maanantai 11. joulukuuta 2017

Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja

Lukiessani Nasimaa muistui mieleen omasta hyllystä Lastenlääkärin sotapäiväkirja, joka on aikoinaan jäänyt lukematta. Päätin hotkaista sen heti Nasiman jälkimainingeissa. Sepä taustoitti ravistelevasti Afganistanin tapahtumia sinä vuonna, kun Nasiman perhe muutti Suomeen.



Leena Kaartinen on suomalainen lastenlääkäri, joka on tehnyt mittavan elämäntyön parissa maailman köyhimmistä maista, Afganistanissa 70-luvun alkuvuosista alkaen ja välissä jaksoja Etiopiassa. Vuonna 2005 Time-lehti valitsi hänet yhdeksi 37 eurooppalaisesta sankarista.

Lastenlääkärin sotapäiväkirjassa (1996) Leena Kaartinen kertoo paluustaan Kabuliin pian Afganistanin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kesällä 1992, työhön perustamalleen äitilapsiklinikalle ja matkoille maaseudulle naisten ja lasten perusterveydenhuollon asioissa. Takana on Neuvostoliiton miehityksen vuosikymmen. Vallankumouksen jälkeen mieli on alkuun toiveikas.
Olisin kertonut mielessä virinneestä toivosta, että maahan vihdoinkin koittaisi rauha ja alkaisi jälleenrakentamisen vaihe, missä minäkin halusin olla sydämestäni mukana auttamassa. Mutta toisaalta mielen täyttivät pahat aavistukset, ettei vallankumous suinkaan jäisi verettömäksi. Taistelu vallasta jatkuisi eri kansallisuuksien, kieliryhmien ja islamin eri suuntien välillä.
Kaartisen aavistukset ovat osoittautuneet todeksi. Tuolloin alkanut valtion joukkojen ja sissien välinen sota, toisaalta eri sissiryhmien väliset yhteydenotot, ovat jatkuneet neljännesvuosisadan eikä loppua näy. Jo tuolloin, vain kuukausia vallankumouksen jälkeen, 
Kabulin tilanne ahdistaa ja toivottomuus uhkaa iskeä. Ihmiset ovat kuin lampaat ilman paimenta. He raahustavat pitkin katuja muuttokuormineen tietämättä, minne mennä. ... Yliopistosairaala on suljettu. Toista päätä vahtivat valtion viralliset sotilaat, toista hasarasissit. Valtion leipätehdas on pysähdyksissä. Valtion painotalosta on koneet tuhottu. Taas yksi kaupunginosa on maan tasalla.
Kabulia ympäröivien vuorten rinteiltä ammutaan ohjuksia, kokonaisia perheitä kuolee kerralla, taloja sortuu, ihmisiä rampautuu. Välillä Leena Kaartinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kaikille vanhan vallan virkamiehille ja heidän perheilleen. Onko heitä enää, ovatko he paenneet, onko heidät teloitettu? Samaisena vuonna 1992 Nasima Razmyarin perhe päättää paeta Suomeen ja olla palaamatta turvattomaksi käyneeseen kotimaahansa.

Mutta sotapäiväkirjan nimestä ja olemuksesta huolimatta Kaartisen kirja on muutakin kuin sotaa. Hän kertoilee työstään lastenlääkärinä, kohtaamistaan potilaista, äideistä ja lapsista, synnytyksistä, ripuloivista vauvoista, joita on voinut auttaa, työtovereistaan klinikalla, autonkuljettajista ja porttivahdeista. Matkat maan keskiosiin ystävällisten hasaroiden luo tarjoavat rauhaa ja hiljaisuutta pääkaupungin ohjusiskujen ja aseiden räiskinnän jälkeen, toisaalta ne merkitsevät myös yöpymisiä bussissa lumen tukkimalla vuoristotiellä ja lähes  leirielämää ilman mukavuuksia. Pahinta on ihmisten julmuuden ja pahuuden näkeminen. Viattomien siviilien kärsimyksen keskellä Leena Kaartinen suree. Ja joutuu vastakkain oman jaksamisensa kanssa:
"Miksi" kysymys kumpuaa väkisinkin pintaan. Miksi Jumala sallii tämän hävityksen kauhistuksen luoduilleen? Ja siitä huolimatta, etten kuule vastausta ja vaikka arvaan, että tilanne luisuu yhä epätoivoisemmaksi, minä kaiken keskellä turvaan Jumalaani ja siksi kestän." 
Leena Kaartinen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tässäkin teksti on jouhevaa, kieli ilmeikästä, nopealukuista.

          Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja, 130 s.
          Kustantaja: Perussanoma 1996
          Kansi: Heikki O. Jokinen

KIRJA on omasta hyllystä (lahja ystävältä).
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (36. Elämäkerta tai muistelmateos), 100 suomalaista kirjaa (no 87), Naisen tie -lukuhaaste.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Raila Kinnunen: Nasima

Suomen sataa itsenäistä vuotta on juuri juhlittu, ja mukana juhlimassa on ollut koko joukko suomalaisia, joiden synnyinmaa on kaukana täältä. Nasima Razmyar oli vain viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Afganistanista Moskovaan. Isästä tuli suurlähettiläs Neuvostoliittoon, ja hän edusti maataan myös Suomessa, Ruotsissa ja Puolassa. Kolme vuotta myöhemmin valta Afganistanissa vaihtui, ja uudistusmielinen poliitikko-isä Daoud Razmyar tiesi, että sinne palaaminen tietäisi hänelle kuolemaa. Yhden matkalaukun kanssa perhe pakeni Suomeen, jossa isä oli käynyt useasti, ja joutui Helsingin kautta Rovaniemen vastaanottokeskukseen. Siitä on nyt 25 vuotta.

Raila Kinnunen on kirjoittanut kirjan Nasima Razmyarista, Vuoden Pakolaisnaisesta 2010 ja Suomen ensimmäisestä pakolaistaustaisesta kansanedustajasta. Sitä varten hän on haastatellut Nasimaa useaan kertaan sekä tavannut myös tämän vanhemmat ja keskustellut heidän kanssaan. Nasima osoittautuu erittäin ahkeraksi, määrätietoiseksi ja sisukkaaksi pienestä tytöstä alkaen. Hän ystävystyy helposti, minne tahansa meneekin, on utelias kaiken ympärillä olevan suhteen, rohkea ja peloton. Tavattoman sympaattinen ja  auttavainen avun tarpeessa oleville.

Ei ihme, että Nasimasta on tullut pakolaisten ja maahanmuuttajien puolestapuhuja. Suomalaisten on helppo hyväksyä maahanmuuttajatarina, jossa nuori nainen on määrätietoisesti opiskellut täydellisen suomen kielen, käynyt ansiotyössä kouluvuosista alkaen ja on verkostoitunut monelle taholle. Hänen oma isänsä on tukenut ja kannustanut häntä pärjäämään kaikessa missä kantasuomalaisetkin, mutta vuosien työkokemus maahanmuuttajanaisia auttavassa järjestössä on näyttänyt Nasimalle elämän karumman puolen, pahoinpitelyt ja alistamisen, pakkoavioliitot ja tyttöjen ympärileikkausten seuraukset. 

Nasimasta jää tuntu, että kirja kertoo melkoisen poikkeuksellisesta pakolaisnaisesta. Sellaisesta, joka on sinnikkäästi ja lahjakkaasti opiskellut ja tehnyt töitä sen eteen, että löytää paikkansa elämässä ja Suomen yhteiskunnassa. Ja joka ei halua profiloitua yhden asian ihmisenä, vaan haluaa tulla nähdyksi yleispoliitikkona. Kansanedustajan työ on osoittautunut hankalammaksi kuin hän odotti, turhauttavaksikin, sillä ei ole ollut niin helppo viedä eteenpäin itselleen tärkeitä asioita kuin hän vaalien alla uskoi. Kirjassa saa SDP:n kansanedustajana työskentelevä poliitikko-Nasimakin suun vuoron, elämäkerturi on ottanut mukaan yhden hänen eduskunnassa pitämänsä puheen sekä aika tavalla hänen poliittista pohdintaansa.

Teos ei kuitenkaan ole pelkkää politiikkaa. Nasima Razmyar muistelee aurinkoista lapsuuttaan ja sukulaisiaan Kabulissa, ylellistä surrlähettilään asuntoa Moskovassa ja ystäviä siellä, parin huoneen kaksiota Rovaniemen pakolaiskeskuksessa ja ensimmäistä koulupäiväänsä ummikkona - ja sinä päivänä saatua ensimmäistä suomalaista ystävää. Raila Kinnunen kirjoittaa hellyttävästi Nasiman suhteesta vanhempiinsa ja varsinkin isäänsä sekä avioliitosta suomenruotsalaisen Johan Fagerin kanssa ja ensimmäisen lapsen odotuksesta.

Nasiman elämä koskettaa, mutta ehkä vielä enemmän hänen isänsä. Monta maata nähneenä hän valitsi pakolaiseksi lähtiessään Suomen uudeksi kotimaakseen ajatellen lastensa parasta. Täällä heillä olisi parhaat mahdollisuudet koulutukseen ja turvalliseen elämään. Se merkitsi kuitenkin sitä, että isälle itselleen ei mahdollisuuksia avautunut siitä huolimatta, että hän oli kielitaitoinen, suorittanut taloustieteen loppututkinnon sekä Kabulin että Moskovan yliopistoissa ja olisi tehnyt mitä tahansa työtä, jos sitä olisi hänelle järjestynyt. Tuohon aikaan  Suomeen tuli vielä harvoja turvapaikanhakijoita. Onkohan Suomi oppinut mitään kotouttamisesta neljännesvuosisadassa?

Nasima Razmyar on suomalainen, mutta myös afganistanilainen, ja osaa nähdä maamme hyvät puolet, mutta myös yhteisöllisyyden puutteen ja monien ihmisten yksinäisyyden. Raila Kinnunen on äänittänyt Nasiman kanssa käymänsä keskustelut ja purkanut ne kirjan tekstiksi, jossa kuuluu Nasiman oma ääni. Kirjassa on paikoin toistoa - kun haastateltavan kanssa keskustellaan useaan kertaan, väistämättä asioita ja mielipiteitä tulee sanotuksi uudelleen, vaikka ne olisi jo edellisellä kerralla tullut sanotuiksi. Tältä osin kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä ja turhan toiston karsimisesta. Plussaa annan teoksen kuvaliitteestä, vauvakuvissa Nasima on vanhempiensa sylissä Kabulissa ja viimeisessä otoksessa hän marssii Helsingissä vuoden 2016 rasismin vastaisessa mielenosoituksessa.

          Raila Kinnunen: Nasima268 s. + kuvaliite
          Kustantaja: Tammi 2017
          Kansi: Markko Taina; kannen kuva Pertti Nisonen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjojen maa
HAASTEET: Helmet 2018 (12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 86), Muuttoliikkeessä- sekä Naisen tie -lukuhaasteet.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917

   -- Suomi... Suomi on itsenäinen! Penkku huohotti ja heilutti sähkösanomaa. -- Tässä lukee, että Suomi on julistautunut itsenäiseksi! 
   Kaikki halusivat nähdä sähkösanoman. Vilhokin työntyi muiden joukkoon ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen sen. Se oli pitkä, kapea paperinsuikale. 
   Miehet tuijottivat hetken toisiinsa sanattomina. Heidän kasvonsa loistivat riemusta, ja he ryntäsivät halaamaan toisiaan. Penkku sieppasi Vilhon syliinsä ja rutisti niin että kylkiluihin sattui.
Sen 13-vuotispäivänsä Vilho muistaisi lopun ikäänsä. Venäläiset sotilaat olivat ottaneet hänet vangiksi, ja hän kuuli, että Suomi on julistautunut itsenäiseksi. Uutinen itsenäisyydestä oli Vilholle ja vangituille aikuisille miehille myös tie vapauteen, sillä Venäjän sotilaiden komentajalla ei ollut enää oikeutta eikä haluakaan pitää vankeina toisen maan kansalaisia.

Syntymäpäiviä edeltävänä kesänä Vilho kiertää järven puolelta Olavinlinnan jyrkkiä kallioita kiipeillen ja alla olevaa voimakasta virtaa uhmaten. Miehuuskoetta seuraa rangaistus, sillä kauppiasisä määrää pojan auttamaan kaupassa koulun alkuun asti. Syksyllä levottomuudet lisääntyvät, ja Savonlinnasta tulee rauhaton paikka. Vilhon isä unelmoi itsenäisestä Suomesta ja liittyy suojeluskuntaan pitämään kaupungissa järjestystä yllä. Samanaikaisesti Vilhon luokkakaverin Birgerin vanhemmat odottavat Suomen liittyvän takaisin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Tyttölyseota käyvän Kaijan isä työskentelee hevosajurina ja on kietonut punaisen nauhan käsivarteensa. Levottomuuksien takia hän on liittynyt punakaartiin. Nuorten ystäväpiiriin kuuluu myös Petja, venäläisen kauppiaan poika.

Nuoret joutuvat sattumalta todistajiksi kahakalle, joka uhkaa kärjistyä veriseksi yhteenotoksi ja jossa lapsuudenystävykset, Vilhon ja Kaijan isät, ovat vastakkaisilla puolilla.
   Mitä tuo nyt oli? Kaija oli sanonut, että punakaarti oli pitämässä järjestystä. Sitä tekemään isäkin oli sanonut menevänsä. Vilho ei ymmärtänyt, miksi nuo tähtäilivät toisiaan sormet liipasimella. Miten isäkin saattoi tulla uhkaisemaan Pulkkasta? Hehän olivat leikkineet lapsina yhdessä, olivat vanhoja ystäviä. Melkein kuin veljiä, isä oli sanonut. 
   -- Käske isäsi lähteä, Vilho älähti hätääntyneenä. -- Muuten ne tappavat sen. 
   -- Isä! Kaija parkaisi. Pulkkanen vilkaisi heihin päin. 
   -- Kai meidän on annettava periksi, se sanoi ja laski aseensa. 
   -- Tämä ei jää tähän, Aatu murahti kiukkuisena ohittaessaan suojeluskunnan joukon.
Laila Kohosen tänä vuonna ilmestyneessä lastenromaanissa Miehuuskoe 1917 Suomen itsenäistymistä ja sitä edeltäviä tapahtumia katsotaan koulupoikien silmin. Heidän kotinsa kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin, ja lapset näkevät tuttujen kaupunkilaisten jakautumisen kahteen leiriin. Lyseossa oppilaat ryhtyvät passiiviseen vastarintaan vastustaakseen venäläistämispyrkimyksiä, jotka heidän elämässään merkitsevät venäjän tuntien huomattavaa lisääntymistä kouluissa. Opinahjot suljetaan lakon ajaksi, ja lopulta pojat joutuvat todistamaan heille tuttujen aikuisten kiinniottoja ja merkillisiä katoamisia. Kun pojat saavat selville, mihin kiinniotetut on viety, he päättävät toimia ja viedä sanan vangittujen kotiväille, jotta nämä tietäisivät läheistensä kohtalosta. Vakoilupuuhissa Vilho joutuu itse vankisellin lattialle ja varsinaiseen miehuuskokeeseensa.

Miehuuskoe 1917 oli erinomaisen kiinnostava luettava aikuisellekin historiafriikille, jota miellytti myös se, että kirjan tarina perustuu kirjailijan oman isän kokemuksiin Savonlinnassa syksyllä1917. Lisäksi kirja on hyvin kirjoitettu, sisältää ajan koululaiskuvausta, kaverisuhteita ja jännitystä parahultaisesti isompia alakoululaisia, myös ja erityisesti poikia, ajatellen. Kahakoiden ikäviltä näkymiltä ei täysin vältytä, mutta teksti on silti siistiä ja asiat päättyvät hyvin itsenäistymisen riemuun ja Vilhon syntymäpäiväjuhliin, joissa hän saa elämänsä lahjan.

Kirjaston lasten ja nuorten kirjallisuuden osastolla huomasin, että opettaja Laila Kohonen on kirjoittanut koko joukon historiallisia lastenromaaneja. Tämä on hieno lisä niihin. Aikaisemmin tänä vuonna luin hänen teoksensa Hakkapeliitan poika (2010), joka kertoo Vilhon kanssa samanikäisestä Mikaelista 30-vuotisessa sodassa.  

          Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917, 157 s.
          Kustantaja: Otava 2017

KIRJAN lainasin kirjastosta. LAHJAVINKKI: Lukevalle alakoululaiselle.

MUUALLA: Luetaanko tämä? -blogi ("aivan looistava nuortenromaani"), Sukututkijan loppuvuosi ("tämän perustalle olisi helposti rakennettavissa oppitunti tai useampi"), Tuulevin lukublogi ("sujuva"), Etelä-Suomen Sanomat ("nuorista nuorille sympaattisella tavalla")

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 85), 1918-haaste

lauantai 2. joulukuuta 2017

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia

Ylikonstaapeli Tauno Kähtävä vaikuttaa Lovetunperän poliisilaitoksella, keinuttelee joutoaikoina kiikkustuolissa ja keittelee kahvia. Toki hän lähtee virkatehtäviin, kun tulee hälytys, mutta niitä ei tule turhan usein. Joskus asiakkaita käy kamarilla. Maalaispoliisi ehtii miettiä maailman menoa ja haastella työtoverinsa ja aika ajoin harjoittelijan kanssa.

Tauno Kähtävä on päähahmo useimmissa Tero Seppäsen esikoiskokoelman novelleissa. Vanhan ajan poliisi tuumailee rauhallisenoloisesti elämää ja päivän politiikkaa, ja minulle mieleen nousee maltillisempi versio Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa sekoitettuna ripauksella Tuomas Kyrön mielensäpahoittajaa. Jälkimmäisestä on tosin todettava, että Kähtävä ei ole ollenkaan kärttyinen, mutta jotain samaa jäärää Kähtävässä on ja Seppäsellä humoristisen oivaltavaa sanailua, joka hetkittäin naurattaa. Huumoriosastoon en Syöksyvirtauksia silti lukisi.

"Kello on 16.15 ja automatiikka rapsaisee oven sähkölukkoon. Muu henkilökunta oli edellisenä viikonloppuna TYKY-matkalla Tallinnassa. Kähtävä ei lähtenyt. On aikanaan reissannut loppuelämän tarpeiksi ja viimeisellä reissulla Tukholmassa jäänyt hyttiin, oikaissut selkänsä ja lukenut ruotsalaisen naisdekkaristin uusimman. Kyllä tapahtuu pienessä kaupungissa paljon murhia. Lovetun nopeimmin kasvava lähiö täyttyisi tuolla menolla nopeasti. Hautuumaalle pannaan jo muutenkin kolmeen kerrokseen." (Novelli Päivystys)
Tero Seppänen kirjoittaa sujuvasti ja poliisina hän tuntee poliisin työn. Jokunen novelli onnistuu yllättämään loppukäänteellään, mutta useimmista tulee minulle mieleen pakinat. Ja olisi noista Kähtävä-novelleista saattanut alkaa rakentua episodiromaanikin Lovetun poliisipiirin ja sen leppoisan isännän sattumuksista. Tällaisena kirja tarjosi hahmonsa kaltaisia leppoisia lukuhetkiä, joita oli mukava maistella pitempien kirjojen lomassa.

Kirjan on kustantanut Stresa, uusi osuuskuntamuotoinen kustantamo. Kotisivullaan se kertoo liikkeelle lähdöstään. Isojen kustantamojen julkaisuohjelmaan pääseminen on tunnetusti erittäin vaikeaa, joten tervehdin ilolla Stresan kaltaista pienempää toimijaa ja toivon sille ja sen kirjailijoille hyvää jatkoa.

          Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia70 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman; kannen kuva Tero Seppänen

KIRJA on arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Hikatusta -hikkaj päätyi tykkäämään kirjasta, Pieni suuri piiri piti sitä tutustumisen arvoisena. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa kirjailija kertoi kirjoittamisestaan ja poliisin työstään
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 84), Novellihaaste 2 (20 novellia)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Witi Ihimaera: Valasratsastaja


Pitää heti alkuun tunnustaa: tuskin olisin lukenut Valasratsastajaa juuri nyt, ellen olisi ryhtynyt keräämään 50 luettua kirjaa Helmet-lukuhaasteeseen. Yksi lukukriteereistä on "oseanilaisen kirjailijan kirjoittama kirja", ja vaikka tämä lukemisen vuosi on mennyt kotimaisten kirjojen parissa, tähän kohtaan on etsittävä käännöskirja!

Valasratsastajan on kirjoittanut Witi Ihimaera, uusiseelantilainen kirjailija, joka on etnisesti maori. Kirja onkin kiintoisa taru, jossa maorien alkuperäiskansan muinainen mytologia ja nykymaailma limittyvät ja paikoin törmäävät toisiinsa. 

Vanhan uskomuksen mukaan Whangaran, Uuden-Seelannin itärannikon, asukkaat polveutuvat Paikeasta, joka oli valasratsastaja ja pystyi puhumaan valaiden, pyhien eläinten, kanssa. Hänen taidostaan ja rohkeudestaan kerrotaan sankaritarinoita, vieläkin ihmiset yrittävät kuunnella ison valaan haikean surullista laulua, kun se kutsuu vanhaa ihmisisäntäänsä.

Nykyajassa isoisä odottaa, että vanhimman pojan vanhin lapsi on poika, jolle siirtää suvun ja kansan perintö. Syntyy kuitenkin tyttö, jolle annetaan salavihkaa päällikön nimi.
"Tyttö", [isoisä] Koro Apirana sanoi inhoten. "En halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on rikkonut whanaumme [suurperheemme] poikalasten sarjan. Aue. [Voi hyvänen aika!]" Ja hän työnsi puhelimen isoäidillemme, Nanny Flowersille ja sanoi: "Tässä. Se on sinun syytäsi. Sinun naisellisuutesi oli liian voimakas."
Tyttö, Kahu, kasvaa ja rakastaa isoisäänsä koko pikku sydämellään. Miten tylysti tämä torjuukaan tytön, yhä uudelleen, vaan Kahu ei lakkaa palvomasta ja ihailemasta isoisäänsä. Kun sukuun ei synny poikaa, isoisä alkaa etsiä ja testata päälliköksi sopivia poikia muualta. Kahun sydän on särkyä, hän vain toivoo, että isoisä pitäisi hänestä, eikä voi mitään sille, että on syntynyt tytöksi. Onneksi isoäiti uskoo häneen ja uskoo uuden ajan koittaneen ja sellaisten asioitten olevan mahdollisia, joten ennen eivät olleet. Tytöillekin.

Tyttöjen aseman lisäksi kirja nostaa esiin luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen niin hyvässä kuin pahassa. Kun pyhien valaitten elämää häiritään, ne ajautuvat satojen laumoina rantahietikolle, mistä mikään ei pelasta niitä täydelliseltä tuholta. Senkin valaat aistivat, että niiden turvapaikassa, meren syvänteessä, on sinne kertynyttä myrkyllistä jätettä, joka uhkaa niiden terveyttä ja elämää. Merellä kuullaan haikean surumielinen valaan laulu. Kun vanha valas ui rantaan kuollakseen sinne, Kahua, valasratsastajaa, tarvitaan. 

Witi Ihimaeran Valasratsastaja on kiehtova tarina, joka käsittelee perinteisen kertomuksen keinoin tärkeitä aiheita: tyttöjen ja naisten asemaa ja mahdollisuuksia elämässä, alkuperäiskansan tulevaisuutta ja puhtaan, monimuotoisen luonnon tulevaisuutta ihmisten pyrkiessä hyödyntämään sitä vaaraksi asti. Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta siinä on runsaasti maorinkielisiä sanoja ja sanontoja. Kirjan loppuun on koottu näiden sanojen sanasto suomennoksineen. Minusta maorin sanat toivat kirjaan autenttisuutta. Toisaalta oli vaivalloista vilkuilla sanastoa tarpeeksi usein.

Ihimaera on tuottelias kirjailija, hän on kirjoittanut sekä romaaneja että novellikokoelmia. Valasratsastaja taitaa olla ainoa suomennettu teos. Se on myös tunnetuin, ja siitä on tehty elokuva, jota en kylläkään ole nähnyt.

          Witi Ihimaera: Valasratsastaja, 159 s.
          Kustantaja: Like 2003 (8. painos; 1. painos 2003)
          Alkuperäinen: The Whale Rider, 1987; 
suomentanut Mervi Hangasmäki

          Kansi: Eliza Karmasalo

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirja joka maasta, Kirjan nurkkaanKujerruksia, Nannan kirjakimara, Pieni kirjasto
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (46. Oseanilaisen kirjailijan kirjoittama kirja)