Nobelistin kertomus Turun pommituksesta

Luin kertomuksen, jossa englantilaiset pommittavat Turkua. Vuosi on 1854, ja Suomen rannikoilla käydään Oolannin sotaa. Kirjan pääosassa ei kuitenkaan ole Turku eikä edes pommitus, vaan Turkuun sijoitetut venäläiset. Kaupunkia ei edes kuvata isommin, se vain tarjoaa näyttämön tapahtumille.

Jos Turun pommitus : Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta pitäisi laittaa johonkin lajityyppiin, lähinnä tulee mieleen veijaritarinat, sen verran hulvatonta meno kirjassa on. Kirja on fiktiota, joskin Englannin laivasto purjehti Suomen merivesillä sodan aikaan. Kirjoittaja oli Carl Spitteler (1845-1924), sveitsiläinen runoilija, esseisti ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1919, kolmekymmentä vuotta Turun pommituksen julkaisemisen jälkeen. Nuoruudessaan Spitteler vietti vuosia Pietarissa suomalaisten säätyläisperheiden kotiopettajana ja lomaili perheiden kanssa kesäisin Suomessa. Hän palasi kotiin Sveitsiin vuonna 1880 työskenneltyään lähes vuosikymmenen Pietarissa ja matkusti silloin Turun kautta Tukholmaan.

Venäläisiä Carl Spitteler irvailee mennen tullen, Pietarin vuodet lienevät tutustuttaneet hänet venäläisiin ihmistyyppeihin, joista hän tuo joukon kertomukseensa. Siinä englantilainen fregatti on purjehtinut aivan Turun edustalle, ja suomalaiset huolestuvat. Kenraali Baraban Barabanovitš ja varsinkin tämän rouva ovat sen sijaan paljon huolestuneempia venäläisen keittäjänsä Agafian menettämisestä, tämä kun on löytänyt suomalaisen sulhasen, Tullilan, jonka kanssa aikoo avioon. Kun lisäksi venäläisten aseet ja ammukset on hassattu eikä voida ryhtyä puolustukseen, venäläiset tekevät englantilaisten kanssa sopimuksen siitä, että nämä pommittavat Turussa vain yhtä kohdetta, ja siksi kohteeksi kenraali antaa tiilitehtaan. Sen omistaa Tullila, joten odotettavissa on, että tehtaan tuhouduttua ja Tullilan köyhdyttyä Agafia jättää sulhasensa ja jää kokkaamaan herkkujaan kenraalittaren talouteen.

Tiilitehdas pommitetaan maan tasalle, mutta Tullila ei köyhdykään, vaan hänen käy paremmin kuin hyvin - kirjasta selviää miten. Kenraalille ja hänen majurilleen Balvan Balvanovitšille, joka oli ennen sodan alkua ehtinyt myydä armeijan aseet ja ammukset omaa talouttaan paikatakseen, sen sijaan tuodaan kutsu Pietariin sotaministeriöön.

"Eiköhän sentään ole mahdollista, Balvan Balvanovitš, hyvinkin mahdollista, että myös venäläisten keskuudessa edelleen tunnetaan velvollisuus ja omatunto. eivät kaikki ole varkaita ja heittiöitä, vaikka sellaisia valtiossamme viliseekin kuin salamantereita suolla. Ja mitä minuun tulee, niin uskokaa, että minulle on kunnia-asia tuoda oma panokseni suon puhdistamiseksi, voitte olla siitä varma, Balvan Balvanovitš, vaikka se tarkoittaisikin kenraaleiden, everstien ja majureiden lähettämistä Siperiaan rykmenttikaupalla." (s. 71)

Uhka kuitenkin väistyy, kun kenraalitar tulee viehkeänä paikalle sopivalla hetkellä, loppujen lopuksi kumpikin sotaherra ylennetään rikkomuksista huolimatta ja he saavat runsaita etuja.

Kirjan on julkaissut Turkuseura. Esipuheessa mainitaan, ettei kyseisenlaista Turun pommitusta todellisuudessa tapahtunut. Spittelerin esittelyssä tuodaan esiin hänen koukeroinen kielensä ja pitkät lauseensa, mutta Turun yliopiston opiskelijoiden käännöstyöryhmä on onnistunut kerrassaan mainiosti käännöstyössä. Leikkisä kieli on kirjan kirjoitusajalle uskollista, mutta samalla nykylukijalle sujuvaa ja nokkelaa. 

Carl Spitteler: Turun pommitus. Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta. 79 s.

Kustantaja: Turkuseura 2011. Turkuseuran julkaisuja nro 29.

Alkuperäinen: Das Bombardement von Åbo, 1889

Suomennos: Käännösprojektiryhmä Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä ohjaajana Leena Laiho, Turun yliopiston saksan kääntämisen ja tulkkauksen laitos.

Etukansi: Näkymä Vartiovuorelle n. v. 1860. Väritetty piirros N. H. Pinellon muistoalbumista, tekijä D. W. af Gruppens (Turun museokeskus, jolta myös kirjan muu kuvitus).

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Muualla: Kulttuurihistoria nyt!, Kirja-aitta, Oksan hyllyltä, TS

Jan Blomstedt: Sibeliuksen pyörä

Kirjoilla on jokaisella oma reittinsä lukupinooni, sitten lukuhetkiin ja viimein blogin lukupäiväkirjaan. Uutuuksista luen kirjablogeista ja monen median mainoksista, vanhempia klassikkoja on tullut ainakin nimeltä tutuiksi matkan varrella, mutta niillä muilla on kaikilla oma tiensä. 

Tänä vuonna, kun Sibeliuksen syntymästä on kulunut 150 vuotta, kaikki säveltäjään liittyvä kiinnostaa, oli se sitten vaikka romaani, jonka nimi on Sibeliuksen pyörä. Kun lisäksi kirjailijan nimi on Jan Blomstedt ja kun juuri lukemastani Sibeliuksen elämäkerrasta kävi ilmi, että perheen yhden tyttären avionimi oli Blomstedt, mielenkiintoni on taatusti herätetty.

Sibeliuksen pyörä on sukuromaani, jossa pieni, mutta kirjan myötä varttuva poika tutkailee sukuaan ja sen omaperäisiä henkilöitä. Parhaiten suvun ihmiset ja heidän tarinansa avautuvat juttutuokioissa isovanhempien Lennartin ja Maryn luona, ja varsinkin isoisästä tulee pojalle tärkeä keskustelukumppani ja opas menneisyyteen. Näistä sirpaleista hahmottuu kuva pojan perheestä, vanhempien erosta, ajasta suurlähettiläsisän asemamaassa Intiassa, kun poika oli aivan pieni. Lennartille hyvin tärkeä ihminen on hänen vanhempi veljensä Väinö Blomstedt, joka valitsi oman tiensä arkkitehtejä ja rakentajia vilisevässä suvussa ja ryhtyi taiteilijaksi. Pariisin vuosina Väinö oli opissa Paul Gauguinilla, joka vaikutti häneen suuresti. Pojan kertomana Väinö Blomstedtista tuli jotenkin boheemi ja erikoinen kuva. Wikipedia kertoo, että hän oli varsin tunnettu suomalainen taidemaalari ja taideopettaja.

Sibeliuksen pyörä taas myydään romaanin alkupuolella ja siihen viitataan useaan otteeseen. Tarina kertoo, että Serkku myi Sibeliuksen pyörän huutokaupalla Helsingissä Esplanadin lavan edessä samaan aikaan, kun Sibeliuksen vävy Jussi Jalas (aikaisemmin Blomstedt) johti orkesteria, joka soitti Sibeliuksen Tuonelan joutsenta. Pyörän alkuperästä on muitakin variaatioita ja tulkintoja. Sibeliuksen nimi kuitenkin vilahtelee kirjassa. Isoisä-Lennartin kaksi sukulaismiestä, veljekset, oli naimisissa säveltäjän tytärten kanssa.

Kirja etenee episodimaisesti, taustalla isoisän tarinoissa on viime vuosisadan alkupuolen Helsinki. Monet sen ajan kulttuurihenkilöt ja -suvut vilahtavat sivuilla. Kirjailija Jan Blomstedt on esseisti ja tietokirjailija. Kirjan takakannen mukaan sukutarina yhdistää totta ja fiktiota. Se on miellyttävää ja hieman erikoista luettavaa, joka ei kaihda syvällisiäkään ajatuskuvioita. Mitään kovin syvälle menevää muistijälkeä se ei kuitenkaan mieleeni jättänyt.   

     Jan Blomstedt: Sibeliuksen pyörä, 143 s.
     Kustantaja: Loki-Kirjat 2005
     Kansi: Niko Manikas

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta. MUUALLA siitä ovat kirjoittaneet Helsingin Sanomissa Jarmo Papinniemi, jolle kirjasta tulivat mieleen mm. Tove Janssonin muistelukset vanhemmistaan. kiiltomato taas vertaa teosta V. S. Naipaulin ja J. M Coetzeen kerrontaan. 

Kuukauden Tiina - Tiinastako näyttelijä

Tiina-kirjat onnistuvat naurattamaan. Jokaisessa sarjan teoksessa on aina kohtaus tai pari, jotka Anni Polva kertoo sen verran humoristisesti, että vaikka suurta draamaa olisi ilmassa, naurahtelen ääneen. Kirjassa Tiinastako näyttelijä, minua huvitti mm. Tiinan esittämä puolustelu, kun Veli kiusaa häntä pyöreäksi:

"Minä olisin laihtunut enemmänkin, jos ei äiti aina lihottaisi minua. Puuroa ja voileipää ja perunoita ja taas puuroa ja voileipää ja perunoita, ja jos hän ei laittaisi niin hyvää ruokaa että sitä on pakko syödä. Minä en saa miestä koko ikänänäni, jos aina vain paisun ja paisun." (s. 12)

Tiinan perheen ruokavalio on 50- ja 60-lukujen ajankuvaa jos mikä ja tuttua silloisissa suomalaisissa perheissä. Muutakin ajalle tyypillistä on: Pihan lapset on kutsuttu Ninan kotiin, ja useimmille on juhlaa väritelevision katseleminen. Tiinakin oli aikaisemmin ollut vain kaksi kertaa sellaisessa kylässä, jossa oli ollut sellainen. Kotona ei ollut edes mustavalkoista TV:tä.

Tiinastako näyttelijä on Anni Polvan 12. Tiina-kirja. Siinä Tiina pääsee näyttelemään koulussa rouva Kiljusta, vaikka tämä onkin "pitkä ja laiha kuin kaivonvintti" ja Tiina luokkansa pienin veljen mukaan - ja kolmanneksi pienin Tiinan mukaan. Mutta Tiina saa osan, koska hänellä on luokan kovin ääni.

Näytelmä esitetään koulussa vanhempien juhlassa, jossa Tiina näytelmän lisäksi esittää tervehdyspuheen. Sen harjoitteleminen on tuskaista siihen asti, kun isä ehdottaa, että Tiina puhuisi yksinomaan hänelle. 

"Kun Tiina lopetti ja niiasi syvään, puhkesi sellainen taputusten myrsky että pöytäliinojen reunat heiluivat. Äidit pyyhkivät silmiään ja opettajat loistivat tyytyväisyydestä." (s. 145)

Tiina haluaa isona näyttelijäksi, mikä on kauhistus äidille, mutta Tiina arvelee jaksavansa odottaa aikuisuuteen, jolloin vanhempien lupaa ei enää tarvita. Tiinan mielen saa kuitenkin muuttumaan Juha, joka ei voi sietää ajatusta, että näyttelijä-Tiinaa katsoisivat näyttämöllä muut pojat ja että tätä pusuteltaisiin esityksissä. Juha uhkaa heidän väliensä katkeavan, jos Tiina menee teatterikouluun. Minusta tuntui aika kummalta, että Tiina oli niin valmis hylkäämään haaveensa ja tekemään, mitä Juha halusi, kun hän muuten osasi ja uskalsi vaikka mitä, eri toten, kun teatterikouluun pyrkimiseen olisi vielä vuosikausia. Mutta Tiinan iässä ystävien ja kavereiden merkitys on suuri, ja Juha on Tiinan paras kaveri.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta. MUUALLA siitä kirjoitti tammikuussa Anni Polvan syntymän 100-vuotispäivänä Kirsin Book Club.

     Anni Polva: Tiinastako näyttelijä, 155 s.
     Kustantaja: Karisto 1989, 10. painos (1. painos 1967)
     Kansikuva: Maija Karma

Tässä vielä Tiina-kirjojen ensimmäinen tusina:

   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958
   4. Tiina toimii, 1959
   5. Tiina ei pelkää, 1960
   6. Tiinalla on hyvä sydän, 1961
   7. Tiina epäilee Juhaa, 1962
   8. Tiina seikkailee, 1963
   9. Tiina on aina Tiina, 1964
 10. Tiinan uusi ystävä, 1965
 11. Tiina saa ehdot, 1966
 12. Tiinastako näyttelijä, 1967

Kesäkirjahaasteen melkein 6 kirjaa

Lukulamppu julisti kesän alussa kesäkirjahaasteen. Siinä haastettiin lukemaan vähintään 6 kirjaa kesän aikana siten, että jokainen kirja täyttäisi yhden 10 perusehdosta. Bonuksena 11. ehdon sai itse keksiä.

Ilmoittauduin mukaan, mutta olen osallistunut kovin passiivisesti. Katsotaan kuitenkin, mitä kesän lukulaariin on jäänyt ja löytyykö kuusi ehdot täyttävää opusta.

Haasteen 10 perusehtoa ja oma luettujen listani näyttää tältä. Kirjojen nimistä linkit vievät blogikirjoituksiini.

1. Kirja, jonka kansikuva kiehtoo.

Viimeksi kirjoitin blogissani Justin Gon esikoiskirjasta Katoava aika. Siinä on Jussi Kaakisen kiehtova kansi, joka sopii erinomaisesti kirjan kiehtovaan sisältöön.

2. Kirja, josta en arvele pitäväni.

Harvoin tartun kirjoihin, joista en arvele pitäväni edes vähän. Tänä kesänä en tarttunut yhteenkään

3. Kirja, joka tekee minulle hyvää.

Ninni Aallon ja Tuuli Hypénin sarjakuva-albumi Kas, kissa. oli ihana hyvänmielen kirja, humoristinen ja oivaltava. Pääosassa on lukuisa joukko eriluontoisia karvakeriä ja niiden nöyriä palvelijoita. Tekee hyvää jokaiselle kissanystävälle.

4. Kirja, jossa on kesä.

Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän tapahtumat sijoittuvat kesäiseen 1920-luvun Helsinkiin.

5. Kirja, jonka löysin luettavakseni ilmaiseksi.

Klassikkohaasteeseen luin heinäkuussa Juhani Ahon Papin rouvan, jonka latasin ilmaiseksi puhelimeeni Project Gutenberg -sivustolta. Sieltä löytyy runsaasti suomenkielisiäkin ennen vuotta 1923 julkaistuja teoksia, joita olen ladannut sekä puhelimeen että tietokoneelle.

6. Kirja, jonka nimessä on oma nimeni tai jonka kirjoittaja on etunimikaimani.

Ei osunut vielä kohdalle. Syksyllä aion lukea Paula Havasteen Maan vihat.

7. Kirja, jonka lainasin kirjastosta.

Näitä on monta, sillä luen eniten kirjaston kirjoja. Mainittakoon tässä vaikka Malalan elämäkerta, Minä olen Malala, jossa minua järkytti ja puhutteli se, että nuori pakistanilainen tyttö saa melkein maksaa hengellään sen, että haluaa käydä koulua ja haluaa, että hänen ystävänsäkin saavat käydä koulua.

8. Kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä.

Ostin mm. Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan, mutta sitä en vielä lukenut.

9. Kirja genrestä, jota en yleensä lue. (Kesken)

Luen harvoin fantasiaa, enkä nytkään ehtinyt tuomaan blogiin asti Tatu Kokon nuorten kanssa kirjoittamaa Rob McCool ja Krimin jalokivi. Se on vauhdikas fantasiaseikkailu, jonka olen lukenut melkein loppuun. Se on tulossa blogiin lähiaikoina, ja silloin käyn linkittämässä sen tännekin.

10. Tiiliskivikirja eli paksu teos. (Kesken)

Aloitin klassikkohaasteeseen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä, mutta jätin sen kesken, kun tajusin, etten ehdi lukea sitä loppuun heinäkuussa. Luen sitä syksyn kuluessa.

Kesälukuhaaste päättyy tänään, mutta syksypä vasta onkin lukuaikaa, kun tuulet ja sateet tulevat ja kirjan kanssa on mukava käpertyä sohvan nurkkaan.

#kesäkirjahaaste #Lukulamppu

Justin Go: Katoava aika

Tristan on 23-vuotias, vasta valmistunut amerikkalainen asianajaja, kun hän saa mykistävän tiedon Lontoosta. Sikäläinen asianajotoimisto on saanut käsiinsä asiakirjan, jonka mukaan Tristan perii huomattavan omaisuuden, jos hän pystyy osoittamaan, että hän on erään 80 vuotta sitten kuolleen englantilaisen vuorikiipeilijän rakastetun jälkeläinen. Tuo englantilainen, Ashley Walsingham, kuului Mount Everestin retkikuntaan ja katosi vuonna 1924 yrittäessään vuoren valloitusta.

Mutta mitä tekemistä Tristanilla ja Ashleyllä on toistensa kanssa? Käy ilmi, että Tristanin Charlotte-mummon äidillä, Eleanorilla, oli sisar Imogen Soames-Anderson. Juuri Imogen oli Ashleyn rakastettu, jolle mies testamenttasi enimmän osan suuresta omaisuudestaan. Sitä on hoidettu lähes 80 vuotta trustissa, eikä Imogen itse tai kukaan hänen mahdollisista jälkeläisistään ole ikinä ilmestynyt vaatimaan omaisuuttaan. Imogen on kadonnut, mutta onko Tristan hänen jälkeläisensä?

Tristan lähtee Lontooseen selvittämään asiaa, ja hänen sukunsa arvoitus vie hänet Ruotsiin, Ranskaan, Saksaan ja Islantiin. Ruotsiin, koska Eleanorin ja Imogenin isä oli ruotsalainen ja koska Charlotte syntyi 1917 Ruotsissa. Ranskaan, koska Ashley palveli Ranskassa brittiarmeijan luutnanttina ensimmäisessä maailmansodassa ja kirjoitteli kirjeitä Imogenille, johon oli ehtinyt tutustua viikon verran ennen sotaan lähtöään syyskesällä 1916. Saksaan, koska Ranskasta Tristan löytää viittauksia kirjeisiin, joita Ashley kirjoitti Everestiltä Imogenille Berliinin poste restanteen. Ja Islantiin, koska Berliinissä Tristan näkee samanlaisen korun, jonka hän on nähnyt isoäitinsä tavaroiden joukossa. Korun on valmistanut islantilainen korutaiteilija ja on enemmän kuin todennäköistä, että korun on ostanut joku Islannissa suoraan taiteilijalta, kaiverruttanut siihen isoäidin nimikirjaimet ja lahjoittanut tälle.

"Seikkailukertomus", sanoo Justin Gon kirjoittaman esikoiskirjan takakansi. Mutta Katoava aika on seikkailu, jonka kiihkeimmät käänteet Tristan kokee Euroopan eri maiden arkistoissa ja museoissa sekä vanhojen talojen ullakoilta löytyvien tomuisten ja puoliksi palaneiden kirjeiden sivuilla. Niiden päätyminen Tristanin käsiin on hänen asianajajan perusteellisuudella tekemänsä tutkimustyön ja silkkojen onnellisten sattumuksien yhteistulos.

"Voi olla, ettet pysty  löytämään todisteita siitä, että hän olisi tullut tänne, mutta vastaavasti et voi tietää, että hän ei olisi tullut. Rekistereitä on ihan liikaa. Jos ajatellaan, että tietäisit naisen nimen, asuinpaikan, ja -ajan, niin etsisit tietenkin syntymät, kuolemat ja avioliitot. Mutta sitten olisivat vielä väestölaskennat, kirkonkirjat, tuomioistuimet. vero- ja omaisuusrekisterit, sanomalehdet, sairaskertomukset, matkustajaluettelot --" (s. 476)

Katoava aika on rakkausromaani, jossa Ashleyn ja Imogenin tarina ja kaunis ja intohimoinen rakkaussuhde vuosikymmenten takaa vuorottelevat kerroksittain Tristanin nykyajassa tapahtuvan kiihkeän etsinnän kanssa. 

"Ja silti heidän rakkautensa oli ollut erilaista. yhdessä he olivat olleet enemmän kuin erilliset itsensä, ja heitä yhteen vetäneen voiman vahvuus oli antanut heille lainaksi jotain myyttistä, viikon, joka oli niin hehkuva ja elävä, että se teki heistä yksin osallisia maailman kätkettyihin ihmeisiin." (s. 373)

Kirja on arvoitusromaani, joka tempasi minut mukaansa jännittämään, mitä Tristan Euroopasta löytää, selviääkö hänen syntyperänsä ja saako hän perinnön. Osa kysymyksistä saa vastauksensa, osa jää ihanan kiusallisen avoimeksi. Lukijan mielikuvitukselle jätetään sopivasti tilaa niin menneisyyden tulkinnan kuin Tristanin tulevaisuudenkin osalta. Jäin pohtimaan eri vaihtoehtoja, mikä on aina hyvä merkki kirjan lukemisen jälkeen. 

Paikoin kuvaukset tuntuivat hieman pitkiltä, mutta niiden vastapainona romaanissa on hieno kerroksellinen rakenne, jossa sotakuvauksien lomassa kuvataan Tristanin pitkittyvää etsintää ja ajatuksia. Välillä lukija tietää enemmän kuin kirjan kertoja Tristan, paikoitellen lukija kuulee vasta Tristanin lukemista kirjeistä, mitä oli tapahtunut.

Justin Go on kirjoittanut hienon esikoisen. Mukana romanttisessa juonessa on ensimmäisen maailmansodan historiaa ja islantilaisia saagoja. Jotenkin ne kaikki löytävät oikean paikkansa. Kaiken kruunaa se tunne, joka Ashleyn ja Imogenin välillä kipinöi ja joka sekä liitti heidät toisiinsa että, niin uskon, erotti kaksi itsenäistä ja omansalaista elämää etsinyttä ihmistä toisistaan. Jussi Kaakisen kansi on upea ja sopii kirjan sisältöön valtavan hyvin.


Justin Go: Katoava aika, 558 s.
Kustantaja: Tammi 2015
Alkuperäinen: The Steady Running of the Hour (2014). 
Suomentaja Anna Lönnroth.
Päällys: Jussi Kaakinen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Annelin lukuvinkit kertoo myös kirjailijan elämäkertatietoja, Kaisa Reetta T:n mielestä kirja kuuluu muhkeisiin, täyteläisesti kirjoitettuihin lukuromaaneihin ja on viehättävä lukukokemus, Lumiomenalle kirja ei toiminut ollenkaan, Ullan Luetut kirjat on harvoin lukenut yhtä hyvin kirjoitettua eri aikatasojen kirjaa.

Outi Pakkanen: Julma kuu (äänikirja)

Tartuin ensimmäisen kerran Outi Pakkasen rikosromaaniin ja yllätyin. Kirjaksi valikoitui Julma kuu, ja kuuntelin sen äänikirjana. Teoksen loppupuolelle asti odotin, milloin joku enemmän tai vähemmän sympaattinen suomalainen rikoskomisario astuu kehiin ja alkaa tutkia rikosta. Sitä ei tapahtunut. Sillä Julma kuu

• on kirja rikoksesta - tai rikoksista - mutta lukijan itse pääteltäväksi jää, onko se rikosromaani vai ei. Psykologista jännitystä riittää kyllä.
• on kirja naisista ja naisten keskinäisestä ystävyydestä, välittämisestä ja huolehtimisesta. Naisista, jotka tarvitsevat kuuntelevaa ystävää ja myötäelävää sisaruutta, tuli se sitten hyvältä pitkäaikaiselta ystävältä tai naapurin vanhemmalta, ennestään tuntemattomalta naiselta.
• on kirja parisuhdeväkivallasta ja sen vaikutuksista.
• on kirja siitä, miten täysin sivullisenkin välittäminen ja arkirohkeus voi muuttaa tapahtumien kulun ratkaisevasti ja ehkä pelastaa elämän.
• sisältää hieman kuuhulluutta.

Helsingin Stockmannin kosmetiikkaosastolla työskentelevä Johanna Lind kohtaa elämänsä miehen, niin ihanan, ettei sellaisia olekaan. Myös vastapäisen naapuritalon ikkunasta elämää ja ihmisiä tarkkaileva nainen ja hänen valtava valkoinen kissansa näkevät, mitä Johannalle tapahtuu, nainen aavistaa pahaa ja päättää toimia. Johannan ystävätär ja uskottu käy omia kipujaan avioliitossaan, kun mies kertoo, että haluaa eron.

Helsingin keskustaan ja sen tuttuihin paikkoihin sijoittuva romaani oli mielenkiintoinen tuttavuus, mutta tämän perusteella en sijoittaisi Pakkasta lempidekkaristieni kirjavaan kastiin. En oikein tiedä, olinko pettynyt vai en, kun sitä rikospoliisia tai vähintään jotain muuta rikosta selvittelevää ei missään vaiheessa ilmestynytkään, mutta sen verran uteliaan olon tämä jätti, että kokeilen varmasti Pakkasta vielä toisenkin kirjan verran.

Elokuvien ystävä löytää tästä monia klassikkoja, sillä vastapäisen talon tarkkailija tuntee hyvin vanhempia elokuvia ja hakee niistä tosielämän vertailukohtia kerran jos toisenkin.

     Outi Pakkanen: Julma kuu, äänikirja
     Kustantaja: CrimeTime 2012 (alkuperäinen paperikirja 2012)
     Lukija: Marja Myllylä, 1 CD-levy (MP3 formaatti), 8 h 5 min
     Kotelon kuvat: Timo Ahola

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Dekkaripäivät, Kirjavinkit, Booking It Some More, Nenä kirjassa