Viulupoika. Ja Idän pikajuna puksuttaa perille.

Vili on viulunsoittajapoika, joka sai nimensä itsensä Leninin mukaan. Tai niin hänen isänsä ainakin väittää, kun poliisilaitokselta soitetaan kesken päivällisen. Viulukotelo kädessään kotoa lähtenyttä poikaa ei tarvitse odottaa kotiin syömään. Hän on putkassa.

"- Saanko tavata häntä? 

- Ketä? Sitä miestäkö? 

- Ei vaan Viliä, poikaani... 

- Viliä! tuhahti kenraali. Kun antaa lapselleen tuollaisen nimen, niin tässä on tulos... 

- Olen antanut pojalleni nimen Vladimir Iljitšin mukaan, vastasi isä loukkaantuneena. 

- Sääli hyvää nimeä..."

Viulupoika on bulgarialaisen Pavel Vežinovin kirjoittama novelli. Nimihenkilö Vili, Vladimir, ajautuu rikokseen, mutta rikosta enemmän novelli käsittelee ihmissuhteita Vilin perheessä ja ystävien kesken. Käytyään katsomassa poikaansa poliisilaitoksella Vilin isä muistaa erään tapauksen omasta nuoruudestaan ja miten hänen oma isänsä suhtautui hänen vapaudenkaipuuseensa ja haluunsa kulkea omaa tietään.

Viulupoika ilmestyi kokoelmassa Helakukkula : bulgarialaista lyhytproosaa (toim. Kirsti Siraste, Kansankulttuuri 1980) Arja Olkinuoran suomentamana. Yllä oleva ornamenttikuvio on kuvattu kirjan kannesta. Tarkoitukseni on tuoda koko kokoelma blogiini tammikuussa, mutta tällä kertaa vain tämä yksi novelli, sillä ...

Pavel Vežinov (1914-1983) syntyi Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa, mutta kävi oppikoulun Varnassa. Siksi tästä novellistani tulee viimeinen suoritus Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen (Varna). 

Onkin aika tehdä haasteen kooste, aikaa vuoden loppuun ei ole enää kuin rapiat.

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että Ainon Sheferijm-blogissaan alkama Idän pikajuna -kirjallisuushaaste on ollut sellainen, että olen sitä varten joutunut etsimään luettavaa ihan tarkoituksella. Heti matkaan lähtiessäni tiesin, että haasteesta tulisi haasteellinen. En ollut lukenut mitään esimerkiksi Romaniasta tai Bulgariasta aikaisemmin. Tässäpä olisi kuitenkin oiva tilaisuus laajentaa lukureviiriä.

Nyt olen kulkenut matkan Pariisista Istanbuliin. En kuitenkaan sivuuttanut asemia järjestyksessä, sillä molemmat Istanbulin kirjat luin "out of order". Sattumoisin Belsassarin tytär tuli lukuun juuri vuoden alussa, ja yllätyksekseni nuorten fantasiaseikkailussa Rob McCool ja Krimin jalokivi seikkailtiin myös Istanbulissa. Muut pysähdykset tein kulkujärjestyksessään ja vieläpä niin, että Pariisissa ja Wienissä viivyin parin kirjan ajan.

Alla on junamatkalla lukemani kirjat maantieteellisessä järjestyksessä. Linkit vievät kirjoista tekemiini blogikirjoituksiin.

Pariisi (Ranska) 

          1. Naëmi Starck: Laulajattaren muistelmia (1928)

          2. Fred Vargas: Kuriton mies nurin (1999/2006)

Strasbourg (Ranska)

          3. Arne Nevanlinna: Marie (2008)

München (Saksa)

          4. Thomas Mann: Varhaista tuskaa (1925/1966)

Wien (Itävalta)

          5. Anni Swan: Sara ja Sarri matkustavat (1930/1980)

          6. Hannu-Ilari Lampila: Sibelius (1984/1995)

Budapest (Unkari) 

          7. Vilmos Kondor: Budapestin varjot (2008/2012)

Bukarest (Romania) 

          8. Herta Müller: Hengityskeinu (2009/2010)

Varna (Bulgaria) 
          9. Pavel Vežinov: Viulupoika (1980)

          

Istanbul (Turkki)

          10.  Barbara Nadel: Belsassarin tytär (1999/2010)

          11.  Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi (2015)

Kiitos, Aino, mukavasta haasteesta! Matka oli antoisa ja avartava. 
(Haasteen koontipostaukset löytyvät TÄÄLTÄ.)

Herta Müller: Hengityskeinu

"Eteisessä, juuri siinä missä kaasumittari oli, isoäiti sanoi: MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. 

Lause iskostui mieleeni, vaikka se ei ollut tarkoitus. Minä otin sen tietämättäni mukaan leirille. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se seuraisi mukanani. Mutta senkaltainen lause on itsenäinen. Se ahkeroi sisälläni enemmän kuin kaikki mukanani olleet kirjat yhteensä. MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. Siitä tuli sydänlapion liittolainen ja nälkäenkelin vastustaja. Koska minä palasin, voin sanoa: Senkaltainen lause pitää hengissä." (s. 12)

Romaniansaksalainen Leo Augberg on seitsemäntoistavuotias, kun hänet viedään työleirille. On vuosi 1945, edellisenä vuonna Romania oli antautunut puna-armeijalle ja julistanut sodan liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto vaati Romanian hallitukselta, että kaikkien Romaniassa asuvien 17-45 -vuotiaiden saksalaisten täytyi osallistua sodassa tuhoutuneen Neuvostoliiton jälleenrakentamiseen. Seurasi kuljetukset itään.

Herta Müller kertoo romaanissaan Hengityskeinu Leon työleirivuosista. Pitkän junakuljetuksen jälkeen elämä leirillä pakkotyössä on rankkaa, nälkä on ainaisena vieraana, työ likaista ja sairastuttavaa. Müllerin teksti on yhtäältä yksityiskohtaista ja realistista fyysisen työn ja nälän kuvausta. Toisaalta hän kirjoittaa runollisesti Leon muistellessa kotia ja tuttuja ihmisiä ja vaipuessa unelmiinsa. Nälkä personoituu nälkäenkeliksi, jonka harhauttamisesta tulee pääasia. Müllerin tiivis teksti on merkityksiä täynnä.

"Kun olimme palaamassa leirille yövuorosta, kellarikumppanini Albert Gion sanoi: Nyt tulee taas lämmin ja jos ei ole syötävää, niin nälkää voi ainakin lämmittää auringossa. Minulla ei ollut mitään syötävää ja menin leiripihalle lämmittämään nälkääni. Ruoho oli vielä ruskeaa, maahan poljettua ja pakkasen puremaa. Maaliskuun auringolla oli kalpea kaulus. Venäläiskylän yllä taivas oli lainehtivaa vettä jossa aurinko ajelehti. Minä ajelehdin nälkäenkelin kanssa ruokalan takana olevien jätteiden luokse. Sieltä saattoi vielä löytää perunankuoria, ellei kukaan ollut käynyt siellä ennen minua, suurin osa leiriläisistä oli sentään vielä töissä." (s. 173)

Hengityskeinu oli varsin mielenkiintoinen luettava, ihan romaanin kielen ja tekstin juoksutuksen takia, vaikka ajoin arkisen raatamisen kuvaus kävi pitkäveteiseksi. Sillä oli kuitenkin sijansa. Viisi vuotta leirillä oli pitkä aika, päivät seurasivat toistensa kaltaisina. 

Herta Müller on itse romaniansaksalainen, joka asuu nykyisin Saksassa. Hänen äitinsä joutui työleirille viideksi vuodeksi, ja Müller itse kertoo kuunnelleensa lapsuudessaan itään kuljetettujen kertomuksia kokemuksistaan. Kirja perustuu paljolti Müllerin ystävän runoilija Oskar Pastiorin kokemuksiin.

Herta Müller sai tuotannostaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2009; Hengityskeinu julkaistiin saksaksi samana vuonna. Jukka-Pekka Pajunen suomensi sen huomattavan hyvin, sillä Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto myönsi hänelle kirjasta Mikael Agricola -palkinnon, joka annetaan vuosittain merkittävän kaunokirjalisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta.

     Herta Müller: Hengityskeinu, 295 s.
     Kustantaja: Otava 2010 (Otavan kirjasto no 217)
     Alkuperäinen: Atemschaukel, 2009, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen


KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

MUUALLA kirja on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

HAASTEET: Osallistun tällä Sheferijm-blogin Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, jossa käyn Bukarestissa. Kaupunki mainitaan ainakin kolme kertaa: Leo kuuli leirillä uutisen, että Bukarestissa oli maanjäristys; Leo unelmoi siitä, ettei olekaan enää leirillä, vaan menossa Bukarestiin kahvilaan. - Osallistun myös Tahattoman lukijan aloittamaan Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen, sillä kirja kuvaa sosialistisen Neuvostoliiton sodanjälkeistä jälleenrakentamista sekä Romanian saksalaisvähemmistön kohtaloita aikana, jolloin Romaniasta tuli sosialistinen kansantasavalta.

Elämäkertahaasteeseen 2015 luettua

Elämäkertahaaste alkoi oikein sopivaan aikaan. Joskus lukioikäisenä luin mielelläni elämäkertoja ja kannoin niitä kotiin kirjastosta. Sen jälkeen olen harvoin tarttunut niihin, mutta jo pitempään olin miettinyt vanhan rakkauden henkiin herättämistä.

Siksi les! lue! -blogin alkama Elämäkertahaaste 2015 tuli oikein passelisti, ja tänä vuonna luin muutaman elämäkerran, mikä on reilusti enemmän kuin vuosikausiin. Siksi kiitos, Reeta, hienosta haasteesta! Kaikkea haluamaani en ehtinyt lukea vuoden aikana, ja nyt on hyllyssä useampikin kiinnostava teos houkuttelemassa seuraansa.

Reeta jakoi haastevuoden kolmeen minihaasteeseen, ja kirjasin lukemani elämäkerrat niiden mukaan, vaikka kovin hyvin en minihaasteista selvinnyt. Alla olen listannut lukemani.

Ensimmäinen minihaaste:
Tähän luettiin kolme elämäkertaa / muistelmaa 21.2.-30.4.: taiteilijan, poliitikon (yhteiskunnallisen vaikuttajan) ja historiallisen henkilön (kuollut ennen v. 1900). Luin vain yhden teoksen.

1. taiteilija:  Naëmi Starck: Laulajattaren muistelmia (1928)
2. poliitikko/yhteiskunnallinen vaikuttaja
3. historiallinen henkilö

Toinen minihaaste:
Tämä oli hauskasti asetettu haaste, siihen luettiin 16.5.-31.8. kaksi elämäkertaa / muistelmaa, jotka täyttivät seuraavat edellytykset - luin kaksi kirjaa:
        - toinen on nainen, toinen mies
        - toinen on yhä elossa, toinen kuollut
        - toinen on suomalainen, toinen ulkomaalainen
        - toinen on ammatiltaan taiteilija, toinen jotain muuta

1. Yousafzai & Lamb: Minä olen Malala (2013/2014)
2. Hannu-Ilari Lampela: Sibelius (1984/1995)

Kolmas minihaaste:

Tähän luettiin 1.10.-31.12. kaksi elämäkertaa / muistelmaa, joista toinen liittyi Norjaan ja toinen Suomeen. Luin vain yhden loppuun asti ja toinen jäi kesken.
        - toinen liittyy Norjaan
        - toinen liittyy Suomeen

1. Juha-Pekka Koskinen: Säkenöivä Sibelius (2015, riimielämäkerta)
2. G. van Otterloo: Tunturien laulaja : Edvard Griegin elämä (1949) - kesken

Haaste on sujunut kohdallani varsin musikaalisesti, mikä ei vuoden alussa ollut mitenkään tarkoituksellista. Laulajatteren muistelmiin löysin tieni sukuharrastuksen takia, ja Sibeliuksen juhlavuosi taas innoitti kahteen säveltäjämestarin elämäkertaan. Hänen vaimonsa tänä vuonna ilmestynyt elämäkerta on vielä vaiheessa.

Pidin paljon Hannu-Ilari Lampelan Sibelius-elämäkerrasta, sillä sen antaman tiedon mukaan on ollut helppo seurata säveltäjän juhlavuoden uutisointia. Malalan elämäkerta taas oli koskettava ja antoi paljon ajattelemisen aihetta.

Charles Dickens: A Christmas Carol

Hyvän joulun toivotus joulupäivän illasta! Tänä jouluna luin vihdoin Charles Dickensin jouluisen tarinan A Christmas Carol ("Joululaulu"). Se on kertomus saidan lontoolaismiehen, Ebenezer Scroogen, jouluyöstä, joka muuttaa hänen elämänsä. 

Kaikki alkaa jouluaattona. Ebenezer Scrooge on yhtä saita, epämiellyttävä, yksinäinen ja ahne kuin vuoden muinakin päivinä. Ei puhettakaan, että hän viettäisi joulua. Pikemminkin Scrooge on harmistunut joutuessaan antamaan palkolliselleen joulupäivän vapaata. Turhaan tulee hänen veljenpoikansa kutsumaan hänet joulupäivälliselle, turhaan kuvaa joulun henkeä:

"... a kind, forgiving, charitable, pleasant time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, ..."

Kaikki muuttuu jouluyönä. Ensin Scrooge näkee seitsemän vuotta aikaisemmin kuolleen liikekumppaninsa haamun ja sitten tämän lupaamat kolme joulun henkeä, yhden kerrallaan. Ensin tulee menneitten joulujen henki, sitten saapuu parhaillaan vietettävän juhlan henki ja viimeksi ilmestyy tulevien joulujen henki. Kun on nähnyt tulevaisuuteen, voiko oman kohtalonsa muuttaa tekemällä toisenlaisia valintoja?

Dickensin A Christmas Carol on koskettava joulutarina, joka näyttää, mikä joulussa on tärkeintä, hyvä tahto, rakkaus ja välittäminen sekä omastaan antaminen heille, joilla on vain vähän tai ei mitään. Dickens on mestari kuvaamaan niin köyhälistön kurjuutta kuin saiturin luonnettakin ja ennen kaikkea koskettamaan sydäntä..

A Christmas Carol ilmestyi ensimmäisen kerran 1843. Suomeksi sen käänsi Waldemar Churberg vuonna 1878 nimellä Joulun-aatto. Se on ladattavissa vapaasti Project Gutenbergin sivustolta. Sen jälkeen kirja on ilmestynyt useina eri suomennoksina ja useilla nimillä, mm. Joululaulu ja Saiturin joulu.


     Charles Dickens: A Christmas Carol. E-kirja.
     Kustantaja: Project Gutenberg, 
             digitoitu kirjasta The Baker & Taylor Company 1905

KIRJAN latasin Project Gutenbergista, josta se löytyy useampana versiona. Lukemani on kuvitettu, ja se julkaistiin New Yorkissa 1905. Se on ladattavissa täältä.

MUUALLA: Amman lukuhetkessä kuunneltiin tänä vuonna Saiturin joulu äänikirjana, aikaisemmin kirja on luettu mm. blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kamari, ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

HAASTE: Ullan alkama Talven lukuhaaste saa tästä ensimmäinen suoritukseni (joulu).

Piirroskuva (yllä) on vuonna 1843 ilmestyneen Christmas Carol -kirjan ensipainoksen kuvitusta. Piirtäjä John Leech. Kuvateksti: "Mr. Fezziwig's Ball". (Kopioitu Wikimedia-sivustolta.)

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Tämän vuoden Savonia-palkinnon saajaksi on ehdolla nuorten kirja, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Teoksen kirjoittamisprosessi on ollut uusi: Tatu Kokko kirjoitti kirjansa blogissa yhdessä nuorten kanna. Lopputulos on mielenkiintoinen, se sieppaa aikuisemmankin lukijan seikkailuun, vaikka onkin kirjailijan mukaan kirjoitettu varsin haasteellista lukijakuntaa, yläkouluikäisiä poikia, ajatellen.

Rob McCool ja Krimin jalokivi alkaa vauhdikkaasti. Rob ja hänen kolme veljeään ovat kettujahdissa kaukana kotoaan ja Pirunkirnun klaanistaan, kun he joutuvat Sudenpään heimon vangeiksi ja lähes menehtyvät. Pieni orjatyttö tuo heille salaa ruokaa. He pelastuvat, kun heidän setänsä ja opettajansa, Fionn MacCormac, tulee etsimään heitä ja saa heidät vapaiksi taistelemalla yksin viittä Sudenpään heimon urheinta soturia vastaan - ja voittamalla nämä.

Ensimmäisessä osassa Rob on vasta seitsenvuotias, ja mietinkin, miten yläkoululaiset innostuvat niin nuorista sankareista, mutta mietin turhaan. Seuraavaan osaan tultaessa on kulunut seitsemän vuotta. 14-vuotias Rob kuulee järisyttävän totuuden omasta syntyperästään ja lähtee pakomatkalle saadakseen miettiä, kuka oikein on. Veljet lähtevät hänen kanssaan, ja yhdessä he joutuvat vinhoihin seikkailuihin.

Teos on mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia maailmoja, jotka toimivat varsin hyvin yhdessä. On tuttua suomalaisenoloista luontoa ja eläimiä, saari Laatokkaan virtaavassa joessa. Toisaalla ollaan Istanbulin kaupungin pyhimmässä osassa, Topkapin haaremissa, jonka ulkopuolella lainehtii Bosporin salmi.

Pojat kulkevat pellavapaidoissa, metsästävät ja kalastavat kuin keskiajalla konsanaan. Samalla he liitelevät leijulaudoillaan ja kommunikoivat toistensa kanssa kypäriensä viestijärjestelmien kautta. Vieras sulautuu tuttuun, Pirunkirnun klaanin pojat ovat irlantilaisia, vaikka asuvatkin Peräpohjolassa. Heistä etelään olevia maita hallitsee Novgorodin suuriruhtinas. Taistelun melskeet vievät Robin aina Istanbuliin asti, ja sieltä löytyy Krimin jalokivi.

Kirja on kiehtova sekoitus historiaa ja fantasiaa. Pidin paljon kirjan huumorista sekä ilmeikkäästä ja sujuvasta kerronnasta. Jos lähipiirissäni olisi yläkouluikäisiä, tiedän, mitä tarjoaisin heille luettavaksi.

     Tatu Kokko: SRob McCool ja Krimin jalokivi, 284 s.
     Kustantaja: Icasos 2015
     Kansi: Jussi Korhonen

KIRJA on arvostelukappale. Iso kiitos kirjailijalle!

MUUALLA kirja on luettu monessa blogissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, joka luettelee muutamia lisää.

HAASTE: Kirja sopii Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, sillä osa seikkailuista tapahtuu Istanbulissa.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

1930-luvun Budapestiin sijoittuva rikosromaani ei ole niitä tavallisimpia tapauksia, joten tartuin mielenkiinnolla Vilmos Kondorin esikoiskirjaan Budapestin varjot. Kaupunki sykkii ja synkistelee teoksen sivuilla, ja siellä käynyt tunnistanee runsaasti katujen, siltojen ja torien nimiä. Tai enpä sentään ole varma: ehkä katujen nimet ovat täysin muuttuneet 80 vuodessa. Tonava virtaa kuitenkin samana, sen ylittää edelleen Margitin silta, ja Parlamenttitalokin seisoo entisellä paikallaan.

Varjot lankeavat Budapestin poliittisessa ilmapiirissä. Pääministerin hautajaisten ympärillä kuohuu valtapeli syksyllä 1936. Nykypäivän suomalainenkin lukija tuntee varjon kosketuksen, kun Unkarin poliitikot tapaavat jälkimaailman hyvin tuntemia kollegoja natsi-Saksasta kuten hautajaisvieraaksi tulleen Hermann Göringin. Kirja ei kuitenkaan vello politiikassa. Viitteet riittävät luomaan kuvan 30-luvun Unkarista, jossa valtaa pitävät kallistuvat kansallissosialismin puoleen ja toisin ajattelevat kokoontuvat kokouksiinsa pienissä loukoissa.

Budapestin varjot on rikosromaani, joka liikkuu kaupungin öisillä hämärillä kujilla. Yhdeltä niistä löytyy juutalaistytön ruumis, ja kun rikostoimittaja Zsigmond Gordon saa selville, että tyttö on sekä ilotyttö että varsin varakkaan perheen tytär, hänestä on selvää, että jokin kuviossa ei täsmää.

Poliisi ei ole kiinnostunut selvittämään tapausta eikä edes tytön henkilöllisyyttä, mikä ajaa toimittajan tutkimaan taustoja itsekseen entistä pontevammin. Poliisin jaospäällikön huoneessa hän sattuu näkemään hämmentäviä kuvia kuolleesta tytöstä ja onnistuu selvittämään, mistä kuvat ovat peräisin, mikä ajoi huomattavassa asemassa olevan perheen tyttären kadulle, ja miten tapaukseen liittyvät niin kaupungin merkkihenkilöt kuin tunteettomat rikollisetkin.

Zsigmond Gordon on omatoiminen ja peloton ja vetää tapauksen tutkintaan niin taiteilijaystävänsä Krisztinan kuin marmeladeja keittelevän isoisänsäkin. Rikostoimittajalla on vihjemiehiä alamaailmassa, ja arvoituksen ratkaisua metsästäessään hän joutuu itse hengenvaaraan, kun törmää ammattirikollisiin.

Budapestin varjossa -kirjassa on plussaa se, että päähenkilö onkin toimittaja eikä poliisi. Lisäksi 80 vuoden takainen Unkarin pääkaupunki tapahtumien näyttämönä on erityinen. Miinuspuolelle menee kirjan synkkyys, mutta muuta ei kai ole odotettavissakaan teokselta, jonka alkuperäinen nimi unkariksi on Budapest Noir. Isoisä Mór pukee hämmennyksensä sanoksi:

"Minä en käsitä sitä, mitä täällä on meneillään. En ymmärrä tätä maata ollenkaan. Sodan minä vielä saatoin käsittää. Meitä ammuttiin, me ammuimme takaisin. Loppuvaiheilla sekin muuttui sekavaksi. Ja se, mitä sitten seurasi, oli vielä sekavampaa. Pestiin muutostani on pian kymmenen vuotta. Yhtä hyvin olisin voinut seurata teitä Amerikkaan. Sitäkään maata en olisi ymmärtänyt, mutta se sentään olisi ollut vieras. Vieras maa, vieras kieli, vieras kulttuuri. Mutta tämä täällä on minun, enkä sittenkään ymmärrä sitä." (s. 237)

Kondorin esikoisen jälkeen Budapest Noir -sarja on saanut neljä jatko-osaa. Ehkä jossain vaiheessa palaan rikostoimittajan seuraaviin tutkimuksiin. Kakkososa Budapestin synnit sijoittuu syksyyn 1939.

Päivitys 28.2.2018: Vilmos Kondor voitti Suomen dekkariseuran Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2018. Onnittelut Vilmos Kondorille! 
     Vilmos Kondor: Budapestin varjot, 296 s.
     Kustantaja: Tammi 2012
     Alkuperäinen: Budapest Noir, 2008, suomentaja Tähti Pullinen
     

KIRJA löytyi kirjastosta.

MUUALLA siitä on kirjoitettu mm. blogeissa Lukuneuvoja, Oksan hyllyltä ja Tarukirja.

HAASTE: Tällä kirjalla saavun Budapestin asemalle Idän pikajuna -kirjallisuushaasteessa. Nähtäväksi jää, ehdinkö jatkaa matkaa Bukarestiin ennen vuoden vaihtumista.