maanantai 29. helmikuuta 2016

Talvisia kirjoja haastekoosteessa


Viime vuoden tapaan Ulla haastoi lukemaan syksyyn ja talveen liittyviä kirjoja ja antoi haasteen aluksi hienon listan kirjavinkkejä: Talven lukuhaaste 15.10.2015-29.2.2016.

Tällä kertaa luin pari kirjaa, jotka olivat olleet lukulistallani pitkään eli Charles Dickensin klassikon A Christmas Carol (Joululaulu) sekä Eowyn Iveyn koskettavan Lumilapsen. Pidin molemmista kovasti. Maxence Ferminen Lumi sattui silmiini kirjastossa paljolti juuri haasteen takia ja se osoittautui pieneksi helmeksi, jota tuskin olisin löytänyt ilman haastetta ainakaan juuri nyt. Sen innoittamana luen nyt Japanin vanhoja taruja. Luetut suomalaisetkin olivat hyviä kirjoja. Harri Tuomelan viime syksyn uutuus Eräänä syksynä oli mukava löytö, jossa verkkaisesti etenevä ihmisten arjen kuvaus saa kirjan lopussa yllättävän käänteen, kun paljastuu rikos. Se taas muuttaa kaikkien elämän kulun.

Tässä vielä haasteeseen lukemani viisi kirjaa. 

Syksy
    Harri Tuomela: Eräänä syksynä (2015)

Joulu
     Charles Dickens: A Christmas Carol (1843/1905)
     Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus (1970)

Talvi
     Maxence Fermine: Lumi (1999/2005)
     Eowyn Ivey: Lumilapsi (2012/2013)


Viime vuonna luin vastaavaan haasteeseen kuusi kirjaa, joista niin ikään kirjoitin koosteen.
       

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Eowyn Ivey: Lumilapsi

"Unessa Faina nauroi, ja hänen naurunsa helisi kuin tiuku kylmän ilman halki, ja hän hyppeli järkäleiden välissä, ja mihin hänen jalkansa osuivat, sinne muodostui jäätä. Hän lauloi ja pyöri alas vuoristotundraa käsivarret taivasta kohti levällään, ja hänen takanaan satoi lunta, aivan kuin hän olisi juostessaan vetänyt valkoista viittaa vuorilta alas." (s.222)



Lumilapsi on kuin luotu luettavaksi talvella lumihiutaleiden leijaillessa pakkasilmassa tai tuulen viskoessa räntää. Kirjan taustalla on venäläinen kansantarina Lumityttö (Snegurotshka), johon ihastuin vuosia sitten. Ajattelin silloin, ettei kukaan muu kuin venäläinen osaa kirjoittaa niin kauniisti ja valloittavasti kylmästä ja talvesta.

Alaskassa asuva Eowyn Ivey on ottanut tuon vanhan tarun ja sijoittanut sen 1920-luvun Alaskaan. Keski-ikäiset Mabel ja John ovat muuttaneet Amerikan itärannikolta keskelle Alaskan erämaata, rakentaneet sinne hirsimökin ja alkaneet raivata peltoa. Heillä on yksi suru ja kaipaus, heillä ei ole omaa lasta.

Elämä on kovaa uudisraivaajan arkea, ja pitkän harmaan syksyn aikana Mabelin jaksaminen on koetuksella. Sitten sataa ensilumi, ja Mabel ja Jack riehaantuvat lumisotaan. Lopuksi he tekevät lumesta tytön, jolle Jack muovaa kasvot ja Mabel antaa huivinsa ja lapasensa.

Aamulla tyttö huiveineen ja lapasineen on hävinnyt, paikalta johtavat vain pienet kevyet jäljet metsään, muttei yhtään jälkiä heidän pihaansa päin. Sitten heidän lähimetsäänsä tulee pieni tyttö ketun kanssa. Vähitellen tyttö tulee lähemmäs, alkaa jutella, uskaltautuu sisälle mökkiin ja syömään heidän kanssaan. Minulle tuli aivan mieleen Pikku prinssi ja ketun kesyttäminen ystäväksi siinä. Talven mittaan lumitytöstä tulee tärkeä ja rakas lapsi avioparille. Lumien sulaessa keväällä tyttö lähtee eikä palaa enää. Hirsimökkiin astuu uusi suru ja kaipaus.

Mutta aivan kuten vanhassa sadussa tyttö palaa takaisin Mabelin ja Johnin luo kesän mentyä. Hän liikkuu lumessa keijumaisen kevyesti, metsästää ansalangoilla ja kalastaa. Hänen kotinsa on metsässä ja vuorilla, hän tuntee metsän eläimet ja kasvit. Kuluu vuosia, tyttö kasvaa nuoreksi neidoksi, häipyy aina kevään koittaessa ja palaa takaisin ensilumen tultua. Ystäväperheen poika auttelee Jackiä tilalla, ja eräänä päivänä lumilapsi ja poika kohtaavat toisensa. Kirjasta selviää, mitä sitten tapahtuu.

Lumilapsi on taianomainen kertomus, satu, mutta samalla se kuvaa Alaskan luontoa ja eläimistöä sekä uudisraivaajien sitkeää taistelua varsin realistisen tuntuisesti. Tästä hienoisen fantasian ja realismin suhteesta nousee kiintoisa jännite, joka saa lukijan aprikoimaan erilaisia tulkintoja. Lumesta ja talvesta Eowyn Ivey kirjoittaa kauniisti. Lumilapsi on viehättävä, surumielisen kaunis ja koskettava kirja. Pidin, kovasti.

     Eowyn Ivey: Lumilapsi, 418 s.
     Kustantaja: Bazar 2013
     Alkuperäinen: The Snow Child, 2012; s
uomentanut Marja Helanen
     Kannen kuva: Alessandro Gottardo (Shout); suom. kansi Susanna Appel


KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjaan ovat ihastuneet mm. Mai/Kirjasähkökäyrä, Katja/LumiomenaLeena Lumi ja Ullan Luetut kirjat. Heidän arvioistaan löytyy linkkejä muihin blogeihin.

HAASTE: Huomenna päättyvä Ullan Luetut kirjat -blogin alkama Talven lukuhaaste 15.10.2015-29.2.2016 saa tästä viimeisen luetun kirjan. Koosteen kirjoitan huomenna.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Harri Tuomela: Eräänä syksynä


Harri Tuomela yllättää kirjassaan Eräänä syksynä, joka julkaistiin muutama kuukausi sitten. En tiedä, mitä olisin kirjalta odottanut, jos en olisi lukenut takakannen esittelyä, mutta kun siellä mainittiin sana "rikos", mielessäni ryhdyin lukemaan rikosromaania.

Eräänä syksynä rakentaakin melkoisen jännittävän tunnelman heti alkuun. Tässä vaiheessa tuntemattomaksi jäävä henkilö seisoo hyytävän joen rannalla, katsoo suvantoa ja ottaa askeleita veteen vaipuakseen kylmän suvannon pohjalle vedenpainon alle, kun hän kuulee jonkun olevan takanaan. Koko kirjan ajan pidin mielessä tuota näkymää, odotin sen selviämistä, kuka suvannon rannalla seisoi ja mitä oikein tapahtui.

Kirja etenee kuitenkin hitaasti, siinä ei tapahdu paljon tai oikeastaan mitään. Pohjoissuomalainen kyläpahanen, jolla on rikosta enteilevä nimi Murhakorpi, elää rauhallista 70-luvun arkeaan. Meeri, nuori leski, asuu mummon mökissä ja hoitaa lehmää ja vasikkaa, lämmittää taloaan miesvainajan pilkkomilla klapeilla, auttelee päätalossa asuvaa leskianoppia. Välillä käy kirkolla tai Raahessa. Lähimökissä asuu Heino, Meerin miehen vanhempi veli, jonka rakastettu on vähän aikaisemmin jättänyt. Nuorempi veli asuu Isomäen talossa äitinsä kanssa, on sokea ja saa sairaskohtauksia. Häntä pidetään mielenvikaisena, sillä hän aavistaa ja tietää asioita, mutta puhuu ajatuksensa sen verran mystisesti, että ihmiset ajattelevat hänellä olevan päässä vikaa. Isä oli kuulemma ollut samanlainen. Tärkeä on myös Isotalon renki Niilo, jonka kanssa Meeri mielellään juttelee.

Vaikka toimintaa ja tapahtumista on vähän, henkilöiden keskusteluista selviää niin Meerin avioliiton asiat kuin edesmenneen apen, Iisakin, omalaatuisuus. Anoppi Laina on tomera ja kiroileva täti, jolle Isomäki on ylpeyden aihe ja kaikki kaikessa. Vanhinta poikaansa Heinoa hän ei ollut hyväksynyt talon seuraavaksi isännäksi, vaan siihen hän oli kaavaillut keskimmäistä poikaansa, Einoa, Meerin kuollutta miestä. Toisin kävi.

Syksystä kirjailija rakentaa pahaenteisen tunnelman, täynnä aavistuksia ja enteitä. Välillä mietin, onko tässä kirjassa juonta lainkaan. Kirja kuitenkin eteni sujuvasti, ihmisten välisten suhteiden kehittyminen jäi kiinnostamaan. Kirjan lopussa Harri Tuomela yllättää. Ei, ei tämä ole rikosromaani, kai. Siinä kuitenkin selviää rikos, jota kukaan ei tiennyt tapahtuneen ja joka melkein jäi kätköön. Sekin selviää, kuka suvannon rannalla seisoi ja kuka hänen taakseen tuli.

Kaikesta kirjan eleettömyydestä huolimatta siitä jää vahva jälkimaku, kun kirjan aikana syntyneet aavistukset ja odotukset saavat yllättävän päätöksensä. Henkilökuvaus jää ohuenlaiseksi, mutta Harri Tuomela osaa rakentaa kokonaisuuden, jossa kirjan loppu piirtää kaaren suvannon rannalta epilogiin ja jossa lukijan aavistukset saavat selityksensä. Tuomela ei kuitenkaan selitä kaikkea puhki, vaan lukijalle jää tilaa omalle tulkinnalle.

Kiintoisa kirja. Harri Tuomela on tätä ennen kirjoittanut mm. kaksi Helsinkiin sijoittuvaa dekkaria. Eräänä syksynä tapahtuu maaseudulla Pohjois-Pohjanmaalla, josta kirjailija on kotoisin.

     Harri Tuomela: Eräänä syksynä, 192 s.
     Kustantaja: Nordbooks 2015

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTE: Talven lukuhaaste 15.10.2015-29.2.2016

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Maxence Fermine: Lumi

Kirja alkaa näin:


"Yuko Akitalla oli kaksi intohimoa.
Haiku.
Ja lumi.

Haiku on japanilainen kirjallisuuden laji. Lyhyt runo, jossa on kolme säettä ja seitsemäntoista tavua. Ei ainoatakaan enemmän.

Lumi on runo. Runo joka sataa taivaalta keveinä valkoisina hiutaleina.
     Tämä runo tulee taivaan suusta, Jumalan kädestä.

Sillä on nimi. Valkoisena kimaltava nimi.

Lumi."


Maxence Ferminen kirjoittama Lumi on pienimuotoinen ja haikeankaunis kirja. Luvut ovat lyhyitä, lyhimmillään vain kaksi riviä, pisimmät vähän neljättä sivua. Sivuja on 109. Niillä kerrotaan kaikki tärkeä Yuko Akitan elämn suurista päätöksistä, joka muovaavat hänen elämänsä. Yuko on seitsentoistavuotias poika Hokkaidon saarella Pohjois-Japanissa. Hänen on aika valita ammatti. Suvun miehet ovat olleet joko shintopappeja tai sotilaita. Yuko haluaa runoilijaksi, haikujen kirjoittajaksi.

Yuko löytää lumen ja samalla kutsumuksensa, hän kirjoittaa vain ylistääkseen lumen kauneutta. Hän matkustaa maan eteläosaan oppiakseen mestarilta, joka hallitsee kaikki taiteet, sillä hänelle sanotaan, että
"Sinun teoksesi ovat ihmeellisen kauniita, tanssivia ja musikaalisia, mutta yhtä valkoisia kuin lumi. Niistä puuttuu väri, maalaus. Yuko, sinä et ole maalari. Se vika sinussa on. Vain se. Ja siksi, jos et kuuntele minua, sinun runoutesi jää maailman silmille näkymättömäksi."
Matkalla mestarin luo Yuko Akita näkee ihmeellisen näyn, tavattoman kauniin naisen jäätyneenä ison jääkappaleen sisällä. Mestarin luona hän oppii maalaamaan sanoillaan värejä ja kuulee mestarin elämän tragediasta, joka teki hänestä kaikkien taiteiden mestarin, erityisesti maalaustaiteilijan, niin sokea kuin onkin. Oppipoikana Yuko saa mestariltaan tämän taidon ja viisauden, vastalahjaksi hän johdattaa tämän kauan sitten kadonneen, mutta nyt mystisesti löytyneen vaimon luo. Matkansa aikana Yuko on itse kasvanut valmiiksi kohtaamaan rakkauden.

Lumi on pieni ja nopealukuinen kirja, silti kaikessa eleettömyydessään täyteläisen kokonainen. Se sijoittuu 1800-luvun lopun Japaniin ja on mielestäni hyvin japanilaisen oloinen. Siksi on yllättävää, että Lumi on ranskalaisen Maxence Ferminen esikoisteos. Pidin kirjasta kovin, se oli kuin olisi lukenut pitkää runoa tai maalailevaa satua. Kirja sisältääkin useita haikuja. 

Kirjan viimeinen luku on haiku:
He rakastivat toisiaan
lumilangallansa
leijuen.

     Maxence Fermine: Lumi, 109 s.
     Kustantaja: Otava 2005
     Alkuperäinen: Neige, 1999; s
uomentanut Annikki Suni
     Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen


KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA Lumen ovat lukeneet muun muassa Mari A ja Skipped heartbeats

HAASTEET: Talven lukuhaaste 15.10.2015-29.2.2016 sekä Kurjen siivellä - Itä-Aasia lukuhaaste 2016.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Pentti Laasonen: Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima


Kun oman isoäidin isoäiti aikoinaan hankki seurakunnasta muuttokirjan ja lähti hämäläisestä maalaiskylästä kohti Pietaria, se tuntui niin rohkealta oppimattomalle piikatytölle, ettei sen hämmästelyä paljon häirinnyt se vähäpätöinen seikka, että matka katkesi puolessa välissä Iittiin. Sieltä löytyi sopiva piikomispesti. Ei siis ihme, että kirjaston hyllyllä esillä ollut kirja Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima houkutteli tutustumaan, mistä kirjassa oikein on kysymys.

Pentti Laasosen viime vuonna ilmestynyt kirja syntyi hänen oman syntyperänsä selvittelystä. Hän oli lukioikäinen, kun hän kuuli äidiltään, ettei kiteeläistä kotitilaa aikaisemmin isännöinyt pariskunta ollutkaan äidin biologiset vanhemmat, vaan hänen kasvatusvanhempansa. Äidin oikeasta äidistä ei koskaan puhuttu mitään, hän oli kuin kadonnut ja vaiettu pois. 

Yhden asian Laasonen tiesi: äitinsä syntymäpäivän ja että äiti oli syntynyt Pietarissa. Siellä olevan suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan kastettujen luettelosta löytyi isoäidin nimikin, Maria Juhontytär. Vähitellen, askel askeleelta, Pentti Laasonen löysi äitinsä syntymän tarinan, huomasi tämän kasvatusvanhemmat sukulaisiksi ja tuli tietämään, miksi suomalainen äiti syntyi juuri Pietarissa. Maria Juhontytär oli torppariperheen tytär ja työskenteli koko aikuisen ikänsä Kiteen pappilassa, ensin piikana ja sitten taloudenhoitajana. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän alkoi odottaa lasta ja matkusti Pietariin synnyttämään tyttären. Sieltä hän palasi yksin entiseen palveluspaikkaansa.

Kadonneen isoäidin etsintä on kuin hiljalleen etenevä arvoitusdekkari. Pentti Laasosta kehoitettiinkin kirjoittamaan jännitysromaani. "Aineksia ja juonta olisi ollutkin riittävästi, mutta historian tutkija piirtää jopa mielikuvitusta runsaasti tarjoavasta materiaalista mieluummin todenmukaisen kuvan."

Historian tutkijan otteella Laasonen avaa kadonneen isoäitinsä elämän lukijalle sellaisena, kuin hän sen löytää kirjoitetuista lähteistä. Samalla hän valottaa 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun oloja erityisesti Itä-Suomen maaseudulla, nälkävuosien vaikutusta ihmisten tulevaisuuden pelkoihin ja odotuksiin, syitä Pietarin vetovoimaan ja suomalaisyhteisöön siellä. Kirkkohistorioitsijana hän eläytyy Kiteen pappilan asukkaiden elämään ja tutkii kirkkoherran hengellisiä, aatteellisia ja eettisiä vaikutteita, jotka loivat henkisen ja hengellisen ilmapiirin niin seurakunnassa kuin pappilassakin. Kaikella sillä Laasonen arvelee olevan merkitystä sille, millaiseksi hänen isoäitinsä elämänkulku oli muodostunut.

Laasonen on luetteloinut kaikki käyttämänsä arkistolähteet ja kirjallisuuden teoksen lopussa. Kiintoisimpia lähteistä ovat kirjaan tuodut katkelmat pappilan väen keskinäisistä kirjeistä, joissa kirjoittajan isoäitikin mainitaan. Niistä saa kuvaa sen ajan säätyläisten elämästä ja erityisesti heidän ja heidän palkollistensa välisistä suhteista.

Kirja on kiinnostava mikrohistoriallinen esitys yhden ihmisen kohtalosta, mutta se maalaa taustalle ajan sosiaalista talous- ja aatehistoriaa sekä muuttoliikettä Pietariin ja takaisin Suomeen. Vertaan sukututkimusta mielelläni dekkarien lukemiseen. Kummassakin etsitään puuttuvia paloja, tulkitaan löytöjä ja saadaan uusia vihjeitä, kunnes vähitellen kokonaisuus hahmottuu ja arvoitus ratkeaa. Pentti Laasonen etsi ja löysi kadonneen (tai vaietun) isoäitinsä, mutta ei voinut välttyä tekemästä päätelmiä tuntemattomasta isoisästäänkin, äitinsä isästä. Tästä hän ei löydä mistään lähteistä ainuttakaan mainintaa. Lukija saa vihjeistä aineksia omaan tulkintaan.
"Sitovien lähteitten puuttuessa historian tutkija ei voi sanoa enempää. Suku varmasti tiesi kaiken, mutta ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat kuolleet. Maria säilyttäköön salaisuutensa. Hänen aikaansa kuvastaa omalla tavallaan se, että se jää avaamatta. Tämän lukija taas tehköön omat johtopäätöksensä."

KIRJAN löysin kirjastosta.

     Pentti Laasonen: Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima, 176 s.
     Kustantaja: Kirjokansi 2015
     Kansi: Allan Majaharju

maanantai 15. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste



Eilen olleen ystävänpäivän kunniaksi vastaan haasteeseen,joka voisi olla vaikka kirjaystävistä. Kiitos mukavasta Viiden kirjan haasteesta sekä Jokken kirjanurkalle että Kaisa Reetta T:lle. Tässä ovat omat viisi kirjaani:


1. Kirja, jota luen parhaillaan 
Minulla on parhaillaan kesken Eowyn Iveyn kirja Lumilapsi, jonka tarina sijoittuu 1920-luvun Alaskan ankaraan talveen. Lumilapsi on saanut aineksia vanhasta venäläisestä sadusta Lumityttö, johon ihastuin vuosia sitten. Iveyn tarinassa on samaa sadunomaisuutta, mutta se sisältää myös kuvauksia Alaskan luonnosta ja uudisasukkaiden kovasta elämästä. Automatkoilla taas olen viimeksi kuunnellut Leena Lehtolaisen dekkareita, nyt on meneillään Ensimmäinen murhani.

2. Kirja, josta pidin lapsena
Lapsena tykästyin Anni Swanin kirjoihin. Iris rukka tulee ensimmäisenä mieleen, se oli tunteellinen, ah niin surullinen ja ah niin ihana tarina, joka päättyi hyvin. Pidin myös Johanna Spyrin Pikku Heidistä

3. Kirja, joka jäi kesken
Olen aloittanut J. R. Tolkienin fantasiaromaania Taru sormusten herrasta pari kertaa englannin kielellä, se kun löytyy omasta hyllystä. Olisikohan teoksella - tai minulla - parempi onni, jos koittaisin suomeksi?

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Koulussa luetettu Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani lumosi minut ja se viimeistään houkutteli lapsuuden jälkeenkin tarinoiden maailmaan. Viime vuosina yksi vaikuttavimmista kirjoista on ollut Aki Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi. Sen lukeminen osui ajankohtaan, jolloin sukuharrastuksessani löysin perheen, jossa äiti kuoli, isä katosi ja orvot lapset joutuivat ruotuvaivaisiksi nälkävuonna, ja siksi eläydyin kirjan maailmaan voimakkaasti sukutapahtumien kautta. 

5. Kirja, johon palaan uudestaan
 En ole kovin ahkera lukemaan kirjoja uudelleen, mutta Kotiopettajattaren romaanin olen lukenut useaan kertaan ennen blogiaikaa. Muita vanhoja tuttuja ovat Anna-sarja, jonka aloitusosan Anne of Green Gables toin blogiin; osa Muumi-kirjoista, muun muassa Taikatalvi; osa Tiina-kirjoista, joita olen lukenut järjestyksessään blogissani, sekä ennen lukemiani että lukemattomia. Mutta kaikkein useimmin olen palannut Antoine de Saint-Exupéryn viehättävään ja viisaaseen kirjaan Pikku prinssi, jonka lukukertojen määrää en osaa sanoa.


Haastan mukaan seuraavat bloggarit kertomaan omista luetuista kirjoistaan, mutta vain mikäli innostutte ja aikaa piisaa. Jos ei innosta, jättäkää huoletta huomiotta. ;-)

     Lukimo Lumo
     Kieltenopettajan kotiblogi
     Assyriologin lifestyle-blogi
     Tahaton lueskelija
     

Kuvituskuvaksi löysin yllä olevan, joka sattui tänään olemaan Wikimedia Commonsin päivän kuvana: José Ferraz de Almeida Júniorin (1850-1899) maalaus "Lukemassa" (1892)

maanantai 8. helmikuuta 2016

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luca on nokkela ja nenäkäs nuori neiti, joka asustelee vanhassa englantilaisessa kartanossa isänsä ja kahden sisarensa kanssa. Isä on intohimoinen filatelisti, joka on lähes erakoitunut kotiinsa ja postimerkkien pariin vaimon kadottua vuosia aikaisemmin. Flavian suhde vanhempiin sisaruksiin on reilusti pakkasen puolella, kepposia ja koston kierteitä on suuntaan jos toiseenkin.


Kanadalaisen Alan Bradleyn kirjassa Piiraan maku makea Flavia on 11-vuotias. Kun hän löytää tuntemattoman miehen ruumiin kotikartanon Buckshaw'n puutarhan kurkkupenkistä ja kun isä pidätetään surmaan syyllisenä, Flavia joutuu murhamysteerin pyörteisiin. Nokkelasti tyttö selvittää, että vainaja ei olekaan aivan tuntematon, vaan isän koulutoveri. Vuosikymmeniä aikaisemmin he kuuluivat koulun  postimerkkikerhoon, jonka vetäjä, koulun opettaja, teki itsemurhan. Miten se liittyy tähän murhaan ja eräisiin mittaamattoman arvokkaisiin ja harvinaisiin postimerkkeihin, sen Flavia päättää selvittää. Arvoitus ratkeaa, mutta sitä ennen tyttö joutuu itse hengenvaaraan.

Piiraan maku makea on varsin vauhdikas ja käänteikäs kirja. Se sisältää hämmästyttävän paljon tietoa kemian alalta ja erityisesti myrkyllisistä tai muuten haitallisista kemiallisista yhdisteistä, sillä kemia on Flavian suuri rakkaus. Omassa kartanolaboratoriossaan hän kokeilee ja suunnittelee kaikenmoisia seoksia niin hyviin kuin pahoihinkin aikeisiin. Mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja tässä tarinassa, se on näppärä, humoristinen ja sisältää melkoisen määrän pahanilkisyyttä.

Viihdyin kirjan parissa kohtuullisen hyvin, varsinkin sen jälkipuoliskolla, kun tapahtumat saivat entisestään vauhtia. Englantilainen 1950-luvun maaseutu miljöönä houkutteli lukemaan. Jokin kuitenkin tökki eikä kirja ja sen sankaritar nousseet suurimmiksi etsiväsuosikeikseni. Vaikka tykkään lukea keksittyjä rikostarinoita ja vaikka lapsi päähenkilönä on ihan mieleinen kuvio, ilmeisesti Bradleyn kirja kolkutteli jotain rajaa, jonka olemassa olosta en ollut tietoinen. Katselen asiaa kaiketi tylsän aikuisen näkökulmasta, kun en oikein innostunut siitä, että 11-vuotiaasta ruumiin löytyminen ja näkeminen oli sykähdyttävää.

Toinen tökkivä asia oli kirjan tuskastuttava kuin-vertausten ylikäyttö. En ole lukenut kirjaa englanniksi, joten en osaa sanoa, miltä se kuulostaa alkuperäisessä asussaan. Tässä esimerkki kielikuvien tehoviljelystä, mutta rehellisyyden nimessä on todettava, ettei kirjassa ehkä ole toista kahden lauseen katkelmaa,jossa olisi kolme kuin-vertausta peräkkäin. 
Hänen housunpunttinsa olivat litimärät, ja vaikka hän valui vettä kuin meren jumala Poseidon, hänen hymynsä oli kirkas kuin aurinkoinen kesäpäivä.Hän ojensi minulle kirjekuoren, joka oli pehmoinen ja valkea kuin hanhenuntuva."Pitäisikö minun avata se?" kysyin.
Kirjan takakansi kertoo, että Flavia de Luce -dekkarisarja on tarkoitettu niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista. Sarjassa ilmestyy neljäs suomennettu kirja tänä keväänä, Filminauha kohtalon käsissä. Ehkä annan sarjalle vielä toisen mahdollisuuden.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA blogistit ovat lukeneet sarjaa paljon. Piiraan maku makea -kirjaan sekä Flavia de Lucaan ja brittihenkiseen arvoitusdekkariin tykästyttiin kovasti mm. Kirjasähkökäyrässä, Kirsin kirjanurkassa ja Lumiomenassa. Oksan hyllyllä ihastus oli hieman laimeampaa, samoin Notkon, sen lukevan peikon arviossa. 


     Alan Bradley: Piiraan maku makea, 389 s.
     Kustantaja: Bazar 2014
     Alkuperäinen: The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009

     Suomentanut: Maija Paavilainen
     Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale