Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen uusin, Graniittimies, vei mennessään heti ensi sivusta alkaen. Varsinkin alkupuoliskolla oli vaikea laskea sitä käsistään edes pientä taukoa varten. Jälkipuoli oli filosofisempi, pohdiskelevampi, synkempi, ja siinä lukuvauhti hidastui. Mikä Graniittimiehessä sitten houkutti ja viehätti? Tässä joitain koukkuja:

   1. koukku oli kirjan juoni, joka oli erinomaisen kiinnostava. Vastanaineet Ilja ja Klara hiihtävät 20-luvulla Kuopiosta Petrogradiin rakentamaan uutta yhteiskuntaa, jossa he olisivat vapaita ja tasa-arvoisia. Alku ei ole helppo, mutta vähitellen heille muodostuu toveripiiri, joka tulee Suomeen jääneen perheen tilalle ja johon voi turvata missä tilanteessa tahansa. Työtä tehden ja opiskellen elämä kohentuu, heillä on varaa hankkia vaatimattomia huonekaluja, ruokaa, vaatteita. 1924 Leninin kuoltua Petrogradista tulee Leningrad. Elämällä on mieli, mutta Klaraa painaa, että hän oli lähtenyt Suomesta salaa, sanomatta sanaakaan edes äidilleen. 30-luvulle tultaessa on elämänsä aatteelle antaneidenkin poltettava kaikki mahdolliset paperit ja muistot, sillä koskaan ei tiedä, ketä pidetään entisenä ihmisenä uusien ihmisten kaupungissa.

   2. koukku on Leningradin kaupunki, joka eli kirjassa 20- ja 30-lukuaan. Vallankumouksen ja sisällissodan melskeiden raunioittamat talot saivat uuden elämän, kun Ilja ja muut rakensivat niistä kouluja ja asuintaloja asunto kerrallaan. Vanha autioitunut palatsi muuntui katulapsien päiväkeskukseksi, Ilon sepiksi, josta Klara löysi elämäänsä ilon ja mielekkään työn. Vanhat kadut ja aukiot saivat uusien ihmisten antamat uudet nimet, ja ne oli kaikkien opittava. Minua ilahdutti kirjan loppuun koottu paikannimien sanasto, joka rinnasti teoksessa käytetyt katujen ja aukioiden nimitykset ja nykynimet. Pietarin keskustassa aikanaan paljon liikkuneena luin kirjaa ja vilkuilin luetteloa ja sieluni silmillä näin kaupungin. Oivallista!

   3. koukku on Sirpa Kähkösen luoma historiallinen romaani, jossa Lokakuun vallankumouksen jälkeen Neuvostoliittoon paenneet suomalaiset ja heidän elämänsä heräävät eloon uskottavanoloisesti. Minulle historiallinen romaani on hyvä, kun se herättää kiinnostuksen aikakauteen ja tapahtumiin, herättää myötätuntoa ajan ihmisten kokemuksiin ja panee hakemaan lisää tietoja. Graniittimiehellä oli tuo vaikutus. Oli riipaisevaa, miten kirkasotsaisten paremman yhteiskunnan rakentajien maailma muuttui ajan myötä, miten aatetovereista ei enää tiennyt, ovatko he ystäviä, ja miten aatteen tähden kaiken antaneet alettiin nähdä uhkana ilmapiirin vaihtuessa.

   4. koukku on Graniittimiehen pieni, mutta selkeä linkki Kähkösen aikaisempaan kirjaan Mustat morsiamet, jonka luin loppuvuodesta ja joka sekin sijoittui 20-luvulle, Kuopioon. Oli kuin olisi tuttava tullut vastaan, kun Graniittimiehissä tapasi Mustista morsiamista tutuksi tulleen Laurin, Annan miehen, joka on armeijassa Petrogradissa, tosin tässä kirjassa Mustia morsiamia edeltävältä ajalta. Yhteys on kuitenkin sellainen, ettei ole väliä, kummassa järjestyksessä kirjat lukee.

   5. koukku on Sirpa Kähkösen kieli, josta nautin kovasti. Se on vivahteikasta ja vaihtelevaa ja siinä on itselleni uusia sanoja, joista en tiedä, ovatko ne itäisemmän Suomen yleisiä sanoja vai luoko kirjailija uusia ilmaisuja. Joka tapauksessa nautin siitä, miten Kähkösen sanasto ilmaisee ääniä, liikettä, tunnelmia, tunteita. 

Graniittimies oli hyvä ja antoisa lukuromaani, ja sen viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkuus oli paikallaan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu blogeissa runsaasti, tässä linkit muutamiin arvioihin ja kirjailijan haastatteluun.
     Sirpa Kähkönen vieraana YLEn Aamu-tv:n viikon kirjassa.
     Kirsin kirjanurkka
     Illuusioita. Askelia alppipolulla
     Kirjasähkökäyrä jossa lisää linkkejä

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. 334 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kannen kuva: All Over Press / Corbis