torstai 5. heinäkuuta 2018

Blogi kesäilee


Blogi kesäilee pari viikkoa. Lukee, kevyempää ja vakavampaa. Kirjoittaakin, ja jos kirjoittaa blogiin, julkaisee vasta tauon jälkeen. 

Luettavana on Tuulen viemää, josta postaan kesän Klassikkohaasteeseen 31.7. Itse asiassa luen sen englanniksi, Gone With the Wind, sillä olen sen version joskus kauan sitten  hankkinut  omaan hyllyyn joltain muuttokirpparilta ulkomailla. Katsotaan, suostuvatko silmäni yli 800 sivuun pientä tiheää pokkaritekstiä!

Lisäksi olen etsinyt afrikaansiksi kirjoitettuja kirjoja Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jota hyödynnän oman lukurepertuaarini laajentamiseksi. Luulin, että monet suomennetut Etelä-Afrikan kirjailijat ovat kirjoittaneet teoksensa englanniksi eivätkä afrikaansiksi, sillä suomeksi ne on käännetty englanninkielsistä kirjoista, mutta kiitos MarikaOksan (ja hänen kommenttinsa eräässä toisessa blogissa), tutkistelin asiaa. Huomasin, että esimerkiksi André Brink kirjoitti esikoisensa afrikaansiksi, mutta kun hallitus kielsi sen, hän itse käänsi kirjan englanniksi ja sittemmin kirjoitti teoksensa sekä afrikaansiksi että englanniksi. Olen ottanut tuon esikoiskirjan, Katson pimeään, luettavakseni. Kirjastosta löysin myös dekkaristi Deon Meyerin, joka kirjoittaa afrikaansiksi ja jolta on suomennettu pari teosta.

Naisten viikolla tuon blogiin jo pitempään luvussa olleen Maarit Leskelä-Kärjen Toisten elämät. Se on tietokirja elämäkertakirjoittamisesta ja erityisesti naisten kirjoittamista naisten elämäkerroista. 

Mutta nyt siis lyhyt blogiloma. Toivotan kesäisää ja lukuisaa heinäkuuta! Palailen uusin kirjoituksin parin viikon kuluttua.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Liityn viimein niihin moniin, jotka ovat lukeneet Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Sain juuri loppuun ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, ja kieltämättä kirjan päätöksessä oli sen verran koukkuja, että sarja houkuttelee jatkamaan. Muullakin kuin niillä koukuilla.

Loistava ystäväni osoittautui oikeastaan hienoksi kirjaksi, hieman karhealla tavalla, vaikka alun ensituntuma oli hidas ja junnaavahko. Luulin tarttuneeni vauhdikkaaseen romaaniin, mutta päädyin lukemaan kahden nuoren italialaistytön kasvukertomusta ja romaania heidän monisäikeisestä ystävyydestään. Yhteiskunnallinenkin näkökulma kirjassa on. Elenan isä on vahtimestari kaupungintalolla, Linan isä ja isoveli työskentelevät suutareina omassa verstaassaan. Elämä Napolin korttelissa joskus 1950-luvulla on kaikille vaatimatonta ja köyhää. 

Tytöt alkavat kansakoulun samalla luokalla, ja koulu johdattelee heidät kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Siinä maailmassa he alkavat unelmoida rikastumisesta, jonka he saavuttaisivat, kunhan kirjottaisivat yhdessä romaanin, josta tulisi vähintään Pikku naisia -teoksen veroinen.

Elenan ja Lilan ystävyys on rosoista. Koulussa he kilpailevat keskenään ja muiden kanssa ja siten kannustavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Lila on tavattoman lahjakas eikä Elenä yllä samaan, vaikka miten yrittää. Lila on myös rohkea, hän yllyttää toverinsa uskaliaisiin tekoihin tämän jarrutellessa ja kuitenkin lopulta seuratessa ystävänsä askelissa. Kilpailua säestää kateus ja ajoittain ilkeyskin, pahantahtoisuus. Muut näkevät rohkean ja tottelemattoman Lilan pahana ja kiltin ja hiljaisen Elenan hyvänä. Elenankin mieleen iskostuu ajatus, että Lila on paha.

Asiat muuttuvat, kun kansakoulun jälkeen Lilan vanhemmat eivät päästä tyttöä keskikouluun (miksi tytön pitäisi käydä koulua), kun taas pienen suostuttelun jälkeen Elena saa luvan jatkaa koulunkäyntiä. Elenasta sukeutuu vähitellen luokkansa paras oppilas, mutta se kaikki on osin Lilan ansiota. Eräiden latinan ehtojen suorittaminen onnistuu vain, koska Lila opettelee samat asiat omin päin kirjoista ja sitten pitää huolen, että Elenakin oppii ne ja suorittaa ehdot. Aikanaan tämä jatkaa lukioon.

Loistava ystäväni kertoo Elenan, kirjan kertojan, ja Lilan lapsuudesta ja nuoruudesta, rakastumisista ja ihastumisista, naiseksi kasvamisesta. Heidän elämänpolkunsa kulkevat rinnakkain, mutta erilaisina sen jälkeen, kun Lila lopettaa koulun ja siirtyy auttelemaan isänsä suutarinliikkeessä. Hän alkaa seurustella vakavasti 15-vuotiaana saman korttelin nuoren kauppiaan kanssa. Elena seuraa kaikkea sivusta, tukee ystäväänsä, mutta joskus miettii, onko tämä Lilan uusi unelma rikastumisesta. Elena havaitsee eroja lapsuudesta asti tuntemiensa oman korttelin poikien ja lukiota käyvien koulutovereidensa välillä. Kumpaan maailmaan hän itse kuuluu?

Hienoksi kirjan tekee sen henkilökuvaus. Vähitellen tyttöjen välisen ystävyyden moni-ilmeisyys avautuu. Kaikkea ei selitetä. Ferrante kuvaa oivaltavasti ja tarkkanäköisesti 50-luvun Napolin työläiskaupunginosan ihmisiä, perheitä ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan, jossa vilahtelevat loukkausten vaatimat kostot ja niistä alkavat koston kierteet sekä vihjaukset vaurastuneitten epämääräisiin rahanansaintamenetelmiin.

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on saanut paljon kehuja lukijoilta. Minä en  hullaantunut täysin, mutta sen verran innostuin sekä tarinasta että kirjoittajan tyylistä, että varmasti luen seuraavankin osan.


          Elena Ferrante: Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus, 245 s. (e-kirja)
          Kustantaja: WSOY, 2016
          Alkuperäinen: L'amica geniale, 2011, suomentaja: Helinä Kangas
          Kansi: Martti Ruokonen

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA tätä on luettu monissa blogeissa, niistä esimerkkejä tässä ja lisää linkkejä postauksissa: Kaisa Reetta T ("kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa"), Luettua elämää ("kirjalla on aito italialainen temperamentti"), Lukuneuvoja ("Ferrante on tarinankertoja isolla teellä.")

Osallistun kirjalla Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jossa kesäkuun kieli oli italia, sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta


                                       JA ÄKKIÄ ON ILTA

                                       Jokainen yksinään maan sydämellä
                                       auringonsäteen lävistämänä:
                                       ja äkkiä on ilta.

Sisiliassa syntyneen Salvatore Quasimodon (1901-1968) runot sattuivat käsiini, kun etsin kirjastosta italialaista runokirjaa. Pian minulle selvisi, että runoilija on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1959, ja silti käsissäni oleva kokoelma on ainoa suomeksi julkaistu teos hänen säkeitään. Joitain yksittäisiä runoja on ilmeisesti julkaistu jossain antologiassa, ehkä useammassakin, sekä Parnassossa ainakin 1960-luvulla pian Nobelin myöntämisen jälkeen.

Ja äkkiä on ilta -teoksen runot on koottu suomennokseen useista italiaksi julkaistuista kokoelmista. Suomentaja Elli-Kaija Köngäs on kirjoittanut alkuun valaisevan johdannon Quasimodon runoilijakehityksestä. Hän jakaa runoilijan tuotannon kahteen jaksoon. Ennen toista maailmansotaa kirjoitettu tuotanto on yksilökeskeistä (minä), siitä esimerkkinä tuo alkuun kirjoittamani runo, josta koko suomenkielinen valikoima on saanut nimensä. Sodan jälkeen Quasimodon huomio kiinnittyi yhteiskuntaan (me), ehkä politisoituikin, sillä sota ja sen kauheudet muuttivat hänen käsitystään ihmisestä.

Monet Salvatore Quasimodon runot avautuvat minulle vaivoin, jos ollenkaan. Enkä taida olla yksin hämmennykseni kanssa. Nobel-palkinnon myöntäminen oli kiistanalainen, monien mielestä vanhemmat runoilijat Ungaretti ja Montale syrjäytettiin, ja lehdistö teilasi Quasimodon tuotannon suurimmalle osalle lukijoita luoksepääsemättömäksi. Yksi minua askarruttaneista runoista on otsikoitu "Kuolleet" ja alkaa näillä säkeillä:

                                       Minusta tuntui että ääniä avautui
                                       ja huulet hapuilivat vesiä
                                       ja kädet kurkottivat taivaisiin.

                                       Ne taivaat! Valkeammat kuolleita,
                                       he aina minut herättävät hiljaa,
                                       he ovat avojaloin, eivät kulje kauas.

Ja sitten sama runo päättyy kolmanteen säkeistöön, jonka herkkiin luontokuviin pysähdyn ihastuen:
                                       Oliko gaselleja lähteillä juomassa,
                                       näppäilemässä tuuli katajia
                                       ja oksat nostamassa tähtiä?

Muutenkin kuolema on usein läsnä, alkupuolen runoissa jotenkin kauniina, kuin elämän yhtenä (vai ainoana?) ilmentymänä. Sodan jälkeen runojen kuolemasta tulee kauhea ja uuvuttava kuten katkelmassa runosta "Itkuvirsi Etelälle":

                                        ...
                                        Ihminen silti kaikkialla suree isänmaan kohtaloa.
                                        Ei kukaan enää vie minua Etelään

                                        Voi, Etelä on väsynyt kuolleita laahaamaan
                                        malariasoiden rantamilla,
                                        väsynyt orpouteen, väsynyt kahleisiin,
                                        sen suu on väsynyt
                                        jokaisen ihmisrodun kirouksista
                                        joka on huutanut kuolemaa sen kaivot kaikuen,
                                        joka on juonut veren sen sydämestä.
                                        ...

Runojen avautumattomuudesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Quasimodon runokokoelman. Siksi, että on hyvä haastaa itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja jo siksikin, että hiljattain lukemani dekkarin Komisario Bordellin nimihenkilö mainitsi Quasimodon nimen muistellessaan jotain runoa! Lopuksi vielä muutama säe elämästä runon "Harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa" alusta:

                                        Ehkä juuri tämä on elämän merkki:
                                        ympärilläni lapset kevein
                                        päänliikkein tanssivat rytmien
                                        ja äänten leikkiä kirkon
                                        kentällä. Illan hartaus, varjot
                                        taas hohtavat vihreällä ruoholla
                                        niin perin kauniina kuun tulessa.
                                        ...

          Salvatore QuasimodoJa äkkiä on ilta, 85 s.
          Kustantaja: Kirjayhtymä 1988 (2. painos, 1. painos 1962)
          Kokoelman koonnut ja suomentanut: Elli-Kaija Köngäs

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu LukijaHyönteisdokumentti, Kirja-aitta, Tarukirja

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Osallistun teoksella Runohaasteeseen sekä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa kesäkuun kielenä on italia.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

2. Novellihaaste koottuna


Viime yönä päättyi Novellihaaste 2, joka kesti juhannuksesta juhannukseen. Sen alkupostauksessa ilmaistu tavoite toteutui kohdallani: luin novelleja ja kirjoitin niistä - kumpaakin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja löysin joitain hienoja kirjailijoita ja hienoja novelleja.

Niin kuin nyt eilen. Koko vuoden novellini olivat kaikki kotimaisia, ja päätin rikastuttaa valikoimaani yhdellä tai kahdella Alice Munron novellilla. Vaan kuinkas kävi? Niitä oli saatava lisää. Ja lisää. Kuusi novellia ehdin lukea ja tänään jatkan. Munro olikin yksi hieno löytöni. Toinen yllätyslöytö oli suomenruotsalainen kirjailija Solveig von Schoultz. Nämä olivat vuoden helmiä, mutta hyviä novelleja oli paljon muissakin lukemissani kokoelmissa.

Sitten tilastoja: Vuoden mittaan 
        luin 7 kokonaista kokoelmaa, 
        luin yhdestä kokoelmasta 6 novellia, 
        kuuntelin äänikirjana 1 rikosnovellin,
        kuuntelin yhdestä antologiasta 11 rikosnovellia

        eli yhteensä 86 novellia.

Haasteessa saattoi myös peukuttaa ansiokkaita novelleja joistain ominaisuuksista. Ihan en yltänyt peukuttajaksi asti, sillä peukutin kuutta novellia. Teemasta jäi peukuttamatta, vaikka siihenkin olisi varmasti ainesta ollut.

Tässä lista lukemistani ja kuuntelemistani novellikokoelmista ja yksittäisistä novelleista lukumäärineen ja peukutuksineen.

NOVELLIKOKOELMAT

Markku Hattula, 8 novellia: Hurmuri (KONFLIKTI)
Aino Kallas, 7 novellia: Lähtevien laivojen kaupunki (NÄKÖKULMA)
Alice Munro, luettu 6 novellia: Liian paljon onnea
Pirjo Puukko, 18 novellia: Mutkanlukutaito (PAIKKA)
Marisha Rasi-Koskinen, 7 novellia: Vaaleanpunainen meri (JUONI)
Tero Seppänen, 20 novellia: Syöksyvirtauksia
Taina Teerialho, 6 novellia: Huuli ja muita kertomuksia
Solveig von Schoultz, 2 novellia: Kuka veisi Mariannen tanssiin (SÄVY)

RIKOSNOVELLI (äänikirjana)

Harri Nykänen, 1 novelli: "Raidin joulu"

RIKOSNOVELLIANTOLOGIA (äänikirjoina)

Tykki, josta kuuntelin 11 novellia:
      Tapani Bagge, 1 novelli: "Seppä"
      Seppo Jokinen, 1 novelli: "Kapiainen"
      Marko Kilpi, 1 novelli: "Maasta sinä"
      Tuomas Lius, 1 novelli: "Suden tunti"
      Juha Numminen, 1 novelli: "Leskirouva"  (HAHMO)
      Eppu Nuotio, 1 novelli: "Perintö"
      Outi Pakkanen, 1 novelli: "Naisen kosto
      Markku Ropponen, 1 novelli: "Porakorpi"
      Matti Rönkä, 1 novelli: "Viattomat"
      Jarkko sipilä, 1 novelli: "Tuntematon mies"
      Antti Tuomainen, 1 novelli: "Rako"
jo ennen haastetta kuunneltu Harri Nykänen: "Jahti"

        
Kiitos haasteen isännälle, Nipvet-blogin Juhalle, antoisasta haasteesta ja kivasta peukutus-ideasta. Voisin lähteä uudellekin novellihaastekierrokselle, sen verran tämä auttoi sekä muistamaan novellien olemassaolon että lukemaan niitä ja nauttimaan niistä.

Tässä vielä Nipvetin koostepostaus, josta löytyy linkit muitten haasteeseen osallistuneitten koosteisiin. Mikä määrä lukuvinkkejä!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Alice Munro: Liian paljon onnea

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei novelleja halua lukea kovin monta kerrallaan, ja olin tarttunut Alice Munron kokoelmaan Liian paljon onnea lukeakseni siitä novellin tai pari,  havahduin siihen, että hei, nämä novellit haluan lukea ihan kaikki ja vikkelällä tahdilla. 


Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?

   1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja  muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.

   2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon.. 

   3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.

Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.

Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.

Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää. 

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA kokoelma on luettu esimerkiksi blogeissa Cats, books & meEniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Lukuisa

      Alice Munro: Liian paljon onnea, 366 s.
      Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 413), 2013
      Alkuperäinen: Too Much Happiness, 2009
      Suomentaja: Kristiina Rikman
      Kansi: Markko Taina

Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".