lauantai 19. elokuuta 2017

Taina Teerialho: Huuli ja muita kertomuksia

Taina Teerialho on kirjoittanut novellikokoelman Huuli ja muita kertomuksia, jonka kaikissa kuudessa novellissa on jotain sopivasti vinksahtanutta. Takakannen esittely kutsuukin niitä aikuisten saduiksi, joissa tutut asiat näyttäytyvät toisin kuin tavallisesti. Kertomuksissa tuttu ja realistinen yhdistyy outouteen, niissä ollaan eri tavoin kahden maailman, kahden todellisuuden rajapinnalla. Olisivatko nämä maagista realismia?

Novellissa Tulentekijä mies sukeltaa laiturilta järveen etsiessään sinne juuttunutta omatekoista uistinta. Päivä on ollut kalsea, vaimo puhumaton ja poika sietämätön, ja nyt katoaa se paras uistinkin. Ilma loppuu keuhkoista, sukeltaja nousee pintaan ja huomaa tutun laiturin kadonneen ja rannan olevan vieraan. Rannalla hänet näkee pieni poika, toisesta maailmanajasta, jonka isä on sanonut, että laulujen mukaan tulentekijä nousee vedestä, sellainen, joka saa tulen elämään ja tuo tullessaan paremmat ajat ja uudet tavat.

Novellissa Enkelin nauru mies, Vennu, sytyttää purjeveneensä tuleen satamassa ja kävelee kaupungin baariin. Rinnasta ottaa. Nurkkapöydässä istuu tyhjän baarin toinen asiakas, "kuin hento varjo, leuka rintaan painuneena ja köyhänruskein vaattein". Vennu kertoo hiljaa hymyilevälle naiselle elämästään, ja miestä harmittaa, että hän kohtaa naisen vasta nyt, kun on jo liian myöhäistä. Naisella on enkelin nauru.

Novellin Kiven väkeä pieni tyttö hakeutuu maalaistalon pihapiiristä tutulle leikkipaikalle, isolle, laakealle siirtolohkareelle. Silmät lupsahtelevat kiinni, mutta tyttö huomaa kiven pinnassa luukun ja siinä kädensijan. Luukusta pääsee kiven sisään kiven väen asumuksiin.

Novelli Paluu sunnuntaina kertoo nuoren miehen saapumisesta kotiin Umbriaan. Hän näkee jo bussin ikkunasta kotinsa ja äidin, joka katselee bussissa istuvaa poikaansa. Perillä äiti ei enää häntä huomaa, ei kuule, ei näe. Tuskastuneena mies menee ulos pihalle ja kohtaa Pyhän Pietarin. Siinä käydään läpi pojan vaiheet, kuolemakin. "Tunnustin nimeni ja kaipuuni, anoin pääsyä pois tästä mikä ei ollut kuolemaa, mutta ei sen paremmin kuoleman jälkeistäkään vaihetta."

Niminovellissa Huuli Arvo ja Sannikka muuttavat samana päivänä samaan taloon, toinen toiseen päähän ja toinen toiseen. Sannikan puolella asunnon ulkoseinä on ihmeellinen, se on seinä, joka pitää kylmän ja tuulen, mutta sen läpi näkee kaiken ja mikä ihmeellisintä, myös kuulee joen äänet ja muun. Kun äkillinen, pakottava tarve tulee, seinän läpi voi kulkea. Mutta päästääkö se kulkeneen takaisin? 

Kokoelman viimeisen novellin nimi on Valon kipu, mutta minusta sille olisi hyvin sopinut nimeksi tuo edellisen kertomuksen nimikin, Huuli. Kertomus on dystooppinen ja sijoittuu johonkin toiseen todellisuuteen. Viittauksista voi rakentaa sirpaleista kuvaa, mitä erottaa meidän tuntemamme maailman tuosta toisesta. Valo tuottaa kipua ja aurinko polttaa karrelle. Ruohoa, puita, lintuja ei enää ole. Tunteita ei ole, suvunjatkamisesta täytyy järjestää kurssi. Sitten alkaa sade, loppumaton sade, ja tulvat. Peski, kertojaminä, kuitenkin onnistuu pakenemaan tuhoa.

Taina Teerialho kirjoittaa ilmeikkäästi ja sujuvasti. Olen aikaisemmin lukenut hänen Vanhaan Raumaan sijoittuvan lastenromaaninsa Nenä rusetilla. Novellikokoelma on toisenlaista Teerialhoa, novellit saavat lukijan aprikoimaan mahdollisia ja mahdottomia maailmoja, niiden leikkauspintoja. Kiehtovan kummallista!

Tällä kokoelmalla liityn juhannuksena alkaneeseen Novellihaaste 2:een, jota isännöi Nipvet-blogin Juha. Aloituksesta kertyy 6 novellia.

        Taina TeerialhoHuuli ja muita kertomuksia, 95 s.
        Kustantaja: turbator 2009

KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 55), Novellihaaste 2 (6 novellia).

torstai 17. elokuuta 2017

Laila Kohonen: Hakkapeliitan poika


Mikael on poika, joka ikävuosiltaan on toisella vuosikymmenennellään. Hän asuu sotilasleirissä. Isä Tuomas Teiri taistelee Ruotsin kuninkaan armeijassa Saksanmaalla, ja hän on ollut pois kotoaan Suomen Tammelasta niin pitkään, että Mikaelkin on ehtinyt syntyä leirissä. Saksalaisen Martha-äidin isä on löytänyt sotaretkellään. Kuningas käy 30-vuotista sotaa 1600-luvulla, ja suomalaiset hakkapeliitat tunnetaan pelottomina ja hurjina taistelijoina.

Mikael Tuomaanpoika joutuu kerran toisensa jälkeen pettymään: isä pitää häntä liian nuorena taisteluihin ja ratsumieheksi. Niin poika joutuu jäämään leiriin tai kulkemaan naisten ja lasten kanssa vankkurien vierellä, kun miehet ratsastavat valloittamaan ja ryöstämään kaupunkeja. Kerran kuitenkin Mikaelkin kelpaa tositoimiin. Ruotsin joukot tahtovat selvittää saksalaisten armeijan liikkeitä ja sijaintia, ja Mikaelin tulee naamioitua kerjäläiseksi, astella kaupungin muurien sisälle, katsella ja kuunnella, mitä ihmiset puhuvat, sekä palata takaisin armeijan luo ennen iltaa. Ilman seikkailua ja jännitystä siitä ei selvitä.

Isä ja hänen tammelalainen ratsumieskaverinsa Matti saavat hyviä uutisia, heidän sotilaskomennuksensa päättyy, ja he pääsevät palaamaan sukunsa maille Hämeeseen. Mutta miten käy Mikaelin ja hänen äitinsä, sillä toiset pojat sanovat, ettei saksalaisia naisia ja heidän lapsiaan suinkaan vietäisi mukana Pohjolaan?

Opettaja Laila Kohonen on kirjoittanut sujuvan ja jännittävän historiallisen lastenromaanin, jonka luulisin sopivan alakouluikäisille, historiasta kiinnostuneille tytöille ja pojille. Aikuislukijana minäkin opin yhtä ja toista 1600-luvun sodankäynnistä, kun sotatantereella vieri vuosi ja toinenkin, ja elintarpeet sinä aikana oli otettava valloitettujen maitten asukkailta. Sotakalustokin oli toista kuin nykyisin.

Kirjailija on sijoittanut kertomuksensa asuinpaikkakuntansa historiaan. Tammelasta nimittäin lähti 30-vuotiseen sotaan enemmän miehiä kuin miltään muulta paikkakunnalta Suomessa, kun lähtijöiden määrä suhteutetaan väkilukuun. Jokakesäisessä Hakkapeliittatapahtumassa on jo lähes 40 vuotta luotu 1600-luvun tunnelmaa väenottoineen, käsityönäytteineen, markkinoineen ja pitopöytineen.

Kuvituskuva on otettu kesän 2016 Hakkapeliittatapahtuman taisteluratsastusnäytöksestä.

        Laila KohonenHakkapeliitan poika, 121 s.
        Kustantaja: Nordbooks 2010

KIRJA löytyi naapurikunnan kirjastosta.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 54), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste

tiistai 15. elokuuta 2017

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

Tässäpä oiva rikosromaani sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue dekkareita eivätkä välitä kiihkeistä tai viekkaista surmatyön kuvauksista. Jukka Behmin kirjassa Lahjoja norsujumalalle : Herra Patil ratkaisee ei nimittäin aiheuteta kenenkään kuolemaa. Kuollut henkilö kyllä liittyy tapahtumiin, sillä erään miehen kuollut ensimmäinen vaimo lähettelee kirjeitä miehen toiselle vaimolle.


Herra Adhikara Patil on insinöörismies, joka eläkkeelle jäätyään tekee sitä, mistä eniten pitää. Hän haluaa korjata polkupyöriä, joten hän perustaa polkupyöräkorjaamon. Ensimmäisenä asiakkaana pyöränsä hänen pihalleen taluttaa naapuri, herra Kandera, jonka pyörässä ei ole sanottavaa vikaa, mutta miehen mieltä painaa iso arvoitus. Hänen nuori vaimonsa on saanut kirjeen miehen edelliseltä, aikanaan luonnollisen kuoleman viemältä vaimolta, joka on tavan mukaan kuoleman jälkeen poltettu.

Kirjeitä tulee toinen ja kolmaskin. Käsittämätöntä on, että kirjeissä kerrotaan asioita ja yksityiskohtia, joita ei pitäisi kenenkään muun kuin herra Patilin ja hänen ensimmäisen vaimonsa tietää. Ja miksi kukaan edes vaivautuisi kirjoittamaan näitä kirjeitä, sillä niin herra Kanderalle kuin herra Patilillekin on selvää, etteivät kuolleet ole tavanneet kirjoitella viestejä kirjoituskoneella paperille. Motiivi selviää, kun yhdessä kirjeessä pyydetään tuomaan rahalahja norsujumalan temppeliin.

Epäiltyjä on tietysti useita, pääasiassa herra Kanderan perhepiiristä ja hänen räätälinliikkeestään, mutta kirjan lopussa polkupyöränkorjaaja Adhikara Patil ratkaisee arvoituksen. Siinä sivussa hän auttaa köyhää poikaa, joka tuo korjauskelvottoman pyörän korjaamolle, ja löytääpä omankin varastetun pyöränsä auttaessaan poikaa hänen asiassaan.

Jukka Behmin dekkari on kirjan takakannen mukaan "lempeää jännitystä Mma Ramotswen tapaan", ja jotain samaa siinä onkin, vaikkei teksti ole yhtä afrikkalaisen hersyvää kuin Mma Ramotswen luojalla, Alexander McCall Smithillä, jonka sarjasta olen lukenut yhden kirjan. Behmin teoksesta tuli mieleen myös Tarquin Hall ja hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri -dekkarinsa. Jotain samaa, hyvin intialaista, on herra Patilissa ja hänen perheessään, joiden hyväntuulista sanailua oli mukava lukea. Herra Patililla on rakastava, viisas vaimo ja iäkäs, mutta terävä äiti. joten heidänkin takiaan kirja oli leppoisaa ja paikoin hykerryttävää seuraa. Herra Patil ratkaisee -sarjassa on viime vuonna ilmestynyt toinen osa, Viallinen valkaisuvoide.

        Jukka BehmLahjoja norsujumalalle, 219 s.
        Kustantaja: Tammi 2013
        Kansi: Anders Carpelan

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Mari A, Krista
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (33. Kirja kertoo Intiasta), 100 suomalaista kirjaa (no 53).

tiistai 8. elokuuta 2017

Tuula Väisänen: Ida


Tarinat kiehtovat minua. Yksi viimeisimmistä lukemistani kiinnostavista tarinoista kertoo Idan elämästä. Se alkaa Kainuussa vuonna 1866, viedään Norjaan Ruijaan, kasvaa siellä. Tarina päättyy tunturin rinteelle. 

Tuula Väisäsen esikoiskirjan Idan tarina on traaginen alusta alkaen. Tyttö syntyy silloin, kun Suomessa vaelletaan paikkakunnalta toiselle edes pienen leivänmurenan toivossa. Idan ollessa pieni vauva hänen kainuulaiseen kotimökkiinsä poikkeaa norjalainen kauppias. Tämä löytää lumiselta pihalta verijälkiä, riihestä kolme lapsen arkkua ja saunasta kuolleen, jäisen naisen ruumiin. Vain vauva itkee mökissä, ja tuon tyttövauvan kauppias pelastaa rekeensä.

Ida pääsee Norjaan, Ruijaan, minne vaeltaa paljon muitakin suomalaisia nälkävuosia pakoon. Osa vaipuu matkalla tienvarteen, mutta perille päässeitä odottaa veden vilja, kalaa riittää nääntyneille määrättömästi. Onnekkaat saavat töitä kuparikaivoksesta. Ida päätyy kauppiaspariskunnan rakastetuksi tyttäreksi. Kasvatusäiti kuolee kuitenkin pian eikä isän uusi vaimo välitä Idasta. Ennen pitkää tyttö annetaan toiselle paikkakunnalle toiseen lapsettomaan kauppiasperheeseen, jossa hän saa kasvaa aikuiseksi.

Ida tuntee olevansa erilainen kuin muut, vierauden tunnetta ja eristäytymistä on kirjailija kuvannut koskettavasti. Sen syy on kirjassa tytön suomalaisissa juurissa, mutta en voi olla ajattelematta, miten paljon toiseudentunteeseen vaikuttivat tytön kasvatuskodit. Ensimmäinen, rakastava, kasvatusäiti kuoli Idan ollessa parivuotias, toinen syrji häntä ja teetti tytöllä pienestä pitäen kovaa työtä, ja kolmas oli etäinen, tunneköyhä ja ankara. Osa erilaisuudesta nousi ehkä siitä häpeästä, mitä Ida kantoi sisällään kauppiaan rengin sopimattomista lapseen kohdistuneista lähentelyistä. Niin kuin usein käy, Ida piti itseään syyllisenä ja häpesi.

Aikuinen Ida kohtaa suomalaisen pojan, Juhanin, jolla on hänen yksinäiseen mieleensä suuri vaikutus. Kasvatusäidin ankaruus ja meri erottavat nuoret, mutta heidän lyhyellä rakkaustarinallaan on jatkonsa, kuten sellaisilla tapaa olla.

Tuula Väisäsen kirja on toisenlainen kirja maastamuutosta. Ruijaan muutti paljon työteliäitä suomalaisia, kalastajiksi ja kaivostyöläisiksi englantilaisten perustamaan kuparikaivokseen. Kertomus on vaikuttava ja teksti soljuu pääosin sujuvasti, vaikka joitain kömpelyyksiä on siihen vielä jäänyt. 

Tapahtumia taustoitetaan parilla luvulla, jotka kertovat Ruijan suomalaisista. Kirja alkaa luvulla "Vesisaari 1970", jossa Urho Kekkonen paljastaa kveenipatsaan Jäämeren rannalla ja näkee kaksi taitavaa lyijykynäpiirrosta, joissa piirtäjänä on joku Ida. Myöhemmin luku "Kåfjord (Kaavuono)" kertoo paikkakunnan kupariesiintymästä ja sinne rakennetusta kaivoksesta. Jäin miettimään, olisiko tuon kappaleen faktatiedot voinut kertoa osana tarinaa, dialogissa ja tapahtumissa. Kirjan juoni nimittäin on vetävä.

     Tuula Väisänen: Ida, 176 s.
     Kustantaja: Nordbooks 2017)

     Kannen kuva: Hannele Fors; piirrokset Ida Pedersen.


KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA:  Aamulehti 
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 52), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste

maanantai 31. heinäkuuta 2017

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (Klassikkohaaste 5)

Klassikkohaaste on taas täällä: luin siihen kirjallisuuden nobelistimme Frans Emil Sillanpään kirjoittaman romaanin Hurskas kurjuus. Se on ollut lukuaikeissa siitä asti, kun luin sen rinnakkaiskirjan Hiltu ja Ragnar. Nyt selvisi, miten ne ovat rinnakkaisia: Hurskas kurjuus kertoo Hiltun elämän alkuvaiheista ja kotoa lähdöstä sekä isälle tulleen kirjeen, jossa Hiltun kohtalo selviää. Hiltu ja Ragnar kuvaa, mitä Hiltulle tapahtui siinä välissä.





Hurskas kurjuus on kirja Hiltun isästä Jussista, se on oikeastaan fiktiivinen elämäkerta. Jussi syntyi talollisen poikana joskus ennen vuotta 1860. Pahaksi onneksi isä ei hallinnut talonpitoa eikä äiti sen paremmin, ja kun isä nälkävuonna kuoli, jouduttiin Nikkilän talo myymään hänen velkojensa maksuksi. Nikkilän Jussista tuli Tuorilan Jussi, kun hän sijoittui sukulaistaloon toiselle paikkakunnalle. Toivolan Jussiksi miestä kutsuttiin, kun hän akottui ja sai metsäkulmalta töllin perheensä asuttavaksi. 

Elämä oli puutteenalaista, huonona vuotena nälkääkin nähtiin, ja taksvärkit oli tehtävä Pirjolaan, jonka mailla Toivolan torppa sijaitsi. Metsätöistä Jussi sai lisäansiota ja onnistui Jussi hankkimaan hevosen ja lehmänkin. Olojen parantuessa Jussista tuli ensin Juha ja sitten Janne. Samalla tavalla Jannesta tuli taas Juha ja viimeksi Jussi. Hienosti, pienin vivahteinkin, Sillanpää ilmaisee Jussin elintason vaiheita ja elämän kurjuuden tilaa. Jokainen perheenjäsenen kuolemakin vähentää kurjuuden taakkaa, kun on yksi suu taas vähemmän ruokittavana.

Jossain vaiheessa Jussin ja Riinan jo omilleen lähtenyt poika alkaa tilata Jussille Kansan lehteä, ja siitä Jussi saa aiheen paasata temokraatti-aatetta, milloin lähtee kylälle käymään. Aatteen kanssa on vähän niin ja näin, vaikka köyhälistön sorron Jussi on omassa nahassaan saanut tuntea, mutta vaimon kuoltua elämä korvessa on yksinäistä, ja kaartissa on seuraa ja mukava paasata.

Paitsi torpparielämän huono-osaisuutta Sillanpää kuvaa taidolla mökinmiehen ajatuksia ja väsymistä. Sotaan joutuminen on kovasti sattumanvaraista ja motivaatio siihen on mitä on. Ei Jussi kenellekään pahaa tehnyt, mutta etsi seuraa sieltä ja sattui sellaiselle paikalle ja sellaiseen tilanteeseen, mitä rikollisena pidettiin. Jussin elämä päättyi teloitukseen.

Hurskas kurjuus on vaikuttava romaani sisällissodan syttymisestä ja siihen johtaneista tekijöistä maaseutuyhteisössä, mutta ennen kaikkea kuvaus yhden ihmisen sattumanvaraisesta tempautumisesta sen rattaisiin. Niin kuin muissakin teoksissaan Sillanpää on vertaansa vailla tavallisten maaseudun eläjien ajatusten sanoittajana ja heidän olosuhteidensa kuvaajana.

     F. E. SillanpääHurskas kurjuus. Teoksessa F.E. Sillanpään Kootut teokset 2 : 
            Hurskas kurjuus ja kansalaissodan kirjoitukset, s. 39-215.
     Kustantaja: Otava 1988 (romaanin julkaisuvuosi 1919)

     Kansi ja kuvat: Ulla Rantanen


KIRJA on laina kirjastosta.
MUUALLA kirjasta Anna, Jokke, Ylen 101 kirjaa (vuoden 1919 kirja), jossa on myös linkki e-kirjaan.

HAASTEET:
Klassikkohaaste 5, jota isännöi Tuomas Tekstiluola-blogissa. Haasteen koosteeseen pääsee tästä linkistä.

Aikaisemmin luettuja klassikkoja:
   Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
   Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
   Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
   Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää

100 suomalaista kirjaa (no 51); Helmet 2017 -lukuhaaste (43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään); 1918-haaste