lauantai 17. marraskuuta 2018

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

    "Aika on viekas leikkikaveri, siitä ei koskaan tiedä mille päälle se sattuu. Toisinaan se loikoilee tylsistyneenä kuin laiska kissa auringonlaikussa. Mutta sitten se yhtäkkiä pomppaa ylös ja säntää juoksuun, sen vartalo onkin jäntevä ja solakka eikä sitä saa millään kiinni. Silloin yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole enää ennallaan."
Tänä vuonna on julkaistu monta hyvää vuoden 1918 sisällissodasta kertovaa teosta, ja niiden joukkoon sopii hyvin myös viimeksi lukemani Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaaOlin etukäteen jotenkin asennoitunut siihen, että Pekkola on kirjoittanut kirjansa lapsen näkökulmasta, joten lukiessa yllätyin, kun lasten kokemusten rinnalle tuodaan vahvasti se, millaisia aikuisia kasvoi vuoden 1918 lapsista ja miten sota näkyi heidän valinnoissaan ja elämässään yli 30 vuotta myöhemmin 1950-luvulla.

Talvi 1918 on pitkä ja kylmä. Villilähteellä torpassa Eeva osaa jo lukea, pikkuveli Eino on vasta muutaman vuoden. Isä painostetaan punaisten puolelle ja taisteluihin mukaan. Läheisen kartanon vanhempi poika on kadonnut, huhuja liikkuu, mutta tuskin kukaan tietää, että Saksassa koulutetaan suomalaisista jääkäreitä. Tilan nuorempi poika, Henrik, on saanut haukkumanimen Kukkakeppi. Hänellä ei ole vanhemman veljensä ylvästä komeutta eikä hienoja käytösätapoja. Harmikseen häntä ei pidetä riittävän vanhana osallistumaan taisteluihin valkoisten puolella.

Näkökulmat sotaan tarjoutuvat lukijalle juuri Eevan, Einon ja Henrikin kokemuksista. Vuoden 1918 tapahtumat kerrotaan jaksoissa, jotka on otsikoitu paikkojen mukaan: Lasten lapsuuden koti ja Villilähteen kylä. Lahti, jonne Eeva, Eino sekä heidän äitinsä vietiin taisteluja pakoon sen jälkeen, kun isä oli saanut surmansa taisteluissa. Hennala ja vankileiri.  Samaan aikaan Kukkakeppi pääsee rintamalle, sillä niin siellä kuin myöhemmin vankileirilläkin tarvitaan niitä, jotka ovat käskettäessä valmiita tekemään ihan mitä tahansa.

Aikuiselämän jaksot taas on otsikoitu kolmen päähenkilön nimen mukaan. Henrik on paennut sodan jälkimaininkeja Amerikkaan ja kouluttautuu ammattiin, jossa hän voi auttaa ihmisiä. Eheytyykö miehen oma sisin nuoruuden teoista? Eeva palaa Lahteen kierrettyään maailmalla maasta toiseen. Pikkuveljeä hän ei ole unohtanut. Saako hän rauhan, jos onnistuu kostossaan? Eino on saavuttanut hyvän yhteiskunnallisen aseman. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista ovat hyvin hämäriä, osan hän on päättänyt salata lähimmiltäänkin. Onko nyt aika antaa muistoille tilaa?  

Viime aikojen romaaneissa on käytetty paljon näkökulman vaihdoksia ja aikatasojen siirtymiä. Tässä kirjassa se mielestäni toimii erityisen hyvin, ja kirjan rakenne mahdollistaa sopivan väljyyden, joka antaa lukijan ajatuksille ja tulkinnoille tilaa. Pasi Pekkola kirjoittaa sujuvaa prosaa, ja erityisesti nautiskelin hänen uusista ja osuvista kielikuvistaan, joilla hän sanoitti varsinkin luonnon ja sään ilmiöitä. Kirja on surumielinen, paikoin traaginen, mutta päättyy silti hienoisesti toiveikkaaseen vireeseen.
"Päivät olivat laiskoja haukotuksia, lattialla loikoilua ja ruuan odottelua."
"Huhut kiersivät sakeana ilmassa. Eeva kuunteli niitä hiljaisena. Ei sellaisia voinut ottaa todesta. Maailma oli rikki, se nyt oli selvää, mutta pitikö sitä vielä pahentaa. Kun puheet yltyivät liian hurjiksi, hän nappasi veljensä syliin ja alkoi supattaa satua tämän korvaan." 
Hieno kirja. Nautin. Suosittelen. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan Kiinaan ja Suomeen sijoittuvan romaanin Lohikäärmeen värit.

          Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, 343 s.
          Kustantaja: Otava 2018
          Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se  on luettu esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkatKirjahyllyssäLumiomena, Sivutiellä,

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Sarjakuvaa: Marko Raassinan Kullervo

Kullervo Kalervon pojan tarina Kalevalassa on traaginen. Täytyy tunnustaa, etten muistanut sitä kovin hyvin ja tarkistin juonen pääpiirteet Wikipediasta, ennen kuin kävin lukemaan  Marko Raassinan sarjakuvaa Kullervo.



Kullervo syntyi Väinölässä Kalervon emännälle. Vähän aikaisemmin olivat veljekset riitautuneet, Untamo kävi sotaan Kalervoa ja hänen väkeään vastaan, ja surmasi koko Kalervon suvun. Vain Kalervon raskaana olevan vaimon hän säästi piiakseen. Pian syntyi poika, jolle äiti antoi nimeksi Kullervo. Hänestä Untamo sai väkivahvan, mutta pahasisuisen orjan, jonka elämä joutui väärille raiteille pienestä pitäen. Ei ihme, että vaka vanha Väinämöinen Raassinan sarjakuvan viimeisissä ruuduissa toteaa: "Siinäpä opetus itse kullekin. Älkää lapsosia kaltoin kohdelko, antako tuhmien tuuditella."


Kullervon syntymä (klikkaa kuva suuremmaksi)

Untamo myi hankalan Kullervon seppä Ilmariselle orjaksi, mutta siitä koitui pelkkää harmia, ja Kullervo pakeni. Matkoillaan hän osasi ajatella vain yhtä asiaa: Untamolle olisi kostettava isän ja suvun surma. Matkoillaan hän kuuli, että hänen perheensä olikin säilynyt hengissä ja piileskeli Untamoa kaukana Lapin laidalla. Sinne kävi Kullervon matka, mutta sielläkin tuli harmia harmin päälle. Niinpä Kullervo riensi kostoretkelle Väinölään, Untamon asuinsijoille.


Kullervo kostaa Ilmarisen vaimolle leivästä löytyneen kiven.

Marko Raassina on piirtänyt Kullervon mustavalkoiseksi sarjakuvaksi. Kullervon elämäntarina avautuu Kalevalaa huonosti muistavalle tai tuntevallekin. Kirja rakentuu  kuudesta luvusta, jotka kuljettavat juonta eteenpäin: "Kullervo Kalervonpoika", "Kirous", "Kultainen vaimo" (luvun päähenkilö on Seppo Ilmarinen), "Perhe", "Kosto" ja "Kohtalo". Tekstit ovat kiintoisa sekoitus tätä päivää ja kalevalaista maailmaa. 

Kullervo voisi olla synkkä sarjakuva, sen verran murheellinen Kullervon kohtalo on, paitsi että se ei ole. Raassinalla on teoksessa paljon huumoria. Samalla sivulla voi olla somasti sekaisin vanhaa, kalevalaista sanastoa ja lausemittaa ja nykykieltä. Löytyypä yhdestä ruudusta luullakseni sarjakuvien yleisin repliikkikin, AAARGH!!!, joka Kalevalan tuunaukseen tuotuna jotensakin huvitti minua.

           Marko Raassina: Kullervo, 71 s. 
           Kustantaja: Arktinen Banaani 2016
      

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen keskellä ja Sivutiellä.

Osallistun kirjalla Sarjakuvahaasteeseen sekä Klassikkotuunaus-haasteeseen, jossa luetaan kirjoja, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. 
#klassikkotuunaus

torstai 8. marraskuuta 2018

Seppo Jokiselta Piripolkkaa Vilpittömässä mielessä

Lukaisin jälleen pari vanhempaa Seppo Jokisen dekkaria. Komisarioksi edenneen tamperelaisen Sakari Koskisen seuraan on turvallista hakeutua, ei ole odotettavissa yksityiskohtaisia kuvauksia väkivallasta tai verenvuodatuksesta, vaikka poliisit ratkovatkin visaisia murhia ja kohtaavat kaikenlaista raadollista ja raakaakin.


Piripolkassa joukko hervantalaisia nuoria on ajautunut huumeisiin. He herättävät poliisin kiinnostuksen, kun pari nuorista pahoinpitelee vanhuksen sairaalakuntoon ja varastaa tämän auton, jonka he hurjan ajomatkan päätteeksi polttavat Hervannan liepeillä. Kun yksi tytöistä löydetään surmattuna ja toinenkin kuolee, Koskisella ja hänen tiimillään on kädet täynnä työtä. Keneltä nuoret, joista yksi on vasta 15-vuotias, saavat aineita? Kenellä on syytä surmata heitä? Kuka on Peppi Pitkätossu, jonka nimen useampikin kuulusteltava mainitsee? Entä Äntee, Nicholas Telkkä?

Turhaan ei puhuta huumehelvetistä, sitä se on yhtä lailla yhä kovenevien aineitten koukuttamille kuin huumerikoksiin sortuneille. Piripolkassa nuoret tanssivat huumeporhojen ja heidän renkiensä tahtiin, ja näiden murrosikäisten vanhemmat ovat ihmeen sokeita ja hyväuskoisia. Piripolkka vie yhden nuoren kauas Kainuuseen turvataloon, koska hän on luvannut todistaa huumekauppiaita vastaan, mutta onko hän loppujen lopuksi turvassa sielläkään?

Juoni kääritään lopussa siististi kokoon, ja tällä kertaa pääsyyllinen ei päässyt yllättämään, mutta ainahan on kiintoisaa seurata, mistä Koskinen ja kumppanit pääsevät jutussa kärryille. Sen sijaan yksityiselämän puolella Koskisen naisjutut ovat vähemmän siististi kokoon käärittyjä, joten ei ihme, että hänen lähimmät työtoverinsakin leukailevat niistä. Yleensä pidän dekkareissa siitä, että poliisi(e)n yksityiselämä kulkee rikosten ratkaisun rinnalla, mutta tässä kuviot olivat sen verran sekavat, että vähempikin olisi riittänyt.


Vilpittömässä mielessä on kahdeksas Sakari Koskinen -sarjan dekkari, ja vaikka se julkaistiin 15 vuotta sitten, sen teemat ovat melkoisesti tätä päivää ja voisivat näkyä uutisissa minä tahansa iltana.

Kirjan alussa Tammerkosken syövereistä, aivan Tampereen keskustassa, löytyy kuollut mies. Heti kohta poliisi kuulee todistajaa, joka sanoo nähneensä miehen hypänneen veteen. Toisaalla pari pikkupoikaa vakuuttaa nähneensä jonkun tuupanneen miehen koskeen. Poliisi saa selville, että miehelle oli soitettu työpaikalle vähän aikaisemmin, minkä jälkeen hän oli lähtenyt juoksujalkaa ruokatauolle. Oliko mies ottanut hengen itseltään vai oliko virkavallalla käsissään murha?

Ei kulu kauankaan, kun samoilta kulmilta Finlaysonin alueelta löytyy pahoinpidelty mies, joka viedään tajuttomana sairaalaan. Käy ilmi, että tämäkin mies oli saanut puhelinsoiton ja heti sen jälkeen rientänyt jonnekin. Kummankaan miehen lähipiiri ei keksi mitään tai ketään, joka olisi voinut haluta vahingoittaa hukkunutta tai pahoinpideltyä.

Samaan aikaan tämän kaiken kanssa yksinäinen tietokone-ekspertti kirjoittelee sähköposteja sydämensä valituille, jotka hän on tavannut internetin chat-huoneessa, mutta ei koskaan kasvotusten. Viestittelijä on varma, että heillä on yhteinen tulevaisuus, kunhan hän raivaa onnen tieltä esteet. Valittunsa hän tuntee hyvin, sillä hän on hakkeroinut taitavasti kaikkien turvamuurien läpi ja selvittänyt naistensa asiat eri rekistereistä.

Toisaalla Tampereen poliisin väkivaltajaosto tutkii maahanmuuttajanaisen surmaa. Lehtien otsikot kirkuvat kunniamurhaa, ja komisario Koskisella on täysi työ pitää alaisensa asiallisina. Hekin ovat valmiita pitämään tekoa kunniamurhana, vaikkei tutkimukset ole edenneet kovinkaan pitkälle. Lisäksi poliisilaitokselta löytyy rasisti, jonka tölväisyt saavat komisarion menettämään malttinsa.

Ja sitten Raija, Koskisen neljä vuotta aiemmin eronnut vaimo, ottaa yhteyttä ja haluaa tavata ex-miestään.

Seppo Jokisella on poliisiromaanissaan monta juonikuviota samaan aikaan, mutta niiden perässä pysyy kyllä hyvin. Poliisilaitoksen väki on tullut tutuksi jo aiemmissa kirjoissa, ja sarjan tässä osassa Koskisen naiskuviot säilyvät maltillisina. Jokisella on tässä kirjassa vahva psykologinen ote, jossa on paljon myötätuntoa niin rikoksentekijöitä kuin maahanmuuttajiakin kohtaan. Jossain kohtaa tuli norjalainen dekkaristisuosikkini, Karin Fossum, mieleen.

             Seppo Jokinen: Piripolkka, 330 s.
             Kustantaja: Karisto 2008 (6. painos; 1. p. 2002)

             Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä, 280 s.
             Kustantaja: Karisto 2006 (5. painos; 1. p. 2003)

KIRJAT lainasin kirjastosta. 
MUUALLA Piripolkka: Tarukirja, Ritva Sorvali
MUUALLA Vilpittömässä mielessä: 365 kulttuuritekoa
HAASTE: Osallistun kirjoilla sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Sakari Koskinen -sarjan osat 7 ja 8).

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Chileläinen kaivoskylä, jossa louhitaan salpietaria. Köyhistäkin köyhempiä kaivostyöläisiä ja heidän perheidensä asuttamia peltihökkeleitä. Köyhän perheen tytär María Margarita, josta tulee elokuvankertoja.


Näistä aineksista chileläinen kirjailija Hernán Rivera Letelier rakentaa pienoisromaaninsa Elokuvankertoja. Kaivostyöläisen perheen elämä on vaatimatonta ja työntäyteistä. Aivan erityisen kovaa siitä tulee, kun isä halvaantuu ja äiti sen takia jättää miehensä ja viisi lastaan. Perheen pään ja lasten on tultava toimeen vaatimattomalla sairaseläkkeellä.

Yksi intohimo isällä on viinin lisäksi: elokuvat. Terveinä työnteon päivinä koko perhe pääsi elokuviin viikonloppuisin. Nyt kolikot on säästettävä eläkkeestä, joka ei riitä edes ruokaan. Isä kilpailuttaa viisi lastaan: lähettää heidät kunkin vuorollaan elokuviin ja laittaa nämä kertomaan elokuvan muulle perheelle jälkeenpäin. Kaikki ovat hämmästyneitä siitä, että nuorin heistä ja vielä tyttö, María Margarita, voittaa kisan. Näin ainoasta tytöstä, jolle isä olisi halunnut antaa nimeksi Marilyn, tulee elokuvien kertoja.

María Margarita eläytyy kertomiseensa todellisen taiteilijan tavoin, harjoittelee äänenkäyttöä ja eleitä, hankkii rekvisiittaa ja pukeutuu kuhunkin osaan sopivasti. Perhe on ihastuksissaan, sillä joskus elokuva on kerrottuna parempi kuin nähtynä. Sana leviää, esityksiä tulee kuulemaan naapureita, sitten muita kyläläisiä. Jonkun satunnainen toteamus avaa perheen silmät. Tosiaan, hehän voivat kerätä pienen pääsymaksun yleisöltään.

Rivera Letelier kertoo viehättävästi nuoren tytön innostumisesta ja tietoisesta itsensä kehittämisestä elokuvien tuntijaksi ja kertoja-näyttelijäksi. Hän, tyttö, osaa jotain, mitä kukaan muu ei kylässä osaa. Joskus esityksen jälkeen yleisö taputtaa hänet esiin kolme kertaa.

Elokuvankertoja ei ole kuitenkaan pelkkä kaunis ja viehkeä satu, se on liiankin realistinen köyhälle, teini-ikäiselle tyttölapselle, jonka isä kuolee ja jonka yleisön televisio vie. Maan poliittisten myllerrysten keskellä koko kaivoskylä muuttuu aavekaupungiksi. Kirjan loppupuoli on varsin surullinen, mutta kerronnan hienoutta ja tarinan - ja elokuvien! -  taikaa se ei vähennä.

Uskoisin, että elokuvaharrastajalle kirja on erityisen kiinnostava, sen sivuilla vilahtaa tunnettuja filmejä ja näyttelijöitä Ben Hurista lännen elokuviin ja Marilyn Monroesta Charlie Chapliniin. Meksikolaiset ja muut espanjankieliset filmit ovat minulle tuntemattomia, vaikka ovatkin María Margaritan isän lempielokuvia.

              Hernán Rivera LetelierElokuvankertoja133 s
              Kustantaja: Siltala 2012
              Alkuperäinen: La contadora de películas 2009 ; Suomentaja: Terttu Virta
              Kannen kuva: Wil Immink Design ja Getty Images

KIRJA on oma ostos kirjamessuilta.
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja (jossa lisää linkkejä)
HAASTEET: Kirjalla osallistun Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa lokakuun kieli oli espanja.

torstai 1. marraskuuta 2018

Kirjoja ulapalta - merellisiä kirjoja kootusti


"Meri on kiehtova, kaunis, arvaamaton, pelottavakin." Näin luonnehti Nanna aloittaessaan merellisen lukuhaasteen Kirjoja ulapalta. Haasteessa on luettu kirjoja, joissa meri on ollut keskeisessä roolissa.

Omaksi saaliikseni jäi kahdeksan kirjaa. Joukossa on dekkareita tai trillereitä:
     Elly Griffiths: Risteyskohdat (Pohjanmeri)
     M. J. McGrath: Jään muisti (Kanadan arktinen saaristomeri)
     Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Itämeri)
     Lone Theils: Kohtalokas merimatka (Pohjanmeri)

ja romaaneja: 
     Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa (Atlantin valtameri)
     Petri Tamminen: Meriromaani (Itä-, Pohjan-, Jää- ja Välimeri)
     Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa (Itämeri, Pohjanmeri, Atlantti)

ja nobelistin runokirja:
     Pablo Neruda: Maremoto (Tyyni valtameri)

Näistä Tammisen Meriromaani ihastutti kielellään ja tiiviillä ilmaisullaan. Dekkarit olivat kaikkikin hyviä, kärkeen nousi mielessäni Risteyskohdat, joka aloittaa Ruth Galloway -sarjan. Jään muisti oli myös jännittävä ja eksoottinen sijoittuessaan arktiseen Kanadaan ja Grönlantiin.

Nannan kirjakimarasta löytyy yhteenveto ja linkkejä muiden haastekirjoihin. 

Kiitos kiinnostavasta haasteesta, Nanna!

tiistai 30. lokakuuta 2018

Pablo Neruda: Maremoto

Pablo Nerudan viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu runokokoelma on saanut nimensä tsunamin mukaan - Maremoto on espanjaa ja tarkoittaa tsunamia. Kirja on merellinen, välillä myrskyisä ja välillä auringonkilossa aaltoileva. Pienikokoisen teoksen sivuja kansoittavat runoissa ja kuvissa erilaiset meren elävät.

Merilevä, merisiili, merietana, hylje, taskurapu, mustekala. Siinä muutaman runon nimi ja merellinen olio, joista Pablo Neruda on säkeitään kirjoittanut.

Kokoelman inspiroi ruotsalaisen taiteilijan  Karin Hjertonssonin puukaiverrus. Taiteilija oli Ruotsin lähetystössä työskentelevän miehensä kanssa vierailulla Nerudan huvilassa Isla Negrassa Chilen rannikolla. Pablo Neruda näki hänen kaivertavan puupalaa ja ehdotti: "Etkö voisi tehdä puukaiverruksia erilaisista eläimistä ja tavaroista, jotka huuhtoutuvat rannalle. Minä kirjoitan sitten niistä runoja." Näin tapahtui.

          Sannan tyhjät kotilot areenalla
          jonka vesi hylkäsi kun lähti tiehensä,
          mennessään meren matkoihin,
          kulkiessaan toiseen syliin.
                                     (Runosta "Kotilot")

Lähes jokaista runoa kuten kanttakin kuvittaa Karin Hjertonssonin tekemä puukaiverrus. Säkeet ovat vähäeleisiä, joskus hurjia, niistä välittyy viehtymys merenalaiseen maailmaan ja niissä voi aistia suolaisen meren, hiekan ja tuulen.

                    Etana odottaa tuulessa
                    meren valon kosketuksessa:
                    hän haluaa mustan äänen
                    joka täyttää kaikki ilmansuunnat
                    kuin vallanpitäjien vaikeneminen,
                    niin kuin koulukirjojen Jumalan pasuuna:
                                                (Runosta "Merietana")

Runoista löytyy yhtymäkohtia ihmisten asuttamaan maailmaan. Kääntäjä Timo Malmi kertoo esipuheessaan tsunamista, joka tuhosi Valparaison kaupungin vuonna 1904, Nerudan syntymävuotena. (Oikeasti Valparaiso tuhoutui 1906.) Kirjailija on kirjoittanut elämäkerrassaan, että maanjäristyksen ja tsunamin pelko on kauhun terälehti, joka elää Chilen kaupunkien sydäntä vasten painautuneena. Runojen myrskyssä ja tsunamissa olisi houkuttelevaa nähdä myös se Chilen poliittinen aaltoilu, johon Neruda vuosien ajan osallistui muiden muassa Salvador Allenden tukijana. Sotilasvallankumouksen tuhoisa tsunami hukutti liikehdinnän alleen vuonna 1973. Neruda kuoli vain 12 päivää sen jälkeen. Mutta ehkä tällaiset tulkinnat Maremoton luontorunoista ovat liian kaukaa haettuja.
                    ...
                    syytökseni, alistumiseni
                    tuulen käskyyn:
                    leuhuavin liikkein
                    ja jodipuvussa
                    selviän vedessä, suolassa
                    ja niiltä, jotka kalastavat.
                                                (Runosta "Merilevä")

Maremoto julkaistiin 1970. Pablo Neruda (1904-1973) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1971. Nuorena miehenä hän kirjoitti runoutta, poliittisesti aktiivisina vuosina suurin osan hänen julkaisuistaan oli poliittisia. Suomentaja Timo Malmi on kirjoittanut teoksen esipuheessa kokoelman synnystä ja Nerudan hautajaisjuhlasta sekä jälkisanoissa vierailustaan Isla Negraan, jossa sijaitsi runoilijan koti. Hänen kuolemansa jälkeen se poltettiin, mutta myöhemmin uudelleen rakennetussa talossa on nyt kotimuseo. Malmin kirjoitukset taustoittavat kokoelmaa mukavasti.

              Pablo Neruda: Maremoto64 s
              Kustantaja: Palladium Kirjat 2013
              Alkuperäinen: Maremoto 1970 ; Suomentaja: Timo Malmi
              Kuvat: Karin Oldfelt Hjertonsson

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjoja ja kakkuja, Sheferijm, Tuli & Savu.

HAASTEET: Kirjoja ulapalta - merellinen lukuhaaste, Kuukauden kieli (lokakuussa espanja) ja Runohaaste.