Pitkästä aikaa palasin Ella-kirjan ääreen. Luin niitä joitakin kymmenisen vuotta sitten, ennen blogia, ja ne naurattivat aikuistakin. Siihen aikaan työssäni jututin silloin tällöin alakouluikäisiä lapsia, ja muistan yhden tytön, jonka kanssa jaoimme ihastuksen kirjalliseen Ellaan.
On ihan sattumaa, että sain juuri eilen loppuun Timo Parvelan uusimman Ellan, jolla on tämänpäiväisiin ilmastolakkoihin ja -mielenosoituksiin sopiva teema ja nimi Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä. Huomaan, että Ella ja kaverit ovat edelleen alakoulun alaluokilla kuten kymmenen vuotta sitten, nyt luokalla kaksi ja puoli A, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Koululaiset huomaavat, että heidän opettajansa on huolissaan valtavasta asiasta eli koko maailmasta. Lapset tietysti lyöttäytyvät kimppaan auttaakseen opettajaansa, joka järjestää yhtä ja toista projektia maailman pelastamiseksi.
Hauskin projekti, josta Ella ja hänen kaverinsa innostuvat, on roskien kerääminen rannalta. He tuohtuvat ihmisistä, jotka roskaavat rannan heti sen jälkeen, kun kaverukset ovat saaneet sen siivottua, mutta sitten luokka keksii juonen: He jalkautuvat rannalle, ja aina, kun joku pudottaa roskan hiekalle, joku lapsista ilmestyy paikalle, "löytää" roskan ja kohteliaasti palauttaa pudonneen paperin, tölkin tai pullon, ja pyytää lupaa viedä sen roskiin. Nolostuneet roskailijat lähes aina vievät roskansa mieluummin itse ja joka sortin lajinsa mukaiseen kierrätysastiaan.
Timo Parvelan kirja on ajankohtainen ja humoristisen lupsakka. Siinä ei vuodateta ahdistuksen kyyneliä ilmastonmuutoksesta, vaan tartutaan tomerasti asioihin, joihin lapset itse ihan oikeasti voivat vaikuttaa kuten luonnon pelastamiseen roskaamiselta ja kierrättämiseen. Siinä sivussa yritetään estää koulun pihan ison kuusen kaataminen, istutetaan puita ja rakennetaan omatoimisesti pytinki opettajan takapihalle tämän kauhistukseksi.
Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä on oivaa luettavaa ja kuunneltavaa nuoremmille alakoululaisille. Minua tämä ei naurattanut ihan yhtä paljon kuin muistini mukaan ne vuosikymmen sitten luetut naurattivat, mutta syy voi olla formaatissakin: autoa ajaessa ja kuunnellessa kaikki ei ehkä tunnu yhtä huvittavalta kuin ihan perinteistä kirjaa lukiessa. Samaa näppärää sanailua tässä kuitenkin on, Parvela leikkii sanojen merkityksillä oivaltavasti. Lasten kouluaineet luonnosta ja sen suojelusta kirvoittivat eniten naurunhymistystä kuten myös lasten aatokset siitä, miten he voivat opettajaa ilahduttaa.
Painettu kirja on Mervi Lindmanin kuvittama, mutta ne jäivät äänikirjan kuuntelijalta näkemättä.
Timo Parvela: Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2019 (painettu kirja 2019)
Kertoja: Lotta Kuusisto, 1 t 25 min
ÄÄNIKIRJAN kuuntelin BookBeatissa. MUUALLA: Lastenkirjahylly
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (ainakin haasteen FB-sivuilla useat vanhemmat mainitsevat Ella-kirjat jälkikasvunsa suosittelemaksi), 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja, 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja.
Särkynyt huhtikuu uppouttaa sellaiseen vieraaseen kulttuuriin, jollaista en tiennyt enää olevan olemassakaan, ainakaan Euroopassa. Kevyt kierros netissä (esim. Ylen uutinen vuodelta 2013) paljastaa, että verikosto elää ja voi hyvin tälläkin vuosikymmenellä Albanian pohjoisosissa.
Ismail Kadaren romaanissa on muutama päähenkilö, joiden polut kirjaimellisesti risteävät kerran, eikä elämä ole enää samanlaista sen jälkeen. Yksi heistä on Gjorg, nuori mies pohjoisen Albanian vuoristokylästä. Hänen epäkiitolliseksi tehtäväkseen tulee kostaa veljensä surma ja tappaa murhaaja tai muu mies hänen perheestään. Gjorg ei halua ampua ketään, mutta vain sitä isä häneltä vaatii suvun kunnian vaalimiseksi. Gjorg tietää, että verikoston onnistuessa hänen omat päivänsä ovat luetut. Heti ampumisen jälkeen alkaa 24 tunnin bessa, turva-aika, jolloin Gjorgiin ei saa kajota. Sen aikana voi hakea ja saada kuukauden bessan, jolloin verikostajaa ei saa tappaa, mutta heti sen ajan päätyttyä hän on hengenvaarassa, missä tahansa kulkeekin, ellei vetäydy loppuelämäkseen eristystorniin.
Vaeltaessaan maksamaan verirahaa Gjorg näkee hienot mustalla sametilla sisustetut vaunut vuoristotiellä. Vaunun ikkunasta häntä katsoo tavattoman kauniin naisen kasvot, joiden ympärillä häivähtää pähkinänruskeat hiukset. Gjorg jää tuijottamaan Dianaa, joka niin ikään kiinnittää huomiota nuorukaisen silmiin ja hänen käsivarressaan olevaan mustaan nauhaan. Diana ja hänen kirjailijamiehensä Bessian Vorps ovat pääkaupungista Tiranasta ja oikeastaan häämatkalla. He ovat tottuneet kaupungin mukavuuksiin ja seurapiireihin, ja varsinkin Dianalle ylängön karkeat ja yksinkertaiset olot ovat vieraita. Täällä, kohdatessaan mustaa hihanauhaa kantavia verikoston alaisia miehiä, hän tulee tietoiseksi seudulla vielä noudatettavasta kanun-laista ja verikoston kauheasta perinteestä. Hän ei voi unohtaa näkemäänsä komeaa nuorukaista, joka ei ole enää kuukauttakaan turvassa.
Ismail Kadaren romaani kiehtoo - huomaan ajattelevani rakkautta, joka syttyy yhdestä silmäyksestä - ja se hyytää, niin kauhea on verikoston kierre, josta ei ole pelastusta. Julmuuksien kuvausta ei kirjassa tarvitse pelätä, niitä ei esitellä, sillä kanun säätelee tarkasti, miten kostotappaminen tapahtuu. Se jopa vaatii, että Gjorgin on osallistuttava ampumansa naapurin hautajaisiin.
"Omaisten silmissä ei ollut vihaa, ne olivat kylmät kuin tämä maaliskuinen päivä, samalla lailla kuin Gjorg oli ollut kylmä ja vihaton edellisenä päivänä vaaniessaan uhriaan. Äsken avattu hauta, vinossa nököttävät kiviset ja puiset ristit, kellon valittava kilkatus, kaikki se tuntui nyt koskevan suoraan häntä itseään."
Melkoisen kiinnostavan näkökulman kanun-lakiin tarjoaa luku, jonka päähenkilönä on verikoston valvoja. Hän on virkamies, joka pitää tarkkaa kirjaa kostetuista kuolemista ja jota huolettaa, kun kostojen määrä vähenee. Paikoin Kadare saa koko järjestelmän näyttämään niin absurdilta perittyine verirahoineen kaikkineen, että alan epäillä koko kertomusta vain fiktioksi. Sitä se tietysti on, mutta suomalaiset uutispalstat muutaman vuoden takaa saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että verikostoa ihan oikeasti harjoitetaan edelleen. Paikoin olen aavistavinani verhottuja viittauksia kommunistiajan ja Albanian päämiehen Hoxhan hirmuhallintoon. Kadare kirjoitti kirjansa 70-luvulla, jolloin Enver Hoxha vielä hallitsi kovalla kädellä Albaniaa, mutta tiedän Albanian historiasta liian vähän sanoakseni enempää. Verikoston valvoja lukee ahdistuneena artikkelia, jossa kirjoitetaan:
"... yleinen rappio ... näkyi myös Kanunin kulmakivien kuten bessan, verikoston ja vierailijan kohtelun murenemisena; ne olivat olleet albanialaisen elämän suurenmoisia ja yleviä aineksia, mutta ne olivat hiljalleen rappeutuneet vuosien varrella epäinhimilliseksi koneistoksi ja lopulta ... voitonpyyntiin perustuvaksi kapitalistiseksi yritystoiminnaksi."
Suosittelen Ismail Kadaren kirjaa kaikille hyvästä, koskettavasta ja erikoisesta tarinasta pitäville. Minua alkoi vetää puoleensa muutkin Kadaren suomennetut kirjat kuten Seuraaja ja Kolme surulaulua Kosovolle. Kadare on joskus mainittu mahdollisena kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Mistä muistuukin mieleen, että Tarukirja-blogissa on meneillään Nobel-kysely ja arvonta 9.10. asti.
Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu, 225 s.
Kustantaja: Gummerus 2006
Suomentaja: Annikki Suni (ranskannetusta laitoksesta Avril Brisé 1982)
Alkuperäinen: Prilli i thyer 1978
Kansi: Jenni Noponen
KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kiiltomato/Tuula Nevala, Lukuneuvoja, Tarukirja
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
Kuukauden kieli -haasteessa toukokuun kieli oli albania.
Mitä kaikkea kirjassa voikaan tapahtua, kun sen päähenkilö lähtee vastentahtoisesti lyhyelle matkalle Englantiin siskonsa häihin?
1) Ensinnäkin, matka voi pidentyä usealla viikolla ihan siitä syystä, että Heli-sisko on tahallaan kirjoittanut hääkutsuun väärän, paljon oikeaa aikaisemman hääpäivän, koska on pelännyt, ettei Suomen sisko Nora tule muuta kuin häätilaisuuteen, vaikka Heli niin haluaa ja tarvitsee häntä myös häävalmisteluihin.
2) Toiseksi, perillä voi odottaa aivan ihastuttava vanha goottilainen kartano ja uskomattoman komea kartanon perijä, joka sattuu olemaan Helin sulhanen Mark. Ja kun kartanon aivan yhtä hurmaavaa puutarhaa hoitelee toinen aatelinen komistus, jonka pelkkä näkeminen värisyttää...
3) Kartanossa on kuitenkin jotain mystistä, pelottavaa ja outoa. Nora ei voi olla ajattelematta yliluonnollisuuksia englantilaisissa kauhuromanttisissa romaaneissa, kun hän löytää kuolleen korpin, ja vaikka sille löytyy selitys, Nora huomaa kartanon ilmapiirin pahaenteisyyden.
4) Ja kun Nora pääsee perille synkästä sukusalaisuudesta, kadonneesta kartanon esikoispojasta, Markin isoveljestä, josta edes Heli ei ole kuullut sanaakaan ja jonka muistoa äiti, kartanon rouva, lähes palvoo,
5) ei tarvita paljon siihen, että Nora joutuu hengenvaaraan, sillä ihan ilmeisesti hän on uteliaisuuttaan pistänyt nenänsä johonkin sellaiseen, jota joku ei halua päivänvaloon.
6) Ikään kuin chick lit romantiikassa, kauhussa, sukuhistoriassa ja jännityksessä ei olisi tarpeeksi yhdelle kirjalle, kirjailija Niina Mero lisää Englantilaiseen romanssiinsa ihka aitoja Englannin romantiikan ajan runoilijoiden runoja, englanniksi. Nora opiskelee ja tekee gradua juuri heistä, ja hänelle pääsy Oxfordiin tapaamaan alan tutkijaa ja keskustelut Shelleystä, Keatsistä, Poesta ovat unelmien täyttymys. Englannin matka ja sen pidentyminen ei sittenkään ollut hullumpi ajatus.
Niina Meron romaani on runsas, mutta kepeä kuunneltava. Viittaukset englantilaisiin runoilijaklassikkoihin ja lainaukset heidän tuotannostaan tekevät siitä astetta syvemmän ja kiinnostavamman kuin mitä monet romanttiset viihdekirjat minulle tavallisesti ovat. Kuunneltu kirja ja sen runot herättävät myös hinkua tarttua mainittujen brittikirjailijoiden teoksiin ja lukea heidän runojaan ihan perinteisistä painetuista kirjoista. Ja sehän on aina ansio kirjalle, jos se houkuttelee lähtemään lukupolulle.
Niina Mero: Englantilainen romanssi, äänikirja
Kustantaja: Gummerus 2019 (painettu kirja 2019)
Lukija: Pirjo Heikkilä, 10 t 14 min
Kansi: Jenni Noponen
ÄÄNIKIRJAN kuuntelin BookBeatin tilauspalvelusta (HS:n tilaajaetu kesällä).
Vuosi sitten syyskuussa kirjoitin, että Petri Tammisesta on tullut yksi kirjailijasuosikkejani. Luin silloin hänen Meriromaaninsa. Nyt hiljattain julkaistu Musta vyö vahvistaa tunnetta, vaikka teos on erilainen kuin aikaisemmin Tammiselta lukemani.
Musta vyö - Aikuistuminen on yksinäisyyden muoto. ei oikeastaan ole mukava kirja, ei ollenkaan. Se puhuu kuolemanvakavista asioista, kuolemasta ja kuolemanpelosta sillä tavoin, että aluksi naurattaa ja lopussa riipaisee. Ja kun on tarpeeksi pitkään riipaissut, sitten lopussa kajastaa pieni toivonsäde.
Mustan vyön minäkertojan, kirjailijan, isä on juuri kuollut ja kirjailija etsii vimmatusti tämän mustaa vyötä, jonka äiti kuoleman jälkeen oli antanut pojalleen. Poika pukeutuu isänsä hautajaisiin eikä löydä isän vyötä, vaan taipuu ottamaan omansa. Välähdyksinä mieleen nousevat erilaiset muistot isästä tämän eläessä, yllättävästä sairauskohtauksesta ja sairaala-ajasta sekä lääkärin lupauksesta päästä kotiin heti seuraavalla viikolla. Uutista seuranneena yönä isä menehtyy.
Surun keskellä kirjailija sanailee tavalla, joka saa minut nauramaan ääneen, mitä kovin moni kirja ei tee (tai siis en taida lukea naurattavia kirjoja kovin usein), mutta sitten havahdun, ettei toisen kuoleman surulle ja pelolle saa nauraa. Mutta minkäs teet, Tammisen lakoninen tyyli iskee nauruhermooni jollain kummallisella tavalla ihan väärissäkin kohtaa. Nauruni on myötätuntoista, samaistuvaakin.
"En osannut sanoa ensin mitään, tuijotin vain eteeni. Minulle käy helposti niin, jos joku sanoo minulle jotakin odottamatonta [...]
Tuijotukseni vaikutti varmaankin hidasälyisyydeltä, vaikka minusta se oli nopeaälyisyyttä - ehdin muotoilla niin monia mahdollisia vastauksia etten ehtinyt lausua niistä ainuttakaan."
Sitten kirjan lopussa ei enää naurata. Musta vyö on kirja suruvuodesta, alun puuhakkaista järjestelyistä ja hautajaisten jälkeisestä surusta, oman kuoleman pelosta ja masennuksesta, tunteitten katoamisesta, syyllisyydestä, yksinäisyydestä. Kirja on fiktiota, mutta siinä on niin omakohtainen tuntu, että se koskettaa, riipaisee, ja minuakin alkaa surettaa. Ja sitten taas on pakko naurahtaa jollekin tokaisulle. Surun vuodenkierron jälkeen koittaa kuitenkin kevät, se alkaa sen viidentoista minuutin aikana, jolloin kirjailija käy sairaalassa, jossa hänen isänsä edellisenä keväänä kuoli.
"Ja nyt minä seisoin sairaalan pihalla isän farkuissa, niissä jotka olivat jääneet hänen viimeisikseen, minulle hiukan liian lyhyissä, ja oli tämä kevät.
En tiedä miksi juuri silloin, mutta silloin se tapahtui: isä antoi minulle anteeksi."
Petri Tamminen kirjoittaa Mustaan vyöhön kertojaminän surun, halvaannuttavan pelon oman elämän loppumisesta, kipeästä isäsuhteesta ja kuoleman jälkeen jättämistä syyllisyyksistä. Vaimo on reipas ja puuhakas ja sanoo ajatuksia, jotka saavat kirjailijan oivaltamaan tärkeitä asioita itsestään ja tilanteestaan.
"Kipeänhausta, tragikoominen romaani kuolemanpelosta." kuvaillaan kirjaa kustantajan sivuilla.
Aikaisemmin luettu: Suomen historia (2017), Muita hyviä ominaisuuksia (2010) ja Meriromaani (2015), tässä järjestyksessä.
Petri Tamminen: Musta vyö, 175 s
Kustantaja: Otava 2019
Kansi: Piia Aho
KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogeissa Tuijata, Kirja vieköön.
Niin vähän sitä tietää edes lähinaapurin kirjallisuudesta, että nimi A. H. Tammsaare on jäänyt vieraaksi, vaikka hän on teoksillaan saavuttanut Viron kansalliskirjailijan aseman. Yle tituleeraa häntä artikkelissaan Viron Aleksis Kiveksi ja Väinö Linnaksi. Silti törmäsin häneen ihan sattumalta vasta tänä vuonna, tai oikeastaan hänen romaaniinsa Rakastin saksalaista, joka julkaistiin Virossa jo 1935, mutta suomeksi käännettynä alkuvuodesta.
Rakastin saksalaista on rakkauskertomus, joka sijoittuu sotienväliseen itsenäiseen Viroon. Se pohdiskelee rakkauden olemusta ja sen reunaehtoja ja tekee sen virolaisin maustein. Oskar on opiskelija, joka on maalta kotoisin ja lähetetty yliopistoon maata viljelevien vanhempien ja sisarusten kovan työn ja uhrausten hinnalla. Opiskelu ei oikein innosta, tuntuu, että tärkeämpää on opiskelijan tuntomerkki ylioppilaslakki ja kuuluminen opiskelijoiden yhdistykseen, korporaatioon, ja osallistuminen sen rientoihin. Oskar jättää opiskelun, vaikka tunteekin syyllisyyttä isänsä rahojen tuhlaamisesta, ja saa työpaikan ministeriöstä.
Oskar asuu virolaisen porvarisperheen yläkerran vuokrahuoneessa. Päivällisellä hän istuu samassa pöydässä perheen ja saksalaissyntyisen Erikan kanssa, tämä käy päivittäin opettamassa perheen lapsille saksaa ja pianonsoittoa. Nuoret ovat ujoja, tuskin katsahtavat toisiinsa, mutta sitten Oskar alkaa saattaa Erikaa kotiin syksyn pimeinä iltoina. Yhdessä kävellessä ja välillä puiston penkillä istuessa tullaan tutuiksi, ja enemmän, tunnustetaan toiselle rakkaus, joka on kainoa ja idealistista.
Erika asuu isoisänsä kanssä, tämä oli vanhaan aikaan paroni saksalaisessa kartanossa, mutta joutui itsenäisen Viron maareformissa luovuttamaan maansa ja omaisuutensa valtiolle. Niin Erika kuin Oskarkin ovat varattomia, mutta silti heidän välillään on kuilu - he tulevat eri yhteiskuntaluokista, Erika on aatelinen, paronitar, vaikkei sellaista saa enää Virossa ollakaan. Satoja vuosia Baltian saksalaiset olivat vallinneet virolaisia. Oskar rohkaisee mielensä ja lähtee isoisän luo pyytämään Erikan kättä.
A. H. Tammsaare kirjoittaa filosofisesti ja monisyisesti eikä hänen tekstinsä ole kovin nopealukuista. Hän analysoi rakkautta ja sanoittaa sen henkilöidensä käymissä keskusteluissa. Mikä on suurempaa rakkautta, antautua tunteelleen ja tunteensa kohteelle täysin, seurauksista välittämättä, vai vetäytyä rakkaudesta kunnioituksen ja arvostuksen tähden? Tai kuten vuokraperheen rouva näkee: miehet menevät naimisiin tunteen takia, naiset käytännöllisistä syistä.
A. H. Tammsaare oli Anton Hansenin (1878-1940) kirjailijanimi, jonka hän otti kotitalonsa nimestä. Paitsi ylevää pohdiskelua rakkaudesta ja moraalista, hänen teemojaan Rakastin saksalaista -romaanissa ovat ajan virolainen opiskelijaelämä ja se yhteiskunnallinen muutos, jonka virolainen yhteiskunta kävi läpi pian itsenäistyttyään 1920-30 -luvuilla. Näiden ymmärtämistä auttaa teoksen suomentajan Juhani Salokanteleen suomalaiselle lukijalle kirjoittamat jälkisanat.
A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista, 319 s. Kustantaja: Aviador 2019
Alkuperäinen: Ma armastasin sakslast 2019, suomentanut Juhani Salokannel Kansi: Aleksi Salokannel
KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjavinkit, Tuglas-seura
