keskiviikko 6. elokuuta 2014

Kolme kertaa Koskinen

Seppo Jokisen poliisiromaaneja on kehuttu, joten viime vuonna innostuin tutustumaan kirjailijaan ja hänen luomaansa henkilöön, tamperelaiseen poliisimieheen Sakari Koskiseen. Luin kirjat Koskinen ja siimamies ja Koskinen ja raadonsyöjä. Sarja koukutti heti kättelyssä, ja tänä vuonna olen kuunnellut tai lukenut seuraavat kolme dekkaria, joiden nimessä niin ikään esiintyy päähenkilön nimi. Siispä vuorossa on yhteispostaus kolmesta Koskis-kirjasta.


Koskinen ja pudotuspeli -dekkarin kuuntelin äänikirjana. Se oli samaa viihdyttävää laatua kuin sarjan aikaisemmat osat. Koskinen on siinä ylennetty rikoskomisarioksi eikä oikein osaa asettua esimiehen asemaan työtovereihinsa nähden ja vielä vähemmän lukuisiin toimistovelvollisuuksiin, joita uusi työ tuo tullessaan; hän haluaa olla tutkimustyössä kentällä.

Ja kyllähän Koskinen kentälle pääsee, kun vain lähtee. Tutkittavana on kummallinen pankkiryöstö, jonka yhteydessä täysin sivullinen pankin asiakas ammutaan. Koskisella on oma teoriansa teosta ja tekijästä. Toinen tapaus tulee Koskisen työtoverin Roineen kautta. Roine on psykiatrisessa sairaalassa Nokialla, ja siellä alkaa potilaita kuolla mystisesti sydänkohtaukseen harva se yö. Roine on varma, että kuolemat eivät ole luonnollisia, mutta kukaan sairaalassa tai Nokian poliisivoimissa ei usko häntä. Koskisellekin on vaikea uskoa, mutta lojaalisuudesta hyvää ystävää kohtaan hän päättää paneutua asiaan.

Koskinen on jättänyt edellisissä kirjoissa harjoittamansa meditaation. Nyt hän vain nostaa jalat pöydälle ja suuntaa silmänsä kattoon. Tai istuu järvellä laiturille, riisuu kenkänsä ja huiluttelee jalkoja vedessä. Romaani näyttää fiktion keinoin yhteiskunnan kipupisteitä, erityisesti työttömyydestä nousevia ongelmia. Varsin kiintoisaa oli rikosromaanin sijoittuminen sairaalamaailmaan,vaikka se osa kirjaa olikin sivujuoni. -- Ola Tuomisen lukemana äänikirjaformaatti toimi erinomaisesti.

Seuraavissa kahdessa Koskis-kirjassa Jokinen vie lukijansa pois Tampereelta.


Koskinen ja taikashow -kirjassa valtio säästää, ja poliiseja lomautetaan. Sakari Koskinen päättää esimiehenä ottaa itse ensimmäisen kahden viikon lomautuksen, ja kun vaimon kanssa on yhä hankalampaa kotona, hän lähtee hetkellisestä päähänpistosta Ruotsin-risteilylle. Siihen hän oli kyllä saanut kutsunkin laivalla esiintyvältä taikurilta ja hänen avustajaltaan, joihin hän oli tutustunut penkoessaan taikurin edellisen avustajan itsemurhatapausta. Se oli hyllytetty ratkaistuna, mutta Koskisen mielestä kaikki ei täsmää. Kun laivalla taikurin esiintymislavalla kuolee nainen, johon Koskinen oli juuri tutustunut, juttua tutkimaan tuleva tuttu turkulaiskollega vetää hänet tutkimuksiin lomautettunakin.

Kirjassa Koskisen yksityiselämä on isossa roolissa ja poliisilaitoksen työ jää taka-alalle. Tutun ihmisen surma nostaa surun ja vihan tunteita, eikä poliisimies välty siltäkään, että hän on yksi epäillyistä. Itse en pitänyt tästä dekkarista niin paljon kuin aikaisemmista: lomatunnelmien takia terävin rikostutkinnan terä tuntui olevan hukassa eikä taikatemppujen selostus kiinnostanut, myös rakenteeltaan kirja vaikutti sekavammalta kuin sarjan edelliset kirjat.


Koskinen ja kreikkalainen kolmio jatkaa lomatunnelmissa. Koskisen entinen työtoveri, nyttemmin Savossa nimismiehenä työskentelevä Juusonen kutsuu ystävänsä purjehdusmatkalle Kreikan saaristoon. Sakari Koskisen suuri unelma toteutuu. Ruumiit eivät jätä suomalaispoliiseja rauhaan lomallakaan, he löytävät merestä nuoren naisen ruumiin. Tapaus osoittautuu murhaksi, uhri suomalaiseksi. ja Rhodoksen poliisi epäilee suomalaisia virkaveljiä syyllisiksi. Loma pitenee, kun heidän passinsa otetaan säilöön, mutta kun paikalliset poliisivoimat eivät löydä naisen murhaajaa ja tapahtuu toinenkin surma, suomalaismiesten ei auta kuin ryhtyä ratkaisemaan rikosvyyhtiä päästäkseen kotimaahan. Vyyhti kasvaa yhden suomalaistytön murhasta paljon isommaksi.

Vaikka pidinkin sarjan ensimmäisistä, Tampereelle sijoittuvista, kirjoista enemmän, täytyy myöntää, että tämän kreikkalainen miljöö kiehtoi. Suomalaisen ja kreikkalaisen poliisityön ja -kulttuurin vertailu oli kiintoisaa, joskin melkoisen stereotyyppistä.

Näiden jälkeen olen varmaan tutustunut Koskiseen tarpeeksi ja voin huoletta hypätä uudempiin kirjoihin? 

KIRJAT lainasin kirjastosta. Pudotuspelin kuuntelin jo talvella, mutta Taikashow ja Kreikkalainen kolmio olivat heinäkuun lukemistoa, joten nappaan niillä pari pinnaa MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haasteessa. Ja kyllä tuossa Taikashowssa kuvattiin sen verran ammattitaikurin työn arkea ja temppuja, että osallistun sillä sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Tarukirja-blogissa on luettu aivan samat kolme Jokisen kirjaa.

Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli, äänikirja
Kustantaja: Karisto 2009 (alkuperäinen paperikirja 1998)
Lukija: Ola Tuominen, 7 CD-levyä
Muualla: Kouvolan Dekkaripäivät, Neulova nörtti

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow, 352 s.
Kustantaja: Karisto 1999
Kannen suunittelu: Sakari Tiikkaja

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kouvolan Dekkaripäivät,

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio, 304 s.
Kustantaja: Karisto 2000
Muualla: Lukemisen ilo

6 kommenttia:

  1. En ole lukenut vielä yhtään Jokisen dekkaria ja se harmittaa kovasti. Ostin miehelle Jokisen äänikirjan joululahjaksi ja se meni halki, kun otin sen paketista ja olisimme kuunnelleet sen automatkalla. Mutta vielä ehtii Jokisen matkaan ;)
    Sinä olet ollut ahkera :)

    VastaaPoista
  2. Vielä ehtii matkaan. Nämä ovat sellaisia tavallisen ja suomalaisen oloisia kirjoja, jotka lukee nopeasti. Tosi harmi tuo äänikirjan särkyminen.

    VastaaPoista
  3. Tykkään Jokisen dekkareista ja erityisesti tykkään Koskisesta. Viime viikonloppuna kun olin Tampereella, niin mietinkin, että pitäisipä taas lukea joku Jokinen. Minulle Jokisen kirjat on hyvää rentoutumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kokenut samoin, että Jokisen dekkarit ovat viihdyttäviä ja rentouttavia, sopivia tartuttavaksi, kun kaipaan jotain nopealukuista rikosarvoitusta viemään muihin maailmoihin.

      Poista
  4. Miten voikin sattua! Minulla on valmiiksi kirjoitettuna juttu juuri näistä samoista kolmesta Koskisesta, en ole vain vielä julkaissut sitä. Pitääpä lisätä sinne linkki sinun tekstiisi. Aikalailla samaa mieltä olemme kirjoista. Minustakin tuo Taikashow-kirja on näistä heikoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin juttusi ennen tätä kommenttiasi ja ajattelin samoin: miten voikin sattua! Mutta oikein hauskoja tällaiset sattumukset - huomata, että seuraamansa bloggarin lukupolku kulkee samoja reitteja ja sitten tapahtuu yllättävä kohtaaminen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!