perjantai 20. joulukuuta 2013

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä - ja 13 haaste


Tutustumiseni Seppo Jokiseen jatkuu, sen verran kutkuttava oli hänen ensimmäinen kirjansa Koskinen ja siimamies ja hänen luomansa henkilöhahmo, tamperelainen ylikonstaapeli Sakari Koskinen. Tällä kertaa luin hänen seuraavansa, Koskinen ja raadonsyöjä. 


Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä, 264 s.
Kustantaja: Karisto 1997
Kansi: Niko Saikkonen
Kirja alkaa lapsenryöstöstä. Helsingistä tulevassa junassa matkustaa äiti pienen tyttölapsensa kanssa ja hän tutustuu vieressään istuvaan mukavaan naiseen. Vähän ennen Toijalaa tytön äitiä kahvittaa, ja kun matkatuttava lupaa huolehtia lapsesta, äiti tarttuu tarjoukseen ja lähtee ravintolavaunuun. Toijalassa lapsenvahdiksi jäänyt matkaseuralainen laskeutuu lapsen kanssa junasta kahvilta pian palaavan äidin kauhuksi. Tampereen poliisit kuitenkin selvittävät tapauksen pian.

Seuraavaksi Koskinen työtovereineen joutuu selvittämään haastavaa tapausta paperitehtaassa, jossa tietokonenero Niko Laurikan kallo on halkaistu jollain lyömäaseella. Työtovereita ja muuta lähipiiriä tutkittaessa epäilyksenalaisia on useita. Hykerryttäviä motiiveja saa kuitenkin hakea, vaikka kolmea suurta arvaillaankin, rahaa, rakkautta ja kostoa. Yksi ja toinen tehtaan atk-osaston väestä osoittautuu valehtelijaksi. Lopulta syyllinen löytyy ja niin muodoin oikea motiivikin.

Jotenkin tässä toisessa kirjassa Tampere oli vielä herkullisemmin läsnä kuin ensimmäisessä. Tutkittava rikos, murha, tapahtui aivan keskustassa paperitehtaalla, ja siksi kaupungin rikospoliisi oli aivan omalla mukavuusalueellaan keskustan kaduilla ja toreilla. Saipa Tampereen historiakin oman mainintansa, 14. luku alkaa näin:
   "Se oli 1700-luvun loppupuolta, kun Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III eksyi eräällä monista metsästysretkistään kahta suurta järveä yhdistävälle koskelle. Kenties metsästysonni oli ollut tavallista parempi, koska hyväntuulinen kuningas päätti perustaa kosken partaalle kaupungin. 
   Tamperelaiset muistelivat tuota tekoa hyvällä vielä parisataa vuotta myöhemminkin."
Jokinen kuljettaa taitavasti juonta ja solmii irrallisia lankoja yhteen tarinan edetessä. Esimerkiksi kirjan alun junamatka ja siellä tapahtuva lapsenryöstö tuntuivat pitkään aivan irralliselta tai ikäänkuin päälleliimatulta kirjan muihin tapahtumiin nähden, mutta lopumpana episodi osoittautuukin merkitykselliseksi paperitehtaan tapahtumien selvittelyssä.

Näissä parissa lukemassani Jokisen dekkarissa on mielenkiintoista, miten hän kuvaa ylikonstaapeli Koskisen ajatustyötä. Parhaita ovat ne hetket, jolloin hän kesken työpäivän vaipuu hetkeksi mietiskelemään aikaisemmin käymänsä rentoutuskurssin oppien mukaan ja hetkessä vajoaa tilaan, jossa pystyy tyhjentämään mielensä. Usein siitä syvän rentouden tilasta palatessaan hänen mieleensä tulee jokin uusi näkökulma tai oivallus.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta sen syksyisenä aukiolopäivänä. Sen lukemista voi suositella kaikille perinteisen suomalaisen poliisiromaanin ystäville, joissa etsitään murhan tekijää eikä suotta mässäillä väkivallalla ja raakuudella.

Asiasta toiseen:


Vasta nyt joulukuussa huomasin Jokken kirjanurkan 13 haasteen. En malttanut olla kokeilematta bloggausta, jossa Joken antamat 13 sanaa ovat paikallaan!!

3 kommenttia:

  1. Kutkuttavan herkullinen bloggaus :)
    Pitäisi varmasti itsekin lukea Jokisen dekkareita.

    VastaaPoista
  2. Kiva postaus, hyvin olit saanut upotettua sanat tekstiin. :)

    VastaaPoista
  3. Jokke: Ainakin nämä ensimmäiset Koskis-kirjat olivat mukavan viihdyttäviä poliisiromaaneja, joissa monet asiat olivat nostalgisesti - no, 90-luvulta.

    MarikaOksa: Kiitos! Kaikkea tekee mieli kokeilla, niin kuin tätäkin. :-)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!