Löytövaaran Helena on 9-vuotias, kun hänet viedään Kainuun selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun. Hän ei anna anteeksi isälleen sitä, että tämä hylkäsi hänet, mutta oppii - ja opetetaan - pärjäämään elämässä. Hänestä tulee kysytty pianonvirittäjä, jolla on absoluuttinen sävelkorva. Kun Helena ikääntyneenä sairastuu, hän ei suostu muuttamaan veljensä Johanneksen tykö Kainuuseen, vaikka veli ja tämän perhe on ollut tärkeä hänelle, kiinnekohta varhaislapsuuden ihmisiin ja paikkoihin. Hän ei suostu autettavan rooliin.
Jos Helena päättää pärjätä ja elää omanlaisensa elämän, opettelee tunnistamaan sen mitä itse haluaa, niin tekee Tuomaskin, Johanneksen nuorin poika. Hän hakeutuu opiskelemaan mahdollisimman kauas kotikylästä länsirannikolle, etsii, kokeilee ja pettyy. Viimein Tuomas löytää rohkeuden elää sellaista elämää kuin sisimmässään haluaa.
Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika, löytävät toisensa, neljäntienristeyksestä etelään lähteneet. Tommi Kinnunen kertoo toisessa kirjassaan Lopotti heidän tarinansa. Se on kirja rohkeudesta elää, erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, perheestä sekä suvun salaisuuksista. Suku milloin kantaa ja milloin tukahduttaa, alusta loppuun, kehdosta hautaan. Kinnunen luotaa syvälle sitä merkitystä, mikä Helenan ja Tuomaksen juurilla on ja miten monin sitein heidät on kiinnitetty perheeseensä ja sen menneisyyden haavoihin ja arpiin. Kainuun kodissa he ovat aina lapsia. Helena kertoo viimeisestä vierailustaan vanhan äitinsä luo:
"Joka kerta kotiin tullessa huomaa hylkäävänsä jotain itsestään ja omaksuvansa sellaista, mitä on ollut muttei ole enää. Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet kuitenkin johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi."Erityisesti ihailen Tommi Kinnusen taitoa asettua erilaisten ihmisten ihon alle, niin taitavasti hän kuvaa maailmaa erityisesti Helenan kautta. Rakenteeltaan kirja on monikerroksinen, kukin luku on kirjoitettu joko Helenan tai Tuomaksen näkökulmasta, ja aikatasot vaihtelevat lapsuudesta aikuisuuteen ja vanhuuteen. Lukija saa olla valppaana, mille aaltopituudelle kunkin luvun alussa itsensä asettaa, mutta Helenan luvut tietää heti runsaista kuulo-, haju- ja tuntoaistimuksista.
Lopotti on itsenäinen kirja, mutta myös jatkaa Kinnusen esikoisen Neljäntienristeys (2014) henkilöiden elämää. Siinä Helena on vielä lapsi. Minulle sopi hyvin, että olin lukenut aikaisemman kirjan ensin, sillä se taustoitti Lopottia mukavasti, ja muuten olisi jotkin asiat mennyt sivu suun, jääneet ymmärtämättä.
Hienoa tekstiä kummassakin kirjassa, tarinat ovat koskettavia, paikoin traagisia. Hieno yksityiskota on sekin, että kirjan kannessa on pistekirjoituksella sommiteltu kustantajan nimi. Tai siltä se ainakin minusta näyttää.
KIRJAN lainasin kirjastosta.
Tommi Kinnunen: Lopotti, 368 s
Kustantaja: WSOY 2016
Tosiaan, en ole kiinnittänyt kannen alaosaan huomiota, tarkka huomio.
VastaaPoista:-)
PoistaMinä huomasin sen pistekirjoituksen heti ja olisin toivonut, että se olisi kerrottu jossakin sisäsivulla mitä se tarkoittaa.
VastaaPoistaHelenan tarina oli huikea ja se olisi riittänyt minulle, sillä Tuomaksen tarina jäi sen varjoon.
Hieno kirja ja täällä Turussa näen kirjailijaa aika monesti ;)
Niin, itse asiassa tuo pistekirjoitus ei välttämättä edes ole kustantajan nimi, vaan jotain ihan muuta. Minustakin olisi ollut mukava, jos se olisi jossain selitetty.
PoistaJa olen samaa mietä, että Helenan tarinassa olisi ollut aineksia riittävästi yhteen kirjaan, kun siinä kuitenkin kosketeltiin muidenkin perheenjäsenten kohtaloita.
Hienoja kirjailijoita teillä siellä Turussa!
Lopotti tuntuu hienolta lukuelämykseltä, samoin kuin Kinnusen esikoiskirjakin.
VastaaPoistaMinulla on sinulle pieni haaste blogissani: http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2016/03/rento-paasiainen-ja-ihana-sieluni-hymyt.html
Lopotti oli kyllä hieno lukuelämys.
PoistaKiitos haasteesta, käynpä heti kurkkaamassa sen. Nyt minulla on lomaviikko, joten taidanpa tarttua siihen lähipäivinä.
Kirjoitat tästä hyvin kauniisti. Jotenkin ilahduttaa, että tämä Kinnusen toinenkin teos taitaa olla monella tavalla hyvä. Varmaan tämä tulee minullakin aikanaan lukuvuoroon, mutta vielä en tämän äärelle kiirehdi, on niin paljon muuta.
VastaaPoistaKiitos sanoistasi, kiitos kommentista. On tosiaan merkittävää, että Kinnunen jatkaa toisessa kirjassaan yhtä hienostai kuin mitä kirjoitti esikoisessaan.
Poista