maanantai 27. tammikuuta 2020

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen tarina


Vuosi sitten Kirjaluotsi-blogi julkaisi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen, jossa on luettu elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiota. Jätin fiktiiviset oikeasti elänneiden henkilöiden elämäkerrat ja heistä kirjoitetut romaanit pois haasteesta.

Kirjoja kertyi täysi tusina. Siinä on mukana viisi perinteistä elämäkertaa - kolme kirjailijan, yksi näyttelijän ja yksi formula-ajajien henkistä hyvinvointia ja suorituskykyä kehittänyt lääkäri. Yksi kirjailijaelämäkerroista on kuvakirja lapsille. Lisäksi luin vielä kirjailijan lapsuuden joulumuistoista. Loput kuusi teosta ovat omaelämäkerrallisia romaaneja. Niistä kaksi on suomalaisten, kaksi unkariilaisen ja kaksi kanadanvietnamilaisen kirjoittamia.

Kirjaluotsi keksi hauskan tavan koostaa haastekirjat eli tehtävänä on kirjoittaa keksityn henkilön tarina luetuista elämäkerroista ja romaaneista. Alla on tarina lukemastani tusinasta. Numerot hakasulkeissa viittaavat luettuun kirjaan, jotka listaan vielä lopuksi, ja kaarisulkeisiin olen laittanut tarinaa kuljettavia lauseita, joita ei kirjoista löydy.

Tästä pääsee haasteen koontipostaukseen, josta löytyy muiden elämäkertoja lukeneiden tarinoita. Kiitos, Kirjaluotsi, kivasta haasteesta ja luovasta koosteohjeistuksesta!


Elämä, kerta kaikkiaan! 

(Minulla on ollut vaiheikas elämä.) Synnyin Kaakkois-Aasiassa Vietnamissa, mutta olin vasta kymmenvuotias, kun perheemme pakeni sieltä ja päätyi monen mutkan kautta Kanadaan. (Tuosta ajasta alkaen olen muuttanut mielelläni paikasta toiseen.) 
"Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi tulla oikeasti valikoiva ja sen sopukoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyväisyyttä, hairahduksia." [1]

(Paetessamme) kulkuneuvomme pysäytettiin ja jouduin muiden mukana keskitysleirille. Olot siellä olivat kauhistavat, mutta nälkä ja sairaudet tekivät minusta ihmeen välinpitämättömän. Se kaikki alkoi tuntua suorastaan normaalilta. Sitten meidät vapautettiin. [2] Kanadassa kasvoin aikuiseksi. Sukuni vaati minua kihlautumaan erään vietnamilaisen miehen kanssa, tapailimme hänen kanssaan siihen aikaan, mutta se päättyi tylysti ja ikävästi. [3]

(Niinpä jätin Kanadan ja matkustelin muissa maissa.) Keskitysleiriltä jäi sellainen vaikutus, että en voinut ajatellakaan haluavani lapsia, sillä näin julmaan maailmaan ei pitäisi syntyä lisää ihmisiä. [4] (Sen sijaan syöksyin kaikenlaiseen hullutukseen.) Päätin silkasta päähänpistosta hakeutua opiskelemaan Neuvostoliittoon Leningradiin tullakseni näyttelijäksi. En osannut sanaakaan venäjää, mutta opiskelin ulkoa Pushkinin tekstiä pääsykoetta varten, ja pääsin kummastuksekseni sisään teatterikouluun. [5] 

(Venäjältä kävin kerran) Suomessa joulun aikaan, majoituin vanhassa maalaistalossa. Menin isäntäperheeni kanssa jouluaamuna kirkkoon, jossa jumalanpalvelus tapahtui (vanhan ajan tapaan), ja mekin menimme kirkonkylään reellä pimeässä pakkasaamussa. Se oli mieleen jäävä kokemus. [6] (Yhtä lailla muistelen erästä matkaani Egyptiin, jossa) matkustin junalla Luxorista Assuaniin. [7]

(Venäjällä) kiinnostuin jääkiekosta ja halusin oppia pelaamaan sitä ammattilaisena. Siitä ei tullut mitään, mutta oleskellessani Etiopiassa ymmärsin jotain tärkeää urheilusta ja urheilijoista ja kehitin valmennusmenetelmän, jota voittoisimmat formula-ajajat käyttävät vieläkin. [8]

(Kaiken tämän jälkeen ei ole ihme, että minusta tuli kirjailija. Kirjoittaessani ensimmäistä runokokoelmaani) sain tiedon, että isäni oli yllättäen kuollut. Se herätti minussa valtavan kuolemanpelon [9], ja runoissani laitoin paperille tuntojani sairaudesta ja kuolemasta, joskin myös keväällä heräävästä luonnosta. [10] (Ymmärsin kuitenkin pian, että runot eivät ole vahvinta aluettani, vaan) olen proosan kirjoittaja ja varsin tomera ja määrätietoinen olenkin. Olen kirjoittanut paljon naisten asemasta, sillä minulle on ollut hyvin tärkeää, että tytöillä on samat mahdollisuudet koulunkäyntiin kuin pojilla. [11] Olen ollut yllättynyt, että eräs kirjasarjani on nostanut minut painosten kuningattareksi, ja kyllä se on yllättänyt muutkin. [12]

1. Kim Thúy: Ru
2. Imre Kertész: Kohtalottomuus
3. Kim Thúy: Vi
4. Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle
5. Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
6. Anni Polva: Joulumuisto
7. Ranya ElRamly: Auringon asema
8. Oskari Saari: Aki Hintsa - Voittamisen anatomia
9. Petri Tamminen: Musta vyö

6 kommenttia:

  1. Kiinnostavia kirjoja olet lukenut. Esimerkiksi Ru, Vi ja Saima Harmajan elämäkerta kiinnostavat minua. Myös noita Ville Haapasalon kirjoja olisi hauska joskus lukea, niissä on varmasti lennokasta juttua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ru ja Vi ovat viehättäviä, nopealukuisia ja paikoin syvällisiäkin ajatelmia sisältäviä kirjoja. Haapasalon muistelmat kuuntelin äänikirjana, ja kyllä hänellä oli hulvattomia ja uskomattomia tarinoita nuoruudestaan.

      Poista
  2. Kiinnostavia kirjoja ja tajusin juuri, että minäkin olen lukenut vuoden aikana myös Vin ja Mustan vyön, mutta jostain syystä jätin ne omasta haasteestani pois. Minkähän ihmeen takia?

    Kiinnostavan tarinan olit saanut näistä aikaan, monipuolinen elämä tällä henkilöllä :)

    Kiitos, että olit mukana haasteessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä haasteesta. Koostetarinaa oli aika herkullista väsäillä. Samoilla eväillä olisi järjestystä vaihtamalla tullut ihan toisenlainen kertomus.

      Poista
  3. Rakastan elämäkertoja ja olen lukenut niitä paljon. Sinun listassasi on silti monta, joihin en ole tutustunut, mutta nyt kiinnostaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvät elämäkerrat ovat kyllä ihania luettavia. Nyt on paljon omaelämäkerrallisia romaaneja, ja näissä lukemissani on aika monta niitäkin.
      Kiitos kommentistasi.

      Poista

Kiitos kommentistasi!