John Williams: Stoner

John Williams kirjoitti kirjansa jo puoli vuosisataa sitten, Stoner ilmestyi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa 1965, mutta silloin se sai vain vähän huomiota. Kirjan uusi aika koitti kymmenen vuotta sitten, kun siitä otettiin uusia painoksia ja se käännettiin useille kielille. Bazar julkaisi suomennoksen tänä vuonna.

Stoner on kirja - no, miehestä nimeltä Stoner. Se kertoo William Stonerin elämäntarinan alusta loppuun, ja vaikka hänen elämänsä sujui varsin arkisesti eikä siinä ollut mitään kovin suurta ja merkittävää, kirja koskettaa. 

Stoner syntyi pienen maatilan ainoana poikana, ja hänen vanhempansa saivat niukan elantonsa viljelemällä kituliasta maapalaansa. He lähettivät poikansa lähimpään yliopistoon uuteen maataloustieteelliseen tiedekuntaan toiveenaan saada poikansa jatkamaan tilaa koulutettuna agronomina. Opintojen alkupuolella jotain tapahtui, kaikille pakollisella englannin kirjallisuuden kurssilla uusi oivallus ja kipinä syttyi, ja Stonerin elämä sai uuden suunnan: hän siirtyi opiskelemaan kirjallisuutta. Kun vanhemmat tulivat juhlimaan pojan maisteriksi valmistumista ja viemään hänet kotiin, Stonerin oli kerrottava heille, ettei hän valmistunut agronomiksi eikä tulisi takaisin tilalle. Kun muut ikätoverit lähtivät Eurooppaan ensimmäiseen maailmansotaan, Stoner valitsi vaikeammin selitettävän tien, hän jäi opettamaan yliopistoon ja valmistelemaan väitöskirjaansa.

Stonerista tuli yliopiston opettaja eikä hän halunnut muuta tehdäkään kuin opettaa. Ja tutkia. Ja kirjoittaa. Hän opetti samalla sinnikkyydellä, jolla hänen vanhempansa olivat viljelleet kuivaa ja kitsasta peltotilkkuaan, ja yliopiston valtapelin tuomat hankaluudet tekivät Stonerista vain peräänantamattoman. Myös avioliittoaan ja sen valtapeliä hän eli sitkeydellä, jossa ei ollut puhettakaan luovuttamisesta. Ei edes silloin kun hän kohtasi rakkauden ja oli vähän aikaan onnellinen kumppanuudesta, intohimosta, toisen tuntemisesta.

John Williams kirjoittaa Stonerista eleettömästi, asiallisesti, lähes arkisesti, mutta samalla myötätuntoisesti ja herkästi. Hän piirtää kuvan miehestä, joka on työteliäs ja tyytyy siihen, että saa tehdä sitä, mitä eniten rakastaa, vaikka yksityiselämässään hän saa onnea osakseen vain lyhyinä jaksoina. Joskus Stoner pysähtyy miettimään elämäänsä, totaa, ettei ole juuri tottunut analysoimaan omaa itseään. Kuoleman lähestyessä häntä vaivaa kysymys, mitä hän oli oikein elämältä odottanut.

"Samassa hänet valtasi tunne omasta identiteetistään, ja hän aisti sen voiman. Hän oli oma itsensä ja tiesi, mikä hän oli ollut." (s. 306)

Stoner on ihan omanlaisensa kirja; hieno henkilökuva, hyvin rakennettu elämäntarina, hyvin kirjoitettu, hiljaisessa ja asiallisessa sitkeydessään vaikuttava. Monissa blogeissa tähän on rakastuttu ja ounasteltu tästä yhtä vuoden hienoimmista kirjoista. Minuun tämä ei kolahtunut aivan samalla intensiteetillä, mutta myönnettävä on, että kirja ja Stonerin tarina jätti jäljen, joka viipyilee.


John Williams: Stoner, 306 s.
Kustantaja: Bazar 2015

Alkuperäinen: Stoner, 1965, suomentaja Ilkka Rekiaro

Kansi: 

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjasta on kirjoitettu mm. näissä blogeissa: Kaisa Reetta T., kujerruksia, Leena Lumi, Lukuneuvoja, Eniten minua kiinnostaa tie, josta löytyy lisää linkkejä

MAAILMAN YMPÄRI -sivulle kerään kirjoja eri maista niiden pääasiallisen tapahtumapaikan mukaan. Joka maasta laitan yhden kaunokirjallisen teoksen ja lisäksi erikseen dekkarin / jännityskirjan ja matkakirjan / muistelman. Yhdysvalloista kerään kirjoja osavaltioittain. Nähtävästi olen viime vuosina lukenut sen verran vähän amerikkalaisia kirjoja, että tämä on vasta toinen, jonka tapahtumapaikka on Yhdysvalloissa - kumpikin sijoittuu Missourin osavaltioon. Hmmm...

Kuukauden Tiina - Tiina on aina Tiina

Kesä on melkein tullut ja niin ovat Tiinatkin, blogiini nimittäin!. Olen lukenut parina edellisenä kesänä Anni Polvan (1915-2003) Tiina-kirjoja julkaisujärjestyksessä ja blogannut niistä. Tänä vuonna Polvan kirjat sopivat luettavaksi erityisen hyvin, sillä tammikuussa tuli kuluneeksi sata vuotta kirjailijan syntymästä. En ehtinyt mukaan blogimaailman juhliessa hänen syntymäänsä 6.1., mutta teen se kesän mittaan luettavilla Tiinoilla. Tänään on vuorossa sarjan yhdeksäs kirja, Tiina on aina Tiina, joka ilmestyi ensi kerran vuonna 1964.

Kirjoittikohan Anni Polva Tiinansa koululaisten lomalukemisiksi vai oliko lomiin muuten vain helpompi sijoittaa monenlaisia seikkailuja? Joka tapauksessa useimmissa kirjoissa tuntuu olevan joko kesäloma tai hiihtoloma, kuten talvilomaa silloin sanottiin. Tiina on aina Tiina -kirjassa on talvi, ja talon lapset saavat viikon hiihtolomaa koulusta.

Tällä kerralla kiinnitin huomiota erityisesti siihen, miten sosiaalinen Tiina on ja itse asiassa varsin taitava solmiessaan suhteita muihin lapsiin ja aikuisiin. Mitä siitä, jos välillä syntyy tappelu heikompia puolustaessa; yleensä nekin tilanteet päättyvät lopulta ystävystymiseen, kuten käy taloon muuttavan uuden perheen lasten kanssa.

Tosiaankin, Tiinan kotitalon yläkerta saa uusia asukkaita, kun vanha apteekkari muuttaa sieltä pois. Pihan lapset päättävät auttaa häntä muutossa ja yllätyksekseen pääsevät herkkupöytään, jonka mies on heille järjestänyt. Alussa lapset olivat olleet miehen kanssa huonoissa väleissä, mutta nyt hän on Tiinan mielestä maailman kivoin vanha mies. Yksinäinen apteekkari liikuttuu, kun lapset jäävät huiskuttamaan hänelle asemalla junan kolkatessa poispäin.

Yksinäisten vanhojen miesten lisäksi Tiinan sydän heltyy kulkukissoille ja -koirille sekä yhdelle sotainvalidille, sillä minkä Tiina luonnolleen mahtaa.

"Vaikkei hän sen takia tapellut, että hän olisi halunnut tapellä, hänen vain täytyi aina joskus. Oli olemassa vanhoja mummoja, ja pieniä kissoja, ja kipeitä koiria, joita kukaan ei puolustanut, ja sellaisia kuin romu-Juuso, joista kukaan ei välittänyt. Jonkun täytyi tapella niidenkin puolesta, ne kun eivät itse kyenneet." (s. 81)

Romu-Juuso on pahoin vammautunut sotainvalidi, joka kerää rautaromua ja jota kaupungin pojat kiusaavat. Täytyyhän Tiinan häntä puolustaa! Paremman tutustumisen myötä Juuso yllättää Tiinan, sillä hänellä onkin kotonaan salaisuus. Siellä salaisuuksien keskellä on myös ihana Mussu ja Mussun kolme pikimustaa pentua, joilla on lisäksi rotukissan sukupaperit. Mutta riittääkö se, selviää kirjan lopussa ---

"Vaikka sinun kissasi olisivat käyneet viisi luokkaa oppikoulua ja saaneet huolellisuudesta kymmenen, niin se ei räväytä meidän äitiä vähääkään, jos se sattuu olemaan kissanvastaisella tuulella. Minun täytyy puhua asiasta ensin isälle." (s. 148)

KIRJA löytyi kirjaston varastosta.

Anni Polvan Tiina-sarja:
   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958
   4. Tiina toimii, 1959
   5. Tiina ei pelkää, 1960
   6. Tiinalla on hyvä sydän, 1961
   7. Tiina epäilee Juhaa, 1962
   8. Tiina seikkailee, 1963
   9. Tiina on aina Tiina, 1964


Anni Polva: Tiina on aina Tiina, 158 s.
Kustantaja: Karisto 1982, 7. painos (1. painos 1964)
Kansikuva: Maija Karma

Anne B. Ragde: Vihreät niityt - trilogian päätös

Vihreät niityt päättää norjalaisen Anne B. Radgen kirjoittaman sukutarinan, jonka alkoi Berliinin poppelit ja jota jatkoi Erakkoravut. Tätä kolmatta osaa ennen kannattaa ehdottomasti lukea ainakin sarjan ensimmäinen, muuten ei selviä perheen sukulais- ja muut ihmissuhteet ja niistä johtuvat jännitteet oikealle tolalle. Sitä paitsi Vihreät niityt alkaa kesken niitä taahtumia, joihin Erakkoravut päättyi.

Kaiken keskiössä on Neshovin perintötila, josta Torunnin isä on tehnyt sikatilan. Nyt Torunn, 37-vuotias Oslossa kasvanut nainen, on tilanteen pakosta tilasta ja sioista vastuussa, ja hänen harteillaan on iso päätös siitä, haluaako hän jatkaa tilaa. Asiaa ei tee helpommaksi se, että hänen kaksi setäänsä innolla odottavat hänen asettuvan asumaan Neshoviin ja alkavat tehdä suunnitelmia, miten itsekin pääsevät nauttimaan tilasta. Molemmat heistä ovat pysyneet pois Neshovista vuosia, jopa vuosikymmeniä, mutta nyt jonkin tilan rakennuksen kunnostaminen omaan käyttöön on kuin kotiin tulisi.

"Hän kun oli luullut saavansa vähitellen itselleen eräänlaisen perheen. Erlend ei ollut ainoa, joka oli kuvitellut niin. Että Neshovin tilan katkerat juuret olivat heräämässä eloon, mutta täysin uusin ehdoin. Hyvin ja myönteisin ehdoin. Vasta nyt, täsmälleen tällä hetkellä, hän tajusi että juuri sitä hän oli toivonut."

Torunnille taakka on raskas. Hän kamppailee surun ja syyllisyyden kanssa ja tekee viimein ratkaisunsa ja valitsee sellaisen elämän, jonka hän on mielestään ansainnut. "... ja se ihminen, joka hänestä oli tullut, sulautuisi täydellisesti ympäristöönsä."

Kirjassa on kipeyttä ja kepeyttä samaan aikaan. Pohjalla on paljon suvun salaisuuksia, ulos puhumatonta vihaa ja syyllisyyttä, masennusta, ja sitten mainioita, arkisen traagisia ja samalla lämpimiä kuvauksia sikatilallisen työstä ja elämästä. Kuolema on koko ajan läsnä, onhan Torunnin Margido-setä hautausurakoitsija, ja hänen työstään kirjailija kertoo paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta samalla ymmärtäväisesti. Tässä kirjassa ei kuolemaa vaieta sivuun, vaan se on osa elämää.

Kirjan loputtua huomaan toivovani, että Anne B. Ragde olisi kirjoittanut vielä neljännenkin osan. Torunnin takia olisin toivonut toisenlaista loppua, sellaista, jonka kirjailija hahmotteli hyvinkin mahdolliseksi, mutta johon tarttumiseen Torunn oli liian väsynyt. Neshovin tilan väki jäi vahvasti mieleen. Hyvä trilogia!


Anne B. Ragde: Vihreät niityt, 293 s.
Kustantaja: Tammi 2009

Alkuperäinen: Ligge i grønne enger, 2007, suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Laura Lyytinen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA on koko trilogia luettu mm. blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi, Tarinoiden taikaa,

HAASTEET: Maalaismaisemia-lukuhaaste, jossa tällä kahdeksannella kirjalla saavutan oman tavoitteeni päästä torppariksi, mutta ilman muuta jatkan maatilan isännyyttä kohti; Kirjallinen retki Pohjoismaissa, jossa tämä on kolmas norjalainen kirjani.

Kotimaista kiekkokaupungeista

Kiekkokaupunkien kirjakierros alkoi syyskuussa ja loppuu huomenna. Se on MarikaOksan blogissaan alkama lukuhaaste, jolle hän kutsui muitakin mukaan. 

Ideana on ollut lukea kirjoja, joiden kirjoittajat voidaan jollain kriteerillä katsoa jonkin kiekkokaupungin kirjailijaksi tai joiden tapahtumat sijoittuvat johonkin kiekkokaupungeista. Ja 14 kiekkokaupunkia ovat tietysti jääkiekon SM-liigajoukkueiden kotikaupungit kaudella 2014-2015.

Lähdin kierrokselle ajatellen, että luen sen verran kotimaista, että helpostikin käyn jokaisessa 14 kiekkokaupungissa. Se ei aivan toteutunut, mutta luin kirjan 10 kaupungista. Ne olen luetellut alla.

Kirjojen kaupungeista suuri osa sekä liittyi kirjailijan elämään - synnyin- tai opiskelukaupunkina tai asuinpaikkana - että tarjosi näyttämön kirjan tapahtumille. Parissa kirjassa ei mainita tapahtumien paikkakuntaa, niiden kirjoittajista Kati Hiekkapelto on syntynyt Oulussa ja Mila Teräs Lahdessa. Jyrki Heinon Kello tapahtuu Turussa, mikä on ymmärtääkseni kirjailijan nykyinen kotikaupunki, mutta koska hän on syntynyt Raumalla, merkitsin kirjan Rauman kohdalle, kun Turusta luin jo Pirkko Arhipan dekkarin. Espoosta luin Leena Lehtolaisen rikosnovellin "Valkoinen prinssi", joka ilmestyi pohjoismaisten rikosnovellien kokoelmassa.

Tässä lukusaaliini:

1.  Espoo/Blues --- Joulutarinoita ja kylmiä väreitä (2006)
2.  Helsinki/HIFK --- Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956/2006/2007)
3.  Hämeenlinna/HPK --- Sanasinfonia : novelleja Sibeliuksesta (2015)
4.  Tampere/Ilves  ---  Anni Polva: Tiina seikkailee (1963/1991)
5.  Tampere/Tappara --- Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle (2007/2011)
6.  Jyväskylä/JYP
7.  Kuopio/Kalpa  ---  Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (1998)
8.  Oulu/Kärpät  ---  Kati Hiekkapelto: Suojattomat (2014)
9.  Rauma/Lukko --- Jyrki Heino: Kello (2014)
10. Lahti/Pelicans  ---  Mila Teräs: Harmaat enkelit (2014)
11. Lappeenranta/Saipa
12. Vaasa/Sport
13. Turku/TPS  ---  Pirkko Arhippa: Murha on sydämen asia (1968/1983)
14. Pori/Ässät

Kiitos, Marika, kotimaisen kirjallisuuden haasteesta! Näitä oli kiva listata, vaikken ihan kultaista pelikirjaa saavuttanutkaan. :-)

Kuva on SM-liigan ottelusta Oulun Kärpät v. Espoon Blues Oulussa 20.9.2014. Kuvaaja on Aleksi Ollila. Kuva on julkaistu Wikimediassa CC-BY-SA-4.0 -lisenssillä, ja muokkasin sitä rajaamalla.

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heinon rikoskirjoilla on mainiot nimet, joihin mahtuu koko kirjan esittely. Näin oli jo esikoisdekkarissa Kellari. Viime vuonna ilmestyneen Kellon koko nimi kuuluu: 

Kello

Eli selonteko tapahtumista,

jotka käynnistyivät, kun luutnantti

Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n

sodassa taistelleen majurin katoamista.

Useita vuosia sodan jälkeen kadonneen majuri Magnus Swanstrålen isä, kenraali Pehr Swanstråle, alkaa tutkia poikansa katoamista. Ehkä majuri ei saanutkaan surmaansa, ehkä hän eli jossain vammaisena ja muistinsa menettäneenä tai hänet oli otettu sotavangiksi. Kun isää ei päästetä Pietariin tekemään tiedusteluja, hän etsii käsiinsä Turussa asuvan luutnantin, Carl Wennehielmin, ja pyytää tältä apua poikansa kohtalon selvittämiseen.

Wennehielm suostuu vastahakoisesti kyselemään asioita ainoastaan Turussa, mutta kun hän saa kutsun liittyä Ruotsin kuninkaan seurueeseen tämän Pietarin matkalla, luutnantilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

Mitä oikein tapahtui Mikkelissä kesällä 1789, kun Kustaa III:n sodassa (1788-90) venäläiset hyökkääjät valtasivat kaupungin ja syntyneessä kaaoksessa majuri Swanstråle haavoittui ja katosi? Miten pari muuta haavoittunutta upseeria ja välskäri liittyivät tapahtumiin? Ja mikä oli saanut Kustaa III:n hyökkäämään paljon voimakkaamman vihollisen kimppuun? Mitä tekemistä Magnus Swanstrålella oli sodan syttymisen kanssa?

Wennehielm lähtee matkalle Pietariin liittyäkseen kuninkaan seurueeseen, kun 17-vuotias Ruotsin Kustaa IV Aadolf lähtee kosimaan Venäjän Katariina Suuren pojantytärtä, suuriruhtinatar Aleksandraa. Alkumatkalle luutnantti saa seuraa ystävästään Turun kaupunginviskaalista Appengrenistä, ja yhdessä miehet kyselevät ja selvittävät majurin kohtaloa Hämeenlinnassa ja Mikkelissa. Pietariin päästyään Wennehielm kuulee majuri Magnuksen päiväkirjoista, joihin tämä kirjoitti päivittäin kaikesta tapahtuneesta. Kukaan ei ole löytänyt niitä.

Tutkimukset saavat jatkoa Turussa. Majurin kohtalo selviää, päiväkirjat löytyvät yksi kerrallaan, mutta silti arvoituksia riittää, sillä Pietarin matkan jälkeen Turun seudulla surmataan useita sodan tapahtumiin liittyviä henkilöitä ja jopa Wennehielm välttää kuoleman vain täpärästi. Syyllisen selvittäminen on visaista, sillä motiivi tuntuu varsin hämärältä. Oiva luutnantti ja kaupunginviskaali kuitenkin löytävät murhien motiivit ja niiden tekijät.

Jyrki Heinon ensimmäisessä 1790-luvulle sijoittuvassa dekkarissa minua ihastutti erityisesti eloisa ajankuva. Tässä toisessa ei ollut aivan samanlaista imua, mutta kyllä minua tässäkin kiinnosti kovasti historiallinen ote ja Ruotsin vallan loppupuolen suomalaisten säätyläisten kuvaus. Kirjassa oli aimo annos Kustaan sodan historiaa, joten suosittelen tätä 1700-luvun lopun historiasta kiinnostuneille. En ollut aikaisemmin lukenut suomalaisen kirjailijan kuvausta kullan valmistamisyrityksistä, joten alkemistien työn ja tutkimuksen kuvaus oli mielenkiintoinen kuriositeetti ja aiheutti paljon huomiota ja keskustelua tuon ajan Turussa. Edellisen kirjan kahvinkieltolaki kumotaan tässä kirjassa. Luutnanttimme sydänkin taisi saada vähän askarreltavaa - ja tavalla, joka enteilee tarinalle jatkoa.


Jyrki Heino: Kello : Eli selonteko tapahtumista, jotka käynnistyivät, kun luutnantti Carl Wennehielm alkoi tutkia Kustaa III:n sodassa taistelleen majurin katoamista,  298 s.
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Päällisen suunnittelu: Anders Carpelan

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Lukuvuosi, Sinisen linnan kirjasto, Turun Sanomat, ym.

HAASTE: Olen kerännyt kirjoja MarikaOksan alkamaan Kiekkokaupunkien kirjakierros -lukuhaasteeseen, ja tästä nappaan suorituksen Raumalle (Lukko), jossa Jyrki Heino on syntynyt. Turku olisi ollut ehkä parempi vaihtoehto, koska iso osa kirjasta tapahtuu siellä, mutta Turusta olen saanut pisteen jo toisesta kirjasta.

Päivitys 3.5. Mari A:n kirjablogin Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaaste saa tästä pinnan Turkuun!

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Luin rikosromaanin, jossa juoksentelee Sibelius Ranskan Alpeilla. Paikkaa voisi pitää ajankohtaisena Germanwingsin onnettomuuden takia, ellei tietäisi, että kirja ilmestyi Ranskassa jo puolitoista vuosikymmentä sitten. Sen päätyminen luettavakseni juuri nyt oli pelkkä sattuma.

Fred Vargasin Kuriton mies nurin -kirjassa Sibelius on suuri susi, joka muun lauman kanssa on jolkotellut Italian puolelta Ranskan Alpeille ja elää siellä luonnonsuojelualueella. Kaikki olisi hyvin, ellei yhden kylän lampaista tapettaisi useita uuhia. Sekin vielä menisi, mutta kun toisessa ja kolmannessa kylässä käy samoin, kylien miehet käyvät sudenajoon. Sitten Suzanne, yksi Saint-Victorin kylän lampaankasvattajista, raadellaan kuoliaaksi. Jälkien perusteella teon tekijäksi pelätään suurta sutta. Tai, kuten huhu kertoo, ihmissutta.

Juuri Saint-Victorissa asustaa Camille Forestier kanadalaisen harmaakarhujen tutkijan kanssa. Komisario Adamsberg näkee Camillen, entisen rakastettunsa, lammassurmista kertovassa uutislähetyksessä yhdessä miehen kanssa, joka näyttää kuin olisi luotu seikkailuihin.

Suzannen kasvattipoika ja lammaspaimen saavat päähänsä, että heidän on etsittävä Suzannen surmaaja, joka heidän mielestään on kylässä erakkona asuva mies, Massart, joka on ihmissusi ja kiertelee surmaamassa lampaita ja sitten ihmisiä. He houkuttelevat Camillen mukaansa vanhan karjankuljetusauton kuljettajaksi. Kun etsinnät päätyvät umpikujaan, Camille päättää ottaa yhteyttä Adamsbergiin, jolle ei ole antanut elonmerkkiä itsestään vuosikausiin.

Tapaus on visainen, mutta omaan omituiseen tapaansa Adamsberg sen ratkaisee. Poliisityöllä, antamalla ajatusten tulla hiljaisessa rauhassaan ja viimein näkemällä irrallisista palasista kootun motiivin ja tapahtumat. Jo ensimmäisessä lukemassani Fred Vargasin dekkarissa ihastuin Adamsbergin intuitiiviseen ja sumeaan logiikkaan perustuvaan tapaan ratkoa rikoksia. 

Tässä sarjan toisessa kirjassa Vargas jälleen marssittaa näyttämölle mainioita henkilöitä. Adamsbergin lisäksi Camille ihastuttaa - putkitöitä kyläläisille tekevä nainen, joka lisäksi säveltää musiikkia ja rentoutuakseen lukee Ammattilaisen työkalukuvastoa. 

"Camille luki kaiken, jopa yksityiskohtaisimmat kuvaukset tyyliin polttomoottorikäyttöinen pensasleikkuri, 1,1 hv, teräjarru, väliasentoon lukittuva takakahva, tärinänvaimennin, elektoninen sytytys, paino 5,6 kg. Kuvasto oli pullollaan tämänkaltaisia kuvauksia, jotka tuottivat Camillelle suunnattomasti älyllistä tyydytystä. Oli upeaa ymmärtää esine kokonaisuudessaan, sen toiminta ja tehot - ja saada samalla voimakkaita runollisia elämyksiä. Jyrsivä sorvin ja yleiskara olivat laitteita, jotka houkuttivat haaveilemaan maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemisesta." (s. 59)

Camille on kirjan päähenkilö, sillä Adamsberg saapuu Alpeille vasta kirjan puolivälissä. Siihen asti hän on seurannut tapahtumia uutisista Pariisissa.

Fred Vargasin Komisario Adamsberg -sarjaa:
     Sinisten ympyröiden mies (1997/2007)
     Kuriton mies nurin (1999/2006)


Fred Vargas: Kuriton mies nurin, 376 s.
Kustantaja: Gummerus 2006
Alkuperäinen: L'Homme à l'envers, 1999; suomentaja Marja Luoma
Ulkoasu: M-L. Muukka


KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA on useammassakin kirjoituksessa mainittu kirjan tapahtuvan Pyreneiden vuoristossa, mikä ei siis pidä paikkaansa, koska mainitut paikannimet (Digne, Grenoble) sijaitsevat Ranskan Alpeilla tai lähiympäristössä. Virhe on ymmärrettävä, koska Pyreneitten vuoristo on komisario Adamsbergin synnyinseutua. Blogeissa kirjan ovat lukeneet mm. Lainatädin lukuvinkit, Maijastina Kahlos, Tarukirja.

HAASTEET: Idän pikajuna -kirjallisuushaaste (Pariisi) ja Maalaismaisemia-lukuhaaste (elämää maaseudulla, vaikka myös lampaankasvatus elinkeinona on mukana).