sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Eva Frantz: Sininen huvila


Pieni poika Bruno herää yöllä ja löytää äitinsä alakerrasta lattialta. Äiti ei herää, vaikka Bruno miten yrittää herätellä, joten poika lähtee yöpuvussaan kävelemään hakeakseen isän avuksi. Vanhemmat asuvat juuri silloin erillään, äiti ja Bruno sinisessä huvilassa metsän laidassa ja isä kaupungissa. Brunon tallustellessa autiolla tiellä kaupunkia kohti, pari nuorta palaa juhlista autolla, ja he löytävät pyjama-asuisen pojan. Kolmikko saapuu siniselle talolle, ja nuoret näkevät äidin verta vuotavana keittiön lattialla ja hälyttävät poliisin.

Kuka on hyökännyt Becca Stenlundin kimppuun ja haavoittanut häntä hengenvaarallisesti? Komisario Anna Glad alkaa tutkia tapausta, ja pian selviää, miksi sininen talo vaikuttaa hänestä niin tutulta: Becca on tunnetun Sininen huvila -blogin pitäjä. Blogin kommentteihin tulee heti seuraavana päivänä viesti Beccan kuolemasta. Kuka on voinut lähettää sen, kuka edes tietää hyökkäyksestä? Ja luulee hänen menehtyneen? Käy ilmi, että blogiin on lähetetty ilkeitä kommentteja ja jopa uhkauksia jo jonkin aikaa.

Poliisin epäilyt kohdistuvat monelle taholle. Missä oli Beccan aviomies Peter hyökkäyksen aikaan, kuka on blogissa uhkaileva Forneus, entä Brunon metsässä näkemä Peikko? Kuka tuo tuoreita kukkia tyhjään siniseen taloon? Anna Glad on tavallisen ja sympaattisen oloinen melkein nelikymppinen nainen, jonka työtoveri on vanhempi, luotettava ja mukava Rolf. Parisuhteessa Anna miettii ratkaisua väljähtyneeseen tilanteeseen. Avopuolison yritys on kärsinyt konkurssin, ja nyt mies on työttömänä ja pelailee konsolipelejä päivät pitkät.

Espoolaisen Eva Frantzin dekkarisarjan aloittava Sininen huvila liikkuu bloggarille kiinnostavasti blogimaailmassa, jossa poliisi joutuu selvittämään anonyymejä henkilöllisyyksiä ja trollauksen vakavia seurauksia. Romaani on rauhallinen tempoltaan, kevyt ja viihdyttävä, kelpo dekkari. Kirjailija on jättänyt loppuun melkoisen yllätyksen, mitä rikoksen taustoihin tulee, ja mukavan Anna Gladin tulevaisuuteen liittyvän koukun. Sarjan toinen osa Kahdeksas neito voitti Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka 2019 -palkinnon.

       Eva Frantz: Sininen huvilaäänikirja
       Kustantaja: S&S 2018 (paperikirja 2017)

       Alkuperäinen: Blå villan 2017, suomentanut Ulla Lempinen
       Lukija: Anna Saksman, 7 t 4 min

ÄÄNIKIRJA on oma ostos.
MUUALLA blogeissa: Dekkaritalo, Kirjarikas elämäni, Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia

Lintuhäkin muotoinen soittorasia on pieni kirja, joka sisältää kokoaan suurempia tarinoita.

J. M. Meresmaan kertomuskokoelma on tosiaan kooltaankin pieni kirja, sopii taskuun tai käsilaukkuun mukaan otettavaksi. Tarinat ovat sivun mittaisia, melkein (mutta ei ihan) yhdellä silmäyksellä siemaistavia. Nopea nauttiminen on mahdotonta siksikin, että monella sivulla on lopussa sellainen yllätys, joka pakottaa pysähtymään ja makustelemaan.

En osaa laittaa Lintuhäkin muotoista soittorasiaa minkään yhden, tiukasti määritellyn genrerajan sisäpuolelle, tunnistan kirjan 24 tarinassa kummaa, kauhua, fantasiaa, unta. Kirjanen vie minut oman totutun lukumukavuusalueeni ulkopuolelle. 

Tarinassa "Ohuet seinät" kummaa on vauvan itku naapurista, se jatkuu kolmatta päivää, ja kertoja on helpottunut, kun naapuri kieltäytyy kyydistä lääkäriin: "Ääni oli karsea ja pelkkä ajatuskin huudon kuuntelemisesta tunnin automatkan ajan puistatti." Ja siihen on ihan oma outo syynsä.

Kauhu kasvaa vähitellen tarinassa "Sellaiset yöt". Se sinertää Miskan silmien alla ja murisee, kun Tom astuu liian lähelle keittiössä. Alussa on yö, joka herättää puremajälkeen käsivarressa, sitten pedonhajuinen läähätys.

Unenomainen on unitehdas tarinassa "AB Dröm Oy". Ilmassa leijuu ohuenohuita valkoisia rihmoja, seittejä. Ne ovat unenrippeitä. Viereisessä tehtaassa punotaan kohtaloita.

Vähemmän on enemmän, Lintuhäkin muotoisessa soittorasiassakin. J.S. Meresmaa kirjoittaa taiten ja punoo hienosti vinkeitä maailmoja, unia ja varjoja, jotka pakenevat reaalimaailman määrittelyjä. Pidin. Tämä on loistava tapa nauttia lyhyitä tarinoita silloin, kun aikaa on vähän, tai jopa tutustua johonkin uuteen, kuten kävi itselleni kumman kanssa.  

            J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia, 32 s. (e-kirja)
            Kustantaja: Osuuskumma 2019
            Kansi: J.S. Meresmaa



KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kustantajalle.
MUUALLA: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskelläOksan hyllyltä

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikka kohtiin 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue, 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Luin kirjan, joka on mielestäni valtavan hyvä ja vaikuttava, mutta ihan toisenlainen kuin kirjat, joista yleensä pidän. Niin, en oikeastaan voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta vaikutuin sen äärellä ja loppuun päästyäni minun on tunnustettava: mies on Nobelinsa ansainnut.

Kyseessä on unkarilaisen Imre Kertészin pääteos Kohtalottomuus, joka alkaa neliosaisen sarjan. Kirjailija käsittelee kirjoissaan keskitysleirikokemuksia ja niiden vaikutusta ihmiseen. Romaani on omaelämäkerrallinen, Kertész itse joutui keskitysleirille ollessaan 15-vuotias.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias koulupoika, György, joka on syntynyt juutalaiseen perheeseen Budapestissä. On vuosi 1944, koulu on jo loppunut sodan takia ja poika on töissä öljynjalostamossa. Eräänä päivänä matkalla työpaikalle poliisi pysäyttää bussin ja komentaa juutalaiset ulos. Heidät - ja monen muun bussin juutalaiset - viedään tullikamarille odottelemaan ja sitten yöksi talliin. Sitten heille tarjotaan työtä Saksassa tehtaassa. Ensimmäiseen junaan vapaaehtoisesti ilmoittautuvat saavat väljemmän kyydin ja parhaat mahdollisuudet perillä. György ystävineen ilmoittautuu mukaan, on mukava päästä Saksaan työhön ja nähdä vähän maailmaa.

Kohtalottomuus kulkee Györgyn matkassa usean päivän matkan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille, odottaa siellä hänen kanssaan ratapihalla nähdäkseen, kumpaan jonoon hän joutuu, siihen, joka katsotaan työkykyiseksi, vai siihen, josta ei ole hyötyä. Ilmoitettuaan olevansa 16-vuotias György pääsee työkommandoon. Auschwitzista matka jatkuu pian Buchenwaldiin ja sieltä jossain vaiheessa työleirille Freitziin. Ravinnon puute, sairaudet ja syöpäläiset tekevät tehtävänsä. Märkivät paiseet vievät pojan sairaalaan ja takaisin Buchenwaldiin. Se saattaa olla onnenpotku niissä oloissa, sillä György pääsee sairaalaan, jossa häntä hoitaa taitava lääkäri, joka on vangittuna poliittisten mielipiteittensä takia. Vuosi Budapestistä lähtönsä jälkeen György kävelee jälleen jalallaan ja pääsee palaamaan pitkän matkan takaisin Unkariin, kun amerikkalaiset joukot  vapauttavat Buchenwaldin keväällä 1945.

Kohtalottomuus on kirja keskitysleireistä, mutta se ei mässäile keskitysleirien hirveyksillä. Kyllähän György kokee kaikkea sitä, mikä on tullut tutuksi muista holokaustikirjoista, mutta Imre Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisia ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti. Tämä viileys asettuu hiljalleen sydänalaan, kylmäävänä ja koskettaen. Lähes tunteettomalta tuntuvaa tekstiä, paikoin aika tylsää ajatuksenvirtaa, ja silti se jättää raskaan painon.

Kirjan vaikuttavuus onkin jotain muuta. Yksi esimerkki: Kertész käyttää sanaa "luonnollisesti" tämän tästä, kyllästymiseen asti. Kun György on palannut Budapestiin, hän kohtaa raitiovaunussa lehtimiehen, joka kyselee häneltä hänen kokemuksistaan:
"Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivaantuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleirillä se kaikki on luonnollista. "Niin, niin," vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään [...]
Netistä luin, että Unkarin juutalaisia alettiin kuljettaa massoittain Auschwitziin vasta Saksan miehitettyä maan maaliskuussa 1944. Siksi ei ehkä ole kummallista se lapsenomainen luottamus, millä György ja hänen toverinsa suhtautuvat tarjoukseen matkasta Saksaan töihin. Vielä Auschwitziin saavuttuaan he eivät ymmärrä, mikä heitä odottaa, vaan katselevat innokkaina ympärilleen, näkevät nurmet ja jalkapallokentän ja ajattelevat viettävänsä niillä vapaa-aikaa työpäivän jälkeen.

Keskitysleirillä vangit saavat numeron, ja sen jälkeen kukaan ei kutsu heitä nimellä. Vankien keskuudessa herättävät arvostusta ne, joilla on alhainen lukema numerossaan. Nelinumeroinen luku on tyylikäs, sen haltija on mielipidevanki ja ollut leirillä kauan, kaksitoista vuotta. Toisin on, jos vanki "kantaa reilusti yli  kahdeksankymmenentuhannen numeroa - mikä ei ole kovin arvokasta täällä meidän huoneessamme".

Kirjan takakansi lainaa Expressen-lehden kritiikkiä: "yksi vaikuttavimmista ja kirjallisesti ehkä loistavimmista natsien keskitysleirien omaelämäkerrallisista kuvauksista." 

Imre Kertész (1929-2016) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana unkarilaisena kirjailijana. Hän on kirjoittanut myös käsikirjoituksen kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan Fateless.

            Imre Kertész: Kohtalottomuus, 240 s.
            Kustantaja: Otava 2003 (Otavan kirjasto 160)
            Alkuperäinen: Sorstalanság 1975
, suomentanut Outi Hassi


KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hurja Hassu LukijaKannesta kanteen, KiiltomatoLukimo Lumo 

Helmet-haasteessa mahdollisia kohtia ovat vaikka 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Europpalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Lisäksi: Kuukauden kieli (huhtikuussa unkari), Elämä, kerta kaikkiaan! (omaelämäkerrallinen romaani)

perjantai 3. toukokuuta 2019

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Englantilaisen Elly Griffithsin luoma Ruth Galloway -sarja on hurmannut minut - ja monet muut! - ensimmäisestä osasta alkaen. Siinä on sopiva seos minulle mieluisia rikoskirjan elementtejä.

Tapahtumapaikkana on brittiläinen rannikkoseutu tuulisessa ja sateisessa Norfolkissa,  Itä-Englannissa. Sympaattinen, arkeologin työlleen omistautunut päähenkilö Ruth Galloway on tavallisenoloinen ja samaistuttava nelikymppinen nainen, joka avustaa äreää ja vähäsanaista, mutta lempeää rikoskomisario Harry Nelsonia aina, kun maastosta löydettyjä luita pitää ajoittaa. Ja sitten on tarkkaa ja systemaattista poliisityötä ja loppuhuipennuksessa hurja ajojahti ja/tai vaarallisia tilanteita. Välissä ripaus romantiikkaa ja vauva-arkea. Mainio brittidekkari siis.

Vaikka Ruth Galloway on hurmannut minut, olen nauttinut sarjan kirjoista maltilliseen tahtiin, mitä ei voi sanoa kirjailijan tai suomalaisen kustantajan julkaisuohjelmasta. Ensimmäinen Ruth Galloway julkaistiin Englannissa vuonna 2009, ja tänä keväänä ilmestyi jo yhdestoista kirja. Suomeksi sarjan ensimmäinen osa Risteyskohdat saatiin vuonna 2017, ja tulevana syksynä on luvassa jo kuudes osa Kadonneet ja kuolleet.



Itse olen lukenut sarjasta vasta kolme osaa. Sarjan kirjoista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta. Tai siis rikoksen ratkaisua en aio paljastaa, mutta en voi olla mainitsematta Ruthin yksityiselämän kuvioita, sen verran kutkuttavia ne ovat, ja kehittyvät sitä paitsi kirjojen julkaisemisen vauhdilla. Siksi suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, vaikka varsinaiset rikostapaukset toimivat kyllä yksittäinkin.
"Hei, tulkaa katsomaan!" Muut kävelevät hänen luokseen. Steve on kaivanut kivikkoon kulkutien ja kyyristynyt esiin saamaansa onkaloon. Se on luolamainen syvä kuilu, jonka yllä kivimassat riippuvat tummanpuhuvina ja painostavina. Steve on siirtänyt muuutamia isoja kiviä ja kumartunut jonkin hiekkaisesta maasta törröttävän esineen ylle.
Kolmannessa osassa Jyrkänteen reunalla löytyy luita aivan merenrannan tuntumasta, jossa ryhmä arkeologeja kartoittaa rannikon eroosiota. Luut ovat olleet hautautuneina syvälle onkaloon, mutta maanvyöry on siirtänyt kiviä ja maata ja paljastanut kätketyt luurangot. Paikalle kutsutaan poliisi ja Ruth Galloway, joka on vasta palannut äitiyslomalta. Kaikkiaan luurankoja on kuusi, ja näyttää siltä, että he ovat saksalaisten miesten. Vainajien kädet on sidottu selän taakse. Mutta miksi heidät on haudattu näin vaikeapääsyiseen paikkaan? Ja kuka heidät on haudannut, milloin ja miksi?

Tutkimukset paljastavat miehet saksalaisiksi, ja paikkakuntalaiset kertovat, että toisen maailmansodan aikaan huhuttiin saksalaisten maihinnoususta Englannin rannikolle.  Liittyvätkö luurangot siihen? Entä miten asiaan liittyy rannalla jyrkänteen partaalla sijaitseva sukutalo, jonka sodanaikainen isäntä toimi kodinturvajoukkojen varsin sotilaallisena kapteenina? Osa joukkoihin liittyneistä oli liian nuoria sotaan, teini-ikäisiä, ja yksi heistä on sattumalta Nelsonin pomon isoisä. Mutta onko sattumaa, että tuo iäkäs, mutta hyväkuntoinen mies yhtäkkiä kuolee hoitokodissa?

Arkeologien ja poliisien yhteisten ponnistelujen lisäksi lukija saa seurata Ruthin yksinhuoltajan elämää. Kirjan alkaessa Kate on juuri syntynyt, ja kun vauva on neljän kuukauden ikäinen, Ruth palaa työhönsä yliopistolla ja jättää tytön työpäiviksi hyvän hoitajan huomaan. Työn imu on vahva, ja Ruth rakastaa tyttöään, mutta tuntee itsensä huonoksi äidiksi jättäessään tytön joskus ystävälleen hoitoon. Katen isä haluaisi olla osa tyttärensä elämää, mutta Ruthin mielestä se ei olisi viisasta. 

Ruth saa myös vieraan menneisyydestä. Aivan yllättäen Tatjana soittaa, hän on tulossa Englantiin luennoimaan ja haluaa tulla kylään marskimaalle. Tatjanan tulo tuo muistoja ajalta, jolloin Ruth tutustui häneen. 90-luvun puolivälissä Ruth oli Southamptonin yliopiston tutkimusryhmän mukana Bosniassamissä arkeologiopiskelijat kaivoivat ruumiita joukkohaudoista Srebrenicassa. He pyrkivät varmistamaan, että mahdollisimman moni vainaja tunnistettiin.

Sarjan neljäs osa Käärmeen kirous jo odottelee hyllyssä.

Ruth Galloway -mysteerit:
          #1: Risteyskohdat (2009, suomeksi 2017)
          #2: Januksen kivi (2010, suomeksi 2017)
          #3: Jyrkänteen reunalla (2011, suomeksi 2018)

          Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla, 273 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2018 (paperiversio 2018)
          Alkuperäinen: The House at Sea´s End 
2011, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina


E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat
HAASTE: Liityn kirjalla merikirjahaasteseen Kirjoja ulapalta, sillä meri on kirjassa läsnä kaiken aikaa: luut löytyvät rantakivikosta, jota vuorovesi huuhtelee, merestä löytyy kiinnostavaa, on tutkintaa majakkasaarella...

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Kim Thúy: Ru

"Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi tulla oikeasti valikoiva ja sen sopukoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyväisyyttä, hairahduksia. Ne ovat minulle mieluisampia, koska voin muunnella niitä mielentilani mukaan, kun taas esineet ovat joustamattomia, jäykkiä, tilaa vieviä."
Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn kirjoittama Ru on viehättävä ja koskettava pienoisromaani. Kirjailija syntyi vuonna 1968 Saigonissa Vietnamissa, pakeni 10-vuotiaana perheensä kanssa merelle, päätyi ensin pakolaisleirille Malesiaan ja sieltä venepakolaisena Montrealiin Kanadaan. Aikuisena hän palasi työn takia kolmeksi vuodeksi Vietnamiin Hanoihin.

Kirjailija on kirjoittanut kirjansa ranskaksi, mutta kirjan nimessä hän liittää kaksi kieltään toisiinsa:
"Ranskan kielessä sana "ru" tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä sana "ru" tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista."
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani virtaa vauraasta lapsuudesta ja Saigonin palatsikodista Kanadaan saapumisen ensimmäiseen päivään ja lentokoneen ikkunasta nähtyihin häikäisevän valkoisiin lumipenkkoihin. Virta keinuttaa läpi Vietnamin sodan äänien ja paon yhdessä kahdensadan muun pakolaisen kanssa, vie läpi kouluvuosien Montrealissa, aikuisen naisen elämään ja omiin lapsiin, ja viimein takaisin  muuttuneeseen Vietnamiin. Tarina aaltoilee edestakaisin entisen - tai monen entisen - ja nykyisen välissä, eri aikatasot vaihtelevat luontevasti, samalla tavoin kuin ajatus virtaa muistosta, tapahtumasta ja ajasta toiseen.

Kim Thúy koostaa elämäntarinansa  pienistä paloista. Kirjassa ei ole otsikollisia lukuja, mutta jokainen elämäntarinan palanen on oma lukunsa, joka alkaa uudelta sivulta, vaikka pala olisi vain muutaman rivin tai pisimmillään pari sivua.  Tämä tekee kirjan taitosta ilmavaa ja väljää. Kokonaisuudesta muodostuu mosaiikkimainen, samalla kertaa täyteläinen ja aukkoinen.

Kirjailijan kerronta on eri ajoissa viipyilevää, paikoin ajatus ja muistelu vain pyyhkäisee tapahtumia unenomaisesti, välillä tarkentaa yksityiskohtiin. Kieleltään romaani on kauniin runollista, vaikka onnistuu pysäyttämään katseen moniin rujoihinkin asioihin. Koskettavimmillaan Kim Thúy on kuvatessaan pakenemisen ja muuttamisen, uudessa maassa alkamisen ja kahteen kulttuuriin kuulumisen tematiikkaa. Perhe on tärkeä, omat vanhemmat ja koko suku, sekä kaksi omaa poikaa, joista toinen on puhumaton ja kosketusta kaihtava autistinen lapsi. 

Vähin elein romaani sanoo paljon. Vietnamilaisessa kulttuurissa on loukkaus koskettaa toisen päätä. Siksi ujo kahdeksanvuotias vietnamilaispoika muuttuu raivoisaksi tiikeriksi, kun amerikkalaista jalkapalloa pelatessa joukkuetoveri pörröttää hänen hiuksiaan. Ja:
"Olen onnekas, koska olen oppinut nauttimaan siitä hetkestä, kun painan pääni toisen ihmisen kämmentä vasten." 
"Olen koskenut oman isäni päätä  yhden ainoan kerran. Hän käski ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli."
Viehätyin Rusta kovasti. Viehätystä lisää se, että muistan ajan, jolloin omaan kotikaupunkiini tuli vietnamilaisia venepakolaisia ja vapaaehtoiset kalustivat heille asuntoja ja hankkivat talvivaatteita, ihan samalla tavalla kuin vapaaehtoiset kummiperheet vastaanottivat Kim Thúyn ja hänen perheensä Kanadassa. 

Odotan innolla Kim Thúyn jo tulevana syksynä ilmestyvää seuraavaa romaania Vi. Hän on toukokuussa yksi Helsinki Lit 2019 -festivaalin vierailevista kirjailijoista.


              Kim Thúy: Ru144 s.
              Kustantaja: Gummerus, 2019
              Alkuperäinen: Ru, 2009 ;   Suomentaja: Marja Luoma
              Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Anun ihmeelliset matkat, KirjaluotsiKirjarouvan elämää, LukijatarMari A:n kirjablogi

Helmet-haasteessa tämän voi laittaa vaikka kohtiin 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja. Lisäksi kirja sopii Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen (omaelämäkerrallinen romaani).

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

"Dottie tiesi että kyse oli kulttuurien eroista, vaikka sen oppimiseen olikin mennyt vuosia. Hänestä tuntui että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut sopivaa. Mutta Dottie uskoi, ettei niistä puhuttu myöskään siksi, etteivät ihmiset oikeasti ymmärtäneet, mitä luokkaeroilla tarkoitettiin. Jos ihmiset esimerkiksi olisivat tienneet, että Dottie ja hänen veljensä olivat lapsina syöneet roskiksesta, mitä he olisivat ajatelleet?" (Novellista "Dottien aamiaismajoitus")
Elizabeth Strout ei kaihda luokkaeroista kirjoittamista, vaikka tekeekin sen hienovaraisesti ja saarnaamatta. Henkilöidensä kautta hän näyttää äärimmäisen köyhyyden, osattomuuden ja häpeän, johon toiset jäävät loppuelämäkseen, mutta josta osa murtautuu ulos, pois lähtemällä.

Stroutin toinen suomennettu kirja, Kaikki on mahdollista, on kokoelma novelleja, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa ja myös kirjailijan ensimmäiseen suomennettuun teokseen, Nimeni on Lucy Barton. Novellien päähenkilöitä yhdistää heidän pieni ja köyhä lapsuuden kotikaupunkinsa, Yhdysvaltojen Illinoisin Amgash, ja he ovat toistensa sukulaisia tai kouluaikojen ystävä tai työkavereita, tai näiden sisaruksia. Niinpä kunkin novellin päähenkilön lisäksi niissä piipahtelee samoja henkilöitä, ja kuva Amgashin sosiaalisista suhteista - ja juoruista - valottuu sirpalemaisesti monesta näkökulmasta.
"Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän [Patty] tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli - kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taaksensa." (Novellista "Tuulimyllyt")
Lucy Barton vilahtaa novelleissa usein, sillä kaikki Amgashissa tuntevat hänet: surkeista oloista ponnistanut naapurin tyttö päsee opiskelemaan, muuttaa asumaan New Yorkiin, ja hänestä tulee kuuluisa kirjailija. Lucy ei ole käynyt Amgashissa vuosikausiin, ei kertaakaan isänsä hautajaisten jälkeen, mutta nyt hän luennoi Chicagossa ja päättää tulla katsomaan veljeään Peteä, joka asuu edelleen heidän lapsuudenkodissaan. Novelli "Sisko" kertoo tästä Lucyn vierailusta Peten tykö. Myös heidän sisarensa Vicky tulee paikalle. Kun Lucyn sisarukset alkavat muistella vanhempiaan ja tiettyjä lapsuuden tapahtumia, Lucy saa paniikkikohtauksen ja joutuu äkisti lähtemään Amgashista. Koko episodi solahtaa siihen mielikuvaan, mikä syntyi Lucyn lapsuudesta romaania Nimeni on Lucy Barton lukiessa, lisää kuvaan jotain, ja edelleen jättää sen haperoiseksi.

Elizabeth Strout kirjoittaa taitavaa ja hienoa proosaa, se on näennäisesti arkista, sisältää tarkkoja huomioita ja yksityiskohtia, rosoakin, mutta samalla se piirtää asioille uusia merkityksiä ja psykologisia ulottuvuuksia, jotka ovat jäädä huomaamatta. Kuten Patty, joka ajaa maissi- ja soijapapupeltojen halki ja katselee tuulimyllyjä. Sitten hän istuu auringossa juttelemassa Charlien kanssa, jolla on vaaleansiniset silmät, ja heidän välilleen syntyy tunne toisen ymmärtämisestä. Ja Patty huomaa ajattelevansa tuulimyllyjä:
"Hän muisti korkeat valkoiset tuulimyllyt. Miten niiden hoikat valkeat käsivarret olivat liikkeessä kaikki, mutta eivät koskaan yhdessä, paitsi joskus, kun kaksi niistä pyörähti yhtä aikaa, ja niiden lavat osoittivat samaa kohtaa taivaalla."  (Novellista "Tuulimyllyt")
Ihailen Elizabeth Stroutin kieltä ja kirjoittamista niin novellikokoelmassa kuin romaanissakin. Kumpaakin on ylistetty blogiarvioissa, bloggarit äänestivät Nimeni on Lucy Bartonin viime vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi käännöskirjaksi, ja itse asiassa pidän yhdeksän novellin kokoelmasta enemmän kuin romaanista. Samaan aikaan ihailun kanssa kirjat herättävät minussa myös ristiriitaisia, jossain määrin vieraannuttavia, tunteita. En usko sen olevan pelkästään rosoisuuden syytä, ehkä novelleissa vain tulee minulle vastaan jotain ei-niin-samaistuttavaa. 

Edellä olevasta huolimatta suosittelen Kaikki on mahdollista -kokoelmaa. Kieli on upeaa, ja yksittäisistä tarinoista rakentuu taitava, joskin huokoinen kokonaisuus.


          Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista261 s.
          Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 495), 2019
          Alkuperäinen: Anything Is Possible, 2017
          Suomentaja: Kristiina Rikman
          Kansi: Laura Lyytinen

KIRJA on kirjastosta. 
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa: KirjasähkökäyräKirja vieköön, Leena Lumi, Lumiomena