sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (Klassikkohaaste 2)


Tarvittiin Blogistanian Klassikkohaaste, jotta sain tartutuksi Mika Waltarin muhkeaan romaaniin Sinuhe egyptiläinen, jonka ensipainos ilmestyi vuonna 1945. Lukemani kirja on 67. painos ja siinä on 788 sivua.

Waltarin suurromaanin koko nimi on Sinuhe egyptiläinen : Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390 - 1335 e.Kr. Vanhuutensa päivinä kirjan päähenkilö Sinuhe joutui vetäytymään olosuhteiden pakosta yksinäisyyteen ja kirjoitti silloin elämäntarinansa viideksitoista kirjaksi. Kirjoittamisensa tarkoituksen hän itse sanoittaa:
"Tämän kaiken olen kirjoittanut minä, Sinuhe, egyptiläinen, itseni tähden. En jumalien tähden enkä ihmisten tähden enkä säilyttääkseni nimeni ikuisesti, vaan vain köyhän, murheellisen itseni tähden ja sydämeni tähden, joka on saanut mittansa täytenä."
Sinuhe egyptiläinen on vaikuttava kirja. Jo esineenä kirja on muhkea, paksu ja painava. Sisältö vetää vertoja ulkoasulle. Kirjaa voisi pitää Sinuhen muistelmina matkoistaan eri maissa ja kanssakäymisistään Egyptin ja muiden maiden hallitsijoiden kanssa, mutta se on enemmän. Kirja on Sinuhen kehityskertomus, pojan, joka tuli kasvattivanhemmilleen Niiliä pitkin kaislaveneessä ja joka usein ihmetteli omaa syntyperäänsä. Elämänsä keskipäivässä Sinuhe saa melko hyvän aavistuksen siitä, ketä hänen oikeat isänsä ja äitinsä saattoivat olla. Sisäisesti Sinuhe on yksinäinen koko elämän ajan. Keitä hän rakastaa ja keihin hän kiintyy, niiden kohtalona on kuolla ennenaikaisesti ja väkivaltaisesti. Tai ehkei aivan kaikkien, sillä kyllä Sinuhe on kiintynyt ostamaansa orjaan, joka seuraa häntä kaikilla matkoilla.

Sinuhen elämä ja menetykset saavat hänet menettämään uskonsa jumaliin ja uskonsa ihmisten hyvyyteen. Hän pohtii eettisiä kysymyksiä: onko oikein tehdä rikos, jos siitä koituu yhteisölle myönteisiä seurauksia, vaikka itse teko onkin väärin. Yksilön elämänkulun ja ajattelun taustana on maailman tilanne ja taistelu maailman valtiudesta. Sinuhen matkat ulottuivat Egyptistä Syyriaan, Babyloniaan ja heettiläisten maahan eli alueille, josita ei voi olla kuulematta uutislähetyksissä päivittäin, kun siellä raportoidaan taahtumista Syyriassa, Irakissa ja Turkissa. Romaanista tulikin yllättäen ajankohtainen, kun samoja kansoja luonnehdittiin niin kirjassa kuin uutislähetyksissä, ja siinä kun toinen kirjoitti sotataidosta ja sodan julmuuksista, toinen kuvasi terroristi-iskuja. "Niin on ollut ja niin on oleva", sanoisi Sinuhe. 

Mika Waltarin romaanin taiturimaisuus teki minuun suuren vaikutuksen, ja kirja oli ehdottomasti lukuelämys, vaikka sitä ei ollut kevyt eikä helppo lukea. Sinuhen maailmankuva muotoutui pessimistiseksi, mutta kirjassa oli paljon huumoriakin sanailuissa ystävien ja varsinkin orjan kanssa. Vaikuttavinta oli se maailma, jonka Waltari loi sanoillaan. Ei ihme, että kirja on käännetty yli 40 kielelle ja että siitä tuli aikoinaan kansainvälinen menestysteos.

Kiitos Klassikkohaasteen, olen vihdoin lukenut Sinuhe egyptiläisen!


Osallistun kirjalla jatkuvan Klassikkohaasteen toiseen osaan, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Linkistä pääsee haasteen koontipostauksiin.

Haasteen 1. osaan luin Juhani Ahon Papin rouvan.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen, 788 s.
Kustantaja: WSOY, 67. painos. (1. p. 1945)
Kansi: Björn Landström

perjantai 22. tammikuuta 2016

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus


Vuoden vaihteen lukemisiini kuului Rauha S. Virtasen nuorten kirja Joulukuusivarkaus. Olen lukenut aikoinaan kirjailijan Selja-sarjaa ja sen perusteella odotin toisenlaista kirjaa kuin mitä käsissäni pitelin.

Joulukuusivarkaus ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1970, ja se on teemoiltaan selvästi 60-70-lukulainen. Yhteiskuntaluokkien erot ovat suuret. Eira on varattoman työläisperheen tytär, hän on itse postissa työssä ja hänellä on kolme nuorempaa sisarusta. Heistä Jarkko käy vielä koulua ja on joulun alla töissä kukkakaupan lähettinä. Perheen isä on sairaalloinen ja siksi työtön, äiti on työssä pankissa, ja rahan kanssa on tiukkaa. Erityisesti joulun alla se tuntuu, kun perheellä ei ole varaa joululahjoihin eikä kummoisiin jouluruokiinkaan.

Naapurissa asuu varakas Raikalan perhe, jonka lukiolaispoika Jusse on Eiraan ihastunut. Eirasta taas Lenni, vasemmistolainen opiskelija, on paljon jännittävämpi. Eirakin kuuluu samaan radikaaliin ryhmään, ja he puuhaavat mielenosoitusta jouluaatoksi.
"Se oli suunnattu joulunvieton mädännäisyyttä vastaan. Samalla se tietysti kohdistui kapitalismia vastaan, jonka houkuttelevimpia syöttejä oli juuri joulu." (s.165)
Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pariin päivään ennen joulua, yöhön ennen jouluaaton aattoa ja sen jälkeen aatonaattoon ja jouluaattoon, jolloin ajan tavan mukaan posti ja pankki ovat vielä täydessä työn touhussa puolet päivästä. Joulukuusivarkauteen alkusyynä on erään työnantajan epäoikeudenmukaisuus, mikä lisää vettä Eiran ja muiden vasemmistonuorten myllyyn. 

Kirjasssa oli kiintoisinta ajankuva.  Eniten hämmästytti romaanin poliittisuus, mutta olihan 70-luku varsin politisoitunutta vastakkaisasetteluineen myös teinien ja opiskelijoiden maailmassa. Sen vastapainona oli tavallista elämää kolmen naapureina asuvan perheen joulunalusvalmisteluista ja perheenjäsenten sekä naapureiden keskinäisistä suhteista.

          Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus, 212 s.
          Kustantaja: WSOY 1973 (1. painos 1970)
          Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

KIRJAN lainasin kirjaston joulukirjojen näyttelyhyllyltä.

MUUALLA sen ovat lukeneet mm. Liisa / Luetut, lukemattomat ja Katja / Lumiomena.

HAASTE: Ullan Luetut kirjat -blogin Talven lukuhaaste 15.10.2015 - 29.2.2016. Ainon Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogissa alkama Kirjaherbario lukuhaaste, jossa komeilee nyt ensimmäisenä kerättynä kasvina "kuusi".

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian Finlandia ja Kuopus 2015

Tänä vuonna osallistun Blogistanian Finlandia ja Kuopus 2015 -äänestyksiin viime vuoden kirjoista. Monta olisin vielä halunnut lukea, monesta kirjoittaa blogiin, mutta aikaa ei enää ole. Näillä mennään.


Blogistanian Finlandia 2015 -äänet menevät seuraaville:

          1. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika   3 p.

          2. JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään   2 p.

          3. Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit   1 p.


Blogistanian Kuopus 2015 -äänet menevät seuraaville:

          1. Katri Kirkkopelto: Soiva metsä   3 p.

          2. Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi   2 p.


(Nadja Sumasen Rambo saisi yhden kolmesta sijasta, jos olisin ehtinyt tuoda sen blogiin ajoissa...)


Aikaisemmin olen äänestänyt Blogistanian Finlandiaa vuoden 2013 kirjoista.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Aarni haluaa yhtä asiaa, hän haluaa nähdä koulunsa räjähtävän ilmaan. Paikasta ei ole ollut mitään iloa pärjäämättömälle ja koulukiusatulle pojalle, jota opettajatkaan eivät ole jaksaneet ymmärtää.

Sitten tulee päivä, jolloin Aarnin äiti pakottaa poikansa töihin Enni-tädin valokuvaamoon ja poika saa ottaa kuvia kameralla. Siitä hetkestä elämä muuttuu. On jotain, jossa Aarni oppii olemaan hyvä, menestyy, toisin kuin koulussa. Hän löytää sen, mitä haluaa elämässään tehdä, ja pyrkii Ateneumiinkin.
"Tämä oli hänen tilaisuutensa nostaa itsensä lopullisesti pinnalle, pelastautua mitäänsanomattomuudelta, todistaa luontonsa. 
Tuntia myöhemmin Aarni seisoi aulassa, pureskeli kynsiään ja katseli salin ovea. Hän oli viipynyt vessareissulla pitkään, muttei ehkä niin kauan, etteikö hän voisi vielä palata saliin. Hän voisi mennä takaisin ja epäonnistua rehellisesti, sietää nöyryytyksen vesiväreillä laveeraavien nuorten jumalien rinnalla." (s.76)


Vaikkei Ateneumiin pääsekään, Aarni kasvaa vähitellen ja muun arjen keskellä taiteilijan mittoihin, ei ihan pieni asia 60-luvun Oulussa isättä kasvaneelle pojalle, eikä tie ole lainkaan helppo. Vaimo Ilse löytyy Helsingistä, jossa Aarni on töissä satamassa. Perhe perustetaan kuitenkin Ouluun. Paras ystävä Teppo on valokuvaaja hänkin, ei yhtä lahjakas kuin Aarni, mutta osaava myymään itseään ja kuviaan. Hänet huomataan, Aarnia ei. Aarni on tinkimättömän rehellinen, Teppo kykenee pettämään nuoruudenystävänsä.

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika on yksi viime vuoden kotimaisista laatukirjoista. Se on kehityskertomus pojan tiestä mieheksi ja taiteilijaksi, elämän muukalaisuudesta, oman paikan ja sisäisen palon löytymisestä, ja sen epäilemisestä. Mietin lukiessani, olisiko Aarnin tie taiteilijaksi ollut helpompi, olisiko hänellä ollut enemmän luottamusta lahjoihinsa - niin, ja elämään - jos häntä ei olisi hyljeksitty lapsuudessaan ja kouluaikoinaan. Tai ehkei hänestä olisi tullut taiteilijaa ollenkaan, jos niin olisi ollut.

Pitkä valotusaika on hieno kirja, haikean kaunis kerronnaltaan. Pauliina Vanhatalo siirtyy taitavasti aikatasosta toiseen, Oulusta Helsinkiin ja takaisin Ouluun. Murre kuuluu oululaisten puheenvuoroissa.

Tämä oli Pauliina Vanhatalon viides omalla nimellään kirjoittama romaani, ja se on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Minulle lukijana se on ensimmäinen Vanhatalon kirja, mutta tulen etsimään hänen muitakin teoksiaan käsiini. Hän on kirjoittanut myös kolme romanttista chick-lit -kirjaa kirjailijanimellä Veera Vaahtera.


          Pauliina Vanhatalo:  Pitkä valotusaika, 224 s.
          Kustantaja: Tammi 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjaa on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet mm. 
Kirjapolkuni
Kirjaston kummitus 
Reader,why did I marry him? 
Sinisen linnan kirjasto
Syksyn lehtiä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Ullan Luetut kirjat

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut


Kun sen osaa, murhamysteerin voi kirjoittaa vaikka lastenlorusta. Agatha Christie osasi.
"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan."
Kahdeksan ihmistä saa odottamattoman ja kummallisen kutsun Neekerisaarelle Englannin rannikolle. Jokaisen kutsu on erilainen ja liittyy jotenkin hänen elämäänsä, niinpä kukin heistä ottaa kutsun vastaan ja saapuu saarelle sovittuun aikaan. Kaikkien ihmeeksi isäntäväki ei ole paikalla, mutta vasta palkattu pariskunta pitää vieraista huolta. Saarella on kymmenen henkeä. Jokaisen huoneen seinällä on taulu, johon on kirjoitettu tuttu loru kymmenestä pienestä neekeripojasta.

Loru alkaa toteutua heti ensimmäisenä iltana. Gramofonilevyltä jokainen paikalla oleva saa murhasyytöksen. Pian sen jälkeen ensimmäinen seurueesta, nuori autohurjastelija, kaatuu tukehtuneena maahan nautittuaan lasillisen. Yksi kerrallaan saarelle saapuneet joutuvat surman suuhun, aivan lorun ilmoittamalla tavalla ja lorun järjestyksessä.

Eikä yksikään pelastunut lienee yksi tunnetuimpia Agatha Christien rikosromaaneja. Se on tyypillinen suljetun paikan mysteeri, jossa syyllisen on oltava joku paikalla olevista. Toisin kuin monissa muissa Christien dekkareissa, tässä ei ole varsinaisesti salapoliisia ratkomassa rikosta, vaan saarelle päätynyt ja vähitellen kutistuva ryhmä yhdessä yrittää selvittää syyllisen, ja kukin heistä tekee parhaansa pelastaakseen oman henkensä.

Kirjan loppuratkaisu on ovela ja yllätyksellinen ja koko romaanin juoni mestarillinen. "... se keikkuu mahdollisen ja mahdottoman rajoilla", kuten lukemaani painokseen esipuheen kirjoittanut Jarmo Papinniemi kirjoittaa. Mestarillisuudesta ja taidokkuudesta huolimatta pidän himpun verran enemmän perinteisemmistä dekkareista. Minulle yksi rikosromaanien viehätyksistä on päästä (sala)poliisien pään sisälle seuraamaan heidän päättelyään ja intuitioitaan.

Romaanissa on mielenkiintoista sekin, että vuosien saatossa se on ilmestynyt kahdella eri nimellä. Kirjan alkuperäinen nimi oli Ten Little Niggers, mutta vuodesta 1985 lähtien se on ilmestynyt Iso-Britanniassa nimellä And Then There Were None. Yhdysvalloissa sana "nigger" koettiin rasistiseksi, joten siellä kirja ei koskaan ilmestynyt alkuperäisellä nimellään. Suomessa 1.-4. painokset ilmestyivät 1940-1956 nimellä Eikä yksikään pelastunut, samoin jälleen v. 2003 alkaen, mutta 5.-22. painokset julkaistiin 1968-1999 nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

          Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut, 259 s.
          Kustantaja: WSOY 2003 (23. painos; 1. painos 1940)
          Alkuperäinen: And  Then There Were None, 1939, suomennos Helka Varho

          Kannen suunnittelu: Liisa Holm


@@ @@@ @@ @@@ @@ @@@

Viime vuonna tuli kuluneeksi 125 vuotta Agatha Christien (1890-1976) syntymästä, ylihuomenna hänen kuolemastaan on kulunut 40 vuotta. Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu pisti pystyyn Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteen, joka päättyy tänään.

Vuoden aikana kuuntelin äänikirjana Christien Kuolema Niilillä nyt lukemani romaanin Eikä yksikään pelastunut lisäksi.

Varsin vaatimaton haastesuoritus, mutta palaan kyllä murhamamman kirjojen pariin tuonnempanakin.

Kiitos, Jassu, kivasta haasteesta!

torstai 7. tammikuuta 2016

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkolan viime kesänä ilmestynyt Lohikäärmeen värit vie aikamatkalle. Se liikkuu useassa aikatasossa ja kahdessa maassa. Romaani tempaa mukaansa, ja sitä on vaikea keskeyttää hetkeksikään.



Yksi aikatasoista on vuosi 2013. Suomessa syntynyt, kolmekymppinen Kimi on kasvanut isänsä Tomin ja isovanhempien kanssa. Kiinalainen äiti Xiaolong jätti miehensä ja poikavauvansa ilman selityksen sanaakaan. Hän vain katosi. Tai jätti perheensä. Äidistä ei ole koskaan puhuttu, isän ja pojan välissä on äidin kokoinen kuilu, jota he eivät ole osanneet ja uskaltaneet puhua umpeen.

Kimin elämä alkaa murentua ympäriltä, ensin tyttöystävä ja sitten työpaikka. Ensimmäistä kertaa elämässään Kimi matkustaa Kiinaan isän luo, tämä on siellä töissä. Kimi uskottelee itselleen menevänsä lomalle ja vierailulle isänsä luo, mutta matka äidin kotimaahan on pakomatka Suomesta. Siitä tulee matka sen selvittämiseen, kuka hän on ja miksi äiti lähti ja hylkäsi hänet.

Varhaisin aikatasoista vie lukijan Kiinan maaseudulle aikaan, jolloin Kimin äiti syntyi. Tämän äiti kuoli synnytykseen, mutta kaikkien ihmetykseksi isä päätti pitää hänet, vaikka hän olikin tyttö. Tyttö sai nimekseen Pikku-Lohikäärme, koska sinnitteli itsensä elämään, ja hänestä kasvoi oikea sisupussi, joka selviytyi lapsuuden köyhyydestä, vilusta ja nälästä sekä myöhemmin kulttuurivallankumouksen punakaartien väkivaltaisesta terrorista.

Keskimmäinen aikataso sijoittuu vuosiin 1982 ja 1983, jolloin Kimin äiti tuli Suomeen ja meni naimisiin Tomin kanssa, johon oli tutustunut Kiinassa. Xiaolong halusi tulla maahan, joka olisi turvallinen hänen tulevalle lapselleen ja jossa tällä olisi mahdollisuuksia. 
"Hän katsoi tätä kaikkea, näitä kaikkia ihmisiä, ja ajatteli, ettei hän välttämättä ollutkaan niin outo. Ja kuitenkin hänessä oli jotain lähtemättömästi erilaista. Juuri erilaisuutta hänet oli opetettu varomaan. Kotimaassa kaikkien piti näyttää samalta, käyttää samanlaisia vaateita, samoja värejä, kiinnittää hiuksensa samalla tavlla. Pojat leikkasivat lyhyiksi, tytöt sitoivat kahdelle palmikolle. Poikkeukset kitkettiin tuimin katsein ja arvostelevin sanoin. Jos se ei riittänyt, tartuttiin kiinni. 
Sellainen, joka poikkesi muotista, oli muita vastaan. Puoluetta vastaan. Sellaisten ihmisten ajatukset erosivat muista. Ja erilaiset ajatukset olivat vaarallisia. Ne olivat hengenvaarallisia."
Suomi oli kuitenkin liian hiljainen maa eikä sinne päässyt omaa menneisyyttään pakoon, vaan se saapui velkomaan vanhoja unelmia ja vanhaa rakkautta. Yksi velkojista oli Kultahattu-elokuva, jonka Xiaolong oli nuorena nähnyt ja josta oli tullut hänen haaveunelmansa niin rahasta kuin rakkaudesta. Elokuvalla on kirjassa tärkeä rooli.

Lohikäärmeen värit koukutti minut lukemaan mielenkiintoisella ja jännittävälläkin juonellaan. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat. Samanaikaisesti kirjan teemat ovat ajankohtaisia ja vakavia: maahanmuuttaminen ja sen tuoma muukalaisuus ja yksinäisyys; matka oman elämän ja suvun salaisuuksien selvittämiseen ja ymmärtämiseen; äidin hylkäämänä kasvaminen. Valtavan mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset Kiinan maaseudulta ennen kulttuurivallankumousta ja sen aikana 1960-luvulla. Surulliseksi tulin monien Kiinan maaseudun tyttöjen kohtaloista heidän muutettuaan Shanghaihin ja muihin isoihin kaupunkeihin paremman elämän toivossa.

     Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, 459 s.
     Kustantaja: Otava 2015


KIRJA on ensimmäinen lainani Ellibs-kirjastosta, kun kyllästyin painetun kirjan jonoihin. Mutta ei varmasti jää viimeiseksi. En ymmärrä, miksen ole aikaisemmin lainannut e-kirjoja kirjastosta.

MUUALLA Kaisa Reetta mietti kirjaa lukiessaan pakon edessä tehtyjä moraalisia valintoja ja niiden vaikutusta ihmisiin; Jonnalle (Kirjakaapin kummitus) kirjan ehdottomia vahvuuksia on kahden erilaisen maan vivahteikas ja todentuntuinen kuvaus; Annikaa lukuelämyksen mahti vapisutti. Risto Löfin (Etelä-Suomen Sanomat) arviossa romaani kurkottaa kansainvälisen lukuromaanin luokkaan.

HAASTE: Kirja sopii Kurjen siivellä : Itä-Aasia lukuhaasteeseen (Kiina).

maanantai 4. tammikuuta 2016

Vuosikatsausta 2015 ja tulevaa


Antoisaa lukuvuotta 2016 kaikille lukijoille!

En ole viime aikoina kirjannut kuukausi- tai kvartaalisuunnitelmia lukemisilleni, mutta (ainakin) kerran vuodessa on kiva katsoa, mitä oikein tuli vuoden varrella luetuksi. Joulukuussa tietokone hajosi, ja vaikka onneksi sain talteen lähes kaikki tiedostoni, yhtä en ole löytänyt, listaa lukemistani kirjoista. Blogatut löydän helposti, mutta ne muut jäävät nyt hatarien muistikuvien varaan.

Viime vuoden tapaan ensin vähän tilastoja, sulkeissa lukemat vuodelta 2014, mikä oli ensimmäinen kokonainen bloggausvuoteni:
  • luin/kuuntelin 65 kirjaa, osa jäi bloggaamatta (63 kirjaa)
  • näistä oli rikoskirjoja tai dekkareita 21 (18)
  • lasten ja nuorten kirjoja 9 (10)
  • sarjakuvia 1 ja tietokirjoja 4 (3 + 3)
  • novelleja 3 ja runoja 2 (0 + 0)
  • englanninkielisiä 1 (2), loput suomenkielisiä
  • kotimaisia/ulkomaisia kirjoja 38/27  (44/19)
  • painettuja kirjoja 57, äänikirjoja 5, e-kirjoja 3 (55 + 7 + 1)
  • Top 3 listaan nousevat tällä kerralla vanhat klassikot, Juhani Ahon Papin rouva, Aino Kallaksen Sudenmorsian ja Yasunari Kawabatan Lumen maa. Uudemmista pidin paljon muun muassa näistä: Sirpa Kähkösen Graniittimies, Kati Kirkkopellon Soiva metsä, Elina Hirvosen Kun aika loppuu ja JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään.

    Puolet lasten ja nuorten kirjoista oli Anni Polvan Tiina-kirjoja, joita luin kesäkuukausina edelliskesien malliin. Tavoitteeni on lukea vähitellen koko sarja läpi, nyt olen puolessa välissä. Tein uusia aluevaltauksia novellikokoelmien ja runojen pariin. Tietokirjoista kolme oli elämäkertoja ja muistelmia, kiitos Reetan Elämäkertahaasteen, joka toi minut takaisin vanhan kirjarakkauden pariin.

    Minusta on mukava kirjata lukemisiani  erilaisiin haasteisiin. Useimmiten tulee luetuksi haastekirjoja sen enempää miettimättä, mutta joskus on kiva haastaa itseään ennestään tuntemattomamman luettavan pariin. Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen kertyi maaseudulle sijoittuvia kirjoja ihan itsestään, samoin Kiekkokaupunkien kirjakierrokselle suomalaisiin kaupunkeihin jotenkin liittyvää luettavaa, Kirjankansibingoon kirjoja kannen perusteella ja Kirjalliselle retkelle Pohjoismaissa kirjoja Norjasta ja Ruotsista. Talven lukuhaasteeseen pyrin ajoittamaan sopivat kirjat juuri haasteen ajalle. Elämäkertahaasteessa ja Idän pikajuna -kirjallisuushaasteessa olikin enemmän, hmmm, haastetta, kun etsin ihan tarkoituksella luettavaa niihin. Klassikohaasteeseen luin heinäkuussa Juhani Ahon Papin rouvan.

    Alkaneena vuonna suunnittelen lukevani tammikuun Klassikkohaasteeseen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, otan uuden kierroksen Talven lukuhaasteen kirjoilla, jatkan uusien kirjamaitten valloittamista tutustumalla alkuperäiskansoihin Kansojen juurilla -lukuhaasteessa, entisten sosialistimaiden kirjallisuuteen Leningrad - Ost-Berlin -haasteessa ja Itä-Aasiaan Kurjen siivellä. Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaaste ei kerrytä ihan niin monta kirjaa kuin olin ajatellut, sehän päättyy jo 10.1.2016.

    Epäilemättä lukemistoon etsiytyy vino pino dekkareita eri maista ja kotimaisia historiallisia romaaneja.