lauantai 23. syyskuuta 2017

Kuukauden Tiina - Tiina vauhdissa


Toiseksi viimeinen Tiina-sarjan kirja on nimestään alkaen vauhdikas tapaus, mutta ei kyllä sen vilkkaampi kuin muutkaan sarjan kirjat. Tiina vauhdissa -kirja kertoo kahdesta eri seikkailusta, jolle Tiina ja Juha lähtevät. Ensimmäinen on viiden päivän hyötykasvikurssi, jolla opitaan luonnonvaraisista kasveista, miten niitä voi hyödyntää ravintona ja mitkä niistä ovat vahingollisia tai peräti myrkyllisiä. Kurssilla tietysti tapahtuu kaikenlaista alkaen kalareissusta, jolla Juha pyydystää hauen mato-ongella ja saa pakenevan kalan kiinni pelkin käsin, ja päätyen erään kurssilaisen tahallaan syömiin kielonmarjoihin ja niistä saatuun pahaan myrkytykseen.

Toisessa seikkailussa Juha ja Tiina sekä talonmiehen Kalle lähtevät Keski-Suomeen Juhan erakkona asuvan taiteilijasedän luo. Pitkän linja-automatkan jälkeen nuorten tulee vaeltaa yli 20 kilometriä erämaassa läpi soiden, kankaiden ja kallioiden. Toki heillä on merkitty polku, jota seurata, mutta silti tuntuu melko uskomattomalta, että nuoret päästetään matkalle selkärepuin varustautuneena vain eväät mukanaan. Vaelluksella heidän on nimittäin etsittävä yösijat kahdeksi yöksi tietämättä, mitä erämaassa edes on tarjolla. Kaverukset päätyvät nukkumaan ensin ison kuusen alla ja toisena yönä hatarassa autioladossa. Tiina näkee unta sinisestä kissasta, ja uni johdattaa heidät kätkölle, josta löytyy pakettiin käärittynä iso kasa kultakoruja ja timantteja.

Tiina on poikatyttö. Hiljattain Saran kirjat -blogissa luettiin poikatyttöyttä käsittelevä nuortenkirja Yksin kaksin Kissanmaalla, jossa alakouluikäinen Ikka miettii, haluaako elää tyttönä vai voisiko muuttua pojaksi. Anni Polvan Tiina vauhdissa -kirjassa poikatyttöys on esillä, mutta mielestäni Tiina ei pohdi omaa identiteettiään. Hän on tyttö, mutta myös vahvasti sitä mieltä, että tytöt voivat tehdä kaikkea sitä, mitä pojatkin, vaikka ympäristö ei sitä hyväksyisikään. Tiinan  lähi-ihmiset suhtautuvat asiaan eri tavoin:
"... mutta hän [äiti] sanoi viimeksi tänään, että minun on ruvettava muistamaan, etten ole mikään poika. Tytöt eivät kuulemma kiipeile eivätkä tappele, eivätkä tunge itseään joka paikkaan. 
Juhan ilme synkkeni. - Ja jos sinä alat muuttua tytöksi ... tarkoitan olla kuin muutkin tytöt ja marista heti kun saat pari muksua tai kävelet korkokengillä polvet koukussa, niin silloin minä ... tuota ... 
Hän ei osannut selittää mitä "tuota", niin että Tiina kiirehti vakuuttamaan: - Turha sinun on sitä pelätä, en minä sellaiseksi muutu, enkä osaisi muuttua, vaikka haluaisinkin. Enkä minä haluakaan. Isäkin sanoo, että minä olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, ja että minulla on aikaa naisistua sittenkin, kun olen käynyt rippikoulun."
Tiina vauhdissa loppuu sillä tavoin, että lukija voi uumoilla seuraavassa eli viimeisessä Tiina-sarjan kirjassa suhteitten notkahtavan uudelle tolalle. 
"Kalle harppoi pari metriä heidän edellään ja antoi heidän supista. Supiskoon kylläkseen, kyllähän hän arvasi, mistä he keskenään kuiskailivat. Rakkaudesta tietysti, mistäpä muusta!"
Edellinen sarjan kirja on Tiina ja vieras poika. Seuraava on sitten sarjan viimeinen kirja.

      Anni Polva: Tiina vauhdissa, 156 s.
      Kustantaja: Karisto 1985 (2. painos; 1. p. 1985)
      Kansi: Satu-Sisko Sintonen


KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA tätä on luettu blogeissa Kirjasfääri, Lukuhumua 
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 68)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus sekä Aavepianisti

Sarjakuvat ovat minulle pikkupyrähdyksiä kuvallisiin tarinoihin, ja vaikka ne eivät kuulu joka-aikaiseen peruslukemistooni, blogielämä on johdatellut poimimaan kirjastosta uusia mukavia tuttavuuksia. Viimeisimpänä luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuva-albumia.



Niemensivun ensimmäinen täysimittainen albumi kantaa nimessään Lempi ja rakkaus hauskaa sanaleikkiä. Se kertoo tekijän isoäidin, Lempin, rakkaustarinan. Taloon tulee kiertävä suutari, ja tytär Lempi rakastuu Väinöön. Isä ei kuitenkaan anna tytärtään maankiertäjälle. Kuluu vuosia, ehkä vuosikymmeniä, ja Lempi saa itse päättää kohtalostaan. Siinä välissä on tapahtunut yhtä ja toista niin Lempille kuin Väinöllekin.


Reetta Niemensivun tarinankerronnan innoittajina ovat olleet vanhat valokuvat, kirjeet ja sukutarinat sekä viimeisessä episodissa omat muistot mummosta. Kuvistaan hän itse sanoo kustantajan sivulla: "Tein kuvat itselleni uudella tekniikalla, jossa yhdistän tussiviivaa, vesivärivarjostusta ja kuvankäsittelyä." 

Minua Niemensivun kuvamaailma miellyttää kovasti, viivan ja värien liitto loihtii rakkaustarinan tapahtuma-ajankohtaan sopivan nostalgisen tunnelman. Kuvat ja teksti ovat ehyt kokonaisuus kertomuksen episodimaisesta etenemisestä huolimatta. Tykkään. Myös puhekielestä, jossa näkyy taiteilijan mummon ja ehkä Parkanosta kotoisin olevan taiteilijankin oma murre.


      Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus, 49 s. 
      Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2010

Toisesta lukemastani albumista, Aavepianisti ja muita kertomuksia, en pitänyt yhtä paljon. Teos sisältää neljä kummitustarinaa, jotka "tiettävästi perustuvat tositapauksiin", kuten kirjan takakannen esittely paljastaa. Kertomusten otsikot ovat "Lentävä kissa", "Kolehti", jossa kiertävä saarnaaja joutuu pappilassa nukkumaan huoneeseen, jossa kummittelee, "Amerikan arkku" on ullakolla ja sen sisältä kuuluu öisin kummaa kolinaa, ja "Aavepianistissa" sekä pappi että hänen tyttärensä heräävät keskellä yötä salista kuuluvaan kauniiseen pianonsoittoon.



Aavepianistin kuvitus on samalla lailla viehättävän nostalgista kuin Lempissäkin, onhan kyseessä vanhaan aikaan sijoittuvat kummitustarinat. Mutta Lempissä draaman kaari kantaa albumin loppuun asti, ja kuvat ja vähäiset tekstit tukevat toisiaan. Aavepianistissa tarinat ovat niin lyhyitä, etteivät ne ehdi saada tuulta - tai tulta! - allensa, ja vaikka pidänkin jokaisen kertomuksen erilaisesta värityksestä ja kuvien tyylistä, kokonaisuus jää jotenkin vaisuksi. 

Aavepianisti on kaksikielinen, sillä sivujen tekstit on käännetty englanniksi ja käännökset ovat luettavissa sivujen alalaidassa. Hieno idea! Käännösten fonttikoko olisi tosin saanut olla reilusti isompi.

      Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksias, 49 s. 
      Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2011
      Englanniksi: The ghost pianist and other stories
      Käännös: Noora Niemensivu

KIRJAT lainasin kirjaston sarjakuvahyllyistä.
MUUALLA: Hurja Hassu Lukija, Oksan hyllyltävoima sekä Cats, books and me Lempistä ja Cats, books and me Aavepianistista

HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (30. Kirjan nimessä on tunne), 100 suomalaista kirjaa (no 66 ja 67)

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: P

Naisten aakkosissa olen päässyt P-kirjaimeen, ja alla ovat valintani P-kirjaimella alkavista suosikeista. Kyseessä on jo tutuksi tullut Tarukirjan haaste, jossa esitellään suosikkikirjailijoita ja muita kulttuurin edustajia - aakkosjärjestyksessä: "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun täysillä, ja kirjailijasta tuli kerralla suosikkini. Mielenkiinnolla odottelen, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Salli Parikka on tuottelias kuvataiteilija, joka on kuvittanut paljon kirjoja ja tehnyt lukuisia postikortteja ja adventtikalentereita. Vuonna 2015 tämä hänen suunnittelemansa postimerkki "Kevätviserrys" äänestettiin vuoden kauneimmaksi postimerkiksi:

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Päivi Alasalmi on kirjailija, jonka Lappiin sijoittuvat teokset ovat pitkään olleet lukulistallani. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie              K  Knelt for It
        B  Bit It                      L  Longed for It
        C  Cut It                     M Mourned for It
        D  Dealt It                  N Nodded for It
        E  Eat It                      O  Opened It
        F  Fought for It
        G Got It
        H Had It
        I (no rhyme)
        J Jumped for It

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet sekä taidekirja Helene Schjerfbeckistä

"Sumuisena syysaamuna pihan ulkopuolella, mäntymetsässä on kaunista. Ruoho on okrankeltaista, ja ilmakehässä leijailee pehmeitä sävyjä. Luonnossa ei koskaan ole yhtään väriä puhtaana - paitsi sateenkaaressa, joka ei viehätä minua. Rakastan värejä juuri tällaisina, syksynkypsinä."
Mila Teräksen romaaniinsa kirjoittama Helene Schjerfbeck on heikko ja vahva, päämäärä- ja kutsumustietoinen, omaa kykyään epäilevä, eristäytyvä ja toisia ihmisiä tarvitseva, kaikkea samassa persoonassa. Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä on minulle ensimmäinen kirja tuosta suomalaisesta taiteilijasta, josta on tullut maailmankuulu ja jonka maalauksista maksetaan huutokaupoissa ällistyttäviä summia.

Niin kuin aina oikeista eläneistä henkilöistä kirjoitetut romaanit Jäljetkin hämmentää minua. Mila Teräksen teos on hienoa, sujuvaa ja nautittavaa luettavaa, joten hänen tyylinsä ei synnytä hämmennystä. Sen tekee elämäkerran ja fiktion liitto. Niin mielelläni uppoudun Helenen elämäntarinaan ja uskon, että Helene oli juuri kuvatunlainen ihminen, mutta sitten mieli haraa vastaan ja kyselee, mikä osa kirjassa on kirjailijan luomaa fiktiivistä hahmoa.

Yhtä kaikki, pidän kirjan Helenestä. Minua puhuttelee hänen sitkeytensä ja periksiantamattomuutensa, hänen pyrkimyksensä piirtää tai maalata se kuva, jonka hän sisimmässään näkee, vaikka aina viiva jää vajaaksi tai työ ei jotenkin muuten saavuta sitä, mitä hän tavoittelee. Schjerfbeck teki lukemattomia luonnoksia samoista töistä. Mestaruudestaan huolimatta - vaiko sen tähden? - Helene ei uskonut oman taiteensa suuruuteen, hän janosi myönteisiä arvioita ja erityisesti keskusteluja heidän kanssaan, jotka ymmärsivät hänen töitään ja rakastivat niitä. Heitäkin onneksi sattui Helenen kohdalle. Kirjassa näkyvät erityisesti taidekauppias Gösta Stenman, taidemaalari ja -kriitikko Einar Reuter, johon Helene rakastui, sekä taiteilijatoverit Maria Wiik ja Helena Westermarck.

Romaanissa Helene Schjerfbeck (1862-1946) on muuttanut sodan melskeistä Ruotsiin Saltsjöbadeniin ja asuu siellä hoidettavana. Kerronnassa vuorottelevat Schjerfbeckin ajatukset ja sisäiset keskustelut hänen läheisen taiteilijaystävänsä Helena Westermarckin kanssa vuonna 1845 ja takaumat Schjerfbeckin elämästä Helsingissä, Hyvinkäällä ja Tammisaaressa sekä sitä ennen Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallissa Englannissa. Westermarck oli kuollut jo 1938, mutta hänen kanssaan käymissä mielensisäisissä keskusteluissa yli 80-vuotias Schjerfbeck pohtii elämäänsä, suhdettaan äitiinsä ja ystäviinsä, taidetta, taiteilijuutta sekä erityisesti naisten taistelua tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi taiteen saralla.

"Ja minä haluaisin vain luoda maalauksen, joka puhuttelee kuten taide on minua puhutellut niin kuin ei mikään muu. Kuitenkaan se ei onnistu, ei tänäänkään - ei kai koskaan. Työ hivuttaa henkeäni ja ruumistani. Silti maalaaminen on ainoa iloni."
Mila Teräs rakentaa romaanistaan tarinan, joka polveilee limittäin eri aikatasoissa ja näkökulmissa, mutta kokonaisuus on eheä ja kaunis. Sen lukeminen sytyttää janon tutustua Helene Schjerfbeckiin paremmin. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo, joka saattaa alkuun.

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA sitä on luettu paljon, tässä joitain linkkejä blogien arvioihin: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!Leena LumiOksan hyllyltäSanoissa ja sivuilla, Sinisen linnan kirjasto

      Mila TeräsJäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä, 285 s. 
      Kustantaja: Karisto 2017
      Ulkoasu: Tuija Kuusela 



Jäljet-romaanin innostamana kävin Riihimäen Taidemuseossa, jossa on pysyvä Helene Schjerfbeck -huone. Siinä on vaihtuva kokonaisuus museon kokoelmien 35 Schjerfbeckin taideteoksesta. Tänä vuonna esillä on lisäksi kymmenkunta taiteilijan työtä museon yhteisnäyttelyssä Taiteilijattaret, joka jatkuu 29.12.2017 asti - museo on tosin suljettuna 14.9.-1.10. Näyttely esittelee suomalaisten naistaiteilijoiden teoksia 1900-luvun alkupuolelta.

Museosta nappasin mukaan näyttelykirjan Schjerfbeckin taidenäyttelystä vuodelta 2004. Helene Schjerfbeck Riihimäen Taidemuseossa koostuu neljästä artikkelista ja niihin liittyvästä kuvamateriaalista. Päivi Ukkosen "Materiaalit kertovat" valottaa taiteilijan paperipohjaisten taideteosten materiaaliteknistä tutkimusta ja dokumentointia ja on hieman liian tekninen minulle. "Helene Schjerfbeck ja Constantin Guys" -artikkelissa Riitta Konttinen kuvaa mielenkiintosesti ranskalaisen taidemaalarin merkitystä ja vaikutusta Schjerfbeckin taiteeseen jopa vuosikymmenien ajan. Risto Vainio analysoi maalausta ja sen toisella puolella olevaa keskeneräistä omakuvaa artikkelissa "Kaksipuolinen maalaus Tehdastyöläisiä matkalla työhön". Lopuksi Katja Vuorinen esittelee museon taideteoksia artikkelissa "Helene Schjerfbeckin teoksia Riihimäen Taidemuseossa". joka kuvineen on antoisa katsaus Schjerfbeckin töihin ja niiden syntytaustoihin.

Minulle näyttelykirja on ollut sopiva jatko Mila Teräksen romaanille. Taideasiantuntijoiden esittelyt ja analyysit syventävät Schjerfbeckin taiteen tuntemusta. Kaltaiselleni noviisille Schjerfbeckin työt näyttäytyvät vahvoina, omaperäisinä, mutta myös taustoitusta kaipaavilta.

KIRJA on omasta hyllystä, heinäkuinen ostos museokaupasta.

      Helene Schjerfbeck Riihimäen Taidemuseossa, 80 s. 
      Sarja: Riihimäen Taidemuseon julkaisuja 10.
      Toimittajat: Timo Simanainen ja Katja Vuorinen
      Kustantaja: Riihimäen Taidemuseo 2004
      Kannen kuva: Tehdastyöläisiä matkalla työhön (1921-1922)

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja); 100 suomalaista kirjaa (no 64 ja 65); Muuttoliikkeessä -lukuhaaste (sillä Schjerfbeck asui useita vuosia Ranskassa opiskelun ja maalaamisen takia sekä yhden talvikauden Englannissa ja elämänsä viimeiset vuodet Ruotsissa).

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikko: 1918 Minä olin siellä : Elämää sodan aikana


Kirjastoreissulla silmiin sattui tietoteos, joka kantaa mieltä kutittelevaa nimeä 1918 Minä olin siellä : Elämää sodan aikana, kutittelevaa ainakin kaikille vuoden 1918 tapahtumista kiinnostuneille. Tarkempi tutustuminen osoitti kirjan olevan kouluille tarkoitettua materiaalia 1918 sisällissodan käsittelyyn, sopivaa peruskouluihin ja lukioihin niin historian kuin äidinkielen ja toisen kotimaisen kielenkin tunneille. Itse en työskentele opettajana, joten luin kirjan ihan omaksi hyödyksi ja johdatuksena Suomen sisällissotaan.

Kirja on kaksikielinen, sen ovat jukaisseet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska litteratursällskapet i Finland (SLS). Jokaisen luvun johdanto on kirjoitettu kummallakin kotimaisella, samoin kaikki kuvien tekstit. Kirjalliset arkistoaineistot sen sijaan ovat mukana vain alkuperäisellä kielellä, niin kirjeiden ja päiväkirjojen katkelmat kuin sodan jälkeen kirjoitetut muistelmatkin. Lukemaan ryhtyessäni ajattelin lukevani vain suomen kielellä kirjoitetut osiot, mutta autenttiset sodan kokeneiden kertomukset olivat niin koskettavia ja kiinnostavia, että kouluruotsilla kahlasin ruotsinkielisetkin pätkät läpi.

Kirjassa on viisi lukua
     1, Sisällissodan taustaa - Bakgrunden till inbördeskriget
     2. Sodan arki - Krigets vardag
     3. Rintamalla - Vid Fronten
     4. Terrori ja vankileirit - Terror och fångläger
     5. Sodan jälkeen - Efter kriget
ja joka luvussa lyhyen johdannon jälkeen runsaasti mustavalkoisia kuvia sekä maalauksia ja piirroksia, valokuvattuja kirjeitä, päiväkirjan pätkiä ja muuta aineistoa kuten ruokakortteja, punakaartin jäsenkortti, omistajalle annettu todistus hevosen pakko-otosta ja niin edelleen.

1918 Minä olin siellä : Elämää sodan aikana antaa äänen niin punaisille kuin valkoisillekin. Kummankin puolen lehdistä on katkelmia, jotka valottavat sodan syttymisen syitä. Kummankin puolen taisteluista on kirjeitä kotiväelle ja vuosikymmenien jälkeen kirjoitettuja muistelmia. Vankileiriajoista kertoo sekä Tammisaaressa työskennellyt valkoinen sairaanhoitaja että eri leireillä olleet punavangit. Osa näistä kertomuksista avaa sodan aikana koettua tavattoman koskettavasti ja raadollisesti ja samalla myötätuntoisesti. Jossain kohden tosin mietin, onko kerrottu liian raakaa 13-vuotiaille luettavaksi.

En ole historioitsija, joten en osaa arvioida kirjaa asiantuntijana. Minusta se vaikuttaa kohtalaisen tasapuoliselta, joskaan en voi välttyä kauhistelemasta punavankien kohtelua ja kohtaloa. Hienoa teoksessa on arkistomateriaalin avaaminen helpossa muodossa kaikkien saataville. Samalla kirja opastaa arkistomateriaalin kriittiseen tarkasteluun ja tulkintojen tekemiseen siitä sekä historialliseen empatiaan. Joka aukeamalla on koulukäyttöön oppimistehtäviä.

Kaiken kaikkiaan nopealukuinen, mielenkiintoinen ja upea-asuinen kirja. Sen myötä tulevat arkistojemme sisältämät muistiaineistot laajemminkin tutuiksi. Erityisen hienoa on, että kirja ja myöhemmin muutakin sisällissodan aineistoa on netissä vapaasti ladattavissa osoitteessa: 1918.finlit.fi  

Julkaisijat ovat lahjoittaneet paperikirjaa jokaiseen peruskouluun (7.-9. lk) ja lukioon 25 kappaletta ja jokaiseeen kunnalliseen kirjastoon yhden kappaleen. Jälkimmäisestä kirja minunkin luettavakseni löytyi.

KIRJA on poiminta kirjaston uutuushyllystä. Itse asiassa tällä kerralla kävin naapurin kirjastossa maalaiskunnan puolella hakemassa ihan jotain muuta varaamaani teosta. Nämä seutukirjastot kun ovat siitä käteviä, että uutuuksia voi varata toisestakin paikasta, jos jono omassa kaupungissa on odottavalle liian pitkä.

HAASTEET:  
Osallistun kirjalla Tietokirjaviikon 28.8.- 3.9.2017 Tietokirjallisuushaasteeseen. Haasteen tarjoaa Klassikkojen lumoissa -blogi.

100 suomalaista kirjaa (no 63)
1918-haaste


      1918. Minä olin siellä : Elämää sodan aikana, 86 s. 
      Kustantajat: SKS & SLS, 2017
      Ulkoasu: Antti Pokela (SLS)
      Kannen kuva: Lapsi leikkii kadulla pian Tampereen taistelun päättymisen
             jälkeen. Kuvaaja Oscar Sundberg. Tampereen museot.