Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon

Virolainen Andrus Kivirähk on kirjoittanut riemastuttavan satukokoelman Kun Musti muni mummon, joka on julkaistu tänä vuonna Heli Laaksosen suomentamana. Sadut ovat nykypäivää, niissä seikkailevat pölyimuri, jalkapallo ja tietokone, mutta niiden maailma on hupaisalla tavalla vinksahtanut.

Kirjaan on koottu kaikkiaan 14 satua, jotka ovat lyhyitä, vain kolmen sivun mittaisia, ja joihin jokaiseen liittyy Chrster Nuutisen värikäs ja hauska kuva. Sadut sijoittuvat lapsen tavalliseen arkeen, mutta katsovat sitä uusin, vinkein silmin.

Niin kuin nyt kirjan nimisatu "Kun Musti muni mummon", joka on hupaisa tuunaus tutusta Punahilkka-sadusta. Kivirähkin sadussa Maija leikkii Punahilkkaa koiransa Mustin kanssa. Musti on susi, jonka Maija komentaa syömään mummon. Musti on kiltti ja tottelevainen koira, ja sitten onkin edessä pulma, miten mummo saadaan takaisin Mustin vatsasta.

Sadussa "Herkkusuu tietokone" Linda pelaa äidin tietokoneella peliä, jossa söpö panda syö erivärisiä kukkia. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyy teksti, jossa kone pyytää hilloa. Kirjan pari viimeistä satua sopivat vaikka joulun alla tai jouluna luettavaksi. "Grillimakkara ja piparkakut" kertoo makkarasta, joka asustelee uunissa ja sieltä ikkunaluukusta katselee kaihoten pöydällä olevaa piparkakkutaloa ja piparkakkuperhettä. Eräänä päivänä se voittaa pelkonsa ja lähtee tutkimaan piparitaloa. Sadussa "Joulupukki ja Nukkumatti" nimihenkilöt tuuraavat toisiaan. Ensin jouluaattona pukki sairastuu, mutta ei hätää, hänen ystävänsä Nukkumatti auttaa ja saapuu vaaleansinisessä takissaan ja hiippalakissaan jouluaattona Liinan ja Konstan kotiin. Joulupukki puolestaan auttaa ystäväänsä Nukkumattia helmikuussa, kun tämä on flunssassa eikä eräänä iltana pääse heittämään unihiekkaa.

Hupsunhauska satukirja, joka saa hymyn tai naurun aikuisenkin huulille. Heli Laaksonen on kääntänyt kirjan mainiolle yleissuomelle, vain sadussa "Pikkutäti ja sireenipensan" täti sanailee länsimurteella. Christer Nuutisen veikeän humoristisista kuvituksista löytyy kivoja yksityiskohtia.

LAHJAVINKKI: Esi- ja alakouluikäisille. Sopii niin aikuisten ääneen lukemaksi kuin vasta lukemaan oppineille itse luettavaksi.

              Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon, 61 s

              Kustantaja: WSOY 2018

              Alkuperäinen: Karneval ja kartulisalat 2015 ; Suomentaja: Heli Laaksonen

              Kuvitus: Christer Nuutinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA satuja ovat lukeneet Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly, Oli aika, Tuijata.

Osallistun kirjalla Rakas Viro -haasteeseen, jossa on tämän vuoden aikana kerätty onnittelupanoksia naapurimaan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Tähtäimessä on 100 panosta eli luettua kirjaa tai artikkelia, matkamuisteloa, katseltua elokuvaa, kuunneltua musiikkia...

Topeliuksen satu Koivu ja tähti

Tänään on kulunut tasan 200 vuotta Zachris (Zacharias) Topeliuksen syntymästä. Yksi hänen tunnetuimpia satujaan on "Koivu ja tähti", joka julkaistiin kokoelmassa Lukemisia lapslle - 3:mas osa.

Sadussa pienet sisarukset, viisivuotias veli ja nelivuotias sisko, viedään isonvihan aikana Venäjälle. Lapset pääsevät hyvien ihmisten pariin, heistä pidetään huolta. Kuluu kymmenen vuotta, ja lapsista on kasvanut vahvoja ja terveitä nuoria. Iltaisin he kuitenkin muistavat suruisasti Suomeen jäänyttä kotiaan, isäänsä ja äitiään. Mitään muuta he eivät kotipaikasta muista kuin että pihalla kasvoi iso koivu, jonka oksilla linnut laulelivat ja jonka oksien välistä tähti tuikki.

Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.

Nuoret lähtevät pitkälle matkalle luoteeseen etsimään koivua ja tähteä. Kuluu vuosi, ja ihmeellisesti pienten lintujen ohjaamana he pääsevät perille kotiin, missä isä ja äiti ovat surusta vanhentuneet ennen aikojaan. 

"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää kotiin lohduttamaan isää ja äitiä! ..."

Satu on viehättävän vanhanaikainen, herkistää lukijansa vielä nytkin ja opettaa perinteisiä kodin, uskonnon ja isänmaan arvoja. Linnuista tulee väistämättä mieleen Topeliuksen runon sanat tutusta joululaulusta "Varpunen jouluaamuna".

Luin sadun verkosta vuoden 1893 käännöksenä. Osallistun sillä Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen.

Satu löytyy Kansalliskirjaston digitoimana Doria-tietokannasta. Tässä on linkki koko kirjaan Lukemisia lapsille - 3:mas osa ja tässä satuun Koivu ja tähti. Tämän kirjoituksen kuvituskuva on otettu Dorian digitoiman sadun kuvituksesta (Public Domain -lisenssi). Lukemisia lapsille 3 löytyy myös Project Gutenbergista eri digitaalisina versioina.

     Zacharias Topelius: Koivu ja tähti. Teoksessa Lukemisia lapsille 3, s. 219-228.
     Kustantaja: Kansallisarkisto Doria; digitoitu paperikirjasta: WSOY 1893
     Alkuperäinen: Läsning för barn, 1867. Suomentanut Aatto Suppanen.
     Kuvitus: August Malmström.

Joulusatuja sekä Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä

Joulun aikaan luin lasten joulukirjoja, Marjatta Kurenniemen joulusatukokoelman ja ensimmäisen Heinähattu ja Vilttitossu -kirjani ikinä.

Joulun ikkuna -kokoelmaan (1984) on koottu joulusatuja Marjatta Kurenniemen useasta aikaisemmasta satukirjasta, jotka on julkaistu vuosina 1948, 1957 ja 1964, ja mukaan on lisätty uusina kolme satua ja yksi runo. Tarinoissa esiintyvät joulun tutut kotimaiset satuhahmot joulupukki ja -muori tonttuineen, mutta myös linnut ja muurahaiset sekä eloon heränneet puun lehti, leikkikalut ja vaikkapa vanha joululaulu.

Satujen tunnelma on taianomainen, mitä vain voi tapahtua. "Unisukset" kertoo hauskasti Heikin joululahjasta, suksista, joita tämä ei pääse käyttämään, koska jouluna ei ole maassa lunta. Unessa sukset houkuttelevat Heikin vinhaan hiihtoon ilmojen halki ensin lumimyllärin tykö hämmästelemään, miksi myllyn siivet eivät pyöri, ja sitten hakemaan pohjoisnavalta öljyä sateisenä kesänä ruostuneitten siipien voitelemiseen. Ja millaisella lopputuloksella: 

Ja suuret myllynkivet lähtivät kolisten liikkeelle. Lumimylläri kaatoi kivensilmään lumijyviä ja lumijauhot alkoivat tupruta myllyn tuutista ja ryöpytä kohti maata, niin että pian oli kaikki valkeana.

Eikä ollutkaan ihme, että Heikin herätessä ilma oli ulkona sakeana lumihiutaleista, ja poika pääsi kokeilemaan uusia suksiaan. Kaikki sadut päättyvät hyvin, niissä korostuvat vanhan hyvän joulun auttavaisuuden ja hyväsydämisyyden arvot, ja ne ovat täynnä joulun salaperäisyyttä. Omaa aikaansa ne kyllä heijastavat. Moniko lapsi on kuullutkaan, että entisaikaan kaukopuhelut tilattiin keskuksen kautta, kuten lapset joutuvat tekemään pyytäessään joulun jälkeen pukkia Korvatunturilta sovittelemaan riitaa heidän ja leikkikalujen välillä sadussa "Leikkikalujen kapina"?

          Marjatta Kurenniemi:  Joulun ikkuna, 72 s.
          Kustantaja: Weilin+Göös 1984
          Kuvitus ja kannen kuva: Jukka Lemmetty
       

Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä on ensimmäinen Nopolan sisarusten kirja, johon olen tarttunut sen kokonaan lukeakseni. Sen verran olen nähnyt kirjan sankareita televisiossa tai lukenut katkelmia kirjojen arvioista, että tuntui helpolta päästä sisälle henkilöhahmojen ja tapahtumien pyörteeseen. Vain Isonapa tuotti hieman vaikeuksia, mutta paljastui pian poliisiksi.

Kirjan tapahtumat alkavat itsenäisyyspäivästä ja huipentuvat jouluaattoon. Siinä välissä Heinähatun ja Vilttitossun äiti häärää ja puuhaa lakkaamatta, siivoaa, leipoo ja kokkaa, lajittelee vanhoja vaatteita Pelastusarmeijan joulukeräykseen ja kirjoittelee joulukortteja. Heinähattu ja Vilttitossu saavat vihiä, että heidän vajassaan saattaisi olla tonttu. Loppuvuodeksi heille tullut vaari kertoo, että tonttuja hyvitellään ja lepytellään viemällä niille ruokaa, ja Vilttitossu päättää ryhtyä toimeen salaa siskoltaankin. 

Kellarista alkaa mystisesti kadota ruokaa, ja paikalle hälytetään virkavalta eli Isonapa ja Rillirousku. Kuulusteluista ja tutkimuksista huolimatta he eivät pääse varkaan jäljille. Vilttitossu tietää, että vajassa tosiaan asuu tonttu, sillä hänen sinne viemänsä ruuat häviävät joka kerta.

Monenlaisesta ovat Heinähatun ja Vilttitossun joulunaluspäivät tehty. Lastenkirjojen tapaan lopussa kaikki on hyvin, varkaudet ovat selvinneet, ruokaa ahmiva tonttu on tunnistettu ja tytöt vanhempineen ja naapurin Alibullenin neitien kanssa syöneet jouluaattona mahansa täyteen ruokaa ja herkkuja.

Kirjassa on Markus Majaluoman mainio kuvitus ja Sinikka Nopolan & Tiina Nopolan sujuva ja humoristinen teksti, joka sai minut hyvälle tuulelle ja nauratti pari kertaa makeasti ihan ääneen.

          Sinikka Nopola - Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, 127 s.
          Kustantaja: Tammi 2010 (12.painos; 1. p. 1993)
          Kuvitus ja kannen kuva: Markus Majaluoma

KIRJAT ovat kirjastosta.
100 suomalaista kirjaa (no 94-95)

Osallistun myös joulukuun superlukumaratonille, joka kestää viikon 25.-31.12.2018 ja jota emännöi Lotta Tylypahkan kirjasto -blogista. Lueskelen omaan tahtiini, mutta tavallisista maratonrupeamista poiketen en aio kirjoittaa päivittyvää raporttia, vaan kirjaan lukemani sivut ihan tavallisiin postauksiin ja loput sitten koosteeseen maratonin päätteeksi. Maratonin aikana luin näistä kahdesta kirjasta
Joulun ikkuna s. 31-72 eli 42 sivua 
Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä 127 sivua

#superlukumaraton

Pakolaiskissa - Tietosatu

Enpä muista ennen lukeneeni tietosatua, mutta nyt sellainen tuli vastaan kirjastossa. Tosin kirjan nimi, Pakolaiskissa, oli se varsinainen lainaushoukutin, ja vasta jälkeenpäin huomasin kuvitetun teoksen luonnehdinnan.

Balettikissa!

Olli Kuusiston kirjoittama ja Raija Anttilan kuvittama Pakolaiskissa on varsinainen runsaudensarvi, mitä sen aiheisiin ja teemoihin tulee. Se on tarina surkeasta pienestä kissasta, joka varovasti hiipii viinimarjapensaan suojista mummun ja vaarin puutarhassa Paraisilla. Se on nälkiintynyt ja laiha, likainen ja arvilla, pelokas kuin mikä. Vähitellen vaari saa sen kesytetyksi, se tulee maitokupille ja lopulta sisälle taloon. Vaari menettää heti sydämensä ja antaa sille nimeksi Alexandra.

Kissa osoittautuu erityiseksi. Se on pakolaiskissa, se polveutuu Venäjällä tsaarin hovissa eläneistä balettikissoista, jotka lähes kaikki vietiin Siperiaan tsaariperheen kanssa. Ne hävisivät jäljettömiin. Yksi kissoista onnistui kuitenkin  pakenemaan Suomeen vallankumouksen melskeistä, ja Alexandra on sen jälkeläinen. 

Muut kissat Paraisilla hylkivät ja kiusaavat Alexandraa, koska se on erilainen ja mustempi kuin muut kissat.

- Jaa, tarkoitat siis, että otamme sen käsittelyyn. Tässä kaupungissa suhtaudumme kriittisesti vierasperäisiin. Eikö vain? 

- Totta puhut, Jussi. Emme salli kaiken maailman maahanmuuttajakattien viedä meiltä hiiriämme. 

- Juuri niin, ja elää meidän kustannuksellamme. 

Katit löntystivät muukalaisen luo. Jussi aloitti keskustelun melko töykeästi: 

- Sinä se olet aika musta naamastasi.

Ennen pitkää Alexandra haluaa matkustaa Pietariin etsimään sukulaisia. Niinpä vaarin ei auta muu kuin lähteä bussilla naapurimaahan lapsenlapsensa Sonjan ja Alexandran kanssa. Turistinähtävyyksien lisäksi kolmikko pääsee katsomaan balettia, ja musiikin soidessa balettikissa ei pysy nahoissaan, vaan loikkaa orkesterisyvennykseen rumpujen päälle ja sieltä näyttämölle. Parasta kaikesta on se, että teatterin takahuoneista löytyy harmaahapsinen kissavanhus, joka osaa kertoa Alexandran esiäidistä, joka oli balettitanssija Maija Plisetskajan oma kissa. Mahtaako balettikissamme enää palata Suomeen vaarin ja Sonjan kanssa?

Kolmikko Pietarin metron tungoksessa

Pakolaisteeman lisäksi kirja tuo lukijoilleen Venäjän historiaa muutamalta viime vuosisadalta, runoilija Aleksandr Puškinin esivanhempia, balettia ja Pietarin nähtävyyksiä. On vaikea sanoa, minkä ikäisille kirjailija on satunsa kirjoittanut. Nuoremmat lukijat seuraavat varmasti kissan monia vaiheita ja seikkailuja, isommat saattavat oppia kaikenlaista varsin monenlaisista asioista tietosatua lukiessaan. Teoksessa olisi ollut aineksia vaikka useampaan kertomukseen, ja pientä karsintaa olisi kannattanut harrastaa. Varsin hauskoja ovat kirjaan kerätyt kissamaiset sanonnat, joita löytyy kiitettävällä taajuudella. Nämä poimin yhdeltä sivulta: 

- Ja kissan viikset, sanon minä. Nyt nostamme kissan pöydälle ja sillä siisti. 

Vaari teki työtä käskettyä ja nosti Alexandran pöydälle. Mutta silloin mummu raivostui niin, että silmissä säkenöi.  

- Mitä sinä nyt teet? Kissa vieköön! Tämä saa riittää. [...] 

Katin kontit, mummu tuhahti [...]

Alexandra ja keltaiset lakanat - ja kuinkas sitten kävikään ...

Raija Anttilan kuvitus on aivan ihana. Koko sivun kuvat ovat ilmeikkäitä ja herkkiä, Paraisten katukuva on kuulemma helposti tunnistettavissa, ja minusta Pietarin metron väentungoksen tunnelma on juuri oikea. Valitettavasti kännykkäkameran otokset eivät tee oikeutta kuville. Tekstin kanssa minulla oli paikoin vaikeuksia, sitä on sijoitettu kuvien päälle aika runsaasti, ja mustat kirjaimet eivät erotu selvästi, jos tausta on tummasävyinen. Teoksen lopustä löytyy faktaa Venäjän viimeisen tsaarin perheen vaiheista, Puškinista, tanssija Maija Plisetskajasta sekä balettitermejä selityksineen.

 Olli Kuusisto: Pakolaiskissa - 
         Tietosatu, 96 s.
 Omakustanne 2016
 Kuvitus: Raija Anttila
 Kannen suunnittelu: 
         Juha Sievänen

KIRJA on kirjastolaina.

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 91), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Blogistaniassa vuotta vieteään monin lukutempauksin, ja kannanpa korteni kekoon ja juhlistan vuotta lukemalla sankarin kirjoja ja osallistumalla lukuhaasteisiin.

Kuva juhlavuoden Tove 100 -sivustolta.

Ensimmäiseksi tänä vuonna lukemakseni Tove Janssonin kirjaksi valitsin kuvakirjan Muumit ja suuri tuhotulva. Muumit eivät millään lailla kuuluneet lapsuuteeni, ja muumibuumin aikaan joskus 80-90-luvuilla (?) olin ulkomailla, missä muumeista ei mitään tiedetty. Valkoisen kirahvin ja Elinan blogeista luin, että Muumit ja suuri tuhotulva oli ensimmäinen Tove Janssonin muumikirja, joten päätin aloittaa lukemiseni juuri siitä. Kirja julkaistiin jo vuonna 1945, vaikka se ilmestyi suomenkielisenä käännöksenä vasta 1991.

Muumit ja suuri tuhotulva sopi Tove 100 -vuoden aloitukseksi erinomaisesti. Muumikirjoja silmäillessäni minua on aina vähän hämännyt Nipsut, Hemulit, Hattivatit ja muut olennot, enkä ole koskaan ollut varma, pysynkö heidän perässään vai sekoitanko heidät keskenään. Tässä ensimmäisessä kirjassa ei ollut ollenkaan sitä ongelmaa. Ensinnäkin henkilöt, siis peikot ja muut olennot, esitellään rauhallista tahtia ja taustoittaen. Toiseksi kirjailija on itse kuvittanut kirjan, joten jokainen uusi henkilö näytetään lukijoille niin sanoin kuin kuvinkin. Lisäksi tutustuttavia on varsin maltillinen määrä, ja mukana pysyy uudempikin muumimaailmaan kurkistaja.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva.
WSOY 1991. Suom. Jaakko Anhava
Alkuperäinen: Småtrollen och den stora
översvämningen. 1945.

Ensimmäinen muumikirja toi mieleeni Pikku Prinssin, sillä molemmissa matkataan paikasta toiseen ja etsitään jotain ja kysellään matkalla kohdatuilta erilaisilta hahmoilta apua. 

Muumipeikon isä on lähtenyt hattivattien, pikku vaeltajien, matkaan, koska "hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään." Muumipeikko ja hänen äitinsä Muumimamma etsivät aurinkoista paikkaa, jonne rakentaa talo. Lisäksi he etsivät isää, Muumipappaa. Nipsu liittyy heidän seuraansa kaikesta epäröinnistään ja varovaisuudestaan huolimatta. 

Muumit ja suuri tuhotulva on viehättävä satu, jossa muumiperhe esittäytyy ja lähtee etsintämatkalle. Matkalla joudutaan monenmoisiin vaaroihin ja jännittäviin seikkailuihin, joissa aina kuitenkin päästään pälkähästä yllättävin tavoin, kohdataan enemmän ja vähemmän ystävällisiä kanssamatkaajia. Sekaan on ripoteltu opetuksia käytöstapojen oppimisen tärkeydestä erilaisuuden arvostamiseen.

KIRJAN lainasin kirjaston lasten- ja nuortenkirjojen osastolta.

Kirjablogimaailmassa on alkanut kaksikin lukuhaastetta Tove 100 -vuoden innoittamana. Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogissa on oma Vuosi Toven matkassa -teemasivusto. Lisäksi siellä emännöidään Janssonin kirjakiusaus -lukuhaastetta, joka kestää aina Toven nimipäivään 12.12.2014 asti. Osallistun siihen Homssuna eli keräilen vuoden vaikutelmia sieltä sun täältä alkaen tästä ensimmäisestä kuvakirjasta. Vaikutelmat luetteloin Haasteet 2014 -välilehdelle.

Toisen haasteen aloitti Reeta les! lue! -blogissaan. Siinäkin olen mukana.

Hannu Mäkelä: Kun lintu laulaa

Satupäivän iloksi luin Hannu Mäkelän Kun lintu laulaa viime perjantaina, mutta viikonlopun työputken takia kirjoitan siitä vasta tänään. Kirjaston satuhyllyltä valitsin tämän kirjan, koska en ole aikaisemmin lukenut Mäkelältä yhtään lastenkirjaa, ja Kaarina Kailan kuviin ihastuin jo Raili Mikkasen historiallisten nuortenkirjojen kansissa. Itse satupäivästä innostuin Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista, jossa vietettiin kokonaista satuviikkoa menneellä viikolla.

Kun lintu laulaa kertoo häkkilinnusta, joka laulaa ihanaa surumielistä laulua häkissään. Laulu on niin kaunista, että ihmiset luulevat linnun laulavan onnestaan ja tuovat sille kaikenlaisia herkkupaloja. Tosiasiassa lintu pyytää laulullaan päästä häkistään.

Eräänä päivänä häkin ovi jää raolleen ja huoneen ikkuna auki, ja lintu lennähtää pihalle ja edelleen metsään. Nyt lintu on onnellinen ja laulaa puun oksalla ihanasti. Mutta yön tullessa maailma on pimeä ja kylmä. Tiaiset hylkivät lintua, ja rastas neuvoo lähtemään etelään talvea pakoon.

Monen kylmän ja pimeän jälkeen lintu löytää takaisin taloon, jossa on lämmin. Siellä asuu myös pieni tyttö, joka kuulee linnun laulun ja ymmärtää vapauden kaipuun. 

"Mutta tyttö avaa häkin oven, ja ottaa oven pois, heittää sen roskakoriin. Ja tarttuu sitten häkkiin ja kantaa sen ullakolle. ja lintu kotvan katselee ja lentää sitten perässä. Koska ovea ei ole häkissä..." (s. 33)

Paitsi Kailan kuvitus, myös Hannu Mäkelän teksti on kaunista ja sisältää monia tasoja. Satu kertoo unelmista ja vapauden kaipuusta, unelmien valumisesta tyhjiin, sinnikkyydestä, pelon voittamisesta ja uudesta luottamuksesta. Pidin.

Hannu Mäkelä: Kun lintu laulaa, 36 s.
Kustantaja: Otava 1991
Kuvitus: Kaarina Kaila