuosisadan alussa. 

Tämä on ensimmäinen lukemani kirja Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaasteessa. Samalla pääsen osallistumaan Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen, johon tähän asti olen lukenut vain Tiina-kirjoja.

          Anni SwanIris rukka, 189 s.
          Kustantaja: WSOY 1987 (18. painos, 1. p. 1916)
          Kannen kuva: Martta Wendelin


KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA Iris rukasta ovat kirjoittaneet Aino, Katja/Kirjojen kammari, Katja/Lumiomena

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, sillä siitä on tehty elokuva), 100 suomalaista kirjaa (no 30), Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Naisten aakkoset: L

Naisten aakkosissa olen ehtinyt L-kirjaimeen. Tarukirjan aikatauluttomassa haasteessa "... etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Minulla on verraten uusi suosikki, jonka novelleihin olen kovasti tykästynyt, Maritta Lintunen. Jo aikaisemmin luin hänen novellinsa Sibeliuksesta, ja Novellihaasteen innoittamana valitsin luettavaksi novellikokoelman Mozartin hiukset, ja se oli menoa se. Nyt on kesken toinen Lintusen kokoelma, Tapaus Sidoroff.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Heljä Liukko-Sundström on ollut suosikkini pitkään. Seinällä on hänen suunnittelemansa kello, lahjaksi saatu ja aina silmää ilahduttava. Pidän myös hänen keramiikkatauluistaan. Taiteilijan käsistä syntyy niin ikään akryylimaalauksia kankaalle, ja hän on kirjoittanut ja kuvittanut lukuisia lastenkirjoja.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Kirjailija Leena Lander on jo pitkään kiinnostanut minua, ja haluaisin tutustua hänen teoksiinsa paremmin. Pari hänen romaaniaan on filmatisoitu, ne olen nähnyt televisiossa: Tummien perhosten koti ja Käsky.

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie              K  Knelt for It
        B  Bit It     
        C  Cut It     
        D  Dealt It
        E  Eat It
        F  Fought for It
        G Got It
        H Had It
        I (no rhyme)
        J Jumped for It