Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (Klassikkohaaste 23)

On kulunut aikaa siitä, kun viimeksi tartuin Mika Waltarin tuotantoon. Nyt heinäkuussa luin hänen pienoisromaaninsa Vieras mies tuli taloon johonkin lukuhaasteeseen blogien ulkopuolella. Keksin, että tässäpä kirja Klassikkohaasteeseen.

Vieras mies tulee maalaistaloon erään kevättalvisen päivän illansuussa. Hän sanoo nimekseen Aaltonen, mutta kertoo myöhemmin, ettei se ole hänen oikea nimensä. Vieras mies tulee hakemaan töitä tilanhoitajana nähtyään ilmoituksen sanomalehdestä. Talon emäntä on siinä hakenut apua, sillä talo ja maat ovat pahasti rapistuneet ja työmiehen tarpeessa. Emännän lisäksi talossa on hänen aviomiehensä, "mies, joka kamarissa asuu", mutta hän ylenkatsoo fyysistä työtä ja sen tekijöitä ja on lisäksi sairas. 

Vanha Hermanni-isäntä asuu omassa kamarissaan. Hän on entinen isäntä, joka on ikääntyessään myynyt talon kaupunkilaispariskunnalle. Osana talokauppaa on tehty  eläkesopimus, joka takaa Hermannille asunnon ja ruoan talosta niin kauan kuin hän elää. Hän on nykyisen emännän miehelle kaukaista sukua ja on osallistunut talon töihin, mutta nyt eivät voimat enää riitä.

Näistä lähtökohdista Waltari alkaa tarinansa, joka tapahtuu 1930-luvun loppupuolella yhden kevään ja kesän aikana. Enempää en halua juonesta kertoa, etten turhaan spoilaa sellaiselta, joka ei ole vielä kirjaa lukenut tai nähnyt sen pohjalta tehtyä elokuvaa.

Omaan lukukokemukseeni vaikutti paljon se, että olin juuri ennen Waltarin kirjaa sattumoisin  lukenut F. E. Sillanpään esikoisromaanin Elämä ja aurinko (1916). Kummassakin mies tulee taloon/kylään, ja elämä muuttuu ratkaisevasti kaikille päähenkilöille. Kumpikin kirja aiheutti myös aikanaan kohua ja keskustelua uskallettuina pidettyjen sisältöjen vuoksi. Sillanpään esikoinen julkaistiin 110 vuotta sitten, Waltarin Vieras mies lähes 90 vuotta sitten, ja käsitykset siitä, mistä on sopivaa kirjoittaa, ovat kovasti muuttuneet ajan saatossa. Sekin on kirjoissa samaa, että niissä korostuu maan tärkeys ja maaseutu onnellisuuden ja rauhallisen elämän tyyssijana. Kumpikin kirjailija kuvaa ympärillä olevaa luontoa lähes lyyrisesti. Muutokset luonnonilmiöissä kuten leppeä iltarusko tai ukkonen saavat vastakaiun ihmisten tyytyväisyydessä tai peloissa.

Vieras mies tuli taloon rakentuu taitavasti kohti loppuratkaisua. Rauhallisen luonnon, ympäristön ja ihmisten kuvaamisen keskeen Waltari nostaa jonkin sanan tai eleen, joka lisää intensiteettiä lähes huomaamattomasti ja antaa lukijan uumoilla jotain väistämätöntä  tapahtuvaksi. Juuri tuo pinnan alla oleva ja vähitellen kasvava intensiteetti on minulle Waltarin kertojan taituruuden ydintä. Henkilöiden mielenmaiseman ja keskinäisten suhteiden muutokset välittyvät usein sanoitta ja silti lukijalle ymmärrettävästi.

Suuri Suomalainen Kirjakerho julkaisi kaksi Waltarin pienoisromaania yhtenä niteenä. Luin tähän haasteeseen vain toisen niistä, mutta luen myös Fine van Brooklynin lähiaikoina. Kukaties kirjoitan siitäkin tänne blogiin.

           Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon & Fine van Brooklyn, 201 s. (kaksoisnide)

             Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1978. (Vieras mies tuli taloon, 1. p. WSOY 1937)

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 23, jonka järjestäjänä toimii Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Linkistä pääsee koosteeseen, josta löytyy lista kaikista haasteeseen luetuista klassikoista.

Aikaisemmin olen osallistunut klassikkohaasteisiin näillä kirjoilla:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

    Klassikkohaaste 13: Anni Swanin Ollin oppivuodet

    Klassikkohaaste 14: V. S. Naipaulin The Mystic Masseur

    Klassikkohaaste 18: Anni Blomqvistin Tie Myrskyluodolle

    Klassikkohaaste 19: Karen Blixenin Talvisia tarinoita

    Klassikkohaaste 22: Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 11)

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu on kaunis ja herkkä kuvaus ensirakkaudesta. Sen kertoo keski-ikäinen mies, Ashurst, joka saapuu vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää. He tulevat paikkaan, jossa mies kohtasi nuoruudenrakkautensa ensi kertaa, ja muistot nousevat elävinä hänen mieleensä. Silloinkin, 26 vuotta sitten, oli kevät ja omenapuut kukassa.

Ashurst oli juuri valmistunut yliopistosta ja patikoi opiskelutoverinsa kanssa nummilla. Hän loukkasi jalkansa ja joutui jäämään yhteen lähistön maataloon parantumaan. Talon emännän sukulaistyttö palveli nuoria herroja. Hän oli nuori ja kaunis, ja Ashurst lumoutui hänestä. Tyttö vastasi nuoren miehen tunteisiin.

John Galsworthy kuvaa tunteitten herkkyyttä ja ryöppyä hienoin luontokuvin. Kevät puhkeaa kukkaan ja tarjoaa vahvoja aistielämyksiä. Se on sopiva tausta nuorelle rakkaudelle.

"Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

Ashurst halusi ottaa tytön mukaansa Lontooseen ja sitä varten hän lähti Torquayhin pankkiin nostamaan rahaa ja ostamaan maalaistytölle jotain kaupunkiin sopivaa päällepantavaa. Torquayssa hän kohtasi vanhan ystävän Phil Hallidayn ja hänen kolme sisartaan. Heistä yksi oli sievä nuori neito, toiset kaksi lapsia vielä. Hallidayn sisarusten kanssa aika kului rattoisasti, ja Ashurst keksi syitä lykätä paluutaan maalaiskylään noutamaan rakastettuaan.

Kun paluu viivästyi, Ashurstilla oli aikaa miettiä tunnettaan, sen syvyyttä ja puhtautta. Hallidayt ovat hänen omaa yhteiskuntaluokkaansa, heidän kanssaan hän voi keskustella runoudesta ja nauttia musiikista ja seurapeleistä. Mitä olisi tuoda kaupunkiin lukutaidoton ja oppimaton maalaistyttö?

Omenapuuta on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Sen kirjoittaja, englantilainen John Galsworthy (1867-1933) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933. Omenapuu on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut. Lukemani laitos on suomennettu jo 1920-luvulla, ja se näkyy joissain vanhentuneissa sanoissa ja sanonnoissa. Toisaalta vanhahtava ja runollinen kieli sopii hyvin romaanin luonteeseen ja ajankuvaan.

        John Galsworthy: Omenapuu, 112 s
        Kustantaja: WSOY 1982 (11. painos: 1. p. 1926)
        Alkuperäinen: The Apple Tree, 1916
        Suomennos: V. A. Koskenniemi, Vieno Koskenniemi
        Kansi: Marjatta Vihma

KIRJA on omasta hyllystä, napattu kirjaston vaihtohyllystä.

HELMET-haaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 11, jota tällä kertaa emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Haaste päättyi jo eilen, tuttuun tapaan 31.7., mutta koska elämä on, oma kirjoitukseni tulee blogiin päivän myöhässä. Haasteen koonti löytyy täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

Margriet de Moor: Kreutzersonaatti

Alankomaalaisen Margriet de Moorin Kreutzersonaatti on monitasoinen, moniaistinen ja monitaiteellinen pienoisromaani, joka lähti mukaan kirjakaupan alelaarista. Ja hyvä on, että lähti, sillä teos herättää paljon ajatuksia ja johdattelee sekä kirjalliselle lukupolulle että musiikilliselle kuuntelupolulle.

Kreutzersonaatti on kirja musiikista, eräästä avioliitosta ja hulluksi tekevästä mustasukkaisuudesta. Tarinan minäkertoja on alankomaalainen musiikintutkija, joka asuu Yhdysvalloissa ja tapaa sokean musiikkikriitikon Marius van Vlotenin Amsterdamin lentokentällä. He ovat matkalla musiikkitapahtumaan Salzburgiin, ja koneen lähdön viivästyessä he alkavat muistella kohtaamistaan kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloinkin he olivat lentokentällä ja heidän koneensa oli myöhässä. He olivat menossa Ranskaan Bordeaux'hon, jossa pidettäisiin mestarikurssi jousikvarteteille.

Perillä Bordeaux'ssa kertoja esittelee opiskeluaikaisen ystävänsä Suzanna Flierin van Vlootenille. Suzanna on mestarikurssilla oppimassa, hän on Schulhoff-kvartetin ensiviulisti, Mariuksen on tarkoitus kirjoittaa kritiikit kahdesta kurssin päätöskonsertista ja kertojan puolestaan haastatella kurssin legendaarista opettajaa tutkimustaan varten.

Rakkaus syttyy Bordeaux'ssa, Suzanna ja van Vlooten menevät myöhemmin naimisiin ja saavat pojan. Marius on nuorempana nähnyt, ja nyt Susannasta tulee hänen silmänsä, hän osaa kuvata paikkoja ja tapahtumia ilmeikkäästi. Kotona Marius sijoittaa  huonekalut sentilleen oikeisiin paikkoihin, joiden keskellä hän osaa liikkua sulavasti. Jos joku vieras siirtää jonkin esineen paikoiltaan, seurauksena on raivokohtaus. Jokin avioliitossa alkaa muuttua.

"Pian sen jälkeen tuli kesä. Talossa, jossa van Vlooten pääsi liikkumaan hyvin vapaasti mutta Suzanna oli kuin perhonen neulassa, aukaistiin ovet ja ikkunat."

Margriet de Moor rakentaa jännitettä hyvin. Marius ei näyttäydy kovinkaan miellyttävänä henkilönä, mutta hänen ärtyisyyttään on helppo ymmärtää, kun tietää hänen sokeutumiseensa johtavat tapahtumat. Ärtyisyys kehittyy mustasukkaisuudeksi, joka vaatii toimia, ja kirjailija kuvaa hyvin mustasukkaisen mielen pimeyttä. Lukija jännittää, nielaiseeko pimeys miehen ja hänen läheisensä kokonaan, ja millä tavalla, mutta de Moorilla on parikin yllätystä varastossa, ennen kuin kirja päättyy.

Musiikkia ja erityisesti tšekkiläisen Leoš Janáčekin säveltämää Ensimmäistä jousikvartettoa, jota myös Kreutzersonaatiksi kutsutaan, voi pitää yhtenä romaanin teemana rakkauden ja mustasukkaisuuden kuvauksen lisäksi. Kirjailija yhdistää tekstissään taitavasti eri aistit, äänen ja kuvan, sanan, musiikin ja kuvataiteen. Intertekstuaalisia viittauksia on niin Tolstoin pienoisromaaniin (novelliin) Kreutzersonaatti kuin Beethovenin ja Janáčekin saman lisänimen saaneisiin sävellyksiin. 

Taiteen kiertokulku on tavattoman kiehtova ja houkuttelee tutkimusmatkalle: Ludwig van Beethoven sävelsi 9. viulusonaatin, jota kutsutaan myös Kreutzer-sonaatiksi ja joka julkaistiin 1802. Leo Tolstoi sai Beethovenin sävellyksestä nimen romaaniinsa Kreutzersonaatti, jonka julkaistiin 1889. Tolstoin romaani puolestaan kiehtoi tšekkisäveltäjää Janáčekia, jonka jousikvartetto sai lisänimensä romaanista - vaikka toki säveltäjä tunsi myös Beethoveninsa. Ja tässä romaanissa Margriet de Moor laittaa Suzannan soittamaan ensiviulua Janáčekin kvartetossa ja elämään avioliitossaan Tolstoin romaanin tarinaa (ilmeisesti - Tolstoin romaania en ole lukenut).

         Margriet de Moor: Kreutzersonaatti, 143 s.
         Kustantaja: Like 2004
         Alkuperäinen: Kreutzersonate 2001 
         Suomentaja: Titia Schuurman  ;  Kansi: Eliza Karmasalo

KIRJA on omasta hyllystä.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 48. Kirja kertoo näkövammaisesta henkilöstä. Kuukauden kieli oli hollanti kesäkuussa. Kirja on Kirjahyllyn aarteita.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

"Nyt kun illat pimenivät ja syksy läheni, hänet oli vallannut suunnaton kaipuu päästä merelle: irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia [...]"

Johan Bargumin pienoisromaani Syyspurjehdus on hieno, tiivistunnelmainen ja arvoituksellinen kirja. Se on kertomus kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, Haraldista, Elinistä ja Olofista. Ja purjehduksesta.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisen osan kertoja on Olof, joka keskustelee poliisin kanssa, joskin lukija saa nähdäkseen vain Olofin sanat. Olof on kertomansa mukaan saanut puhelun Haraldilta, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä viiteentoista vuoteen. Harald pyysi Olofia vielä kerran kanssaan merelle, syyspurjehdukselle. Sillä matkalla Harald on kadonnut ja Olof tehnyt siitä katoamisilmoituksen. Nyt poliisi kertoo Olofille, että Harald kirjoitti kirjeen ennen katoamistaan, ja siksi poliisi esittää kysymyksiä Olofille.

Toisen osan kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on Harald, sillä hän kirjoittaa samoista tapahtumista kirjeen, omalta näkökannaltaan, joka on erilainen kuin Olofin kertoma. Miehiä yhdistää vaimo Elin. Ensin tämä oli naimisissa Haraldin kanssa, kunnes kerran Olof näki hänet ponttonilaiturilla.

"Olin nähnyt hänet vain parin minuutin ajan, ja jo kaipasin häntä niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä."

Elin jätti Haraldin ja meni naimisiin Olofin kanssa. Vuodet kuluivat, ja jokin aika ennen  miesten syksyistä purjehdusmatkaa Elin oli menehtynyt: ajanut autoaan, vauhtia oli ollut liikaa, ja hän oli sinkoutunut suoraan lyhtypylvääseen. Nyt purjeveneessä miehet tapaavat ensimmäistä kertaa Elinin kuoleman jälkeen. Mitä Elinille oikein tapahtui? Mitä tapahtuu syyspurjehduksella?

Syyspurjehdus on merellinen kirja. Luen Johan Bargumin lauseita maistellen, ihastellen, vaikka välillä ne ovat kaltaiselleni maakravulle kuin vierasta kieltä: "Piti skuutata ja piti trimmata, alaliikkiä piti säätää, levankia hilata milloin luuvartin milloin leen puolelle, cunninghamia piti kiristää, kikkaa löysätä, ja reivata piti [...]" Yhdeksän minulle outoa sanaa!

Vieraasta sanastosta huolimatta viehätyn Bargumin tavasta kirjoittaa, sen rauhallisesta temposta, kielen ja syksyisen meren kauneudesta. Ja siitä, että saan täydentää tarinan, joka kahden miehen kertomusten välimaastossa pyytää tulla kuulluksi.

Taidanpa lukea kirjan uudelleen. Ja taisinpa löytää itselleni uuden kirjailijan, jota on luettava lisää.

          Johan Bargum: Syyspurjehdus, 120 s.
          Kustantaja: Tammi 2012
          Alkuperäinen: Seglats i september 2011, suomentanut Marja Kyrö
          Kansi: Helena Kajander

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos kirjamessujen löytölaarista.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Yö" ja saan vaaleanpunaisen pystyrivibingon. Kirjoitan tänään päättyvästä bingosta oman postauksen erikseen.
Kirja on oman Kirjahyllyn aarteita ja osallistun sillä Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

"Ehkä joku sanoisi, että kaikki on sattumaa, enkä minä voisi väittää vastaan. Mutta yhtä hyvin voin ajatella veli Paulin sanoja ja uskoa, että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset."

Suomalainen klassisten kielten opettaja lähtee muutamaksi viikoksi luostariin Etelä-Ranskaan, Pyreneiden vuoristoon. Hän on kiinnostunut Pyhästä Adèlesta, nuoresta naisesta, joka julistettiin pyhimykseksi 1100-luvulla. Adèle oli vain parinkymmenen ikäinen, kun hän putosi korkealta jyrkänteeltä. Kolme paimenta näki sen, ja kun he katsoivat jyrkänteen reunalta alas, heidät yllätti täysin se, mitä he näkivät: murskautuneen naisen ruumiin sijaan alhaalla maassa oli vahingoittumaton nuori nainen, joka rukoili polvillaan Kristusta.

Ihmepelastumisen jälkeen Adèle eli parikymmentä vuotta, kunnes menehtyi tulipalossa. Hänen viitastaan säilyi kappale, samoin pieni pala hiiltynyttä luuta. Niitä säilytettiin puurasiassa, ja moni sitä koskettanut parantui tai kohtasi muun ihmeen elämässään. Kaiken tapahtuneen takia paavi julisti Adèlen pyhimykseksi. Lähelle jyrkännettä, jolta hän oli pudonnut, rakennettiin hänen nimeään kantava luostari paikallisen ruhtinattaren lahjoittamalle maalle.

Mies, latinan osaaja, kuulee Adélesta eräältä ystävältään, joka on käynyt luostarissa ja kokenut siellä ihmeen. Mies päättää lähteä Pyreneille ja etsiä siellä selitystä ihmeeseen, tutkia Adèlen kysymystä. Omassa elämässään hän on hukassa. Avioliitto ei ole enää pitkään ollut sitä, mitä se joskus oli, ja vaimo on lähtenyt työhön Edinburghin yliopistoon. Aikuinen poika on muuttanut omilleen, ja isä on jatkuvasti huolissaan hänestä, pelkää hänen masentuvan.

Pyhän Adèlen luostarissa mies tutkii arkistoja ja etsii todisteita Adèlen ihmeestä. Tapahtuiko se, mitä todisteita siitä on, mitä ovat ne vuosisatojen ajan tapahtuneet ihmeet, joiden on sanottu tapahtuneen Adèlen pyhiinjäännösten vaikutuksesta? Luostarissa asuessaan mies osallistuu luostarin elämään, aterioihin ja hetkipalveluksiin ja käy luostariveljien kanssa keskusteluja Adèlen kysymyksestä. Siihen pureutuessaan hänen omatkin asiansa nousevat mielen päälle, lapsuuskoti ja sairastava äiti sekä suhde vaimoon ja poikaan.

"On hiljaista. Silloin tällöin taivaalle ilmestyy musta varjo, kuin ilman halki liehuva lippu. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeelle. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut?"

Joel Haahtelan Adèlen kysymys on pienoisromaani, joka on kaunis ja surumielinen, ja jossa on monta tasoa yhtä aikaa. On taso, jolla tutkija etsii faktoja pikkutarkan tekstianalyysin keinoin selvittääkseen, mitä jyrkänteellä oikein tapahtui vuosisatoja sitten, ja paikoin dokumentit ovat ikään kuin oikeusprosessista, jossa kuullaan todistajia ja heidän kertomansa on merkitty muistiin. On hengellinen taso, jolla luostariveljien uskonnollinen elämä ja hengellisyys puhuttelevat tutkijaa, ja hän joutuu itse pohtimaan uskon ja tiedon välistä rajapintaa - ovatko ihmeet mahdollisia, löytyykö niille luonnontieteellinen selitys, mikä rooli Jumalalla on kaikessa? Ja on psykologinen taso, jolla mies kohtaa omat pelkonsa ja ahdistuksensa, joiden kanssa hän on elänyt lapsesta asti.

Tykästyin Adèlen kysymykseen kovasti. Miellyin Haahtelan kirjoitustyyliin, soljuvaan kieleen ja mietittyihin lauseisiin, rauhalliseen tempoon, syvällisyyteen. Olen aikaisemmin lukenut Haahtelalta romaanin Elena, se oli kauan ennen blogiaikaa, ja muistan, että se viehätti - ja että en ymmärtänyt kaikkea. Nyt koin Adèlen kysymyksen paikoittaisen mystisyyden kiehtovana.

                  Joel Haahtela: Adèlen kysymys, 188 s.
                  Kustantaja: Otava 2019
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Tuijata. Yle Areenassa Haahtela kertoo kirjan synnystä.

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 36. Kirjassa ollaan yksin, 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lempiväri", sillä kannen sinisen sävyt ovat lempiväriäni.

Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen

Etsin norjalaista novellia netistä ja kuinka ollakaan päädyin lukemaan kertomuksen salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä. (Nimi pitäisi tietysti kirjoittaa Asbjørn Krag, mutta käytän helppouden vuoksi samaa muotoa kuin suomalaiset kirjankustantajat.) Aivan uusi tuttavuus minulle, en muista koskaan kuulleenikaan, mutta tarkempi selvittely osoittaa, että norjalainen toimittaja ja kirjailija Sven Elvestad on kirjoittanut hepusta yhden jos toisenkin dekkarin käyttäen kirjailijanimeä Stein Riverton, mikä on norjalaisen nimen englantilainen versio.

Sven Elvestad (1884-1934) työskenteli koko aikuisen elämänsä toimittajana ja siinä sivussa kirjoitti useita romaaneja ja novelleja sekä kaikkiaan satakunta salapoliisikertomusta. Lehtimiehenä hän sai tehtäväkseen raportoida eräästä rikosjutusta lehteensä. Myöhemmin hän kirjoitti tapauksesta kirjan, ja se oli alkuna hänen tuotteliaalle dekkaristiuralleen. Norjaksi rikostarinoita (romaaneja ja kertomuksia) kertyi noin sata. Kotikaupunkini kirjastosta en löydä ainoatakaan kirjaa, mutta pikainen selailu antikvariaattien sivustoilla paljastaa, että Stein Rivertonin nimellä kirjoitettuja salapoliisitarinoita on käännetty ja julkaistu suomeksi kolmisenkymmentä. Varsin tuottelias mies siis - ja kaikki tämä toimittajan työn ja lukuisten lehdissä julkaistujen haastattelujen ja matkakertomusten ohella.

Niin, ja osoittautuu paikkansa pitämättömäksi, etten olisi koskaan kuullutkaan Rivertonin luomasta salapoliisihahmosta Asbjörn Kragista. Tai ainakin lukenut, sillä Karl Axel Björk mainitsee miehen Virpi Hämeen-Anttilan rikosromaanissa Yön sydän on jäätä, kuten Hämeen-Anttila itse kertoo blogissaan Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Nimi ei vain ollut merkinnyt minulle mitään lukiessani Björk-dekkaria, koska en tiennyt norjalaisesta sankarista mitään.

1. painoksen kansi. Kirja julkaistiin
Otavan 50 pennin kirjasto -sarjassa.
Kuva: Huuto.net 

Mutta itse tarinaan siis, kirjaan Salaperäinen vihollinen : kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä. Siinä salapoliisimme keskustelee hyvän ystävänsä ratsumestari Ivar Ryen kanssa tämän mentyä kihloihin rakastamansa naisen, Dagnyn, kanssa. Pian Krag saa viestin, että kihlaus on selittämättömästi purkautunut, ja kohta perään toisen viestin, että Dagnyn isän, eversti Holgerin, kimppuun on hyökätty ja hän makaa tajuttomana huonossa kunnossa. Krag matkustaa välittömästi junalla Kristianiasta (kuten Norjan pääkaupunkia kirjoitusaikaan kutsuttiin) maaseudulle, missä sekä Ivar Rye että Dagny ja hänen isänsä asuvat.

Koko naapuristo epäilee ratsumestari Ryetä syylliseksi pahoinpitelyyn ja murhayritykseen, sillä kihlauksen purkautumisen takia hänellä on motiivi. Asbjörn Krag on kuitenkin vakuuttunut ystävänsä syyttömyydestä, vaikka todisteet viittaavat tähän. Vähitellen ajatusketjujensa tuloksena Krag päätyy pitämään erästä toista syyllisenä, vieläpä hyvin perustein, mutta kun tämä surmataan aivan samalla tavalla kuin eversti Holger pahoinpideltiin, on Kragin mietittävä muuta ratkaisua. Tapaus on salaperäisempi kuin päältäpäin arvaa.

"Tässä asiassa on todellakin monta puolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja monimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät tunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat prismassa."

Salapoliisikirjojen perinteitä noudattaen Asbjörn Krag tietenkin selvittää syyllisen ja ystävänsä sydämenasiat siinä sivussa. Monenlaista käännettä juonessa on, ennen kuin siihen asti päästään, mutta osasin ennakoida epätavallisen ratkaisun ennen kirjan loppua. Ihan varmahan en voinut olla, joten kirja piti mielenkiinnon yllä viimeiseen sivuun asti.

Kirjassa Stein Riverton kuljettaa juonta paljon dialogin avulla, teksti on mielestäni yllättävän sujuvaa nykylukijallekin, vaikka lukemani suomalainen laitos julkaistiin jo 1913. Muutamat hauskat sanat ja taivutusmuodot kiinnittivät huomiota, kuten: "Kunpa tietäisi missä hän oleksii." "Heittäysin pitkälleni maahan." "... suora puhe teidän puoleltanne antaisi minulle varmasti johtoa." Krag luullakseni tarkoittaa johtolankaa, joka sekin esiintyy tekstissä.

Kaiken kaikkiaan ihan kelvollinen luettava vanhan ajan salapoliisiromaanien hengessä. Henkilökuvaus ei ollut kovin kummoista, Asbjörn Krag jäi vieraaksi hahmoksi, mutta arvelen sen johtuvan siitä, että tätä kirjaa ennen oli ilmestynyt jo nippu Krag-kertomuksia, joista sankari oli tullut tutuksi lukijoille. Näitä vanhoja romaaneja lukiessa tulee kepeän nostalginen olo.

Norjassa vuoden parhaalle rikostarinalle (romaani, novelli, näytelmä, käsikirjoitus) myönnettävä Riverton-palkinto on sannut nimensä Stein Rivertonin mukaan. 

          Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen : kertomus salapoliisi 
                    Asbjörn Kragin elämästä. E-kirja. 98 s.
          Kustantaja: Project Gutenberg; digitoitu kirjasta: Otava 1913 (136 s)
          Alkuperäinen: Den gaadefulle fiende 1911. Suomentaja: I. A. [Ilmari Ahma]

Vanhoja dekkaristeja voisi etsiä enemmänkin luettavaksi! Tämän ja muita Rivertonin kertomuksia voi ladata ilmaiseksi luettavakseen joko Projekti Lönnrot -sivustolta (16 teosta Riverton-nimellä, tekstitiedostoina) tai Project Gutenberg -sivustolta (13 teosta Elvestad-nimellä, teksti-, EPUB- ja Kindle-versioina). Itse käytin PG:n EPUB-tiedostoa, joka on helppo ladata omalle lukulaitteelle.

Helmet-haasteessa tällä voi kuitata kohdan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, 32. Kirjan nimessä on ammatti (salapoliisi).
Jatkumo-haaste. Kuukauden kieli on helmikuussa norja.

Cherringhamin lyhykäiset mysteerit

Olen kirjoittanut ennenkin, että minulla on jonkin sortin kynnys tarttua tiiliskiviromaaneihin ja yleensä paksuihin kirjoihin. Rikoskirjoissa 280-350 on yleensä minulle passeli sivumäärä. Niinpä kaltaiseni lukijan voi kuvitella innostuvan kokonaisesta sarjasta lyhyitä kotoisia murhamysteerejä (cozy mysteries).

Tammi alkoi pari vuotta sitten julkaista lyhykäisiä dekkareita, joiden mainostetaan mahtuvan kiireisenkin ihmisen elämään. Ne julkaistaan ainoastaan sähköisinä ja äänikirjoina, ja e-kirjoissa on sivuja sadan pintaan. Sarjaa kirjoittaa kaksikko Matthew Costello, joka asuu New Yorkissa, ja Neil Richards, jonka koti on Isossa-Britanniassa. Ennen kirjasarjaa tekijät ovat työskennelleet yhdessä televisio-ohjelmien tuotannossa.

Alun perin sarjasta piti tulla 12-osainen ja uuden osan ilmestyä viikoittain vanhaan jatkokertomusmalliin. Ilmeisesti konsepti on otettu hyvin vastaan, sillä kirjoja on tuotettu reilusti enemmän. Suomalaisten käännösten julkaisuohjelma on ollut tiheä sekin. Ensimmäinen osa Murha Thamesin varrella julkaistiin joulukuussa 2017, viimeisin Yksi askel harhaan tässä kuussa. Kustantajan sivuilta saa sen käsityksen, että kirjoja on tulossa ainakin 24. Olen lukenut niistä kolme ensimmäistä.

Costello ja Richards hyödyntävät kumpikin paikallistuntemustaan luodessaan kirjasarjaa. Sen pääosissa ovat Sarah Edwards, avioeron jälkeen Lontoosta rauhalliseen kotikaupunkiinsa Cherringhamiin palannut yksinhuoltajaäiti, ja Jack Brennan, entinen newyorkilainen rikospoliisi, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen jättänyt poliisin työn ja muuttanut vuosi sitten Cherringhamiin asuakseen jokiveneessä ja kalastaakseen perhoilla. Se oli ollut hänen ja vaimon eläkepäivien haave, mutta nyt Jack toteutti sen yksin jo viisikymppisenä. 

Rikostapausten näyttämönä on Cherringhamin pikkukaupunki, ja kirjojen juoni kulkee jotensakin samanlaisia latuja, ainakin kolmen lukemani osan perusteella. Joku kuolee, hänet löydetään, kuoleman ajatellaan olevan joko luonnollisen sairauskohtauksen aiheuttama tai valitettava onnettomuus. Sitten joku alkaa epäillä kuolinsyytä, kertoo epäilyistään Jack Brennanille, jonka etsivänvaistot heräävät, tämä saa Sarahista oivan apulaisen, ja yhdessä he selvittävät syyllisen.

Kirjasarjan aloittava Murha Thamesin varrella tutustuttaa lukijat uinuvaan Cherringhamiin ja päähenkilöihin. Sarahin vanha ystävä löydetään kuolleena joen rannasta, ja Sarahin on vaikea uskoa hänen noin vain hukkuneen, edes aineiden vaikutuksen alaisena. Hän kysäisee Jackiltä, kuuliko tämä edellisenä yönä mitään erityistä laivaansa, ja jokin Sarahin kertomuksessa saa entisen rikostutkijan höristämään korviaan. Pian Jack ja Sarah tutkivat yhdessä tapausta, epävirallisesti, ja pyrkivät selvittämään Sarahin ystävän murhaajaa. Kun se on tehty, Jack toteaa etsivätoiminnasta: "Ken tietää, vaikka olisi lisääkin luvassa?"

Ja lisää on luvassa. Toisessa osassa Kartanon salaisuus 91-vuotias Victor Hambly asuu yksin isossa, ränsistyneessä Mogdonin kartanossa. Liikkuminen on hankalaa, mutta hän tulee toimeen kotiavustajan ja porrashissin avulla. Ajatukset käyvät nuoruudessa vietetyissä Intian vuosissa. Eräänä yönä hän herää hajuun ja tajuaa, että jossain päin rakennusta on tulipalo. Sen sijaan, että lähtisi pyrkimään alakertaan ja ulos talosta, hän jostain syystä alkaa vaivalloisesti kiivetä puuportaita ullakolle etsimään jotain. Sinne hän tuupertuu savun keskelle. Jälkikasvulla on omat suunnitelmansa kartanon varalle, mutta kotiavustajan mielestä tulipalossa ja vanhan herra Hamblyn kuolemassa on jotain hämärää, jota hän pyytää Jack Brennanin tutkimaan. Etsivätyö paljastaa yhtä ja toista yllätyksellistä.

Kolmannessa kirjassa Murha kuunvalossa lahjatavarapuodin omistaja Kirsty Kimball käy rotarien lauluharjoituksissa joulujuhlaa varten. Eräänä iltana hän syö muutaman kaurakeksin harjoitusten jälkeen ja matkalla kotiin saa ankaran allergisen reaktion. Hänellä on aina mukanaan kaksi injektiokynää tällaisia tilanteita varten, mutta nyt niitä löytyy vain yksi eikä sekään toimi. Kirsty kaatuu kasvoilleen maahan. Jackia pyydetään paikkaamaan kuorosta pois jäänyttä, ja hän pääsee lähietäisyydeltä tarkkailemaan, oliko maapähkinää sisältävä keksi vahinko, vaikka kaikki tiesivätkin Kirstyn allergiasta, vai oliko jollain kuorolaisella  tilaisuus ja motiivi sujauttaa maapähkinää sisältävä keksi juuri Kirstylle tarjottujen joukkoon.

Cherringhamin mysteerit ovat pikkunäppärää luettavaa, joista viimeisimmän kanssa meni tunnin junamatka mukavasti mennen tullen tällä viikolla. Mitään suurempaa vaikutusta ne eivät kuitenkaan jälkeensä jätä. Minua viehättää vanha englantilainen pikkukaupunkimiljöö pubeineen, kahviloineen ja juoruineen, ja päähenkilöt ovat sympaattisia, mutta henkilökuvat jäävät kepeiksi eikä tässä kovin jännittävää juontakaan punota. Palaan tämän kirjoituksen alkuun: ehkä mukaansatempaava rikosromaani vaatii sen pari-kolmesataa sivua sopivan jännitteen kehräämiseksi. Vaikka onhan niitä rikosnovelleja...

            Matthew Costello & Neil Richards: 
                 Murha Thamesin varrella, 2017, 110 s. (Murder on Thames 2013)
                 Kartanon salaisuus, 2018, 100 s. (Mystery at the Manor 2014)
                 Murha kuunvalossa, 2018, 100 s. (Murder by Moonlight 2014)            
            Kustantaja: Tammi
            Suomentaja: Taina Wallin ; Kannet: Markko Taina

E-KIRJOISTA ensimmäinen on Elisan lukijalahja ja muut omia ostoksia.
MUUALLA: Ja kaikkea muuta (osa 1), Luetut.net (osat 2-3)

Helmet-haasteessa kirjat sopivat kohtiin 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, sillä Sarah työskentelee verkkosivujen suunnittelua tekevänä yrittäjänä. Erityisen hyvin Murha kuunvalossa sopii kohtaan 35., siinä rikoksen uhriksi joutuu pikkupuodin omistaja. 
Sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen liitän kerralla kaikki kolme kirjaa.

Akram Ailisli: Kiviset unet

Tämän vuoden viimeiseksi kirjaksi sattui mielenkiintoinen opus, azerbaidžanilaisen kirjailijan Akram Ailislin pienoisromaani Kiviset unet, jonka hän kirjoitti venäjäksi ja joka ilmestyi ensimmäisen kerran venäläisessä kirjallisuuslehdessä. Sen tapahtumien aika on 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, neuvostovalta horjuu ja perestroika myllertää Neuvostoliittoa. Pääasiallisena tapahtumien paikkana on Azerbaidžanin pääkaupunki Baku ja unihoureissa Ailis-kylä Nahitševanissa. 

Kirjan päähahmo on tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly, muslimi azeri, joka pahoinpidellään huonoon kuntoon eräällä aukiolla Bakussa. Sadyglyn ystävä kertoo tätä hoitavalle lääkärille, että pahoinpitelijät ovat jerazeita, Jerevanista Armeniasta paenneita azereita, ja pahoinpitelyn syy on se, että Sadygly oli rientänyt auttamaan naapurissaan asuvaa vanhusta, armenialaista.

Sairaalassa unihoureissaan Sadai Sadygly kulkee synnyinkylässään Ailisissa, muistelee sen armenialaisen kirkon raunioille johtavia portaita ja kirkon pihan kukkaloistoa, jota yksi harvoista kylään jääneistä armenialaisista hoitaa ja kastelee. Sadygly muistaa kylän aiempaa armenialaisväestöä hyvällä, ajattelee heitä työteliäinä ja siisteinä naapureina. Ja mieleen nousee vanhojen kertomat siitä, miten turkkilaiset surmasivat heitä ja miten he pakenivat vainoa kylästään.

Nyt sama on toistumassa Bakussa. Koko Kaukasuksen alueella islaminuskoiset azerit ja kristityt armenialaiset ovat asuneet yhdessä vuosisatoja. Perestroika on herättänyt kansanryhmien väliset jännitteet. Ensin armenialaiset vaativat Vuoristo-Karabahia itselleen ja karkoittivat sieltä sukupolvien ajan asuneet azerit. Sitten Sumgaitissa, ei kovin kaukana Bakusta, kansallismieliset azerit hyökkäsivät armenialaisten koteihin ja ajoivat heitä väkivalloin kaupungista. Useita kuoli. Kiviset unet päättyy tammikuulle 1990, kun azerit sytyttävät tulipalon armenialaisessa kirkossa Bakun keskustassa ja järjestävät armenialaisten pogromin, jonka neuvostoarmeija kukistaa verisesti.

Azereitten ja armenialaisten väliset konfliktit ovat kirjassa yksi asia, toinen on pitkissä Sadai Sadyglyn monologeissa esiin tuleva kriittisyys hallinnon ja sen virkamiesten korruptuneisuutta ja politiikkaa kohtaan. Siksi ei ole oikeastaan ihme, että Kivisiä unia ei ole koskaan julkaistu Azerbaidžanissa, vaikka se on siellä aiheuttanut runsaasti kohua. Kirjan julkaisemisen jälkeen Akram Ailisli (s. 1837) menetti Azerbaidžanin kansalliskirjailijan arvon ja presidentin myöntämän eläkkeen.

Kirjaan sisälle pääsemistä auttanee, jos tietää jotain Azerbaidžanin historiasta, sillä sitä ei kirjassa avata kovin selkeästi, vaikka siihen tavan takaa viitataan. Näin on tietysti luontevaa, sillä tapahtumat tunnettiin hyvin Neuvostoliitossa/Venäjällä. Vuoristo-Karabahin tilanne kärjistyi aseellisiin yhteenottoihin Neuvostoliiton hajottua, ja vaikka aselepo Azerbaidžanin ja Armenian välillä solmittiin 1994, rauhansopimusta ei ole vieläkään allekirjoitettu. Suomen uutisissa ei oikeastaan mitenkään näy se, että siellä rajalla edelleenkin partioivat sotilaat ja että aselevosta huolimatta aseellisissa yhteenotoissa kuolee jatkuvasti yksittäisiä sotilaita. Pitkä, muualla maailmassa vaiettu sota, joka jatkuu ja jatkuu.

Akram Ailisli on ollut ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Mattokauppaa Bakun vanhassa kaupungissa

          Akram Ailisli: Kiviset unet, 150 s.
          Kustantaja: into 2015
          Alkuperäinen: Акрам АЙЛИСЛИ: Каменные сны. Дружба Народов 2012, 12
                  (Kirjana venäjäksi 2013.)
          Suomentanut: Liisa Viitanen ; Kansi: Elina Salonen
  
KIRJAN lainasin kirjastosta. 
MUUALLA: Kiiltomato/Eeva Salonius, Mari A:n kirjablogi, mtv uutiset/Janne Hopsu
HAASTE: Kuukauden kieli -haasteessa joulukuun kieli on venäjä.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Chileläinen kaivoskylä, jossa louhitaan salpietaria. Köyhistäkin köyhempiä kaivostyöläisiä ja heidän perheidensä asuttamia peltihökkeleitä. Köyhän perheen tytär María Margarita, josta tulee elokuvankertoja.

Näistä aineksista chileläinen kirjailija Hernán Rivera Letelier rakentaa pienoisromaaninsa Elokuvankertoja. Kaivostyöläisen perheen elämä on vaatimatonta ja työntäyteistä. Aivan erityisen kovaa siitä tulee, kun isä halvaantuu ja äiti sen takia jättää miehensä ja viisi lastaan. Perheen pään ja lasten on tultava toimeen vaatimattomalla sairaseläkkeellä.

Yksi intohimo isällä on viinin lisäksi: elokuvat. Terveinä työnteon päivinä koko perhe pääsi elokuviin viikonloppuisin. Nyt kolikot on säästettävä eläkkeestä, joka ei riitä edes ruokaan. Isä kilpailuttaa viisi lastaan: lähettää heidät kunkin vuorollaan elokuviin ja laittaa nämä kertomaan elokuvan muulle perheelle jälkeenpäin. Kaikki ovat hämmästyneitä siitä, että nuorin heistä ja vielä tyttö, María Margarita, voittaa kisan. Näin ainoasta tytöstä, jolle isä olisi halunnut antaa nimeksi Marilyn, tulee elokuvien kertoja.

María Margarita eläytyy kertomiseensa todellisen taiteilijan tavoin, harjoittelee äänenkäyttöä ja eleitä, hankkii rekvisiittaa ja pukeutuu kuhunkin osaan sopivasti. Perhe on ihastuksissaan, sillä joskus elokuva on kerrottuna parempi kuin nähtynä. Sana leviää, esityksiä tulee kuulemaan naapureita, sitten muita kyläläisiä. Jonkun satunnainen toteamus avaa perheen silmät. Tosiaan, hehän voivat kerätä pienen pääsymaksun yleisöltään.

Rivera Letelier kertoo viehättävästi nuoren tytön innostumisesta ja tietoisesta itsensä kehittämisestä elokuvien tuntijaksi ja kertoja-näyttelijäksi. Hän, tyttö, osaa jotain, mitä kukaan muu ei kylässä osaa. Joskus esityksen jälkeen yleisö taputtaa hänet esiin kolme kertaa.

Elokuvankertoja ei ole kuitenkaan pelkkä kaunis ja viehkeä satu, se on liiankin realistinen köyhälle, teini-ikäiselle tyttölapselle, jonka isä kuolee ja jonka yleisön televisio vie. Maan poliittisten myllerrysten keskellä koko kaivoskylä muuttuu aavekaupungiksi. Kirjan loppupuoli on varsin surullinen, mutta kerronnan hienoutta ja tarinan - ja elokuvien! -  taikaa se ei vähennä.

Uskoisin, että elokuvaharrastajalle kirja on erityisen kiinnostava, sen sivuilla vilahtaa tunnettuja filmejä ja näyttelijöitä Ben Hurista lännen elokuviin ja Marilyn Monroesta Charlie Chapliniin. Meksikolaiset ja muut espanjankieliset filmit ovat minulle tuntemattomia, vaikka ovatkin María Margaritan isän lempielokuvia.

              Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja, 133 s

              Kustantaja: Siltala 2012

              Alkuperäinen: La contadora de películas 2009 ; Suomentaja: Terttu Virta

              Kannen kuva: Wil Immink Design ja Getty Images

KIRJA on oma ostos kirjamessuilta.
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja (jossa lisää linkkejä)
HAASTEET: Kirjalla osallistun Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa lokakuun kieli oli espanja.