Kivi-juhlilla Taaborinvuorella

Tällä viikolla viimein toteutui kesäteatteri-ilta Nurmijärven Kivi-juhlilla. Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut, voitin kaksi lippua Suketuksen arvonnassa, mutta koska lomani osui elokuun jälkimmäiselle puoliskolle ja koska ainoa sopiva päivä sekä kahdelle seuralaiselleni että itselleni oli tällä viikolla, osuimme kesän viimeiseen näytökseen tiistaina 27.8. Mutta hyvää kannatti odottaa!

Tässä muutamia päällimmäisiä vaikutelmia illasta:

Näytelmä oli Veijo Meren kirjoittama Aleksis Kivi. jota en ole lukenut, mutta vähän ennakoin tulevaa näytöstä lukemalla lastenromaanin Metsän poika tahdon olla, joka ilmestyi aikaisemmin tänä vuonna. Oli mukavaa tunnistaa jo tuttuja asioita Aleksin lapsuudesta ja koulutieltä, puhumattakaan Taaborinvuoren paikasta, johon oli laitettu kyltti "Aleksis Kiven leikkikirkko", sillä tosiaan olimme paikassa, missä nuori Aleksi Stenvall leikki aikoinaan Nurmijärven Palojoen muitten lasten kanssa.

Näytelmä aloitti kansalliskirjailijan elämäntarinan kouluvuosista. Kirjoittamisen palo roihusi jo varsin varhain. Tarina jatkui Aleksin ja Charlotta Lönnqvistin rakkaussuhteen kautta Seitsemän veljeksen saamaan murskaavaan vastaanottoon ja Kiven sairastumiseen ja kuolemaan. Joissain kohdissa mietin, miten paljon oli faktaa ja mikä osa mahdollisesti Meren luomaa fiktiota tai ohjaaja Samuli Reunasen näkemystä. Oli niin tai näin, ihan uskottavalta elämäntarina tuntui.

Esitys oli "yllättävän viihdyttävä" käyttääkseni teatteriseurani sanoja. Kolme tuntia meni kuin siivillä, ja erityisesti jäi mieleen aikuista Aleksis Kiveä esittäneen Esa-Pekka Smolanderin roolityö. Hieno esitys! Kivi-juhlien blogista voi käydä kurkkaamassa kuvia. Ja miten usein olen ollut katsomassa teatteriesitystä, missä on elävä orkesteri musisoimassa? Aleksis Kivessä kuitenkin oli, ja uuden sävelpuvun saaneilla Kiven runoilla oli esityksessä ihan oma roolinsa.

Etukäteen olin huolestunut, millainen sää olisi, kun esitys jäi näin myöhään elokuulle. Ei huolta! Sää oli mitä mainioin, ilta-aurinko valaisi teatteria puiden takaa, ja lämpimän päivän viiletessä auttoi kesäpusakka. Tosin sadekaan olisi tuskin ihmeemmin haitannut, sillä suurin osa katsomoa oli katettu.

Miljöö Taaborinvuorella on ihan omaa luokkaansa, sillä sinne on tuotu aikakauden asuin- ja talousrakennuksia. Esityksen jälkeen huvittelimme vielä pistäytymällä sepän ja nahkasuutarin mökeissä, jotka löytyivät ovi avoinna vuoren rinteestä. (Nahkasuutarin punainen mökki kuvassa.)

Ensimmäistä kertaa Taaborinvuorella, mutta ei varmaankaan viimeistä. Jo lastenromaania lukiessa tuli hinku lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Saisipa sen nähdä vielä Kivi-juhlillakin!

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina

Innostuin lukemaan kirjan Aleksis Kivestä ihan siitä syystä, että  blogini ensipäivinä - rummunpärinää! - voitin Suketuksen arvonnassa liput Nurmijärven Kivijuhlille Veijo Meren näytelmään Aleksis Kivi. Liput ovat tallella ja odottavat mukavaa kesäteatteri-iltaa, mutta vielä on maltettava. Olen säästänyt elämyksen elokuun loppuun, jolloin olen viimein kesälomalla ja jolloin teatteriseuralaiseni ovat kotiutuneet matkaltaan. Olen ostanut yhden lipun lisää saamieni arvontavoittojen lisäksi, sillä meitä on kolme menossa nauttimaan.

Maijaliisa Dieckmann:
Metsän poika tahdon olla, 189 sivua
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Kannen kuva: Aino Ahtiainen

Aleksis Kivestä kertovana kirjana luin tänä vuonna ilmestyneen historiallisen lastenromaanin, Maijaliisa Dieckmannin Metsänpoika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Se oli mukava luettava, oikein laatuun käypä historiallisia kirjoja muutenkin lukevalle, ja antoi hyvän kuvan räätäli Stenvallin  pojan lapsuudesta nurmijärveläisessä Palojoen kylässä.

Kirjalla on osuva nimi, sillä pienen Aleksin mielipuuhaa oli metsissä vaeltelu ja luonnon tarkkailu. Hän kuljeskeli yhdessä ystävänsä Domanderin Kustaan kanssa, joka tosissaan pelkäsi hiisejä ja metsänhaltioita, vaikka Aleksi epäilikin niiden olemassaoloa. Aleksi kävi myös metsästämässä, usein isänsä ja veljiensä kanssa, sillä räätälin perheessä ei ollut leveä leipä, ja metsästä saatiin särvintä pöytään.

Jo lapsena Aleksi rakasti kuulemiaan tarinoita. Hän osasi tehdä niitä itsekin ja johti kylän lapset leikkimään mielikuvitusleikkejä. He järjestivät esimerkiksi kirkonmenot Taaborinvuorella. Jokaisella lapsella oli oma roolinsa, kenellä mahtavan isännän, kenellä pikkupiian, ja Aleksi oli itseoikeutettu pappi, joka lopetti saarnansa: "Se on sitten aamen plottis, ja jokainen menköön ommaan kottiins."

Kiertokoulun opettaja, pitäjän koulumestari, tarjoutui antamaan yksityisopetusta teräväpäiselle pojalle, ja niin aukesi Aleksi Stenvallin koulutie Helsinkiin, ensin valmistavaan kouluun ruotsin oppimiseksi ja sitten ala-alkeiskouluun. Aleksi ei viihtynyt pääkaupungissa, hänellä oli nälkä ja ikävä Palojoelle, mutta hammasta purren hän päätti jaksaa, sillä vain koulua käymällä hänellä olisi pääsy kirjallisuuden maailmaan. Hän kirjoitti itsekin runoja ja tarinoita jo varsin nuorena. Onneksi hänellä oli kannustajia, jotka kehoittivat häntä kirjoittamaan suomen kielellä: "Sitä Suomi tarvitsee, kansan elämästä kertovia näytelmiä ja romaaneja." Aleksi Stenvall otti kirjailijanimekseen Aleksis Kivi.

Pidin erityisesti siitä, että Dieckmann käytti Kiven kieltä ja sanontoja romaaninsa kerronnan lomassa, ja tulipa mieleen, että pitäisiköhän lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Jokin runo oli mukana ihan sellaisenaan. Ajankuva 1800-luvun lasten elämästä maalaiskylässä ja koulunkäynnistä Helsingissä oli myös kiintoisaa. Kirjan lopussa oli luettelo Kiven elämän päätapahtumista, mikä oli hyvä lisä. Nuoria ja miksei vanhempiakin lukijoita varten olisi voinut olla myös luettelo aikakauden sanoista ja niiden merkityksistä, sillä luulen, etteivät nykylapset välttämättä tiedä, mikä oli fästinki. ruotimummo ja klaneetti, tai edes alatoopi tai prässirauta.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumapaikat, Nurmijärvi ja Helsinki, ovat Uudellamaalla, joten vahvistan valloituksiani Oi maamme Suomi! -haasteessa.