tiistai 21. tammikuuta 2020

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat


Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.
"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)
Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.
"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)
Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman


KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköönKirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Romaani Auschwitzin tatuoija vie minut hetkeen vuosikymmenten taakse. Olin yhtenä kesänä vapaaehtoisena kibbutsilla Israelissa. Työnäni oli koko kuukauden ajan siivota huoneita kibbutsin hotellissa, jonne lähetettiin myös keskitysleireillä olleita lomalle ja lepäämään. Suomalaiselle opiskelijalle oli vavahduttavaa nähdä tatuoituja numerosarjoja hotellivieraiden käsivarsissa ja ymmärtää, mistä ne olivat peräisin.

Heather Morrisin romaani kertoo tarinan Lalesta ja Gitasta, jotka ovat Tšekkoslovakian juutalaisia. He eivät tunne toisiaan, ennen kuin kumpikin päätyy Auschwitzin keskitysleirille Puolaan huhtikuussa 1942.

Lale on 24-vuotias nuori mies, joka ilmoittautuu työpalvelukseen Saksaan. Slovakian  juutalaisperheitä vaaditaan luovuttamaan yksi kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsi työskentelemään Saksan hallinnolle, ja Lale toivoo voivansa auttaa perhettään ilmoittautumalla työhön Berliiniin, kuten hän otaksuu. Pitkä junamatka karjavaunussa ilman syötävää tai juotavaa ja varsinkin vastaanotto Auschwitzin porttien sisäpuolella karistaa häneltä luulot hyvästä työpaikasta. Mutta se kaikki myös sisuunnuttaa hänet:
"Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen vapaana miehenä."
Kielitaitoinen Lale - hän puhuu slovakin kieltä, saksaa, ranskaa, venäjää, vähän puolaa ja unkaria - saa jonkin ajan kuluttua fyysisesti kevyen, mutta toisella tavalla ahdistavan työn: hänestä tulee keskitysleirin tatuoija. Niin hän tapaa myös Gitan, joka vuorollaan tulee hänen pöytänsä ääreen käsivarsi paljaana. Yleensä Lale ei katso kasvoihin heitä, joille aiheuttaa tuskaa tatuoimisellaan, mutta Gitan silmiin hän katsoo, ja se on menoa se.

Heather Morris kertoo Lalen ja Gitan selviytymisestä keskitysleirin kauhujen keskellä, kun tuhkaa sataa heidän päällensä ja kaiken aikaa joutuu pelkäämään vartiioiden mielivaltaista julmuutta. Lale on rohkea ja neuvokas, hän saa tiettyjä etuja toimiessaan tatuoijana, ja hän keksii keinoja hankkia ylimääräistä ruokaa ja tavaroita, jotka hän jakaa leirillä saamiensa ystävien ja Gitan ystävien kanssa. Näin hän auttaa monia jaksamaan. Häntä itseään kantaa hänen alussa tekemänsä päätös siitä, että saksalaiset sotilaat eivät häntä päihitä, vaan hän kestää, kunnes vapautuu ja he saavat rangaistuksen tekemistään rikoksista.

Auschwitzin tatuoijassa on paljon tuttua muista keskitysleirikuvauksista, ne kidutukset, kuolemat ja kauhut, mutta kertomus on kuitenkin uusi. Tatuoijan työstä en ole aikaisemmin lukenut, en liioin Auschwitziin sijoittuvaa rakkaustarinaa, joka antaa syyn toivoon, unelmiin ja elämään.

Keskitysleireiltä selvinneitä näyttää yhdistävän yksi asia: he ovat päättäneet selvitä ja toimivat kaikissa tilanteissa sitä ajatellen. Heillä on päämäärä, ja he kokevat sen saavuttamisen ja elämän yleensä merkitykselliseksi.

Auschwitzin tatuoija tuo mieleen myös viime vuonna lukemani unkarilaisen Imre Kertészin romaanit Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertész itse joutui 15-vuotiaana Auschwitziin vuonna 1944 ja hänkin selviytyi sieltä hengissä. Kirjoitin hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan näin: "Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisiä ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti." Tässä ehkä onkin ero keskitysleirikokemuksista kirjoittavien välillä: Ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, kirjoittavat kieltämättä tunteita koskettavia kirjoja kamaluuksista ja ihmisten kärsimyksistä, ja hyvä on, että kirjoittavat ja muistuttavat, ettei koskaan enää... Kun taas itse leireillä olleet (tai ainakin Imre Kertész) kirjoittavat siitä niin tunteettomasti, että se jättää kylmäävän ja raskaan painon, sillä lukijana tunnen ja aavistan, mitä kaikkea ulkokohtaisuus kätkee.

Heather Morriksen romaani perustuu tositapahtumiin. Lale ja Gita selviytyivät ja muuttivat Australiaan, missä kirjailija haastatteli Lale Sokolovia puoli vuosisataa myöhemmin.

        Heather Morris: Auschwitzin tatuoija, 201 s (e-kirja)
        Kustantaja: Aula & Co 2019
        Alkuperäinen: The Tattooist of Auschwitz, 2018
        Suomentaja: Pekka Tuomisto
        Kannen suunnitelma: Nick Stearn; Kannen sovitus: Antti Kukkonen 


E-KIRJA on omasta hyllystä (Elisa-kirjan asiakaslahja).
MUUALLA esim. Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa sopii vaikka kohtiin 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.
Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tavalla liittyviä kirjoja.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Kirsti Ellilä: Lepra

Jälleen kerran tuli todistetuksi, että lukiessaan oppii aina uutta. En nimittäin tiennyt, että Orivedellä Pirkanmaalla on ollut leprasairaala, ennen kuin luin Kirsti Ellilän tuoreen romaanin Lepra. Enkä paljon tiennyt leprasairaudestakaan.



Lepra on Elllän teoksessa paikan kutsumanimi, sitä käytetään Orivedellä sijaitsevasta leprahospitaalista, joka toimi 50-luvulle saakka. Toki lepra on myös sairaus ja syy, miksi kirjan henkilöt ovat päätyneet Lepraan, toiset potilaiksi ja toiset hoitajiksi, talonmieheksi tai keittäjäksi.

Matilda on nelikymppinen diakonissa, joka tulee Lepraan sisarensa Helmin sähkeen kutsumana. Matilda saa Diakonissalaitokselta luvan jättää työnsä Dragsvikin vankileirillä, eletään kaksikymmentäluvun alkupuolta, ja sisar, joka on niin ikään diakonissa ja toimii Lepran johtajattarena, tarvitsee apua. Perillä Matildalle selviää, että Helmi on sairas ja jättää Lepran päästäkseen hoitoon Helsinkiin. Matildasta tulee Lepran uusi johtaja. Sairaalassa kiertää huhuja, että Helmi olisi sairastunut lepraan, ja hoitajia pelottaa.

Lepra sijaitsee viehättävässä ympäristössä maaseudulla, ja sen rakennuksia asuttavat niin potilaat kuin heitä hoitavatkin. Keittiössä valmistuvat ateriat kaikille, ja potilaat auttavat pihalla, pelloilla ja metsässä kukin vointinsa ja kykyjensä mukaan. Hoitajat suojautuvat suojavaattein potilaitten huoneisiin mennessään. Lääkäri käy kirkonkylältä tekemässä kierroksensa ja pitämässä vastaanottoa. Hän on ammatillisesti erittäin kiinnostunut leprasta ja vakuuttunut siitä, että lääketehtaat pystyvät pian kehittämään lääkkeen, joka tehoaa toistaiseksi parantumattomaan sairauteen.

Potilaista Ellilä tarkentaa kirjassaan katseen Auneen, nuoreen naiseen, joka tämän tästä teljetään pimeään komeroon, kun hänet löydetään miesten puolelta, jonne naisten on kielletty menemästä. Aune on joutunut Lepraan jo lapsena, kun hänen ihossaan nähtiin valkoisia läikkiä, eikä hänellä ole ollut muuta kotia sen jälkeen. Haave omasta kodista ja toisenlaisesta elämästä roihahtaa liekkiin, kun sairaalaan tulee kiertelevää ja hurvittelevaa elämää viettänyt Juho.

Leprassa Matilda joutuu kutsumuskriisiin, jossa hän epäilee omaa diakonissan kutsumustaan ja jopa uskoaan Jumalaan. Hänellä olisi ollut mahdollisuus toisenlaiseenkin valintaan, ehkä vieläkään ei ole liian myöhäistä, sillä Nikolai... Samanlaista kamppailua on sisarestaan vieraantunut Helmi joutunut käymään kohdatessaan leprasairaiden kärsimykset, joita voidaan helpottaa vain vähän. Sisaret joutuvat kumpikin ratkaisemaan sen, voivatko he vielä toimia diakonissoina, ovatko he arvolliset työskentelemään saamassan kutsumuksessa ja Jumalalle antamansa lupauksen mukaisesti.

Aunen takia Matildalla on katkerimmat kamppailut. Matilda ei hyväksy komeroon sulkemista, vaan on vakuuttunut, että jokaista sairasta on kohdeltava ystävällisesti ja heille on osoitettava jokaiselle ihmiselle kuuluvaa arvostusta. Mutta riittääkö inhimillinen kohtelu ja ohjaus, kun vastassa on villi elämänjano? Matilda kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Miten pitäisi hoitaa sielun kipuja? Miten vastata kärsivälle, joka kysyy, mitä pahaa hän on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa. Monelle lepra on ainoa perintö, jonka he ovat saaneet vanhemmiltaan. Jos haluamme vaikuttaa heihin myönteisesti, meidän on nähtävä heidän arvokkuutensa nyt kun sitä ei heissä ole. 
Meidän on rakastettava heitä, vaikka he eivät ansaitse rakkautta. Vain siten heistä voi tulla rakkauden arvoisia."
Kirja päättyy Leprasairaalan lakkauttamiseen 50-luvulla. Sairauteen on kehitetty lääke, eikä uusia sairastuneita tule enää. Lepra on koskettava kirja yhdestä aikansa syrjitystä vähemmistöstä, joka suljettiin pois näkyvistä, pois yhteiskunnasta. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta tuon ajan diakonissojen kutsumuksesta ja ankaran kieltäytyvästä elämäntavasta, jota Diakonissalaitos heiltä edellytti. Kirjassa he käyttivät aina diakonissan pukua, eivät saaneet oikeastaan ollenkaan palkkaa eikä heillä saanut olla mitään omaa omaisuutta, mutta Diakonissalaitos antoi heille tietyn summan kuluja varten, kodin ja vaatteet.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille ja erityisesti Suomen tuntemattomaksi jääneestä (lepran) historiasta kiinnostuneille. Kirsti Ellilä kutoo hyvällä, taipuisalla kielellä useita koskettavia ihmiskohtaloita samaan tarinaan ja saa lukijan pohtimaan kanssaan kärsimystä, kutsumusta, elämää ja sen arvoa. Kirjasta tulee etsimättä mieleen Katja Kallion teos Yön kantaja, romaani niin ikään eristetystä sairaiden yhteisöstä Seilin saarella, jossa hoidettiin mieleltään sairastuneita, tai sellaisina pidettyjä, naisia.

             Kirsti Ellilä: Lepra, 304 s.
             Kustantaja: Arktinen Banaani 2019

             Kansi: Taivo Org



KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Jotakin syötäväksi kelpaamatonta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata 

Pääsen alkamaan vuoden 2020 Helmet-haasteen, joten listaan aloituksen huumassa kaikki keksimäni sopivat haastekohdat: 7. Kirjassa rikotaan lakia, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (hukkumasta lampeen), 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (leprasairaiden jäsenet putoavat ja ulkomuoto muuttuu), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan, 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sairaalan virallista sekä Matildan ja Helmin välistä) ja 46. Kirjassa on sauna.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Kirjahyllyn aarteet -lukuhaaste kootusti


Vuosi sitten alkoi Kirjasähkökäyrä-blogissa haaste Kirjahyllyn aarteet, joka päättyi eilen. Siinä oli tarkoitus lukea oman kirjahyllyn aarteita. Pitkin vuotta arvoin mielessäni, mitkä kirjat ovat aarteita. Nekö, jotka ovat muhineet kirjahyllyissäni hyvän tovin ja siksi muuttuneet aarteiksi? Vai erityisesti arvostamani kirjat? Lopulta päädyin siihen, että kaikki hyllyissäni majailevat kirjat ovat aarteitani, ovat ne sitten päätyneet kotiini vuosia sitten tai vasta vähän ennen vuoden päättymistä.

Luin kaikkiaan 22 oman hyllyn aarretta. Minua alkoi kiinnostaa, miten kirjat ovat minulle päätyneet, ja siksi listaankin ne hankintatapojen mukaan. Noin yleensä luen ja kuuntelen eniten kirjaston kirjoja, ja viime vuonna kuuntelin myös Storytel- ja BookBeat -palvelujen kautta. Hankin vanhempia opuksia kirjaston poistomyynneistä, joskus kirpputoreilta, ja kirjaston kirjanvaihtohyllyiltä voi tehdä löytöjä.

Kirjanhyllyn aarteet -lukuhaasteen jatko julkistettiin tänään Kirjasähkökäyrässä. Kiitos, Mai, haasteen luotsaamisesta! 

Vuonna 2019 luetut kirjahyllyn aarteet

Lahjaksi olen saanut muutama vuoosi sitten Lehtolaisen dekkarin.
     Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Asiakaslahjat & arvostelukappaleet
     M. Costello & N. Richards: Murha Thamesin varrella
     Leena Lehtolainen: Turmanluoti
     Tiina Martikainen: Surmanpolku
     J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia

Blogiarvonnasta olen saanut tämän klassikon.
     L. M. Montgomery: Sininen linna

Netistä taas latasin ilmaiseksi nämä pienproosaklassikot.
      Minna Canth: Agnes
      Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen

Oma ostos (e-kirjat)
     M. Costello & N. Richards: Kartanon salaisuus ja Murha Kuunvalossa
     Peggy Hanson: Deadline Yemen

Oma ostos (painetut kirjat)
     Johan Bargum: Syyspurjehdus
     Minna Canth: Kauppa-Lopo
     Margriet de Moor: Kreutzersonaatti
     Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme

Oma ostos (äänikirjat)
     Eva Frantz: Sininen huvila
     Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
     Christian Rönnbacka: Julma

Kirjaston poistomyynnistä olen usein tehnyt löytöjä.
     Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar
     Pearl S. Buck: Hyvä maa
     Amos Oz: Mieheni Mikael

Kirjaston kirjanvaihtohyllystä taas löytyy uudempiakin kirjoja.
     Elly Griffiths: Käärmeen kirous
     Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

lauantai 4. tammikuuta 2020

Lukuvuosi 2019 numeroina

Olen vuoden alussa tavannut tarkastella lukemisiani numeroina, vaikken yleensä aseta itselleni lukumääräisiä tavoitteita. Vuosi 2017 oli tässä poikkeus, kun halusin Suomen juhlavuoden kunniaksi lukea 100 kotimaista teosta, ja koko vuonna luin vain yhden ulkomaisen kirjan!

Yleisesti voin todeta, että viime vuoden aikana luin kaikkiaan 86 kirjaa, hieman vähemmän kuin 2018, vaikkei ero ole kovin suuri. Valtaosa lukemistani kirjoista on romaaneja, ja niistä noin 30 % dekkareita ja jännitystä. Viime vuonna luin vähemmän lasten- ja nuortenkirjoja, novelleja ja runoja, ja sarjakuvia kertyi vain yksi, enkä siitä edes blogannut. 

Selkokirjana päiväkirjaromaani. Selkomukautus klassikosta

Uutuutena luin kaksi selkokirjaa, joista toinen oli kirjoitettu selkokirjaksi ja toinen selkomukautettu.

Luen tavallisesti paljon runsaammin kotimaista kirjallisuutta, mutta nyt olivat puntit aika lailla tasan eli suomalaisten kirjailijoiden teoksia oli vain kaksi enemmän kuin muunmaalaisten. Tähän vaikutti osaltaan osallistumiseni Kuukauden kieli -haasteeseen, josta kertyi juuri niitä muilla kielillä alun perin kirjoitettuja kirjoja. Linkin takaa löytyy oma kielten tusinani.

Aikaisemmin en ole laskenut erikseen kirjoittajien sukupuolta, mutta nyt totesin lukeneeni reilut 60% naisten kirjoittamia. Luulen, mutta en ole tarkistanut, että osuus on voinut olla korkeampi muina vuosina, ja osatekijänä voi olla samainen kielihaaste, sillä joiltain kielialueilta löysin helpommin suomeksi käännettyjä mieskirjailijoiden teoksia (albania, unkari, heprea). En tosin etsinyt kirjoja kirjoittajien sukupuolen mukaan enkä tiedä, onko kyse siitä, ettei naiskirjailijoiden kirjoja käännetä suomeksi tietyistä kielistä vai onko heitä ylipäätään vähän joissain maissa.

Luen edelleen paljon enemmän painettuja kirjoja kuin e-kirjoja, vaikka hankin lukulaitteenkin toissa vuonna. Neljännes lukemistani on e- ja äänikirjoja.

Uudempien kirjojen osuus kasvaa vuosi vuodelta. Nyt yli 50 % lukemastani oli julkaistu vuosina 2018-2019 ja noin 70 % 2010-luvulla. Silti vanhempi kirjallisuus 1800-luvulta alkaen kulkee mukana.

Mutta numeroihin. Sulkeissa on vuoden 2018 lukemat.
  • luin/kuuntelin 86 (93) kirjaa, kourallisesta en blogannut
  • näistä rikos- ja jännityskirjoja 25 (22)
  • lasten ja nuorten kirjoja 4 (10)
  • sarjakuvia 1 (7)
  • tietokirjoja, muistelmia, elämäkertoja 8 (7)
  • novellikokoelmia 4 (6), runokirjoja 4 (10)
  • englanninkielisiä 2 (0)
  • kotimaisia 44 (51) / ulkomaisia 42 (42)
  • naisten 53 / miesten 32 / yhdessä 1 kirjoittamia (2018 en laskenut)
  • painettuja kirjoja 63 (74) / e-kirjoja 12 (13) / äänikirjoja 11 (6)
  • tämän vuoden (2019) uutuuskirjoja 28 (22)
  • viime vuonna (2018) julkaistuja 18 (13)
  • 2010-2017 julkaistuja 14 (aikaisemmin en laskenut)
  • 1900-1940 julkaistuja 5 (4)
  • 1800-luvulla julkaistuja 4 (Canth 1889&1892, A.Brontë 1847, Verne 1872) (2+1 satu)
  • antiikki 1 (Akhilleus Tatios n. 100-200 jKr.)

Nyt on uusi lukuvuosi alkanut. Olen jälleen mukana Helmet-haasteessa, vaikka viime vuoden Helmet jäi osaltani niukasti vajaaksi. 

Lisäksi innostuin mukaan Ainon Pariisi-Dakar -kirjaralliin, jossa luetaan kirjoja kuudesta eri maasta Ranskasta Senegaliin. Se sopii minulle, sillä minä nyt vain tykkään haasteista, jotka laittavat etsimään kirjoja eri maista, ja afrikkalaista kirjallisuutta tunnen luvattoman vähän. Jokke heitti kiinnostavan Rauhan haasteen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan sijoittuvia kirjoja. Ihan pakko siihen on osallistua, kun vielä lähiaikoina on blogiin tulossa jatkosodan kotirintamasta kertova romaani. Ja Klassikkohaaste 10 on vuorossa tämän kuun lopussa.

Muuten pyrin lopettelemaan kesken olevia haasteita. Kirjahyllyn aarteet päättyy huomenna, elämäkertojen, muistelmien ja autofiktion Elämä, kerta kaikkiaan! taas loppukuussa ja naisklassikkojen toinen vuosi naistenpäivänä maaliskuussa.

Antoisaa ja maailmoja avaavaa lukuvuotta meille kaikille!