torstai 8. marraskuuta 2018

Seppo Jokiselta Piripolkkaa Vilpittömässä mielessä

Lukaisin jälleen pari vanhempaa Seppo Jokisen dekkaria. Komisarioksi edenneen tamperelaisen Sakari Koskisen seuraan on turvallista hakeutua, ei ole odotettavissa yksityiskohtaisia kuvauksia väkivallasta tai verenvuodatuksesta, vaikka poliisit ratkovatkin visaisia murhia ja kohtaavat kaikenlaista raadollista ja raakaakin.


Piripolkassa joukko hervantalaisia nuoria on ajautunut huumeisiin. He herättävät poliisin kiinnostuksen, kun pari nuorista pahoinpitelee vanhuksen sairaalakuntoon ja varastaa tämän auton, jonka he hurjan ajomatkan päätteeksi polttavat Hervannan liepeillä. Kun yksi tytöistä löydetään surmattuna ja toinenkin kuolee, Koskisella ja hänen tiimillään on kädet täynnä työtä. Keneltä nuoret, joista yksi on vasta 15-vuotias, saavat aineita? Kenellä on syytä surmata heitä? Kuka on Peppi Pitkätossu, jonka nimen useampikin kuulusteltava mainitsee? Entä Äntee, Nicholas Telkkä?

Turhaan ei puhuta huumehelvetistä, sitä se on yhtä lailla yhä kovenevien aineitten koukuttamille kuin huumerikoksiin sortuneille. Piripolkassa nuoret tanssivat huumeporhojen ja heidän renkiensä tahtiin, ja näiden murrosikäisten vanhemmat ovat ihmeen sokeita ja hyväuskoisia. Piripolkka vie yhden nuoren kauas Kainuuseen turvataloon, koska hän on luvannut todistaa huumekauppiaita vastaan, mutta onko hän loppujen lopuksi turvassa sielläkään?

Juoni kääritään lopussa siististi kokoon, ja tällä kertaa pääsyyllinen ei päässyt yllättämään, mutta ainahan on kiintoisaa seurata, mistä Koskinen ja kumppanit pääsevät jutussa kärryille. Sen sijaan yksityiselämän puolella Koskisen naisjutut ovat vähemmän siististi kokoon käärittyjä, joten ei ihme, että hänen lähimmät työtoverinsakin leukailevat niistä. Yleensä pidän dekkareissa siitä, että poliisi(e)n yksityiselämä kulkee rikosten ratkaisun rinnalla, mutta tässä kuviot olivat sen verran sekavat, että vähempikin olisi riittänyt.


Vilpittömässä mielessä on kahdeksas Sakari Koskinen -sarjan dekkari, ja vaikka se julkaistiin 15 vuotta sitten, sen teemat ovat melkoisesti tätä päivää ja voisivat näkyä uutisissa minä tahansa iltana.

Kirjan alussa Tammerkosken syövereistä, aivan Tampereen keskustassa, löytyy kuollut mies. Heti kohta poliisi kuulee todistajaa, joka sanoo nähneensä miehen hypänneen veteen. Toisaalla pari pikkupoikaa vakuuttaa nähneensä jonkun tuupanneen miehen koskeen. Poliisi saa selville, että miehelle oli soitettu työpaikalle vähän aikaisemmin, minkä jälkeen hän oli lähtenyt juoksujalkaa ruokatauolle. Oliko mies ottanut hengen itseltään vai oliko virkavallalla käsissään murha?

Ei kulu kauankaan, kun samoilta kulmilta Finlaysonin alueelta löytyy pahoinpidelty mies, joka viedään tajuttomana sairaalaan. Käy ilmi, että tämäkin mies oli saanut puhelinsoiton ja heti sen jälkeen rientänyt jonnekin. Kummankaan miehen lähipiiri ei keksi mitään tai ketään, joka olisi voinut haluta vahingoittaa hukkunutta tai pahoinpideltyä.

Samaan aikaan tämän kaiken kanssa yksinäinen tietokone-ekspertti kirjoittelee sähköposteja sydämensä valituille, jotka hän on tavannut internetin chat-huoneessa, mutta ei koskaan kasvotusten. Viestittelijä on varma, että heillä on yhteinen tulevaisuus, kunhan hän raivaa onnen tieltä esteet. Valittunsa hän tuntee hyvin, sillä hän on hakkeroinut taitavasti kaikkien turvamuurien läpi ja selvittänyt naistensa asiat eri rekistereistä.

Toisaalla Tampereen poliisin väkivaltajaosto tutkii maahanmuuttajanaisen surmaa. Lehtien otsikot kirkuvat kunniamurhaa, ja komisario Koskisella on täysi työ pitää alaisensa asiallisina. Hekin ovat valmiita pitämään tekoa kunniamurhana, vaikkei tutkimukset ole edenneet kovinkaan pitkälle. Lisäksi poliisilaitokselta löytyy rasisti, jonka tölväisyt saavat komisarion menettämään malttinsa.

Ja sitten Raija, Koskisen neljä vuotta aiemmin eronnut vaimo, ottaa yhteyttä ja haluaa tavata ex-miestään.

Seppo Jokisella on poliisiromaanissaan monta juonikuviota samaan aikaan, mutta niiden perässä pysyy kyllä hyvin. Poliisilaitoksen väki on tullut tutuksi jo aiemmissa kirjoissa, ja sarjan tässä osassa Koskisen naiskuviot säilyvät maltillisina. Jokisella on tässä kirjassa vahva psykologinen ote, jossa on paljon myötätuntoa niin rikoksentekijöitä kuin maahanmuuttajiakin kohtaan. Jossain kohtaa tuli norjalainen dekkaristisuosikkini, Karin Fossum, mieleen.

             Seppo Jokinen: Piripolkka, 330 s.
             Kustantaja: Karisto 2008 (6. painos; 1. p. 2002)

             Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä, 280 s.
             Kustantaja: Karisto 2006 (5. painos; 1. p. 2003)

KIRJAT lainasin kirjastosta. 
MUUALLA Piripolkka: Tarukirja, Ritva Sorvali
MUUALLA Vilpittömässä mielessä: 365 kulttuuritekoa
HAASTE: Osallistun kirjoilla sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Sakari Koskinen -sarjan osat 7 ja 8).

2 kommenttia:

  1. Meidän mielipiteemme Piripolkasta onkin aivan samanlainen, Koskisen naissekoiluja myöten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Vilpittömässä mielessä onkin siinä suhteessa sitten erilainen, ei treffejä tai muita kuvioita. Mitä nyt sitten ex-vaimo ottaa yhteyttä...

      Poista

Kiitos kommentistasi!